Harry Salmenniemen aiemmin ilmestyneestä proosasta olen viimeksi lukenut kolme pienoisromaanin piikkiin menevää romaania lapsiperhe-elämästä. Niissä perhearjen vivahteet ovat välittyneet vilpittömällä dokumentinomaisella tyylillä ja silti niin, että ihmisenkokoiset kriisit ja onnenhetket kaunokirjallistuvat.
Nyt on taas Salmenniemen novellien aika. Tulikristalli ja muita novelleja (Siltala 2026) palauttaa tuotantoon kirjailijan novellistiikasta tutun outouden. Novellin lukemista aloittaessa ei voi lainkaan arvata pysyykö se realismin rajoissa vai kuinka vinksalleen novellin maailma voi kääntyä.
•
Novelleissa kyllä piipahdetaan perhearjessa, esimerkiksi vanhemmat ulkoilevat tai ovat muuten liikkeellä pikkulapsen kanssa. Muut ulkoilijat tai kohtaamiset voivat kääntää tunnelman epäluuloiseksi, ahdistavaksi, pelottavaksi – odottamattomaksi.
On myös novelleja, joista löydän romaaneista tuttua perhe-elämää mutta erilaisin painotuksin. Novelli lapsinäkökulmasta on raikas kuvaus yhdessäolon merkityksellisyydestä. ”Häntä”-novellissa selvitään tilanteesta, joka on lapsen näkökulmasta tyystin toinen kuin perheen isän ja äidin.
•
Kokoelman loppuosa irtoaa realismista ja vie leikkiin, jossa viestintäteknologia (Teams ja somen kikkelikuvat) vinksauttaa. Näiden novellien henkilöt tempaisevat toimillaan, no, odotustenvastaisesti. Sellainen yllättää lukijan – mainiota!
Kirjan viimeiset novellit sekoittavat iloisesti kirjalliset ilmiöt ja poliittiset hahmot. Lukija päättäköön tahollaan, mikä on parodian tai satiirin taso. Itse heilun erilaisten tunnelmien ja tulkintojen välillä. Pinnalta kirjailijan ratkaisu poimia muutamia nykykirjailijoita heidän omilla nimillään ja vaihtaa tilalle tunnettujen, kiistanalaisten poliitikkojen kuvia tuntuu huomiohakuiselta. Kirjailijoiden tyylin ja otteen pilkka alkaa vaikuttaa ennen kaikkea sisäpiirivitsiltä.
Vai onko kuitenkin olla kyse kulttuuriväen itseironiasta. Kenties kokoelman tämä jakso osoittaa, mitä jos kääntäisikin pienten piirien kateuden ja kitkeryyden kirjallisuudeksi. Tai sitten kyse on ihan jostain muusta.
•
Olen edellä enemmänkin takertunut aiheisiin ja teemoihin. Salmennimen kieli ja kerronta on kuitenkin se, mikä kantaa kaiken. Se on varmaa ja napakkaa: lyhytvirkkeisyys rytmittää ja ilmaisee sisällön tinkimättä. Se ei töksähtele vaan soljuu.
Tarkka lause kantaa kaikki tyylit ja tunnelmat, joita se välittää. Nautittavaa se on lukea. Ja kaunokirjallisuus lepää kielensä päällä: lyhyt, tarkka lause ei ole este monitulkintaisuudelle.
•
Harry Salmenniemi: Tulikristalli ja muita novelleja, Siltala 2026, 196 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tämä on arvio kirjasta, ei mainos.
Omppu käynnisti marraskuussa novellihaasteen, jonka päätöspäivä on tänään (katso 
Murakamilla aloitin haasteen. Ehkä kokoelmassa on epätasaisuutta, mutta sen parhaat novellit vievät outoon atmosfääriin, jossa kuu kuumottaa, korvien muodoilla on merkitystä ja kissat puikahtelevat yllättävistä yhteyksistä. Murakami tavoittaa taitavasti ihmisen vierauden kaltaistensa keskellä. (7)
Novellihaasteen kirjoista tämä jäi kaikkein vieraammaksi. Outouden itsetarkoituksellisuus vieraannutti minut monesti jutun juonista. Ymmärrän, ettei mikään yhteinäinen tarinallisuus ole näiden novellien tarkoituksena, mutta lukuhetkenäni eivät Karilan jutut tarjonneet minulle maistuvaa teekupposta muutamaa siemaisua enempää. (10)
Geneveen vein sveitsiläisiä novelleja. Kirjava kokoelma oli välillä uuvuttaa, mutta en sitä aivan kivirekenä perässäni vetänyt lomamatkallani. Se antoi paloja entisistä ajoista, miesten maailmasta, naisnäkemyksestä ja porvarillisista kaupunkikuvista. En tiennyt, mitä odottaa, ja ylitin oman mukavuusalueeni. (41)
Cunningham sepittelee satuja uuteen uskoon. Sinne sekaan mahtuu uusia oivalluksia ja vanhaa karstaa. Kokoelma viihdyttää, aikuisten sadut sopivat välipalaksi. Voisin kuvitella, että nämä kävisivät perinteiseen satutarkoitukseen eli ääneen luettaviksi. Kuukausien päästä en niitä kaiholla muistele, muistan vain, että ihan mukavasti aika vieri tarinatuokioissa. (11)
Jouluhenkisesti kuuntelin yksittäisen rikosnovellin, josta pidin kovasti. Siinä oli rikoskerroksen lisäksi hyvää tahtoa ja kauniita tekoja. Henkilöt hahmottuivat nopein vedoin kiinnostaviksi. Näppärä tarina kaikkiaan. (1)
Kielellisesti hiotut ja aiheiltaan konteksteista pullistelevat novellit eivät ole helpommasta päästä. Sain kuitenkin kunnolla nauttia oivalluksista joskin myös ohilyönneistä. Päällimmäisenä novelleista jää tunnelma, jossa on nyrjähtänyttä melankoliaa. Jutut jäävät kaihertamaan ja putkahtelevat myöhemmin pintaan. (13)
Rimaa hipoen lasken Nopolan pakisevat jutut novelleihin, ja aivan kuin korkeushypyssä käy, tulos lasketaan, vaikka rima pomppii kannattimillaan juuri ja juuri paikalleen asettuen. Takakansi vakuuttaa, että kirjailija läpäisee lajien repertuaarin, novelli mukaan lukien. Varsinainen postaukseni ilmestyy myöhemmin, mutta sanon tässä, että kirjan juttujen tarkkailijatarinat valaisivat jo muutenkin aurinkoista sunnuntaiaamua. (65)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 