Kristat ja muut Kristiinan johdannaiset: hyvää nimipäivää naistenviikon päätteeksi! Merkkipäiväänne olen valinnut Krista Launosen kirjan Kuvankauniit ja kuolleet (Deadline Kustannus 2025). Se saattaa juhlaan ja arkeen langettaa varjon johtuen siitä, että jos olet nuori, kaunis ja viattoman oloinen valkoinen tyttö tai nainen, olet potentiaalinen ideaaliuhri.
Launonen esittelee ja pohtii kirjassaan, miten media ja taide käsittelee henkirikosten naisuhreja. Tilastollisesti miehet joutuvat useimmiten uhriksi, mutta mediassa on perinteisesti tilaa saaneet naisuhrit, jotka ovat nuoria ja kauniita, taustaltaan puhtoisia ja valkoisia. Launonen on valinnut tietokirjaansa muutaman esimerkin pääosin selvittämättömistä tapauksista, joista suomalaisille tutuin on 1950-luvulla suohaudasta löydetty Kyllikki. Launonen haluaa myös murtaa sitä, että vain valkoinen, viaton neito kiinnostaa yleisöä ja poliisia, ja siksi mukana tarkastelussa on musta prostituoitu ja transnainen.
•
Ideaaliuhrien tarkastelun Launonen aloittaa Seineen hukkuneesta pariisilaisesta Annesta, jonka kipsattua kuolinnaamiokuvaa myytiin 1880-luvulla. Sellainen löytyy jopa Akseli Gallen Kallelan kotimuseosta. Annen avulla kirjassa tuodaan esille etenkin 1800-luvun taide, jossa hekumoitiin raukeilla naiskuvilla. Ideaaliuhriin liittyy runsaasti seksualisoitua sukupuolittumista.
”Arjessa naisten fyysistä kyvyttömyyttä, sairaalloista olemusta ja haurautta ihailtiin. Avuttomassa asemassa oleva nainen tarvitsi pelastajan, miehen. Lopulta ihailu meni äärimmäisyyksiin ja kuolleesta naisesta muotoutui paras ja kaunein nainen. Kuolema nähtiin uhrauksena. Kuollut alaston nainen on mahdollisimman avuton ja passiivinen, joten hänestä fantasioitiin ja häntä himottiin. Kuollut nainen ei pystynyt uhkaamaan miehen asemaa.”
•
Anne-tutkimukset tekevät kuitenkin kirjailijalle tepposet, ja se on hienosti hyödynnetty kirjan rakenteellisissa ratkaisuissa: Annella kirja alkaa ja loppuu niin, että Anne-yllätykset saadaan kurottua kasaan. Pikantti yksityiskohta on, että salaperäisen Annen kasvokuva on ollut esikuva ensiapukurssien Anne-nukelle.
Launonen yhdistää tietokirjassa esseemäisesti faktoja, tutkimukseensa kuuluvien vaiheiden dokumentointia matkoineen, arkistoineen ja museoineen sekä omakohtaista. Kirjailijan parantumaton sairaus varjostaa häntä, ja lisäksi kirjan löytöretki ideaaliuhreihin sisältää kirjailijan nuoruusmuistoja, jolloin hän olisi voinut olla ideaaliuhri, etenkin Lontoon opiskeluvuodet korostuvat. Avoin henkilökohtaisuus tuo kirjaan jutustelevaa tunnelmaa. Jotkut kirjailijan tulkinnat tuntuvat liian lennokkailta, mutta hänellä on kaikki vapaus sellaisia esittää.
•
Launonen sivuaa kirjassaan viihdeteollisuutta, joka hyödyntää ideaaliuhreja ja selvittämättömiä rikoksia:
”Ideaaliuhrien suosioon liittyy se, että rikokset ja katoamiset ovat usein mysteerejä. Podcasteissa, kirjoissa, artikkeleissa ja sosiaalisessa mediassa pohditaan, minne nuori nainen katosi tai kuka hänet tappoi. Mysteerit ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Selvittämätön rikos rassaa mieltä. Syntyy tarve ratkaista mysteeri ja tietää, mitä tapahtui, kuka tekijä oli ja mikä oli hänen motiivinsa. Kun murha on yhä ratkaisematta, se motivoi kaivamaan esiin uusia johtolankoja, penkomaan vanhoja arkistoja ja spekuloimaan. Onhan mahdollista vielä ratkaista mysteeri.”
Itse en ole kiinnostunut tippaakaan true crimestä, jonka menestystä hieman ihmettelen, mutta toisaalta minulla ei ole sellaiseen varaa: luen melko paljon dekkareita sekä katson tv:n rikossarjoja. Kyllähän niissä(kin) on melko yliedustettuna nuori nainen, usein valkoihoinen ja myös monesti seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Siksikin Launosen kirja toimii pysäyttävänä sivutuotteena rikosviihteen kuluttajille: pistää miettimään todellisuuden ja fiktion suhdetta, rajoja ja taustoja.
Välillä minua puistattaa rikosten viihteellistäminen, ja pidän dekkaritaukoja. Ymmärrän, miten tosielämän väkivaltarikokset ovat äärimmäisen kaukana ajanvietteestä – nehän tuhoavat uhrin lisäksi laajalti lähipiirin elämän. Silti tapan aikaani rikosviihteen seurassa, haen arkeen etäännytettyä fiktiojännitystä (ks. naistenviikkopostaukseni 19.7.) Launosen kirja saa pohtimaan sitä.
•
Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet. Näin luotiin täydellinen uhri, Deadline Kustannus oy 2025. Osin luin (154 sivua), osin kuuntelin (7 tuntia 18 minuuttia, lukija Henna-Maija Alitalo) BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 