”Ihminen voi olla koettelemusten kiusaama, mutta niin kauan kuin hän ei murru, tappio ei ole lopullinen. Murtuminen ratkaisee kaiken. Kun murtuu, on kuoleman oma.
Thune kohautti olkapäitään ja sanoi: Tuo kuulostaa jumalaiselta enteeltä, enkä minä usko sellaisiin. Minä uskon kohtuullisuuteen ja järkeen. Ja siihen että ihmisiä ja heidän kohtaloitaan on arvioitava tapaus tapaukselta.”
Sitaatin ajatukset todentuvat monin tavoin Kjell Westön tavassa kuvata henkilöitään: päähenkilöt todella kuoritaan tapaus tapaukselta. Lisäksi murtumien eriasteisuus ja niiden seuraukset ovat Kangastus 38 -romaanin (suom. Liisa Ryömä, Otava 2013) keskeistä tematiikkaa. Kohtuullisuuden ja järjen kanssa on niin ja näin; ne eivät ole elinvoimaisimmillaan maailmanpalon alla ja sisällissodan jälkimainingeissa.
Romaani on juoneltaan tehokas. Jännärikeinoin lukijaa harhautetaan ja koukutetaan sopivasti. Aika ja paikat ovat uskottavasti kuvattuja. Poliittinen tilanne on jännittynyt, ja se vaikuttaa sekä yksityiseen että yleiseen ilmapiiriin:
”Hän eli julmaa aikaa. Väkivallan ja sodan uhka oli läsnä aina ja kaikkialla, se syöpyi ihmisiin kuin bakteeri ja teki omantunnonarat kalpeiksi ja sairaiksi, kun taas häikäilemättömät kukoistivat.”
Pidän kokonaisuutta kuitenkin ennen kaikkea henkilövetoisena. Henkilöt ovat epätäydellisiä, haavoittuvia ja muuttuvia. Osa sivuhahmoista edustaa etenkin 1930-luvun ajattelumalleja, ja heidän roolinsa on terävöittää päähenkilöiden ääriviioja. Etenkin helsinkiläisten nelikymppisten suomenruotsalaisten herrojen keskiviikkokerho kuuluu siihen osastoon, silti monesta pintavedoinkin pilkistää myös persoona. Päähenkilöihin suunnataan kunnon läpivalaisu, uskottavasti ja eläytyen.
Lakimies Thune hoitaa jotenkuten toimistoaan ja koittaa toipua erosta. Hän on kohtelias, asiallinen ja pyrkii oikeamielisyyteen. Yksinäisen miehen olemus, tunnelmat, ajatuksenkulut ja toiminta havainnollistuvat terävässä kuvauksessa. On välillä ilo lukea kolmannen persoonan kerrontaa nykykirjallisuuden kovin suosiman minäkerronnan sijaan. Kummasti se laventaa ilmaisua, ikään kuin teksti aukenisisi vapaammaksi kuin välistä jopa klaustrofobiaa herättelevä minämuoto.
Thunen näkökulman kanssa vuorottelee hänen konttoristinsa kuvakulma. Westö hyödyntää tätä kerrontakeinoa maukkaasti: samalla kun kuvataan tapahtumia ja päähenkilöiden mielenliikkeitä, nähdään heidät toistensa silmin ja saadaan heistä kaksi lisätulkintaa. Pidättyvä rouva Wiik on vain yksi puoli konttoristin persoonaa, hänessä elävät myös Milja Matilda, Miljaneiti, Matilda jaTilda, joskus aikoja sitten hän on ollut vain tavallinen Milja. Westö luo filmaattisen hahmon menneisyyttään elokuviin pakenevasta naishenkilöstä.
Kaikki kuvatut henkilöt ovat olleet kansalaissodan aikaan nuoria. Osa osallistui aktiivisesti, osa ei. Kaikkiin se on jättänyt jäljen. Joillekin se on koko ajan syvenevä murtuma. On traagista, että lukijana tiedän, että seuraava sota on nurkan takana, lisää traumoja on luvassa. Keski-Euroopan todellisuus näkyy jo: rotuoppi ja juutalaisvastaisuus vaikuttavat tilanteisiin ja henkilöihin.
On hätkädyttävää, että Kangastus 38:ssa kosketellan joitain samoja aihelmia kuin Joel Haahtelan romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013): etnisiä ja heikko-osaisten puhdistuksia sekä mielenterveysongelmista kärsivien alisteista asemaa. Kumpikin romaani on oikeudenmukaisuuden ja humanismin asialla. Westön romaanissa tulee todettua se, että on helppo olla oikeudenmukainen silloin, kun on etuoikeutettu, eivätkä etuoikeutetut ole usein samanarvoisuuden asialla. Kummankin romaanin historiaan sijoittumisessa on harhautusta, kangastusta siis. Nykytalouskurimuksen aikaan tarvitaan tällaisia romaaneja muistuttamaan etuoikeutettuja ja kaikia muitakin ihmisyyden ja kaikkien kunniallisen kohtelun asiasta, ja siitä, mitä voi seurata kaltoinkohtelusta.
– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 