Viime aikojen elokuvakokemukseni ovat perustuneet kirjallisuuteen, ja se saa minut pohtimaan tulkintoja. Eri taiteen lajeilla on luonnollisesti erilaiset ilmaisu- ja tulkintatapansa, silti tekee mieli miettiä, mitä on tulkintavapaus.
•
Kullervo on tuttu Kalevalasta (1835, 1849) ja Aleksis Kiven näytelmästä (tai selkokielisenä kertomuksena). Alkuperäinen tarina ei ole riittänyt elokuvatragediaan, vaan sitä on ratkaisevasti muokattu. Unto (Untamo) tosin ottaa Kullervon omaan huusholliinsa veljensä perheestä mutta surmaa sukulaisensa. Kirjallisuudessahan käänne on se, että Kullervo aikuisena löytää sotaisaa Untamoa paenneen perheensä. Kullervo kohtaa kummassakin siskonsa, vaan erilainen lopputulos on siskon kohtalossa.
Elokuvassa Unto uhkuu suojelevaa isänrakkautta, kun taas kirjallisuudessa Untamo pyrkii vaimonsa kera pitlemään pahoin Kullervo-orjaa ja yrittää saada Kullervon pois päiviltä ainakin kolme kertaa. Kivi leipään saadaan elokuvassakin muttei Ilmarisen emäntää pois päiviltä. Muutenkin juoni juoksee ihan omiin suuntiinsa, esimerkiksi Väinämöinen muuntuu Lönnrotin Kalevalan ja Kiven Väinämöisen ymmärtäväisyydestä elokuvassa Kullervoa vainoavaksi, sieniä syöväksi shamaani-Väinöksi.
Kummassakin Kullervo epäonnistuu kaikissa hankkeissaan. En keksi, miksi tarinassa on muuten muutettu oleellisia asioita päinvastaisiksi kuin esikuvassa. En löydä perustelua draaman kaaresta enkä modernisointitarpeesta. Valitettavasti muutokset eivät ole riittäneet uskottavaan lopputulokseen, sillä tyystin itsenäinen teos on elokuvan vaikea olla, jos se nimetään etenkin Kalevalan mukaan, Kalevala: Kullervon tarina.
•
Emily Brontën Humiseva harju ilmestyi romaanina 1847 ja edustaa synkkää romantiikka, jossa palava rakkaus korventaa mutta tunteista ei siirrytä rakkaudentekoihin. Eli nummien varakkaan talon tytär Catharine Earnshaw ja taloon orjamaisiin oloihin tuotu Heathcliff liimautuvat sielullisesti vahvoin tunnesitein toisiinsa jo lapsesta. Catherine nai kuitenkin säätysyistä naapurin kartanon Lintonin ja kuolee synnytykseen. Heathcliff katoaa vuoksiksi, palaa nummille ennen Catherinen kuolemaa sekä kärvistelee rakkauden ja vihan vimmassa loppuelämänsä ikävöiden lapsuuden rakastaan ja eläen Lintonin siskon kanssa.
Elokuvassa Cathyn ja Heathcliffin vaaliheimolaisuus, sanaton väkevä veto kuvataan lapsuudessa hyvin, ja aikuisuuden alussa kihelmöi tehokkaasti parin toteutumaton himo ja halu. Toisin kuin kirjassa, pari piehtaroi petipuuhissa jos missäkin ympäristössä Heathcliffin paluun jälkeen.
Elokuva herkuttelee toisin kuin kirja nimen omaan lihan iloilla – tai murheella, sillä eihän petosseksistä hyvää seuraa. Epäilen modernisaation taustalla olevan laskelmoinnin: kohtalonomaisesti järjen vievä pakkomielteinen rakkaus ei riitä nykyisin, vaan tarvitaan aimo annos huohottavaa seksiä: lipputulot lisääntyvät.
Lisäksi monet henkilöt on nummiteoksessa poistettu tai Kullervon tapaan muutettu perusteellisesti, esimerkiksi Nelly-taloudenhoitaja ja Lintonin kartanon neiti, tavoitteina draaman tehostus. Cathyn veli on editoitu pois.
•
Sekä Kullervo että Humiseva harju ovat visuaalisesti komeita ja viimeisteltyjä. Kullervo kuljettaa katsojaa kallioisen jylhässä erämaassa, ja vesisymboliikkaa riittää. Voi myös olla, että lukuisat virtaavat vedet kohtausten välissä ovat vain välikkeitä siirtymissä tilanteesta toiseen, eivät merkityksiä – ja niitä on turhan paljon.
Harjut todella humisevat runsaasti Humisevassa harjussa. Karun kivikkoiset nummet tuulen ja sateen piiskaamina esiintyvät elokuvassa eristynyttä elämää kuvaamassa, ja autio kanervakivikko ympäröi tunteista tiheää suhdekuvausta.
Humiseva harju tyylittelee asumusten ja asujen suhteen. Rikkaiden miljöö näyttää tarkoituksellisen epäaidolta, muovisen pramealta, korostaen Cathyn kannalta epäaitoa avioliittoa. Cathyn isä ja köyhtyvän maatilan miljöö rapistuessaan muuttuvat vuosien vieriessä groteskiuden huipuksi. Miljöö nummea lukuun ottamatta lähenee satutyylistä epärealismia.
Asut kertovat samaa tarinaa: Lintonin kartanossa näyttävät röyhelöt ja harsot kukoistavat; Earnshawn talossa vaatetuksen vaatimattomuus ei estä rintojen kumpujen kiihkeää pullistelua eikä miesvartalon lihasten erottumista. Runsaat sateet kastelevat usein päähenkilöiden kostyymit, joten kehonmuodot erottuvat tunteita myötäillen.
Kullervo sen sijaan kuvittaa asumuksia ja asuja 1100-lukua oletetun realismin suunnassa mutta vartalonmukaisia nahka-asuja hyödyntäen. Miesvaltainen väki ei tässäkään teoksessa lihaksistoaan peittele.
•
Kumpikin elokuvateos sai minut hämmennykseen, ja tunteita tovin pureskeltuani jonkinsortin pettymykseen. Alkuteos ei tekijöille kelvannut vaan muokkaus vei leffaversiot osin tahattoman koomisiksi. Sallin muille intoutumisen, mutta jään ihmettelemään jopa vääristäviä ratkaisuja, jos mielessä on luetut kirjat. Niin saa toki tehdä, mutta en sitten puhuisi niinkään tulkinnoista tai mukatuksista vaan muunnoksista. Vai luottavatko tekijät siihen, ettei kukaan jaksa enää lukea kirjoja ja siten peilailla tekstejä eläviinkuviin?
Kumpikin teos olisi hyötynyt lähes puolen tunnin editoitoinnista. Esimerkiksi poistoon sopisivat osoittelevat, vesittävät loppuotokset: Kullervosta hautajaiset ja tuonelan tunnelmat, Humisevasta harjusta lopputakaumat lapsuuteen – turhan ilmeistä tunneheruttelua.
Kullervo voittaa näyttelijätyön puolesta: Elias Salonen (Kullervo) ja Eero Aho (Unto/Untamo) karismaattisina ja intensiivisinä kantavat teosta. Humiseva harju herkuttelee pääparin mehevyydellä ja kauneudella, ja kyllä heidän vetovoimansa välittyy mutta ei puhkaise elokuvan tyylittelevää kalvoa, eivät tule katsojan iholle vaikka toistensa kyllä.
Harjun huminan Cathya (Margot Robbie) kyllä hellitään mehevin lähikuvin. Heatcliff (Jacob Elordi) on verraton komistus mutta tepastelee ja mulkoilee yhtä yksi-ilmeisen, synkän tunnepatoutuneena kuin roolissaan Frankensteinin hirviönä, johon tyyli sopikin (Netflix 2025). Jos haluan nummiepookin vielä joskus katsoa, valitsen rujon version vuodelta 2011 (ja Mumford & Sons -musiikkitrailerin Enemy).
•
Humiseva harju, Wuthering Heights 2026, ohjaus ja käsikirjoitus Emerald Fennell, ks. lisää, Finnkino.
Kalevala: Kullervon tarina 2026, ohjaus Antti J. Jokinen, käsikirjoitus Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila, ks. lisää Finnkino.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 