Eleanor Catton | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Olen kevään mittaan lukenut ja kuunnellut kevään Helsinki Lit -kirjoja lähinnä suoratoistopalvelussa. Kaikkien Lit-kirjailijoiden kirjoihin en ole ehtinyt tutustua. Tiivistän tässä kirjatunnelmani satunnaisessa järjestyksessä.

Elizabeth Strout – koko suomennettu tuotanto

Joskus toiveet käyvät toteen, nyt käy: Elizabeth Stroutin novellistista kuvaustapaa olen ihaillut kirja kirjalta, ja nyt on mahdollisuus kuulla kirjailijaa. Strout kierrättää kirjoissaan samoja henkilöitä, mikä ilahduttaa – on kuin tapaisi pikaisesti tuttuja vaikkakin kirjan sivuilla. Eikä viimeisin suomennos Lucy meren rannalla (Tammi 2023, suom. Kristiina Rikman) pettänyt korkeita odotuksiani: tässä koronaromaanissa seuraan novelleista tutun Lucyn eristysaikaa ex-miehen seurassa. Kerronnan varmuus ei yllätä vaan tuudittaa todentuntuiseen, elämän kupruja kaihtamattomaan Lucy-maailmaan. Stroutin käännetyistä kirjoista on jutut blogissani.

Nathan Hill: Wellness

Welness (Gummerus 2024, suom. Antero Tiittula) on avioliittoromaani, ja saa siitä irti kehityskertomukset ja perhetarinatkin. Hill taitaa periamerikkalaisen lavean kerronnan, jossa romaanihenkilöiden vaiheet, ajatukset ja tunteet ovat liikkeessä ja parhaimmillaan liikuttavat lukijan tunteita. Romaanissa oli paljon kiinnostavaa, mutta korostan adjektiivia paljon – karsittavaakin olisi. Lisää kirjajutussani.

Adania Shibli: Sivuseikka

Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen) järisyttää monestakin syystä. Ensinnäkin sota Gazassa tekee romaanista ajankohtaisen, toisekseen kirjan sisältö tekee todeksi Israelin perustamisvirheet yksilöiden kannalta ja kolmanneksi romaanin kerronta tehoaa kaunokirjallisesti.

Kaksiosainen romaani osoittaa kielellistä hallintaa. Ensimmäinen osa on pelkistettyä tapahtumakuvausta palestiinalaisaavikon valtaamisesta ja yhden tytön kohtalosta 1940-luvulla. Romaanin toinen osa kertoo lähiajoista nuoren naisen rönsyilevän kerronnan keinoin, lähiajasta ennen nykyistä sotaa, jonka lyhyen sytytyslangan aistii kaikesta. Entä tämä ”sivuseikka”? Se on yksilön, etenkin tyttöjen ja naisten osa (sotilas)vallan käytössä. Ravisuttaa.

Johanna Frid: Haraldin äiti

Haraldin äiti (WSOY 2024, suom. Sirje Niitepõld) on ”miniän” minäkertomaa avomiehensä Haraldin äidistä, no, ei vain siitä vaan myös Haraldista ja omasta elämästään. Pistävän piikikäs kerrontatyyli suolaa kaiken. Ei kertojakaan ole mikään helppo ihminen, sen hän tunnustaa avoimesti, mutta nauravaisuuteen kauheutensa kätkevä anoppi vaikuttaa erikoiselta epeliltä.

Ydinjuttu romaanissa on kertojan ja anopin tapaaminen ja jumittuminen tilanteeseen, jota kukaan ei toivo itselleen. Kertoja palaa mielessään hurmaavan Haraldin kohtaamiseen, sittemmin ilmenneisiin sekasotkuihin ja omaan taustaansa, jonka vuoksi kertojalla ei ole käsitystä perhe-elämästä. Tiivistä ja tylyä menoa – rakkautta unohtamatta.

(Valitettavasti tämän kirjailijan haastattelu on peruttu.)

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Vähintään kaksi maailmaa kohtaa Birnamin metsässä. Pelkistetyimmillään se on rahan valta (Lemoine) ja rahattomien pienet ekoteot (Mira) maailmassa, joka kulkee kohti tuhoa. Näitä ja muita henkilöitä ja juonilankoja kirja kieputtaa siten, että romaanissa yhdistyvät vahva henkilökuvaus ja juonivetoisuus – ja juonitteluvetoisuus. Homma etenee jännityskirjallisuutta lähentyen. Vallasta ja valloituksista taitaa olla kyse sen lisäksi, että ekoteema kulkee koko ajan rinnalla. Kulttuurikerrostumia tuo kirjan ja ekoryhmän nimen yhteys Shakespearen Macbethiin.

Innostuin aluksi kovasti kirjasta, jonkin verran into laski tietynlaisesta tyypittelystä. Voin luonnehtia Birnamin metsää taitavasti kerrotuksi lukuromaaniksi, jossa riittää tulkittavaa ja henkilöherkkua.

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat

Mariana Enriquezin novelleissa (WSOY 2024, suom. sari Selander) on muutakin vaaraa kuin sängyssä röökin imeminen. Novellit vievät kotimaiseen verrattuna ihan erilaiseen tuonilmaisuuteen, esimerkiksi vainajavauva voi räytyneessä kunnossa seurata sukulaisnaista tyytymättömänä tai muut kuolleisiin, uskomuksiin tai taikuuteen liittyvät nyrjäyttää todellisuutta. Kelpo kauhukokoelma.

Nicholas Lunabba: Itkisitkö jos mä kuolen

Pidän Lunabban omaelämäkerrallista romaania (Johnny Kniga 2024, suom. Tarja Lipponen) sivistävänä, sillä se kertoo minulle ruotsalaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Se selventää sitä, miksi lähiöissä aseet paukkuvat ja miksi ei-valkoiset ruotsalaisnuoret tuntevat monia nuorena kuolleita. Romaanin kertoja kuvaa kipeästi luonaan asuvaa nuorukaista – tuuliajoa, jossa hajonneiden perheiden vesat heiluvat ja helposti kaatuvat tuhon tielle. Vakuuttavaa ajankuvaa hyvinvointivaltiosta.

Keskeneräistä

Luin myös Kevin Chenin romaanin Aavekaupunki (Aula & Vo 2024, suom. Rauno Sainio), mutta vireystilani kehnous estää minua siitä lausumasta kuin sen, että kielellisesti ja kulttuurisesti siinä oli paljon kiinnostavaa, mutta menin täysin sekaisin seitsemän siskon nimien kanssa.

Kesken minulla on vielä Camilla Sosa Villadan romaani Yöeläimiä (S&S 2024, suom. Emmi Ketonen), joka on perheromaani transyhteisöstä, jonka jäsenet ovat valinneet toisensa. Thella Jonsonin kirjan Rauha lukemisen aloitan tänään, ja Maja Lundin hienon Mehiläisten historian luin viikon aluksi mutta muut sarjan kirjat odottavat lukijaansa.

•

Kotimaiset kirjallisuusihmiset haastattelevat ulkomaisia kirjailijoita Helsinki Litin lavalla tulevana viikonloppuna. Innostavaa kirjatunnelmaa siis tiedossa.

Ja ”Vuoden järkäle” -palkinnon saa… Eleanor Cattonin Valontuojat (suom. Tero Valkonen, Siltala 2014). Normaalia suurempikokoisempi, pienifonttisempi, yli 700-sivuinen Booker-palkittu romaani on vaikuttava kirjaesineenä, ja sen kansi on tyylikäs. Entä sisältö?

Valontuojat alla, päällä vertailun vuoksi peruspokkari. Varaathan lukemiseen leppoisaa loma-aikaa.

Eletään vuosia 1865 – 1866, kultakuumeen aikoja Uuden-Seelannin rannikkokaupungissa. Yksi äijänretale on kuollut, yksi ilolintu melkein, ja äveriäs nuori mies on kadonnut. Asianosaisia näihin tapahtumiin on ainakin 12 erirotuista miestä ja pari naista. On kyse solmusta, joka ei hevin aukea.

Kertoja tietää kaiken – ennalta ja jälkikäteen – tapahtumista, henkilöistä ja mielenliikkeistä. Olen turvaverkossa: vaikken romaanin ensimmäisen kolmanneksen aikana käsitä paljoakaan, luotan, että kertoja tietää ja luotsaa minua varmana tavoitteistaan.

Muiden yläpuolelle asettuvaan kerrontaan siis tukeudun, sillä henkilöihin en voi luottaa, en edes saa otetta, sillä nimiä vilisee ja jutun jujuna on peitellä henkilöiden todellisia motiiveja. Tiedän, että henkilöt harhauttavat toisiaan (ja minua), ja sen selvittelyn vuoksi jaksan raataa. Rehellisyyden nimissä on todettava, että kun sivulta 300 eteenpäin muutaman aukeaman verran referoidaan siihenastinen sekamelska, käy mielessä, olisiko teos voinut alkaa vasta siitä.

Valontuojat on hankala kirja. Monimutkaisen henkilöjoukon läpi vaskoolissa vatkataan monenmoista tapahtuma- ja näkökulmarojua, ja materiaalin heiluttelu ja pyörittely kestää ja kestää; kaiken kerrotun sälän joukossa on tarinan kultajyvät. Teksti on tietoista tyylittelyä ja pastissia, jonka välittämiseksi suomentaja on tehnyt huipputyön.

Massiivinen ja rakenteeltaan kimurantti Valontuojat pysyy jäntevänä rikosvyyhdin vuoksi. Rikoksen perässä edetään myös Donna Tarttin Tikli-tiiliskivessä, jonka kiehtovuus on hallitussa henkilömäärässä, tarinataituruudessa ja genreyhdistelyssä; rikos on siinä päähenkilön kehitykseen kytketty motiivi. Valontuojissa tyyli korostuu sisällön kustannuksella, eikä kerronnallisella taidonnäytteellä ole erityistä sanottavaa eikä henkilöihin ehdi kaikkien kerrontakiemuroiden vuoksi kiintyä.

Valontuojat on häkellyttäjä, mukahistoriallinen romaani, joka vie modernin kerrontatavan laveussfääriin ja yllättää sillä, että loppu on ajallinen alku ja romaanin alkua tiivistyylisempi. Eleanor Cattonin teos hylkää trendit: ei samastuttavia minäkertojia ja pääosin kerronta-ajoissa hyöritään simultaanisesti eri hahmojen tilanteissa. Lukijaa ei kosiskella. Ajankuva on uskottava, miljöökuvaus silmiin siilautuvaa ja tunnelma öljylampun valossa läikehtivää.

Siis uuvuin välillä, ja sitten taas jatkoin. Joistain puolista ärsyynnyin toden teolla. Miksi muuten niin h-tin laveassa sanailussa piti kirosanat lapsellisesti katkoa? Myönnän auliisti, etten kaikkea käsittänyt. Pidin, ei, vaikutuin, ei, sittenkin, välillä. Moni lukija on tunnustanut romaanin hienoudet ja samalla kokonaisuuden läpikäymisen työvoitoksi (mm. Lumionena, Kulttuuri kukoistaa ja Reader why did i marry him; Suketus on lumoutunut). Planeettojen asennot romaanin kantorakenteena eivät kestä lukemiseni painovoimaa, vaikka tähtikartta on kaikkien lukujen perusta ja siitä hienosti lausutaan, lausutaan niin, että sillä tavalla haluan valottaa Valontuojat:

Planeetat ovat nimittäin vaihtaneet paikkaa tähtien alati kiertävällä kankaalla. Aurinko on taittanut kahdestoistaosan vuosittaisesta taipaleestaan, ja sen myötä syntyy täysin uusi maailmanjärjestys, täysin uusi näkökulma kokonaisuuteen. Auringon ollessa Kauriissa me olimme etäisyydessämme varautuneita, vaativia ja kopeita. Katsoessamme ihmistä pyrimme samalla tekemään hänestä eheän: murehdimme hänen epäonnistumisiaan ja arvioimme hänen lahjojaan. Emme kyenneet kuvittelemaan, mitä hän olisi saattanut olla, mikäli häntä olisi houkuttanut pettää koko luontonsa – tai mikä vielä parempaa, mikäli hän olisi pettänyt itsensä ilman houkutusta. Mutta ainoa totuus on suhteellinen, ja taivaalliset suhteet perustuvat pyöriviin pyöriin, kallistuviin akseleihin ja liikkuviin numerolevyihin; kyseessä on kellokoneiston lailla toimiva järjestelmä, joka muuttuu hetkestä hetkeen, ei koskaan toista itseään eikä koskaan pysähdy.

Avainsana-arkisto: Eleanor Catton

Kohti Helsinki Litiä 2024