Avainsana-arkisto: Jari Järvelä

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Graffitijahtaus

”Jos se on laillinen, ei se ole graffiti.” Siinä on Arturo Pérez-Reverten romaanin Kärsivällinen tarkka-ampuja ( suom. Sari Selander, Like 2014) lähtökohta. Taideasiantuntija ja taitava jäljittäjä Lex palkataan etsimään piilottelevaa graffitimestari Sniperia.Kärsivällinen tarkka-ampuja

Sniper on kuuluisa operaatioista, joita hän organisoi mutta pysyy itse näkymättömissä. Tuloksena on tempauksia, joissa merkittävät paikat tagataan niin Madridissa, Lissabonissa kuin Veronassakin. Lisäksi Sniperin maalaushyökkäyksissä saattavat innokkaat seuraajat ottaa turhia riskejä: joitain nuoria spreijaajia on kuollut. Sniperia ei voida virallisesti vetää vastuuseen.

Lex siis jahtaa taidekirjahankkeen vuoksi piilossa lymyilevää katutaiteilijaa: juoni perustuu etsinnän etenemisen mutkitteluun jännärihenkisesti. Lex on tarinan kertoja, ja hänkin tavallaan piilottelee, sillä kovistyyppisenä toimijana ei hän ihmeitä itsestään paljasta, vihjailee kyllä. Hän on nokkela ja tavoitteessaan tinkimätön.

Pérez-Reverte on monissa kirjoissa ammentanut kuvataiteista. Esimerkiksi Flaamilainen taulu on oiva jännäri, ja Taistelumaalari monipuolinen taide- ja moraalipohdinta. Uusin suomennos viistää sitä. Katutaiteen tekemisen jännityksen ja vaarantunteen sekä graffitien verbalisointi on ilmeikästä. Piissien tuhraajien tunne, heimohenki ja merkitys on – hmm – kärsivällisen tarkasti kerrottu.

”Onko ateljeessa väsätty taidepaska muka aidonpaa taidetta kuin se, jota nämä kaverit tuottavat panemalla henkensä alttiiksi?” hän jatkoi. ”Kuka siitä lopulta päättää, että joku surkea virallinen installaatio on taidetta ja joku epävirallinen teos ei? Viralliset auktoriteetit, yleisö, kriitikot…?”

Nykytaidepohdinnat ovat sinänsä kiinnostavia, samoin se, miten graffiteihin suhtaudutaan. Katutaide on saavuttanut jo aseman, johon vaikuttavat taidekaupan markkinavoimat. Seinäkuvin on vaikea enää kapinoida, vain toimintatavoin se saattaa onnistua, ja sen Sniper hallitsee. Se johtaa tosin moraalisiin ongelmiin, jotka lopulta ratkotaan kovin suoraviivaisesti.

Viime vuoden suomennos Kohtalon tango hämmensi asetelmallisena. Pérez-Reverten useissa muissa teoksissa minut on kiinnitetty tehokkaasti juoneen ja henkilöihin, mutta tässä uutuudessa henkilöistä vaikuttuminen on valitettavan haaleaa. Nyt käy niin, että tämän vuoden graffitiaiheisista teoksista kotimainen vetoaa minuun eniten. Voi Arturoa, parhaansa teki, sillä kieli (ja suomennos) tavoittaa aiheensa, mutta Jari Järvelän Tyttö ja pommi kuitenkin kiilaa kärkeen kuvaustavan ja henkilöhahmotuksen ansiosta.

Romaanin mukaa Lissabon on graffitien pääkaupunki, joten tässä otos sieltä keväällä 2011.

Romaanin mukaa Lissabon on graffitien pääkaupunki, joten tässä otos sieltä keväällä 2011.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjabloggaajat kirjamessuilla ja vuoden lukukipinät

KirjamessutKirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.

Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.

Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.

Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.Agredointi


Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.

Esikoissuosikkeja
Neljäntienristeys
Kultarinta
Kissani Jugoslavia
Elävän näköiset
Amerikkalainen

Romaanijysäyttäjiä
Graniittimies
Valkea kuulas
Miehiä ja ihmisiä
Särkyvää
Wenla Männistö

Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Särkyvää elämänvarrelta

Mitä tämä on? Tien päällä -kirjat eivät ole suosikkejani. Tavallisesti tympäännyn ”matkustan kauas päästäkseni lähelle itseäni ja ratkaisua” -kirjahenkilöiden yllättävistä (lue: kaavaan kuuluvista) parivaljakoista ja kummallisuushenkilöiden kohtaamisista. En yleensä syty keski-ikäisten äijien kriisikertomuksista. Nyt Lada 1200 L tempaa mukaansa Jari Järvelän romaanissa Särkyvää (Tammi 2014). Kyyti on tragikoomista absurdein painotuksin, ja ladamaiseen tyyliin siinä on sekä vääjäämätöntä etenemistä että epävarmuutta kyydin vakauden suhteen.

Lihava, hikinen ja angstinen Teemu ajelee tempoilevalla retromenopelillään kohti Pamplonaa ja poimii kyytiinsä liftaavan rastatukan, Agnes-neitosen. Lähtökohta on tämä:

Mä olen matkalla tekemään itsemurhaa. This is my suicide car. Machina di suicidio.
Ei hyvää päivää. Ja mä luulin, että mä olen meistä kahdesta se kahjo.

Huhujen perusteella Järvelän Tyttö ja pommi -dekkarista (Crime Time 2014) neuvotellaan jenkkileffaa, ja Amazon on romaania jo kääntämässä. Särkyvääkin taipuisi hyvin elokuvaksi, sillä Järvelän tapa laatia tilanteita leffakohtausmaisiksi toimii tehokkaasti. Näissä otoksissa on vaihtelevia ympäristöjä, kuten korkeille paikoille kiipeämisiä, vilkkaan vaihtuvia tapahtumia ja henkilöiden välistä energiaa.

Romaanissa on tapahtumaetenemisen lisäksi verbaalia visuaalisuutta, koska Järvelällä on sanailun ja tilannetajun yhdistelemisen lahja. Kielelle on ominaista lyhyet napsautukset, jotka osuvat minussa lukijana eri hermoihin. Säälittävistä, kauheista ja raivostuttavista asioista hän pistelee teräviä ja hauskoja iskuja. Joukossa on haaleuksia, ennalta-arvattavuuksia ja kärjistysyksinkertaistuksia, mutta usein huonon hetken taittaa jokin hienosti ilmaistu havainto tai absurdi naurunaihe. Tyrskähtelen huumoritöytäisyistä, joita tasaisesti isketään suoraan tai salakavalasti tölväistään.

Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan kirjan päällä lapsen maitohampaan; tarkkaavainen kirjan lukenut tietää sen kuuluvan juoneen...

Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan kirjan päällä lapsen maitohampaan; tarkkaavainen kirjan lukenut tietää sen kuuluvan juoneen…

Olen rikkonaisten rakenteiden ystävä, ja siksi kaveeraan Särkyvää. Teemun ja Agneksen matkaa kuvataan tasaisin välein niin sanotusti yleisellä tasolla. Sitä katkovat Teemun blogijutut sekä niiden älyttömät ja valaisevat kommentit. Teemu on vuorovaikutustaitorajoitteinen, aktiivis-passiivis-aggressiivinen lötjäke, perinteiseen tapaan itsetuntonsa, perheensä ja elämänsuuntansa menettänyt. Pääasiassa romaanin näkökulma on Teemun, ja hänen elämänkaarensa pirstalekohdat paljastuvat vähitellen. Ei nuori Agneskaan ole ehjänä säilynyt, hänen vastapariroolinsa on romaanissa oleellinen mutta jää tarkoituksella salaperäiseksi.

Teemu raijjaa mukanaan sälätäytteistä pahvilaatikkoa, jossa lukee ”särkyvää”. Särkyä voi niin monella tavalla, ja sirpaleita voi helliä katkerana ikänsä tai heivata ne kaatopaikalle (tai kaveri voi viskata ne nuotioon). Romaanin lopussa on Lada-kyytiä notkahduttavia kuoppia – mutta antaa matkan jatkua. En anna sen haitata. Palaan alkuun, siihen, miten arjessa voi löytää tähden, tavallisesta asiasta uuden oivalluksen.

Pimeydessä Heli oli puolittanut omenan väärinpäin, vaakasuoraan eikä pystysuoraan.
Henkäisin. Omenan sisälle oli kätketty tähti. Viisi siemenen koloa muodostivat sakarat. Kaikki nämä vuodet olin halkaissut omenan mielestäni oikein, pystysuoraan.
– -. Silmäilin ympärilleni epäluuloisena, nuuhkin verikoirana, nostelin pahvilaatikosta tuttuja esineitä, kuvittelin mitä niiden sisältä löytyy, jos osaa vain katsoa eri tavalla kuin ennen.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kesäkirjavinkit

Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna Tarttin Tiklin ja Kate Atkinsonin Elämä elämältä.kesäkirjat

Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.

Esikoinen

Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.

Käännöskirja

Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.

Dekkari

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.

Sarja

Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.

Tietokirja

Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.

Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.

Kesäisiä lukuelämyksiä toivotellen ja odotellen!

 niittykukat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Pommittavaa jännitystä

Jari Järvelän tuotannon ensimmäinen dekkarityyppinen romaani Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on viritetty siten, että juoni- ja henkilökuvauspiuhat ehtivät kuumeta kunnolla ennen räjähdystä. Jotten enempää innostu kielikuvailemaan, menen asiaan.

Tässä on graffitin idea yksinkertaisuudessaan. Näkymättömät tekevät näkyvää. Graffiti on pommi, jonka sirpaleet leviävät ympäri kaupungin.

Lähiöstäni löytyy kirjan teemaa tukevaa aineistoa.

Lähiöstäni löytyy kirjan teemaa tukevaa aineistoa.

Juonena on kahden graffitinuoren rakkaus, toisen kuolema virka-intoisten vartijoiden takaa-ajosta johtuen sekä siitä sikiävä koston kierre. Graffitimaalareille vartijat ovat rottia ja rotille maalarit bakteereja.

– Tää on henkien taistelua, Raittila sanoi. – Niin kuin lätkäpeli. Peli ratkaistaan järjellä eikä tunteella. Puhe tunnevoimasta ja liekehtimisestä ja monumentumista on kuule ihan paskaa. Voittaja on se, joka päästää tunteensa vähiten valtaan. Älä päästä niitä sun reviirilles vaikka ne tunkeutuvat sun talosi reviirille, tän voittaa vain maltilla. Kärsivällisyydellä.

Edellä puhuu vartijoiden pomo, mutta saman voisi sanoa vastapuoli. Lukija pääsee seuraamaan kummastakin näkökulmasta uhria ja vaanijaa, ja nekin roolit vaihtuvat moneen kertaan. Ennakoimattomuutta romaaniin tuovat väärinkäsitykset ja petokset.

Kerronta koukuttaa ja houkuttaa ahmimaan, sillä graffitimaalarin ja vartijan mieleen poraava minäkerronta vie osin limittäin, osin peräkkäin tapahtumia eteenpäin. Kirjan henkilöt irtoavat paperista erityisen eläviksi, koska sekä Metro että Jere ovat monisyisiä hahmoja. Kertojien tunne- ja perhe-elämä herättävät empatiaa, ja kummankin tapa kertoa on sekä tunteeseen että älyyn vetoava. Vähitellen kierrosten lisääntyessä henkilöiden tummat sävyt mustenevat.Tyttö ja pommi

Dekkarikehys toimii toivotusti, sillä lukijana joutuu luku luvulta yhä enemmän jännittämään ja pelkäämään. Jännäriaineksien ohella kirja on psykologinen ja yhteiskunnallinen. Rakennemuutoskaupungin ihmiset yrittävät löytää elantoa ja oikeutusta olemassaololle, vaikka kiinnityskohdat ovat rajallisia ja elämän reititys on epäselvin merkein väylätty. Perhe vaikuttaa, perheettä karttelevalle rakastettu.

En tunne graffitialakulttuuria enkä sen slangia, en myöskään turva-alaa. Järvelän kuvaus niistä on ainakin tällaiselle maallikolle katu-uskottava. Kirjan kieli on onnistumisen pohja: sanankäyttö on nasevaa ja visuaalisen tehokasta. Myös miljöön ominaispiirteet erottuvat, sillä Kotka hahmottuu ulkopaikkakuntalaisellekin. Öiset näkymät pääsee näkemään spreymaalitölkkien suhistessa:

Takanani oli syksyinen metallinjähmeä meri ja vanhoja raanoja, satamanostureita, edessä nousi korkea kallio. Päivällä jyrkänne oli punertava kuin vuotaisi verta, nyt se peitti taakseen kaupungin keskustan. Mainosvalot kajastivat tumman graniittiseinämän yli.

Tyttö ja pommi on alkuvuonna lukemieni dekkareiden kärkeä. Kirja on saanut paljon muitakin suopeita arviointeja. Jari Järvelä kokoaa omaan blogiinsa sekä lehtiarviointeja että kirjablogijuttuja ja kuvailee kirjan syntyä.
tyttö ja pommi 2
Kannattaa katsoa myös graffititekijän blogi, jonka postauksen on innoittanut Tyttö ja pommi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus