Avainsana-arkisto: Chimamanda Ngozi Adichie

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia

Toukokuussa Chimamanda Ngozi Adichie vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa ja kertoi romaanistaan Unelmia (Tammi 2025). Tätä romaania ennen hänellä venyi tauko, jolloin romaaneja ei ilmestynyt. Siihen vaikutti kirjailijan äidin kuolema. Lavalla kirjailija säteili arvonsa tuntevana daamina. 

Käynnistän vuoden 2025 kirjasomen naistenviikon Unelmilla. Postailen päivittäin lajista toiseen, mutta enää en vedä haastetta vaan sen 11. kierroksella juttuja kokoaa Tuulevin lukublogi.

Unelmia ei varsinaisesti ole romaani kirjailijan äidistä, vaikka aihe vaikutti kirjailijaan. Adichie avaa taustoja kirjan loppusanoissa, eritoten taustavaikuttajasta, sinnittelevästä surusta. Romaanissa sijan saavat lähivuosien tapahtumat kuten korona ja siihen liittyvät harhaluulot ja odottamattomat kuolemat. Toinen vaikuttava tapahtumasarja on kirjaan ollut kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajan raiskaussyyte. Adichie käsittelee raiskaukseen liittyvien raskaiden rattaiden hinkkausta yhden romaanihenkilön kannalta.

Romani rakentuu neljän naisen näkökulmiin. Kaikki heistä on afrikkalaistaustaisia, pääosin nigerialaisia, mutta miljöönä toimii lähinnä amerikkalaiset suurkaupungit. Neljällä naisella on erilaiset siteet toisiinsa, lisäksi heidän lähipiirissään on muita naisia, miehiäkin. 

Näkökulmat kumpuavat pääasiassa yläluokkaisesta elämänpiiristä. Chiamaka on vauraan perheen matkakirjailija, joka kirjassa kelailee miessuhteitaan. Tyly Omelogor on Chiamakan serkku, menestynyt pankkialalla mutta haluaa vaihtaa väitöstutkijaksi ja latelee blogissaan tuimia totuuksia miehille. Chiamakan ystävä Zikora menestyy lakialallaan mutta onnelliselta vaikuttava parisuhde kääntyy päälaelleen. Näitä kolmea yhdistää samnatyyppinen tausta ja hyväosaisuus, kun taas Chiamakan taloudenhoitaja, kiltiksi kasvatettu Kadiatou joutuu kokemaan seksuaalisen hyväksikäytön kurimuksen.

Naisten elämäntarinoista koostuu luistava lukuromaani. Se saa pohtimaan kasvuympäristön ja kulttuuriperinnön vaikutusta elämään ja sen kolhuista selviämiseen. Romaani käsittelee lähiyhteisöjä ja ystävyyttä. Ystävyys ja auttaminen korostuvat ja ovat kestävämpää rakkautta ja tyytyväisyyttä tuottavampaa kuin heterosuhteet.

” ’Eikö ystävyydessä ole kyse juuri siitä, että haluaa toisen hyväksynnän?’ Oloni oli hitusen teennäinen. Ystävyyteen pitäisi kuulua etuliitteitä, loppuliitteitä, vivahteita.”

Ajatuksia minussa herättävät romaanin päähenkilöiden äidit ja vanhemmat sukulaisnaiset, jotka yksiviivaisesti jatkavat kulttuurisia perinteitä, osa myös tyttöjen ympärileikkausta. Vanhempien naisten suhtautuminen tuntuu kovin päällekäyvältä ja eriarvoistavalta. Romaanin kuvaamat perinteet osoittavat patriarkaattia palvelevia piirteitä. 

Esimerkiksi avioliiton solmimisen sosiaalinen paine näkyy ja tuntuu kaikissa kirjan naisissa. Monikaan naisista ei romaanin mittaan aviosatamaan purjehdi, mutta erilaisten heterosuhteiden kokemuksia kyllä kertyy. Pitkälti naiset ja miehet näyttävät tulevan vastakkaisista maailmoista, kuluneesti naiset Venuksesta ja miehet Marsista  – ovat he sitten juuriltaan Afrikasta, Amerikasta tai Euroopasta.

Vanhempi polvi (muutkin) hellivät myös stereotypioita muista kansoista, ja onkin valaisevaa länsimaisena valkoisena havahtua siihen, että Nigeria ei ole joku yhtenäinen mustien valtio jossain kaukaisessa Afrikassa vaan lukuisten kansojen sulatusuuni, jossa kansanosat luokittelevat toisaan ja eroavat toisistaan jyrkästikin.

Kerronnaltaan Unelmia johdattelee lukijaa varmaotteisesti naisesta toiseen ja heidän yhteisiin hetkiinsä. Jokainen näkökulmahenkilö erottuu omaksi persoonakseen eikä kukaan ole yksioikoinen tai vain muutaman piirteen tyypittely. Hyvin myös vaihtelevat tunnelmat kepeydestä raskaaseen.

Paksu romaani osoittautuu nopealukuiseksi. Pysyn kuitenkin kumman etäällä henkilöistä ja eksyskelen tarinoiden sivupoluilla. Aiempien Adichien romaanien vaikuttavaa kolahtamista ei kuulu, mutta silti luin kirjan mieluusti. Vahvoja jälkitunnelmia ei romaani minuun jättänyt, mutta kiinnostavaa on, miten avoimeksi se jääromaani antaa lukijalle tilaa. Unelmia on siten mainio naistenviikkokirja monien naiskohtaloiden kuvaajana.

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia, suomentanut Christina Sandu, Otava 2025, 534 sivua. Ostin kirjan.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Helsinki Lit -viikko: Olga Ravn ja Chimamanda Ngozi Adichie ja muuta

Huomenna perjantaina 16.5. alkaa kaksipäiväinen käännöskirjallisuusfestari Helsinki Lit. Jo muutaman vuoden ajan se on välkkynyt kevään kirjallisuusvalopilkkuina. Tapahtuma sysää lukemaan itselle uusia muunmaalaisten kirjailijoiden tuotantoa ja tuonut silmien eteen kansainvälisiä suosikkikirjailijoita. Esimerkiksi viime kevään kohokohtia oli yhden suosikkini näkeminen ja kuuleminen, Elizabeth Stroutin. Tänä vuonna melkein viime metreille meni, että Litiin saatiin suuri kuuluisuus, Chimamanda Ngozi Adichie. Aloitan siitä, sitten muuta mielenkiintoista.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 

Ostin juuri Chimamanda Ngozi Adichien uutuuskäännöksen Unelmia ja kaavailen sitä kesän lomalukemiseksi. Aikaisemmin olen lukenut monia kirjailijan teoksia ja ihastellut niitä. Juuri ennen Lit-tapahtumaa luin novellikokoelman Huominen on liian kaukana (Otava eKirjana 2025, suomentanut Sari Karhumäki).

Kirjan novelleissa viivähdetään usein Amerikan siirtolaisina, ja henkilöt ovat tavallisesti koulutettuja ja varakkaita nigerialaisia. Erilaisia probleemeja perheessä ja suhteessa on heillä kuten muillakin.

Chimamanda Ngozi Adichien taito kertojana aina kohottaa mieltä: novellit nappavat tilanteita ja henkilöitä, joista napsin havaintoja, saan niistä kiinni ja kiinnostuneena seuraan, mihin tilanteet johtavat. Inhimillistä, yllättävää ja ilahduttavan ilmavaa.

Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi 

Olga Ravnilta on suomennettu kolme kirjaa, ja olen lukenut niistä kaksi, Alaiset (Kosmos 2022, suomentanut Sanna Manninen) ja Vahalapsi (Kosmos 2025, suomentanut Sanna Manninen). Kuuntelin Alaiset, jossa scifi-raameissa käsiteltiin ihmisyyttä. Romaanin androidin näkökulmasta kaikki alkoi avaruusyhteisössä mennä pieleen, ja elämän rajat ja tietoisuus nousivat romaanin pääteemoiksi. 

Romaani Vahalapsi puolestaan kertoo historiasta, 1600-luvun noitavainoista Tanskassa. Romaanin kertoja on päähenkilön vahasta valettu nukke. Keinotekoinen ratkaisu toimii yllättävän hyvin, sillä vahanukkea ei estä mikään, vaan se näkee ja kokee eri henkilöiden ajatukset ja tuntemukset rajattomasti.

Vahalapsesta kehkeytyy hieno kuvaus sukupuolittuneesta vallasta ja uhasta, joita erilaisuus ja uskomusten kärjistykset tuottavat yhteisölle.  Ravnin kerronnan kaihtelemattomuus vakuuttaa, eikä kerrontavoimaa vähennä romaanin taustalla vaikuttavat aidot asiakirjat. Väkevä teos!

Vielä kesken

Olivia Laingin esseekirja Yksinäisten kaupunki (Teos 2024, suomentaja Sirje Niitepold) on vielä yhtä esseetä vaille kesken, mutta uskallan jo todeta, että kirja on ollut nautinto. Turhan harvoin tulee esseitä luettua, vaikka ne ruokkivat tiedonhalua ja tarjoavat tunnecelämyksiä. Langin taide-esseet tarjoavat näkökulmia tuttuihin kuvataiteilijoihin ja ihka uusiin – siis minulle. Kirjan taiteilijat kuuluvat usein vähemmistöihin tai marginaaliin. Siten ne resonoivat kirjailijan mielialoihin erillisyyden kokemusten keskellä. Kiinnostava teos – kuten varmaan on myös juuri ilmestynyt suomennos Ruumiin rajat!

Mikael Niemeä olen lukenut paljon, en ehkä kaikkea suomennettua mutta tuttu tekijä hän jo on. Viimeisimmissä romaaneissa vaikuttaa historia suomalaisyhteyksin. Uusinkin suomennos Silkkiin kääritty kivi (Like 2025, suomentanut Jonna Koskitt-Pöyry) vaikuttaa sellaiselta. Aloitin kirjan kuunnellen, ja sehän veti heti mukaansa, lisäksi romaanin eri aikatasot vaihtelivat luistavasti, mutta ajan puutteen vuoksi kirja on vielä kesken. Eli alku lupaa hyvää.

Luetut ja lukemattomat

Alla on lista Lit-vierailijoista ja kursiivilla lukemani (ja kaksi kesken olevaa) vierailijoiden kirjat:

Helsinki Lit 2025


Perjantai 16.5.

Mihail Šiškin – Anna-Lena Laurén
Oliver Lovrenski: Silloin ennen – Ville Verkkapuro
Olga Ravn: Alaiset & Vahalapsi – Helmi Kekkonen
Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi – Rosa Liksom

Lauantai 17.5.

Andrev Walden – Samuli Putro
Louise Kennedy: Rikkomuksia – Karin Collins

Annika Norlin – Laura Friman
Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana & Puiden luo – Sirpa Kähkönen
Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki – Silvia Hosseini
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana – Philip Teir

Jätä kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjamessut, Listaus, Romaani

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Tänä vuonna kaikki yhdeksäsluokkalaiset saavat Chimamanda Ngozi Adichien esseen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava 2017). Johan jo ajatuksesta poru nousi: joku opettaja ilmoitti julkisesti kieltäytyvänsä jakamasta kirjaa. Muutenkin keskustelua on virinnyt. Niin pitääkin, aihe ei ole kulunut eikä vanhentunut. Tässä kirjan puoltoteesini.

  1. Otsikko

Otsikkoon ei voi muuta sanoa, kuin että sen ehdottomaan väitteeseen vastaan: niin pitäisikin, pitää. Käsitteen määrittelyyn Adichie viittaa tekstin alussa mutta jatkaa monin esimerkein feminismin tarpeellisuudesta. Vasta ihan lopussa on sanakirjamääritys:

Feministi: henkilö, joka uskoo sukupuolten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon.

  1. Puhuttelevuus

Jo otsikko provosoi pohtimaan suhdetta feminismiin. Monella ”feministi, feminismi” -käsitteet ovat värittyneet ja erkaantuneet niiden perimmäisestä tarkotuksesta, ehdottomasta tasa-arvoisuudesta – ei sukupuolialemmuudesta tai -ylemmyydestä muihin nähden.

Siitä sietää provosoitua, väitellä ja keskustella. Näin Adichen kirja toivottavasti puhdistaa ilmaa ja palauttaa liehuttamaan lippua kaikkea sortoa vastaan. Ehkä myös selvenee, etteivät naisellisuus, epänaisellisuus, naiseus, miehisyys tai miehekkyys liity tähän. Voi olla miehekäs ja feministi, voi olla naisellinen ja feministi, ja voi olla ilman mitään määrittelyjä feministi.

meidan-kaikkien-pitaisi

  1. Peili

Moni on marissut sitä, että Adichen afrikkalaispainotukset ovat kaukana pohjoismaisesta elämänmenosta. Näin varmasti on. Olen silti sitä mieltä, että Adichen esimerkit sukupuolittuneesta käytöksestä ja suhtautumistavoista auttavat katsomaan peiliin. Ne näyttävät asiat, jotka ovat tasa-arvoasioissa täällä meillä hyvin. Mutta pysyvätkö hyvät asiat hyvinä, kun yhteiskunnassamme on ”sopeuttamistoimia” ja ”reformeja”, jotka heiluttavat tasa-arvo-asetelmia?

Vielä merkityksellisempää on nähdä rakenteet, jotka meillä eivät ole tasa-arvoisia. Huomasin esseetä lukiessa, että saatamme pitää monia asioita itsestäänselvyyksinä. On vaarallista ajatella, että täällä  tasa-arvo on vakiintunut tola. Kun vähän pöyhii, huomaakin, että ei se ole itsestään selvää.

4. Teot

Tämä kirja aktivoi ajattelua, pakottaa olemaan jotain mieltä. Parhaimmillaan se johtaa tekoihin, jotka ovat vastaus kysymykseen, miten minä voin edistää sitä, ettei sukupuoli määritä asemaamme eikä mahdollisuuksiamme.

Kulttuurimme ei määrää, millaisia olemme. Me määräämme, millainen kulttuurimme on. Ellei kulttuuri anna naisille täysiä ihmisoikeuksia, me voimme ja meidän täytyy muuttaa sitä niin, että se antaa.

5. Lue, älä luule

Adichen kirjan ilmaisjakelu tuo lähelle yhdelle sukupolvelle harvinaisen kirjallisuudenlajin, esseen. Se toivottavasti laventaa nuorten kirjallisuuskäsityksiä. Kaunokirjallisuudessa on moni muotoja, niin myös tietokirjallisuudessa. Jokaiselle on siis jotakin. Ehkä se innostaa joitain innottomia lukemaan. Adichen teksti on sukkelaa ja sivumäärä suppea.

Eritoten kyllä kiinnostaa, miten kouluissa Adichen esseetä käsitellään. Jääkö se äidinkielenopettajan kirjallisuudenopetuksen kontolle vaan syntyyko monipuolisia, koko kouluyhteisöä yhdistäviä ilmiöpohjaisia oppimiskokonaisuuksia? Seuraako kirjasta nuorten omia esseitä, väittelyharjoituksia, draamatyöpajoja ja -esityksiä, blogeja, vlogeja, Pinterest-kuvatauluja, Instgram-postauksia tai tubetuksia? (Tiedän, tiedän: alaikäiset, koulukäytännöt ja some-rajoitukset, mutta kumminkin on erilaisia ilmaisu- ja julkaisukanavia.)

P. S. Adichen essee perustuu hänen puheeseensa (2012). Esityksen voi katsoa videona. Adichen romaaneita myös suosittelen: esimerkiksi Puolikas keltaista aurinkoa ihastuttaa kerronnallaan ja henkilökuvillaan, Kotiinpalaajat puolestaan kouraisee syvältä paikkaansa hakevan naisen kuvauksena.

– – –

Chimamanda Ngozi Adichie
Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
We Should All Be Feminists
suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2017
45 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Mitä uutta Tansakanmaalta – ja Biafrasta?

Tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Saastat oli sen sortin lukuelämys, että ajattelin pitää pientä dekkaritaukoa. Kirja ei ole lainkaan huono, pikemmin parhaimmistoa lajissaan. Henkilöt ovat särmäisiä, odottamattomia ja silti uskottavia. Teoksen vahvuus on juuri siinä, että henkilökuvaus on onnistunutta: lukijana halusin tietää yhä enemmän keskeisten poliisien toiminnasta, dialogista ja henkilösuhteista. Psykologinen jännite ja varmuus on ihailtavaa. Aiheena on kuitenkin sellainen verikekkeri ja siihen liittyvät kuvaukset tarkkoja, että annoskoko on täynnä.

Aihepiiri on vakava: pedofilia. Sen yleisyys ja sitä aiheutuvat vauriot on konkreettisesti kuvattu. Aiheen käsittelyn nerokkuus on siinä, miten pedofiilien teurastus pistää miettimään rikoksien ja rangaistusten moniulotteisuutta. Tässä kirjassa ei ole yksiselitteistä hyvää ja pahaa. Onko oikein lahdata pedofiilejä, vaikka heidän tekonsa ovat olleet ylivoimaisen vastenmielisiä ja tuhoisia? Onko oikein auttaa tällaisen surmatyön selvittämistä? Millainen on demokraattinen oikeusvaltio? Mikä on median ja poliitikkopopulismin vaikutus asenteisiin ja niistä seuraaviin tekoihin? Huh, hikeä pukkaa, kun ei yksinkertaisia totuuksia olekaan olemassa. Yleiseen sekoittuu yksityinen ja henkilökohtainen.

Dekkarikesääni olen katkaisuut muutamilla muunlaisilla teoksilla. Elämys oli Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Lapsuuden tv-kuvat biafralaisten nälänhädästä saivat uutta valoitusta. Pidin romaanista paljon. Siinä oli ensinnäkin vanhan kunnon lukuromaanin tuntua. Tapahtumat etenivät, ja kerronta lomitti aikatasoja siten, että jännite säilyi. Lisäksi kiinnostavat henkilöt ja nigerialas-biafralaisen kulttuurin kuvaus oli avartava ikkuna toisenlaiseen elämäntapaan. Raskaita asioita sivusi ihmisten naurun lahja ja hetkessä elämisen taito. On sota tai rauha tai tällaisen valkonaaman poukkoileva elämä, oppia kannattaa kaunokirjallisuudesta ottaa: valoisiakin asioita aina on.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus