Avainsana-arkisto: Helena Juntunen

Kapsäkki: Joskus liikaa, aina liian vähän

Oopperalaulaja Helena Juntuselta ilmestyi pari vuotta sitten omaelämäkerta, jonka hän kirjoitti Petri Tammisen kanssa, Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava 2023). Sen tarinallinen, poukkoileva ja säeromaanityylinen kerronta myllää rouheasti elämäkertalajia. Enpä yllättynyt, että teos taipuu teatterilavalle.

Musiikkiteatteri Kapsäkin esityksen käsikirjoituksen on tehnyt Antti Rönkä ja musiikin säveltänyt Iiro Rantala. Kehyskertomus syntyy opperalaulajan odotushetkistä lentokentän baarissa, jossa baarimikko Kari-Pekka Toivonen jututtaa laulajaa. Nimihenkilö Juntunen lähinnä laulaa vastauksensa, mikä saa baarimikon pohtimaan, miksi oopperalaulu ja libretot ovat sellaisia kuin ovat. Samalla oopperalaulaja paljastelee paloja elämänvaiheistaan.

Viihdyttävä ja monipuolinen esitys tarjoillaan yleisölle kompaktina, väliajattomana kokonaisuutena. Kirjasta ja Juntusen elämästä on poimittu ydinkohtia: millaista on reissata joustamattoman työn perässä, millaista on ollut riekkua esitysten välitiloissa baareissa ja miten vaikuttaa julkinen työ, jossa taiteilija on vain niin hyvä kuin viimeisin kritiikki.

Laulajan arkitilanne matkakamppeissa korostaa eroa työhön opperalavoilla, joissa konservatiiviset konventiot kukoistavat, vaikka modernisoijiakin produktioissa pistäytyy. Kapsäkin esitys paneutuu laulutyön edellytyksiin sekä tilanteeseen, jossa ohjaajan ja sopraanon tyylit eivät kohtaa. Liminkalaislähtöinen tyttötyyppinen esiintyjä on tuon tuostakin saanut kokea olevansa vaihtelevasti liikaa tai liian vähän.

Kapsäkin esityksen katsojana ei ole mitää valittamista vajareista tai övereistä – kokonaisuus toimii. Helena Juntunen esittää itsensäkaltaista sopraanoa, täyttää lavan ja avaa kokemuksia, mikä jo sinänsä tuntuu hurjalta. Autofiktio estradilla säväyttää, sillä esityksen tyylikäs tyylittely torjuu tunteen tirkistelystä. Ja kyllä, Juntusen karisma pitää yleisön hyppysissään. 

Oopperalaulu helisee mutta toimii myös kontrastina, sillä Iiro Rantalan musiikki on ei-klassista. Fyygeli-kontrabasso-saksofoni-trion hiottu soitto myötäilee laulujen täpäkkää tarinointia, ja samalla kaikkien tekninen osaaminen saa tilaa. Kohokohtia on monia, esimerkiksi oopperatyyliä luonnehtiva ”Överiä”-laulu jää mieleen, ja Kari-Pekka Toivosen jylhä lauluosuus yllättää. 

Esitys virkisti väsyttävän viikon iltana. Opperaa vierastava kanssakatsojani ilahtui hänkin ja piti ooppera-annostusta kerrassaaan maittavana.

Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 9.10.2025

Käsikirjoitus: Antti Rönkä, alkuteos Helena Juntunen & Petri Tamminen

Rooleissa: Helena Juntunen & Kari-Pekka Toivonen

Ohjaus: Kari-Pekka Toivonen

Sävellys: Iiro Rantala

Muusikot: Iiro Rantala & Jukka Perko & Ville Herrala

Lavatekniikka: Max Marshall

Sain lipun teatterista. Tämä on esityksen arviointi, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Oppera, teatteri

Kaksi musiikkialan elämäkertaa: Joskus liikaa, aina liian vähän ja Vilkkumaa

Kevyttä ja vakavaa, poprokkia ja klassista – minulle sopivat sekä-että ja samoin kirjat rokkiosaston Maija Vilkkumaasta ja klassisen musiikin Helena Juntusesta. Kumpikin kirja on syntynyt kimppatyönä, ja kummassakin yhteistyö vaikuttaa saumattomalta, sillä en voi erottaa, mikä on laulajan ja mikä kirjoittajakumppanin kädenjälkeä. Rakenteeltaan ja tyyliltään kirjat eroavat toisistaan.

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän

Helena Juntusen ja Petri Tammisen kirjan pääotsikko Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava 2023) kuvastaa oopperalaulaja Helena Juntusen kokemusta roolien vaihtelusta ja täyttämisestä elämässä ja näyttämöllä. Komeasti kirja alkaa epäonnistumisen tunteista epäbalanssissa etenevässä produktio-ohjauksessa.

Kirja päästää lukijan kulissien taa. Nyt tuli toi-toi-toivotus tutuksi ja muutakin oopperaelämästä. Parasta on raikas siekailemattomuus, sillä aihevalinnoissa ei kaihdeta laitapuolta, ei myöskään kohottavia kohtia kotoa tai konserttilavoilta. Otsikko lisäksi resonoi siihen, millainen vastaanotto on ollut omaehtoiselle naiselle eri elämänvaiheissa ja toimintaympäristöissä.

Olen jossain esityksessä kuullut Juntusen laulua, jolloin voi kuvitella, että nainen vain avaa suunsa ja helisevä sointi virtaa suusta kuulijan korviin. Sehän on vain totuuden toinen puoli. Tässä laululajien eroista ja laulutekniikasta:

”Iskelmälaulajan ääni on luonnonoikku,

kiinnostava jo itsessään.

Oopperalaulaja rakentaa tekniikalla,

käyttää ontelot ja nippelit ja nappelit

ja imitoi kaikkialta kulttuurihistoriasta,

jotta kokonaisuus toimisi.

Kun laulan kevyttä,

laulan aina lainahöyhenissä.

Lailan, Sarah Vaughanin…

Omaa ääntä minulla ei ole.

En tiedä, miten Helena laulaa.

Olen kyllä kuullut sen joskus,

kahden kesken,

mutta silloin en ole ehtinyt ajatella asiaa.”

Kirjan alaotsikko on Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Osuva tarkennus: kirja koostuu tarinoinnista sen perimmäisin periaattein. Kerronta liukuu hetkestä toiseen arvaamattomasti ja epäkronologisesti, mielleyhtymin, ja sellaisena teksti on siirtynyt kirjaan – rytmikkääksi, tempoltaan vaihtelevaksi, sävyjä skaalaten. Onnistunut ratkaisu on sekin, että kirja on säekirjatyylinen, mikä voimistaa imperssiovaikutelmaa. Kielellisesti varma, silti vaihteleva teksti virkistää lukukokemuksena, mutta se myös ravistelee genreä, sillä rakenne ja muoto rikkovat hienosti oletukset elämäkerrasta.

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän. Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Otava 2023, 91 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa

”Olemme Miinan kanssa kirjoittaneet toistemme tekstien päälle, poistaneet, lisänneet, puhuneet ja päätyneet uusiin ratkaisuihin. Prosessi on ollut moneen suuntaan haarova mutta nautinnollinen, ja sen ansiosta kaiken ajatellun, puhutun ja kirjoitetun hetteiköstä on paljastunut kirkas tarina.”

Kirja on siinä mielessä perinteinen, että 50-vuotta juuri täyttäneen tähden elämästä kerrotaan valtaosin aikajärjestyksessä. Se on yllätyksetöntä mutta toimivaa. Vilkkumaa ehdottomasti ansaitsee kirjansa, koska se paljastaa osoittelematta, miten merkityksellinen kotimaisessa musamaailmassa hän on ollut naismuusikoiden esikuvana. On oikeastaan hätkähdyttävää käsittää, että naisten pop-musiikin tekeminen lähtee kutakuinkin vasta 1980-luvulta, ja Vilkkumaa kuuluu pioneereihin.

Kirja kelaa yksityiselämää musiikin teon ohella. Avoin ja rehellinen henki välittyy, samoin se, että tarkka ja terävä katsantokanta on myös itseironinen (aikansa lapselle/nuorelle sopiva). Tyylikkäästi retostelut ja repostelut ohittuvat, myös perheen yksityisyys jää sopivasti suojaan. Erityisesti kiinnitän huomiota laajaan ystävä- ja tuttavapiiriin ja siihen, miten rakastavasti, arvostavasti ja positiivisesti muut mainitaan.

Tuo edellinen ei tarkoita säröttömyyttä. Bändipiireissä on kilpailua, kateutta ja kiistoja; heitot satuttavat ja riidat kalvavat. Lisäksi taiteilijuuteen kuuluu aaltoliike laineen harjalta syvänteiden pohjiin – jossain määrin Vilkkumaankin kirjaan sopisi Juntusen kirjan otsikko liiasta ja liian vähästä.

Viehätykseni Maija Vilkkumaan musiikkiin on vaihdellut, mutta onhan se osa viime vuosikymmenten ääniraitaani. Muistan yhden väsyneen sunnuntai-iltapäivän, kun autoinemme jumitimme Mechelininkadun liikennevaloissa ja kuulin autoradiosta ensimmäisen kerran biisin Teini – jotain kipeän yksityistä, silti jaettavaa. Silmiini pullahtivat odottamattomasti kyyneleet. Vaikutuin – on hän vaikuttaja.

Kirjasta välittyy myös Vilkkumaan monipuolisuus: laulaja, sanoittaja, säveltäjä, soittaja, tuottaja, kaunokirjalija, käsikirjoittajia, esiintyjä, juontaja, yrittäjä… Mitäpä hän vielä saakaan aikaan! Kokonaisuus on sujuvansutjakkaa kerrontaa ja samanmoista lukea.

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023, 432 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

P. S. Äidinmaa ON hieno video.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Musiikki