Avainsana-arkisto: Joel Haahtela

15 lokakuun, 2013 · 9:56 am

Pariisin taivaan alla

Notre Dame - kuin silloin ennen

Notre Dame – kuin silloin ennen

Vanha rouva viettää 850-vuotisjuhlaa. Vieraat jonottavat vastaanotolle ja etenevät juhlahuoneessa laupeana laumana. Kamerat ja kännykät räpsyvät, kun juhlakalusta napsitaan kuvamuistoja. Notre Dame on varmasti säväyttänyt yli 800 vuotta sitten, koska se tekee sen yhä. Kyllä gotiikassa on kohottavuutta.

Tästä ja monista matkakokemuksista valitsen jatkojaaritteluun muutaman makupalan. Teemana ovat kirjallisuus, taide ja kuvallisuus vapaan kaupunkivaeltelun ohella.

1. Pariisilaisproosatunnelmissa

Notre Damen saaren länsipäässä killuttelevat Latinalaiskortteliin vievän sillan kaiteet lemmenlukkoja. Sadat pariskunnat ovat sinetöineet onnentoiveensa näyttävään paikkaan. Muutkin sillanpielet täyttyvät lukoista ja onnellisen näköisistä lukkoasentajapareista. Romantiikka siis liittyy matkajuonteeseen.

Lukkokaiteet ja yksi lukittu pari

Lukkokaiteet ja yksi lukittu pari

Teemaan sopien luin alkumatkalla David Foenkinos’n romaanin Nainen jonka nimi on Nathalie (suom. Pirjo Thorel, Gummerus 2012). Pariisilainen kaunis, nuori leski on ohittaa siinä ruotsalaisen kömpelön rumiluksen. Tarina on häpeämättömän romanttinen, mutta taitavasti se väistää makeilun. Se kertoo menetyksistä, epävarmuudesta ja haavoittuvuudesta.

Romaani kuorii kerrassaan ihastuttavasti inhimillistä käyttäytymistä. Päätarina on kuvattu leffakohtaustyylisesti, ja tilanteesta toiseen edetään liukkaasti. Koska henkilöiden tunteet ja ajattelu analysoidaan hyväntahtoisen terävästi, lopputuloksena on muuta kuin ohut tyypittely.

Lisäksi riemastuttaa se, että kertoja on häikäilemättömän kaikkitietävä. Rakennetta raikastavat kertojan lyhyet, keskeisteemaa sivuavat nippelitiedot tai sitaattitokaisut. Ne ovat hilpeitä ja osuvia ohi mennessäänkin. Kirjasta jää kosketettu, hämmästynyt ja valoisa olo. Kokemus on lähellä iltavalaistuksessa yhtäkkiä välkkyvävaloiseksi äityvän Eiffel-tornin näkemistä: aihe on jopa kuluneen tunnistettava, mutta kun se hieman muuntuu, siitä yllättyy, ilahtuu ja lopulta myöntää, että olihan se hieno kokea. Mainio lukukokemus matkan aperitiiviksi! Pitänee nähdä leffaversiokin.

Välkehtivä ilta-Eiffel

Välkehtivä ilta-Eiffel



2. Kuvan voima kohtaa dokumentoinnin

Louvre on yltäkylläisyydessään lähes lamaannuttava. On pakko poimia ylitarjonnasta vain otanta. Koska olen kovin hurahtanut 1400-1600-lukujen alankomaalaiseen ja saksalaiseenkin (mm. Cranach) maalaustaiteeseen, aloitin katselmuksen siitä. Strategisestikin se oli viisas veto, sillä valtaosa väestä ryntäilee Mona Lisan luo.

Eräs ikuistus Vermeerin mestaritöiden kanssa

Eräs ikuistus Vermeerin mestaritöiden kanssa

Vermeerin Pitsinnyplääjä ja Astronomi olivat pääkohteeni. Tarkka, tasainen sivellinjälki, jossa on tekniikan lisäksi outo lähelle pääsyn ja luvallisen tirkistelyn tunnelma, vangitsee minut aina vain voimallisemmin. Vermeer pysäyttää ajan ja johdattaa osalliseksi johonkin, jota ei osaa sanoiksi pukea.

Koska Louvren salien ja pikkuhuoneiden seinät ovat monessa kerroksessa täynnä isoja ja pieniä maalauksia, tulee harhainen olo. Määrään häviävät toinen toistaan upeammat kuvat. Bongasin minulle tuntemattomien alankomaalaismestareiden töitä (mm. Post ja Breen) ja taas kerran häkellyin siitä, miksi jotkut nimet toistuvat taidehistoriassa, miksi jotkut eivät. Jan van Eyck saa kyllä rauhassa jatkaa eloaan mainittujen joukossa: Neitsyt ja kansleri Rolin (1441) on asetelmaltaan ja henkilökuvaukseltaan huikean hieno.

Kuka katsoo Mona Lisaa?

Kuka katsoo Mona Lisaa?

Entä Mona Lisa? Onhan se upea henkilökuva, mutta sen kulttimainen asema ei aivan avaudu. Samanmoista laumojen veallusta ja kuvamuistojen räpsintää voisi odottaa yhtä hyvin Quentin Metsysin Pyhän Madeleinen maalauksen ympärille, vaan ei. Tai Bellinin, Rafaelin, Botticellin naiskuvien äärelle, vaan ei. Koska Louvre on vapauttanut vierailijat valokuvaamaan, meno on aivan villiä. Mona Lisan edessä taitaa aina olla leegio dokumentoijia. Hetkittäin näytti siltä, että museovieraiden päätavoite oli kuvaus, ei kuvattavat taulut. Jokunen näytti videoivan salit tai valokuvaavan lähes kaikki teokset. Itsensä tai rakkaan ikuistaminen huipputöiden kanssa oli yleistä. Ymmärrän kyllä, muistoja tallennetaan, niinhän teen itsekin.

Kuvallisuus tunkee kaiken yli: kuva on muistimme, kokemuksemme jatke ja paluuportti kerran nähtyyn. Ensimmäiseltä Pariisin matkaltani 27 vuoden takaa on tallella parikymmentä paperikuvaa, nyt digitiedostona on toista sataa otosta. Ensimmäisestä reissusta palautuu tilanteita ja tunnelmia kuvien ulkopuolelta. Viekö helppo räpsiminen jotain pois vai antaako tilalle? Kuvaan, poistan oitis huonot, napsin taas. Olenko liian kiinni kuvakaappauksessa läsnäolon kustannuksella? Kuka jaksaa katsoa satamäärin matkadokumentointia?
IMG_0853

3. Vaikutelmien vangitseminen

Kaksi soikeaa huonetta L’Orangerien museossa: Monet on tallentanut kahdeksaan kaarevaan jättimaalaukseen eri vuorokaudenaikojen lummelammet. Vesi läikehtii, varjo antaa värille tarvittavan valokontrastin ja elon. Kauempaa melko realistisilta näyttävät puunrungot ovat läheltä katsottuna kymmenien eri värisävyvetojen viivailua. Niin syntyy tosi.

Lisää impressionismia on vanhassa rautatieasemarakennuksessa, Musée d’Orsay. Museo esittelee laajasti 1800-luvun taidetta ja art decoa. Koreileva 1800-luvun alkupuoli ei ole suosikkejani, mutta impressioiden ilmaantuminen ilmaisuun yhä ihastuttaa. Hetket ja hetkissä elävät lihalliset ihmiset ovat kiinnostavia.

Maisemavaikutelma Musée d'Orseyn kellotaulun läpi

Maisemavaikutelma Musée d’Orseyn kellotaulun läpi

Alkuaikojen impressionistien töitä katsellessani palasin väkisinkin alkusyksyn innostavaan lukukokemukseen, Joel Haahtelan romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013). Sen päähenkilöä järisyttää uusi tapa kuvata, ja siihen hän törmäsi Pariisissa 1889. Ymmärrän hyvin päähenkilön kiihtymystä, kun impressioinistien rinnalla katselee aiemman tyylikauden symbolismin myyttikoreilun ja itämaaromantiikan teoksia. Taiteilijan persoonallinen näkemistapa tunkee impressiokuvista, ja hetkellisyyden luonnosmaisuus voittaa jäljentävän pikkutarkkuden. Nykytaiteen rinnalla sekin on yksityiskohdissa nykertämistä, mutta romantiikka-realismi -akseli siinä löystyy ja vapautuu.

4. Goottihengessä

Tarinatalo

Tarinatalo

Ensimmäisellä Pariisin visiitillä Saint Chapelle salpasi hengen. En sitä ennen ollut nähnyt montaakaan goottikirkkoa. Taustanani ovat lapsuuden kotimaan kesämatkat, joilla isä pysäytti kyydin joka kirkon kohdalla. Luterilaisen niukkuusarkkitehtuurin läpitunkemana pariisilainen lasimaalauspyhättö oli aikanaan minulle ihmeellinen näky – ja on yhä. Pitää ihmetellä varhaisen keskiajan ihmisen kuvakäsikirjoitustaitoa, sillä jokaisessa satojen pikkuruutujen kuvassa on tarina, kokonaisuudesta syntyy raamatullinen kertomuskokoelma.

Viimeisen matkapäivän luopumistunnelmiin sopi hautausmaavierailu Montparnassella. Eivät löytyneet Baudelairen eikä Simone de Beauvoirinkaan haudat, mutta läpikävelyllä saattoi miettiä katoavia hetkiä. Tämä oli todennäköisesti tämän elämän viimeinen kohtaamiseni Pariisin kanssa.

5. Unelmista

Matkailu on avartava henkireikä. Osa iloa on jo matkan odotus ja siihen valmistautuminen haaveilemalla kiinnostavista käyntikohteista. Notre Damella matka alkoi, kuten olin unelmoinutkin. Siihen se myös tavallaan päättyi, sillä kotimatkan lukuromaanin tarina alkoi hautajaisista Notre Damessa. Alex Capusin Léon ja Luise (suom. Heli Naski, Atena 2012) on sekin kovin romanttinen, suurelta osin Pariisiin sijoittuva kertomus: tyttö ja poika tutustuvat ensimmäisen maailmansodan lopussa, rakastuvat, joutuvat erilleen, elävät elämäänsä ja kohtaavat taas, vaan tilanne ja aika on toinen. Elämä etenee ennakoimattomasti. Mutta mitä syntyy siitä, että jonkun kanssa jaeteaan arki, mutta mieli on toisen luona.

Capus kuvaa Foenkinos’n tapaan keveästi tunteiden painoa, muttei ulotu yhtä tenhoavasti elämisen ytimeen. Romaani on viihdyttävä, ja siinä historia ja originellit henkilöt vilahtavat jättäen tyylikkään ja tunteikkaan hetken tunnun. Kirja sopii mainiosti matkan jälkitunnelmiin. Sopii se myös pohdintaan, miten elää omaa elämäänsä omalla tavalla, silti tavoiteltavan(ko) tahdikkaasti – ja tosin unelmin.

”Ihminen tottuu toteutumattomiin unelmiinsa ja elää niiden kanssa, ne ovat osa itseä eikä niistä tahtoisi päästä eroon: jos joutuisin kuvailemaan itseäni jollekulle, mieleeni tulisi ensimmäisesksi, etten hallitse venäjän kieltä enkä osaa tehdä piruetteja. Niinpä toteutumattomat haaveet muuttuvat vähitellen ominaispiirteiksi, eivätkä ne enää tunnukaan puutteilta.”IMG_0966

6. Kohtausluettelo 11.-14.10.2014

Pariisissa käy vuosittain 45 miljoonaa turistia. Sen kyllä tunsi; vilinä on yhteinen kokemus lukemattomilla vaeltajilla ja kuitenkin jokaiselle omanlaisensa. Minulla tällainen.

Notre Dame
Latinalaiskortteli
Eiffel-tornin juurella iltavalossa
Louvre: vaikka mitä
Tuileriesin puisto, lauantain lepopaikka
l’Orangerie, Monet: lumpeet
Invalidikirkko, Napoleonin hauta
Musee d’Orsay, imperssionistit
Petit Palace, ihastuttava sisäpiha
Montmartre: kauhea tungos
Saint Chapelle, lasimaalausihme
Chatletin ja Hallen alue: keskusvilinää
Montparnasse, fiilistelyä ja hautausmaa
Seinen sillat lukkorykelmineen
Place d’Italien aukion seutu (hotellin alue)
Moitteeton metrolinjaverkosto
TripAdvisor: mahtava apu kahviloiden ja ravintoloiden etsintään
Ladattavat kartta- ja metrolinjasovellukset iPadiin: kiitos avusta!
IMG_0927

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

1 syyskuun, 2013 · 9:03 am

Terävä harhanäky eli kangastus

”Ihminen voi olla koettelemusten kiusaama, mutta niin kauan kuin hän ei murru, tappio ei ole lopullinen. Murtuminen ratkaisee kaiken. Kun murtuu, on kuoleman oma.
Thune kohautti olkapäitään ja sanoi: Tuo kuulostaa jumalaiselta enteeltä, enkä minä usko sellaisiin. Minä uskon kohtuullisuuteen ja järkeen. Ja siihen että ihmisiä ja heidän kohtaloitaan on arvioitava tapaus tapaukselta.”

Sitaatin ajatukset todentuvat monin tavoin Kjell Westön tavassa kuvata henkilöitään: päähenkilöt todella kuoritaan tapaus tapaukselta. Lisäksi murtumien eriasteisuus ja niiden seuraukset ovat Kangastus 38 -romaanin (suom. Liisa Ryömä, Otava 2013) keskeistä tematiikkaa. Kohtuullisuuden ja järjen kanssa on niin ja näin; ne eivät ole elinvoimaisimmillaan maailmanpalon alla ja sisällissodan jälkimainingeissa.

Romaani on juoneltaan tehokas. Jännärikeinoin lukijaa harhautetaan ja koukutetaan sopivasti. Aika ja paikat ovat uskottavasti kuvattuja. Poliittinen tilanne on jännittynyt, ja se vaikuttaa sekä yksityiseen että yleiseen ilmapiiriin:
”Hän eli julmaa aikaa. Väkivallan ja sodan uhka oli läsnä aina ja kaikkialla, se syöpyi ihmisiin kuin bakteeri ja teki omantunnonarat kalpeiksi ja sairaiksi, kun taas häikäilemättömät kukoistivat.”

Pidän kokonaisuutta kuitenkin ennen kaikkea henkilövetoisena. Henkilöt ovat epätäydellisiä, haavoittuvia ja muuttuvia. Osa sivuhahmoista edustaa etenkin 1930-luvun ajattelumalleja, ja heidän roolinsa on terävöittää päähenkilöiden ääriviioja. Etenkin helsinkiläisten nelikymppisten suomenruotsalaisten herrojen keskiviikkokerho kuuluu siihen osastoon, silti monesta pintavedoinkin pilkistää myös persoona. Päähenkilöihin suunnataan kunnon läpivalaisu, uskottavasti ja eläytyen.

Lakimies Thune hoitaa jotenkuten toimistoaan ja koittaa toipua erosta. Hän on kohtelias, asiallinen ja pyrkii oikeamielisyyteen. Yksinäisen miehen olemus, tunnelmat, ajatuksenkulut ja toiminta havainnollistuvat terävässä kuvauksessa. On välillä ilo lukea kolmannen persoonan kerrontaa nykykirjallisuuden kovin suosiman minäkerronnan sijaan. Kummasti se laventaa ilmaisua, ikään kuin teksti aukenisisi vapaammaksi kuin välistä jopa klaustrofobiaa herättelevä minämuoto.

Thunen näkökulman kanssa vuorottelee hänen konttoristinsa kuvakulma. Westö hyödyntää tätä kerrontakeinoa maukkaasti: samalla kun kuvataan tapahtumia ja päähenkilöiden mielenliikkeitä, nähdään heidät toistensa silmin ja saadaan heistä kaksi lisätulkintaa. Pidättyvä rouva Wiik on vain yksi puoli konttoristin persoonaa, hänessä elävät myös Milja Matilda, Miljaneiti, Matilda jaTilda, joskus aikoja sitten hän on ollut vain tavallinen Milja. Westö luo filmaattisen hahmon menneisyyttään elokuviin pakenevasta naishenkilöstä.

Kaikki kuvatut henkilöt ovat olleet kansalaissodan aikaan nuoria. Osa osallistui aktiivisesti, osa ei. Kaikkiin se on jättänyt jäljen. Joillekin se on koko ajan syvenevä murtuma. On traagista, että lukijana tiedän, että seuraava sota on nurkan takana, lisää traumoja on luvassa. Keski-Euroopan todellisuus näkyy jo: rotuoppi ja juutalaisvastaisuus vaikuttavat tilanteisiin ja henkilöihin.

On hätkädyttävää, että Kangastus 38:ssa kosketellan joitain samoja aihelmia kuin Joel Haahtelan romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013): etnisiä ja heikko-osaisten puhdistuksia sekä mielenterveysongelmista kärsivien alisteista asemaa. Kumpikin romaani on oikeudenmukaisuuden ja humanismin asialla. Westön romaanissa tulee todettua se, että on helppo olla oikeudenmukainen silloin, kun on etuoikeutettu, eivätkä etuoikeutetut ole usein samanarvoisuuden asialla. Kummankin romaanin historiaan sijoittumisessa on harhautusta, kangastusta siis. Nykytalouskurimuksen aikaan tarvitaan tällaisia romaaneja muistuttamaan etuoikeutettuja ja kaikia muitakin ihmisyyden ja kaikkien kunniallisen kohtelun asiasta, ja siitä, mitä voi seurata kaltoinkohtelusta.

– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

27 elokuun, 2013 · 3:20 pm

Matkoja, perhosia, tähtiä

”Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.”

Joel Haahtelan romaani Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013) on hämmentävä. Alkuksi se on ontto, tarkoitustaan vailla kuten minäkertojansakin, kunnes se vähitellen täyttyy, syvenee ja viimeisillä sivuilla sinkoaa silkkaa selkeää sanomaa. Vaikutun.

Minäkertoja ei kirjoita päiväkirjaa vaan menneelle rakastetulleen kirjeitä, joita ei ole koskaan tarkoitus lähettää. Lukija pääsee melankolisen miekkosen mielen matkaan. Matkailija aloittaa Pariisista 1889, poikkeaa ensimmäisen maailmansodan alla Berliinissä, käy kaukomailla 1923, ja päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä saksalaiseen parantolaan. Valitut kuvausajat eivät ole sattumaa, ne ovat eurooppalaisihmisten kännekohtia, ja syrjähyppy 20-luvun viidakkokaupunkiin muistutus siitä, että jossain vaiheessa Seinen sillatkin voivat autioina peittyä murattiin.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelaa tyyliltään keskieurooppalaisena impressionistina, ja kas, romaanin alussa päähenkilö kiihtyy impressionistisesta taiteesta. Teksti myötäilee tätä: kerronta koostuu kirjeenkirjoittajan vaikutelmista. Toisaalta myöhemmin ekspressionistinen teatteri tekee kertojaan vaikutuksen, se vastaa särkyneiden pyrkimystä selviytyä rikkonaisessa maailmassa. Yksi ihanne säilyy alusta loppuun: Vermeer, toden ja tunteen yhdistävä, seisauttavan selkeä maalausmestari.

Tekstin yksi ainesosa on älykköelitistinen ajan ilmiöiden nimeäminen, millä minäkertoja ikään kuin pyrkii ankkuroimaan itsensä olemassa olevaan. Muuten kirjemuoto pitää lukijan tiukasti kertojan rajaamassa mielen tiiviössä. Ajoittain saa johtolankoja päähenkilön elämäntrgediasta, persoonasta ja ihmissuhteista. Yhden (tai kahden) yksityisen ihmisen harhailuun on kudottu tukku isoja teemoja identiteetin häilyvyydestä ja (vaatimattomasti) elämän tarkoituksesta. Ja rakastamisesta.

Välistä lukija ahdistuu kertojan kanssa, niin koville ottaa elämän imitoiminen. Pakonomainen kirjaaminen on kertojalle tiukkaa yritystä pysyä jonkinmoisessa yhteydessä ohi etenevään elämään. Musta aukko vetää kertojan tihenevästi sisäänsä, silloin teksti hiljenee. Useasti hän on kuin itsensä kaksonen tai kopio, ote haurastuu:

”Olen pelkkää metaforaa koko ihminen. En osaa elää, en edes kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa kaiken niin kuin se on, mutta huijaan itseäni ja sinua, tärkein jää aina kirjoittamatta.”

Ehkä tärkein jää häneltä kirjoittamatta, silti loppuosan kielestä hajonneet perhos- ja tähtihahmot kertovat painavaa asiaa. Tärkein on se, että välistä tavoitteettomalta tuntuvalla jaarittelulla on tarkoitus ja kertojan elämällä on ollut merkitys. Tämä humaani ihmisoikeuksien ylistys kirjautuu sukupolvien päästä romaanin päätöslukuun. Jokaisen elämä on arvokas ja jokaisella on oikeus tulla muistetuksi, sairauden nujertamanakin, etenkin sairauden nujertamana. On hienoa, että ihmisyyden julkilausuma tarjotaan ylväästi ja suoraan, kaukana ovat kyynisyys ja ironia.

Haahtelan perhosvaikutus tuntuu.

Haahtelan perhosvaikutus tuntuu.

Haahtelan tarkka arkikuvailu sulaa säännöllisesti kielikuviin. Havaintojen lomaan lausutaan aforistisia ja runollisia elämäntotuuksia. Edellinen romaani Traumbach on turhan etäinen korukielinen impressio (blogissani 12.7.2012), mutta muutaman vuoden takainen Lumipäiväkirja (Otava 2008) on hengeltään uutuusromaanin etiäinen ja henkilöt sen sukulaisia. Myös sen alakulossa on samaa, samoin päähavainnossa elämän pyhyydestä, mutta tyyli on uutuutta suoraviivaisempi ja kerronta polveilevampi, jotkut virkevyörytykset tosi huikeita.

Haahtela houkuttaa minut näin poikkeukselliseen laveuteen. Enkä ole tässä paljastanut kuin murto-osan kirja-ajatuksistani. Tähtikirkas, lumivalkea on romaani, johon tykästyn sitä enemmän, mitä kauemmin on lukurupeamasta. Ymmärrän kyllä, että Haahtelan teos saattaa myös väsyttää ja ärsyttää. Mielentilani sattuu olemaan juuri nyt elokuun loppuhetkinä otollinen juuri tälle. Romaanissa on olemisen sähkötystä. Siinä on ajallisuutta ja ajattomuutta, joka välillä lavenee tähtitaivaalle ja välillä laskeutuu mustan maan valoisiin laikkuihin. Ja se synnyttää velvoituksen ihmisenä olemiseen.

”Ehkä nämäkin ajatukset ovat tarpeellisia, niin kuin lyijy, joka estää laivaa kaatumasta.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 heinäkuun, 2012 · 7:18 pm

Kaksi kattausta seuraelämää

Seuraelämän säännöt -romaani kuvaa nuoren naisen käännevuotta 1938 New Yorkissa. Venäläistaustainen sihteeri pääsee piireihin ja käynnistää uran lehtinaisena. Keskiössä ovat ihmissuhteet ja oman tien etsintä. Suhdeverkosto määrittää henkilöiden asemaa ja mahdollisuuksia. Suhteet syntyvät nopeasti, liihoittelevat ja haipuvat myös, toimivat vaihtokauppoina ja vaikutuskeinoina. Washingtonin kirjaamat vanhat 110 seuraelämän sääntöä peilautuivat näppärästi selviytymiseen pörssiromahduksen jälkeisessä ja sotaa edeltävässä ajassa.

Amor Towels pyrkii työläisnaisnäkökulmaan vanhan rahan liepeillä. Kirjailija on stanfordilaisia kirjallisuusmiehiä, ja alkupuolella minua vieraannutti paperinkahiseva kirjallinen tietoisuus. Nimipudottelu paljasti kerrontaesikuvia: Forster, Dickens, Hemingway, mutta myös Wirginia Woolf ja Agatha Christie. Sivistysarvo laskettiin henkilöhahmojen kirjallisella maulla ja lukeneisuudella. Tarina alkoi kuitenkin vetää ja siihen syntyi aitoa tunnelmaa Manhattanin iltasiluetista, ovimiesten vartioimista huoneistoista, kuppilatapaamisista ja klubien hämystä. Päähenkilö, itsenäinen ja sanavalmis Katya, oli kiinnostava, samoin vertailuhahmona toimiva vahva ja omaehtoinen Anna. Tottakai Kultahattu kimmelsi taustalla, ja minulle tuli lisäksi takautumia esiteininä lukemistani A. J. Croninin romaaneista, aidosti tuon aikakuden tuotteista. Lopputulemana on, että minä aloin tavoittaa tekstistä kuvittelemani ajan hengen ja pitää siitä.

Syön jonkun villamyssyistäni, ellei parin vuoden päästä ilmesty romaanista elokuvaversio. Siinä tulee olemaan upea ja laadukas 1930-lukulainen glamourpuvustus, kauniita ihmisiä (vaikkapa Kiera Knightly Katena ja Scarlet Johanson Evenä sekä Tinkerinä Joe Franco, Annana joku Sharon Stonen tapainen), tyylikästä epookkikuvausta ja nykyhollywoodilaista näyttelemistä, joka on näyttelemisen näyttelemistä – ja saadaan aikaan hengetön, ulkokohtainen tuote.

Toinen eräänlainen seuraelämän tai seuranhaun kuvaus on Joel Haahtelan Traumbach. Olen aina pitänyt Haahtelan tyylistä ja hivenen unenomaisesta kerrontatavasta. Tässä pienoisromaanissa seurataan lempeästi ja kaikkitietävän etäisyyden päästä nuorta miestä nimeltä Jochen. Tarina on osoitettu viattomille ja viallisille. Se kuvaa hyvin epämääräsessä itäsaksalaisessa pikkukaupungissa vaeltelevaa valejournalistia, jolla on ihastuttavia kohtaamisia naisten kanssa. Loppu on hienostuneen ”ja sitten heräsin” -henkinen.

Tällä kertaa Haahtela ei haltioittanut. Vaikka kerronnassa oli viehkoa vanhahtavaa vetoa, lopputulos on melko yhdentekevä. Kauniisti kuvailevia elämänajatuksia eksyi joukkoon.

On surua, jolle on selvästi osoitettava syy, jokin kaipuuta ja elämänpölyä nostattava tapahtuma, joka ihmisen on jätettävä pikku hiljaa taakse. On vain käveltävä läpi surun, joka muistuttaa hämärää metsää. Metsän jälkeen tullaan aukealle, ollaan voiton puolella, mutta vain hetken, sillä elämä on mitä on ja aukean takana häämöttää jo toinen tiheikkö. Mutta annetaan sen toistaiseksi olla. Nautitaan aukeasta ja kuljetaan hetki vapaana!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,