Avainsana-arkisto: Heli Laaksonen

Heli Laaksosen runoilema Aapine (Otava 2013) käy aakkoset läpi lounaispuheella. Jokainen kirjain saa oman runon, siten kirja noudattaa perinteistä aapismuotoa. Poikkeavaa on se, että kirja sisältää varoituksen: ”Älä jätä last Aapise ääre ilma valvontta! See voi oppi murret!”

Kukin kirjain aukenee äänne- tai sanaleikein, tai teemakirjaimeen viitataan absurdein havainnoin ja mielleyhtymin. Äänessä on eläimiä, kuten kani Kaarinast. On rooleja eri-ikäisille ihmisille. Heli Laaksosen aiemmmasta runotuotannosta tuttu lämmin mamma esiintyy parissa aakkosessa, ja yksi presidenttipari voisi asua Åbossa. Näyttäytyy myös miekkonen, jolta saattaa paljastua X. Hulluttelun ohella on muutakin, haikeutta ja viisauksia. Omaperäisistä oivalluksista sekä kieli- ja aiheiloittelusta syntyy riemastuttava kokonaisuus kielen lahjasta.

Jokainen kieltä käyttävä ikään kuin keksii sen uudelleen. Ihmislapsen kielen kehitys käynnistyy ympäröivän puheen kuulemisesta ja omaksumisesta. Ensin puhutaan, sitten opetellaan äänteitä vastaavia kirjaimia, joilla yleis-ja kirjakieli pelaa. Nyt on vain niin, että osan äidinkielestä eli kotimurteesta ei kaikkia löydy, esimerkiksi B herättää turhautumista:
”Mää ole aina pärjänny
pananeil ja pikineil,
huus pasisti.”

Lounaismurteen ihmisille Aapine on varmasti terapeuttinen teos: oma kieli kelpaa lukuoppiin. Vaikka lukuvaroitus annetaan, lounaislapset saavat kirjakielisen aapisen rinnalle tästä hupia. Muu väki voi nauttia kirjakielen pohjana olleen murteen rytmistä ja laulunuotista, ja vaikkapa fantasioida, miltä sama kuulostaisi omalla kotimurteella.

Kirjainrunojen perässä on kolme tarinaa, joista ensimmäisessä kiteytyy lounaispuheen ydin: lyhyesti kun ilmaistaan, ehditään enemmän, olla hiljaakin. Lisäksi loppuun on liitetty sanasto ja ”Pamfletti eli paasausosato”, jossa komeasti kootaan yleis-ja puhekielen olemusta ja keskeisiä lounaismurteen piirteitä.

Aapine on kokonaistaideteos ja on oma itsensä vasta Elina Warstan kuvien myötä. Runot ja värikäs kuvitus tukevat toisiaan: puhuvat keskenään, täydentyvät ja joskus juttelevat toistensa ohi, mikä lisää viehätystä. Kunnon kuvakirjan tapaan aukeamat houkuttavat yksityiskohtien bongailuun. Warstan kuvat ovat ilmeikkäitä, ja värivalinnat ja vaihtelevat muodot vahvistavat runojen tunnelman. Aapine opettaa kaikenikäisiä lukemaan toisin.

– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

Olen ilolla seurannut mediaa Heli Laaksosen uuden runokokoelman kimpussa. Aamutelkkari, PS-ohjelma, arvostelut, mainokset jne. esittelevät ”runobeiben” (Hesarin kirja-arvostelijan nimitys) uuden tulemisen näyttävästi. Tämän kaiken suon runolle ja runoilijalle, kun kysymyksessä on muuten melko vaiennettu kulttuurin alalaji. On arvostettavaa, että joku on kehittänyt omakielisestä runoilusta kokonaistaideteoksen.

Antaa vain kaupallisuuden myllertää. On mahdollista, että median kiinnostumiseen vaikuttaa se, että runoilija on söpö, nuori nainen – murjottava, partainen, keski-ikäinen äijänköriläs murremurjaisuineen ei ehkä ylittäisi yhtä reippaasti julkaisu- ja julkisuuskynnystä. Totuus on kuitenkin se, että Helin runoissa on sisältöä ja runoilloissa taitavan esiintyjän säteilyä. Joten antaa palaa!

On hienoa saada uusi runokokoelma torstaina käteen ja sinne runoilijan nimmari, kokea runoesitys Savoyssa ja mahdollisesti kuulla esityksen jälkeen kuulumiset. Huomaan hienoista fanituksen tunnetta!

PS. Turun Sanomien arvioinnin runokoelmasta voi lukea täältä: http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/201334.html