Avainsana-arkisto: Heini Junkkaala

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton

Elämäkerta seitsemänkymppisestä Pirkko Saisiosta pursuaa ja rönsyilee. Eikä ihme, sillä kirjan sisältö osoittaa kohteen aikaansaavuuden. Kirja osoittaa myös, että elämäkerturi Heini Junkkaala kahlasi materiaalin runsaudessa ja sai kustannustoimittajaltaan useasti määräyksiä lopettaa materiaalin hankinta ja viimeistellä kirja. Verkkokirjana melkein 800-sivuinen kirja on tyyliltään harkittu ja aineistoltaan monipuolinen: Pirkko Saisio – Sopimaton (WSOY 2023). 

Elämäkerturi on Saision entinen oppilas, nykyinen työtoveri ja hyvä ystävä. Kirjan alussa Junkkaala esittelee, miten hän valitsi puhuttelumuodon. Junkkaala kirjoittaa sinutellen Saikille. Vaikken ole sinänsä sinä-tyylin ystävä, valinta on tähän kirjaan täysin oikea. Kirjoittaja saa olla läsnä kuin kirjemuodossa ja kommentoida, samalla nostaa värikkäästä Saisio-elämästä sävykkäitä, moninaisia puolia. Eläytyvä kerturi on subjektiivinen, mutta tulee vaikutelma, että hän ei peittele, ei harjoita itsesensuuria.

Päällisin puolin kirja on on ”elämä ja teokset” -traditiota, myös kronologisesti etenevää, mutta se ei estä lomittamasta aikoja, ja elämä ja teokset solmiutuvat nekin yhteen. Jonkin verran on toistoa, monesti perusteltua, jonkin verran turhaa, mutta ei minua töksäyttäneet toistot olisi sivumäärää juuri supistaneet. Ja kerronta on niin luistavaa ja Saision elämä särmikkään kiinnostavaa, että kirja säilytti imunsa alusta loppuun. Tarinointia kohteensa hengessä.

”Olet hauskaa seuraa, lyömätön jutun kertoja, legendaarisen kapakkahauskuuttajan maineessa. Ei ole tilannetta, ei niin tukalaa eikä niin ikävää, josta et löytäisi koomista puolta. Se voi olla ammattitautikin. Kirjailijana näet tilanteet ulkopuolelta, ja ulkopuolelta katsottuna traaginenkin näyttäytyy koomisena. Ehkä huumori on sinun tapasi asettaa asiat mittasuhteisiin – tai ottaa niihin etäisyyttä.”

Saisio on ihmisihminen, juoruilija, jutustelija, joten ihmisiä kirja vilisee. Viiden aikuisen kasvattamasta ainokaisesta kehkeytyi rohkea, vahva, omapäinen ja omaehtoinen näyttelijä, laulaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, keskustelija, tasa-arvotaistelija, reissaaja ja kirjailija. Ennen kaikkea hän on kirjailija, lapsuuden haaveammatista lukuisten kirjapalkintoehdokkuuksien ja Finlandia-voiton saavuttaja.

En muistanutkaan, että F-ehdokkuuksia on aimo liuta. Pysäyttävää on lukea kaikissa liemissä keitetyn kirjailijan piinaavasta jännityksestä syksyisin F-ehdokas- ja palkintoilmoitusten aikaan. Niin raastavia ovat myös tunnot oman osaamisen ja itsetunnon heilahduksissa. Siis jopa Saisiollakin!

Kirjan loppupuolella nautin osista, joissa käsitellään Saision kirjojen syntyä, pseudonyhmien syitä ja eri aikoina tyylin vaihtumista ja tavoittamista. Viimeisimmän romaanin, runsaan, kiehtovan Passion, taustoista ja työstöstä on melko vähän. Ei se mitään: kannattaa lukea itse kirja, hieno kirja.

Kirja sisältää poliittista historiaa Saision näkökulmasta. Lisäksi tärkeät seksuaalisuuden ja tasa-arvoisuuden asiat niin yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin kulkevat mukana 1960-luvulta tähän päivään.

Saision perhe- ja rakkaussuhteet käydään läpi. Kaikissa suhteissa on jännitteitä, ehkä vähiten 40 vuotta kestäneessä liitossa Pirjo Honkasalon kanssa, mikä lukijallekin välittyy kauniina kahden erilaisen, erilaisuutensa hyväksyneen sitoutumisena. Lukuiset haastattelut ovat Junkkaalan pohja kartoittaa kohdettaan. Ystävät, tytötoverit ja muut kertovat vapaasti ja antavat Junkkaalan pyynnöstä myös yhden tiivistävän adjektiivin Saisiosta. Tärkeitä ovat tyttären, Elsa Saision kokemukset boheemista perhe-elosta. Hän tiivistää koko kirjaan sopivan Saisio-sanan: paljon.

Minua häkellyttää Saision tahti ja intohimoinen työ- ja elämänote, myös kaihtelemattomuus. Kovasti miellyttää kirjan lähestymistapa ja siinä Junkkaalan tarkkanäköisyys tarinallistamiselle. Sievistelen vähän, sillä ydintä on, että Saision juttuihin ei voi luottaa:

”Ja sitten yhtäkkiä raskas suru. Suru siitä, että kerrot muunneltua totuutta. Epätoivo siitä, että totuus pakenee. Olen oppinut, että aina pitää puhua totta. Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi varmasti totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minua sinusta.

Jo tarina itsessään yksinkertaistaa todellisuutta, vieraannuttaa ja etäännyttää. Kun tapahtunut tarinallistuu, sen autenttisuus ja moniulotteisuus katoaa.”

Kirjoittajan suru muuttuu lukijan iloksi ja pelko etäännyttämisestä eläväisyydeksi. Siis kirja toimii erittäin hyvin.

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton, WSOY 2023, 785 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Kasvukausia – kertomuksia äitiydestä

Ida Pimenoff on toimittanut esseekokoelman Kasvukausia (WSOY 2022), jossa 13 kirjoittajaa käsittelee äitiyden kysymyksiä. Siteeraan toimittajan alkusanoja:

”Niinpä kirja, jonka aiheena on äitiys, ei ole kirja vain äideistä vaan myös isistä, lapsista, bonusvanhemmista, naisista, miehistä, elämästä, syntymästä ja kuolemasta. Ihmisyydestä kaikkein kauneimmillaan ja joskus myös vaikeimmillaan.”

Teksteissä kirjoitetaan myös kivuliaista vanhemmuuden tunteista, suhteista omiin vanhempiin ja (vapaaehtoisesta) lapsettomuudesta. Toiset esseistä vaikuttavat paljaan henkilökohtaisina, toiset kirjoittajista ovat valikoineet lähdetekstejä, joita he heijastelevat omiin kokemuksiin ja näkemyksiin. Suositumpia viitatuita ovat Rachel Cusk ja Alice Munro.

Kasvukausia osuu mojovasti äitienpäiväkirjaksi, myös antijuhlallisesti: ”Minua ei todellakaan tulla palkitsemaan äitienpäivänä mitalisateella ja kukkasilla (Sari Järn, s. 249).” Monissa esseissä korostuvat vanhemman jaksamisen rajat, riittämättömyys sekä vapauden muutos- ja puutostila. 

Vastuu ja rakkaus kuvastuvat kirkkaasti etenkin esseissä, joiden kirjoittajilla on lapsia. Johanna Venhon esseessä pohditaan kiinnostavasti Tove Janssonin innoittamana äidin valtaa ja irti päästämistä; Marjo Niemi näkee esseessään hyvän elämän yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksen. Sukupolvien (ja -puolien) mallit, kaikenlainen ylisukupolvisuus saa kirjassa monia tulkintoja, esimerkiksi Juhani Karilalta, Juha Itkoselta ja Sari Järniltä. Kokoelman aloittaa järeästi Hanna Weseliuksen essee, sekin edeltävää polvea peilaava teksti. Ja voi, miten upeita, säväyttäviä loppuvirkkeitä monissa esseissä onkaan!

Tässä vaiheessa totean, että turhaan nimeän vain tiettyjä esseistejä tai esseitä. Kokonaisuus rakentuu oivaltavasti, sillä esseiden järjestys toimii niin, että ne keskustelevat, ja keskenään erilaisina ja omaäänisesti henkilökohtaisina teksteinä ne puhuttelevat. Ne pistävät liikkeelle tunteet ja ajatukset kuten hyvä esseistiikka tekee.

”Luemme kirjoja aina oman elämämme läpi (Johanna Venho, s. 273).” Niin totta. Tätä kirjaa luen paljolti oman äitisuhteeni ja äitiyteni silmin. 

Vietän ensimmäistä äitienpäivää äidittä, ja paljon on vielä surematta ja perkaamatta vaikeasti alkaneesta ja edenneestä suhteestamme, jossa äitini tuntui pitävän minua pihdeissään. Viimeisen yhteisen vuosikymmenen mittaan hampaankolostani liukeni paljon pahaa mieltä, ja kenties meidän kummankin ymmärrys kasvoi äidin muistisairaudesta huolimatta. Käsitin myös hyvän tarkoituksen kasvatuskeinoissa, jotka eivät tuntuneet hyviltä. Jäljelle on jäänyt hämmentävästi kalvava tunne siitä, etten oppinut koskaan tuntemaan, kuka äitini oikeastaan oli.

Siirsin omaan äitiyteeni paljon lapsuudenkodista opittua, ja vaikka yritin välttää äitini mallia, iso osa syyllistämistä, valvontaa ja huolikeskeisyyttä siirtyi toimintatapoihini. Aikuisten poikien äitinä katselen nykyisin usein taaksepäin ja näen virheitäni, jotka tuppaavat peittämään iloa ja onnea, joita myös on ollut, on.

Äitienpäivää olen inhonnut viimeisimmät vuosikymmeneni. Kaipa sen juhlinta herjaa omia taitojani äitiyslajissa, vaikka ymmärrän, ettei ole yhdenlaista kyllin hyvää äitiyttä. Kasvukausia-esseekokoelmassa se sanottuu: ”Minun oli vaikea hyväksyä sitä itsessäni. Olisin halunnut olla toisenlainen, auliimmin olemassa muita varten. Enemmän, ehjemmin, ristiriidattomammin äiti.” (Ida Pimenoff, s. 214.)

Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä, toim. Ida Pimenoff, WSOY 2022, 313 sivua. Ostin kirjan.

6 kommenttia

Kategoria(t): Esseet

Kansallisteatteri: Homoäiti

Omapohjan lavalla on toisen näytelmän lavasteet ja niiden lisäksi useita mikrofoneja ja pientä sälää, kuten metronomi, tuulikello ja minikokoinen hiekkalaatikko. Esityksen alussa Homoäiti-monologin kirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaala jutustelee ja räplää lavalla mikrofoneja, kun esittäjä Katja Küttner saapuu lavalle selitellen myöhästymistään. Katsojana minut liu’utetaan teatterilliseen todellisuusilluusioon, jossa tosi ja esitys punoutuvat.

Homoäiti perustuu väkevästi kirjoittajan dokumentaatioon, joka on muokkautunut autofiktiolta vaikuttavaksi proosaksi. Siinä perustarina etenee kronologisesti mutta rikkoutuu takaumin tai sivutarinoin. Päätarina kertoo äidistä, joka synnyttää tyttären, kun ensimmäinen lapsi on parivuotias. Tarinointi keskittyy vanhemmuuden ruuhkavuosiin, jolloin kotiäiti hyörii uhmaikäisen ja imettäväisen hoivapyörteessä, puoliso tekee pitkää työpäivää ja uusi asuinympäristö vierastuttaa. Kertoja on elämän alun lisäksi päättymisen äärellä, sillä hän kohtaa vanhojen sukulaisten kuoleman.

20181110_064844.jpg

Esityksen kertoja hakee paikkansa elämäntilanteessa, ajassa ja paikassa, jossa on välillä lähellä ja kaukana itsestä ja muista, ja matka on suhteellinen – lähellä ja kaukana suhteessa suhtautumiseen:

Kymmenen metriä kohtaloitten välissä.”

Elämän alku, loppu, rakkaus, viha, pelko ja väsymys helisevät, suhisevat, kalisevat ja ritisevät. Ensin hämmästelen mikrofonien määrää ja käyttöä, mutta niiden merkitys avautuu aika pian. Koputtelut, rahinat ja muut ihmistuotetut ääniefektit Beethovenin ja muun musiikin lisäksi kuuluvat oleellisesti tunnepuolen ilmaisuun.

Monologia katkovat kirjoittaja-ohjaajan väliintulot: käväisyt lavalla, välihuomiot tai lyhyet dialogit Küttnerin kanssa. Yhteispeli vaikuttaa spontaanilta, eikä se katko tai vieraannuta vaan raikastuttaa esitystä. Katja Küttnerin ilmeikäs sanallinen ja sanaton ilmaisu sekä heittäytyminen vanhemman ja lapsen rooleihin vetoavat aitoudellaan. Läsnäolon valovoima häikäisee silloinkin, kun lavalla on pimeää.

Monologin kertoja on sateenkaariperheestä, vaan eivät vanhemmuuden, parisuhteen, ajankäytön, viihtymisen ja elämän rajallisuuden kysymykset rajaudu seksuaaliseen suuntautumiseen. Taidokkaan taiteen tavoin yksityinen muuttuu samastuttavaksi, yleistyy kokemukseksi. Tunnevaihtelut vievät laidasta laitaan, ja vaihteluväliä riittää tekstin välittämisessäkin: se kuulostaa luennalta, puheelta ja runolta. Poimin käsiohjelmasta osuvan  luonnehdinnan kokonaisuudesta: ” – – asiat kerrotaan sen sijaan, että ne näytettäisiin.” 




Pääsin Bloggariklubin kanssa näkemään Homoäidin ennakkoesityksen ja sen perään vielä kuuntelemaan Junkkaalan ja Küttnerin kokemuksia harjoitusprosessista. Näytelmän nimeä on harkittu moneen kertaan, mutta se tuli valituksi jännitteisyyden vuoksi. Bloggariklubilaisten kommentit nimen monitulkintaisuudesta suhteessa esityssisältöön todistivat, että valinta osuu.

Küttner kertoi olleensa prosessissa mukana jo 1,5 vuotta eli tekstin koko synnyttämisrupeaman. Noin tuhat sivua Junkkaalan tekstiä kutistui harjoitusten aikana kolmeenkymmeneen liuskaan, mutta ehkä meillä on tulevaisuudessa mahdollisuus saada luettavaksi Homoäiti prooasakirjana.

20181107_204601.jpg

Heini Junkkaala Omapohjan lavan reunalla edessään työvälineet, joilla hän edesauttoi esityksen etenemistä.

– –

Homoäiti
Kansallisteatteri, kantaesitys ja ensi-ilta 9.11.2018 (ennakko 7.11.2018)
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Esiintyjä Katja Küttner
Katso lisää esityksen kotisivulta.

Muualla: Blyggiblumsteri ja Kujeruksia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri