Noora Vallinkosken romaanit ovat kuvanneet luokkarajoja, lähiölähtöisyyttä ja mutkaista reittiä kulkea syrjäyneisyysympäristöistä korkeakoulutukseen. A- ja B-kansalaisten rajat ovat olleet kuilunmittaisia eikä ylitys pyyhi pois pohjakosketuksia eikä toiselta puolelta jääneitä jälkiä.
Samoilla teemoilla mennään Vallinkosken uutuusromaanissa Miten meistä tuli ihmisiä (Atena 2025). Romaanissa on kolme kertojaa, joista pidän päähenkilönä Tiia, työläiskodissa kasvanutta ainokaista, joka on kohonnut koulutettuna yläluokkaiseksi, hyvää palkkaa ansaitsevaksi erityisosaajaksi ulkomaille. Välit vanhempiin ovat katkenneet mutta suhde tätiin on tiivis. Romaani kertoo ajasta, jonka Tiia melko viimeisillään raskaana viettää tätinsä Monnin luona. Monnin ränsistyneessä talossa Mörskässä asuu myös syrjäytynyt kummipoika.
•
Kirjan kolme näkökulmaa taustoittaa henkilöitä, heidän kokemuksiaan ja suhteitaan. Jokaisella kertojalle on kertynyt lukuisia trauman aiheita, ehkä niitä on jopa liikaa yhteen romaaniin. En paljasta tässä kauheuksia, joita he ovat kokeneet: ne täytyy poimia kertojien osuuksista, jotta kirjakokemus säilyy tuoreena.
Ansiokasta on se, miten kunkin kertojan oma ääni tulee kirjassa lukijan kuuluviin. Lisäksi kukin havainnot toisistaan monipuolistaa henkilökuvia.
Tian osuudessa ei voi unohtaa hänen perhetaustaansa. Vallinkoski ei jätä tilaisuutta käyttämättä, miten yhteiskunnallinen asema vaikuttaa ihmisiin, etenkin kakkoskansalaisiin. Tiian pienellä palkalla uurastaneet työläisvanhemmat sinnittelevät kipuineen kunnan vuokratalossa:
”Vanhempieni koti ei tuoksu enää samalta kuin asuessani siellä. Nyt ilmassa on vanhan ihon ja huonekasvien sekoitus. Hella on yhä rikki. Yritin taannoin järjestellä asiaa kaupungin suuntaan, ja kun se ei edennyt, tilasin Gigantista uuden hellan kotiinkuljetuksella. Isässä ja äidissä tekoni nostatti niin suuren vastustuksen, että peruutin tilauksen. He pelkäsivät suututtavansa jonkun tärkeän tahon, joka sitten kostaisi heille. Sitäkin enemmän kyse oli periaatteesta. Kyllä niitä sitten hävettää kun ne huomaavat kuinka kauan me ollaan oltu ilman hellaa, vanhempani sanoivat.”
•
Romaanista voi poimia monia tarkastelunäkökulmia mutta nappaan sen, miten kertojahenkilöt muodostavat kontakteja toisiin henkilöihin. Välissä on aina jotain: menneisyyden taakka, eriarvoisuus tai muu häiriötekijä. Kummipoika on esimerkki peräkamarinpojasta, jonka kontaktit perustuvat lähinnä nettiin ja joka on varhain kokenut monia kauheuksia. Kehotan siihen liittyen lukemaan romaani kärsivällisesti loppuun, sillä lopussa naksahtaa jättiyllätys.
Rakkaus vaikuttaa romaanissa pettymysten sietämiseltä ja valmiudelta luopua. Mukana on myös lohdullisuutta, mikä on tarpeen, sillä ongelmia on muuten niin tiheästi. Tiian ja hänen miehensä Olli edustavat paria, joka pitää yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Se ei ilmene sokerisesti vaan luonnollisen sitoutuneesti. Vallinkosken tyyliin ja kerrontatapaan sopii mutkattomuus. Sisällöllisesti se tarkoittaa varjojen välttämättömyyttä mutta myös sitä, että elämä etenee, tavalla tai toisella.
•
Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä, Atena 2025, äänikirjana 5 tuntia 45 minuuttia, lukijana Alina Tomnikov. Kuuntelin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 