Avainsana-arkisto: Riko Saatsi

Finlandia-kaunokirjallisuusajatuksia 2025 

Torstaina 27.11. paljastuu kirjavuoden 2025 pääpalkinnot. Yksi henkilö valitsee mieluisimman kuudesta vaihtoehdosta. Valitsijalla on omat kriteerinsä kuten kaikilla lukijoilla. Lukijuus ja valinnat puhuttavat, ja siksi juttuni aluksi pohdin viimeaikaista kirjallisuuskeskustelua ja lopuksi tiivistän kaunokirjaehdokkaat.

Kantoja kirjallisuuskeskusteluun

Syksyn kirjakeskustelussa on ollut mielenkiintoisia piirteitä. Tikun nokkaan on nostettu lukemisen performatiivisuus, siis se, että ihmiset kokoontuvat tai näyttäytyvät kirja kädessä tai ilmoittavat, kuinka monta kirjaa ovat lukeneet/kuunnelleet kuukaudessa tai vuodessa. En keksi syytä sellaista paheksua. 

Ei ole keneltäkään pois, jos joku korvaa määrää laadulla tai esittelee vain statussyistä lukemista. Näinä (kulttuurivihamielisinä) aikoina on aika hauskaa, jos lukeminen koetaan esittämisen väärtiksi. Kyllä siellä joukossa on aitoja lukukokemuksia, ja kenties kirjojen kanssa näyttäytyminen saattaa houkutella lukukokemuksiiin. Ja kenestä meistä on arvottamaan toisten lukukokemuksia? Tällaista lisää: päättäjille kirja käteen näyttäytymistilaisuuksissa!

Entä sitten kirjallisuuden keskiluokkaistuminen? Suurin osa kirjoittajista ja lukijoista taitaa olla keski-ikäisiä keskiluokasta, joten ei hämmästytä kirjallisuuden keskiluokkaiset aiheet – mitä ikinä ne sitten ovatkaan. Olen yhä uskossa, että ei aihe vaan miten.

Eli ei ole oleellisinta, mitä luokkaa kirjassa kuvataan vaan minkämoisin teemoin ja kerrontakeinoin. On toki latteaa, jos kirjailijat alkavat kirjoittaa vain kirjailijoista, mutta en näe sellaista vaaraa. (Kirjailijoiden keskiluokkaisuus keskimäärin pienituloisina on sitten toinen kysymys.) Kaikkina aikoina on ilmestynyt taiteilijaromaaneja – ja kaikkea muuta, kaikista yhteiskuntaluokista. Niin tänäkin vuonna, joten kiitettävästi tarjolla on kirjoa.

Oma taustani on luokkaretkeilijä, maalaistyttö ei-akateemisesta työläis- tai alimman tason työnjohtajaperheestä. Haluan lukea kaikenlaista, niin omaa taustaa liippaavasta kuin keskiluokasta, johtohommista ja kulttuuripiireistä – kunhan löydän teksteistä kiinnostavaa. Käsitän kirjallisuuden merkityksen yhä olevan se, että se avartaa ja tarjoaa erilaisia maailmoja – ei vain vastaa taustaani tai odotuksiani.

Hiukan on päätään nostamassa kirjojen arvottaminen niin, että viihde tuomitaan. Ehkä tilanteeseen vaikuttaa se, että tekoäly auttaa sepittämään selkeäjuonisuutta. Tekoäly saa savun nousemaan korvistani, mutta sallin silti lukijoille omat valintansa: jokainen saa viihtyä, kiihtyä ja kohota valitsemastaan kirjasta. 

Joillekin kirjoissa riittävät tapahtumat, mistä kertoo esimerkiksi dekkarien ja romanssien suosio: vetävä juoni, sen selvittäminen ja selviäminen koukuttavat. Mikäpä siinä. Tärkeintä on, että tarjolla on monenlaista luettavaa – aiheita, teemoja, asemaltaan erilaisia henkilöitä, yllätyksiä, omaperäisyyttä, myös kokeilevaa kerrontaa.

Vaikka romaanirakennetta rikottaisiin ja kokeiltaisiin kerronnan rajoja kielellisin keinoin, lukija usein nappaa mieleen jäävän henkilön ja hänelle tapahtuvan. Toki hienosti sanottu jää myös miellyttämään. Lukijoita kiinnostavat ihmiset ja ihmisenkaltaiset sekä heidän kokemuksensa, niin myös kirjoissa, enkä näe siinä tuomittavaa. Näen yhtenä kaunokirjallisuuden merkityksenä inhimillisen ymmärryksen kehittymisen.

Finlandiaehdokkaista sattumia

Monica Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Nuori nainen muuttaa elämänsä 1970-luvun lopulla. Sen lisäksi hänen valinnoistaan huolimatta moni asia romahtaa hänen ympäriltään, mutta hän löytää väylän ilmaista itseään. Kerrontapyörre vie monia tarinalinjoja eteenpäin. Lisää blogissani.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Luokkaretkeilijä palaa autioituvalle paikkakunnalle ja kotitaloon. Mieli myllää ja kaksi kertojaa möyhii nykytilannetta ja muistoja. Synkkyydestään huolimatta romaanista syöksyy mustaa huumoria. Siinä on vaaran tuntua, jota varma kerronta vie eteenpäin. Lisää blogissa.

Riko Saatsi: Yönistujat

Tämä romaani tarjoaa karjalaisen elämäntavan esittelyn ja näyttää evakkouden raskauden, omaan kultturiin kohdistetun kaltoinkohtelun ja paineen häivyttää oma kulttuuriperintö ja kieli. Kuvauksen keskittyminen kuolemaan ja hautajaisiin on tehokas. Lisää blogissani.

Elli Salo: Keräilijät

Itärajan lähellä arkeologi etsii sota-aikaista esineistöä kuskinaan karhukuvaaja ja naapurinaan venäläistaustainen asukas. Yksi keräilee esineitä, toinen kuvia ja pulloja, kolmas marjoja. Kuvaus laajenee alueelle, muihin aikoihin ja sukuihin. Menneet tapahtumat vaikuttavat nykyisyydessä, väreilevät, ja romaaniin se sulautuu niin, että siinä on kiinnostavaa ennalta-arvaamattomuutta. Lisää blogissani.

Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Valitettavasti en ole tätä vielä saanut lainausjonosta luettavakseni.

Hanna Weselius: Pronominit

Pronominit istuttaa henkilönsä lentokoneeseen, jonka päämäärä on hämärä. Matkustajien mieli vaeltelee suljetussa tilassa, ja lukijana pääsen seuraamaan kunkin mielenkulkua. Romaanin vaikuttavuus perustuu varmaan kerrontaan ja näkemykseen ihmisyydestä ja ihmisten vaikutukseen toisiinsa. Kirja voi tuntua raskaalta mutta sen on tarkoitus olla painava, sillä sen asiat ovat perustellun järeitä. Lisää blogissani.

Ennustukseni voittajaksi ovat vaihdelleet. Aluksi kallistuin Eristystilan / Kapinoivia naisia puoleen, mutta sitten alkoi Pienen budjetin sotaelokuvan vinkeys ja villeys viehättää. Tällä hetkellä valintani on Pronominit. Huomenna se selviää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Riko Saatsi: Yönistujat

Lyhyet romaanit kiinnostavat minua, sillä niissä usein tiivistyy tunnelma ja sanottava. Riko Saatsin kompakti romaani Yönistujat (Gummerus 2025) vastaa odotuksiani: henkilöiden ja yhteisön jännitteet sähköistyvät rajatussa ajassa, paikassa – ja sivumäärässä.

Yönistujat sijoittuu Nurmeksen takamaille sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaan. Karjalalainen maanviljelijäperhe on jättänyt rajan taa viljavat maansa ja mantunsa ja yrittää sopeutua uuteen elämänpiiriin. Raja railona aukeaa luterilaiseen ja itämurteiseen valtaväestöön verrattuna, koska kirjan perheen kotikieli on karjala sekä uskonto että tavat ortodoksisia.

Romaanin kertojana toimii perheen äiti, Nasti. Hän seuraa miehensä ja poikiensa töitä ja mielentiloja. Päivän kulun muuttaa Tatjana-anopin kuolema. Romaani avaa etnografisen oven ortodoksisiin ruumiinvalvojaisiin. On erittäin tietoista tarjota lukijoille sisänäkymät, miten toimintatavat vainajan saattaminen hautajaisiin eroavat luterilaisista.

Kiitin ihmisiä, jotka olivat valvoneet mummun vierellä. Laskin haudalle aseteltujen lautojen päälle pienen Suistamolta mukaan pakatun lautasen, jolle pudotin kämmenellisen kolikoita.

Sit ottakkua nyt hauvankaivajat, ruuhen luadijat, pezijät, yövalvojat palkkua, sit ottakkua – ken midä ottanou, sanoin.”

Romaani on ensinnäkin sanomaromaani. Monin esimerkein se osoittaa, miten ennakkoluulot erilaisuudesta ajaa evakot ahtaalle. Vaikka evakkojen asuttaminen näyttäytyy historiankirjoissa menestystarinalta, yksilökokemukset ovat karuja. Vieraan vieroksunta on ollut avointa ja julmaa. Silloin ja nyt.

Toisekseen romaani kertoo paineesta mukautua ja muuttua hyväksynnän saamiseksi:

Sodan myrsky lennätti tilojen peruskivet kauas järven taakse ohjusten laukaisualustoiksi. Oli paras hyväksyä muutos ja yllätykset. Varautua pahimpaan, jos ylipäänsä meinasi pysyä järjissään. Kun Lasarin suu uusi hampaita, sanoin pojallekin, että lujemmilla hampailla hän voisi isompana elää myös hammasta purren.
Sopeutuminen oli asioiden tarkoituksen kysymistä ja uuden omaksumista.
Kylänväen vanhoja tapoja oli tyhmää yksin ylläpitää.
Vanha kieli oli hyödytön, jos sitä ei voinut käyttää kodin seinien ulkopuolella.

Romaanin äidin hätävalheet kirpaisevat, koska niiden takana on vain ja ainoastaan tasoittaa lastensa tietä valtakulttuuriin. Romaanin loppuhuipennus hautajaiskonflikteineen korostaa äidin valintoja.

Kolmanneksi näkemys tämän- ja tuonpuoleisen rajan häilyvyydestä istuu romaanin maailmaan. Perheen herkkä ja hauras Lasari-poika näkee näkyjä. Äiti-Nasti ymmärtää pojan erikoislaadun mutta pelkää, miten maailman murjomaksi lapsi voi joutua.

Kuten jo viittasin Yönistujien valtti on kompaktius. Rajattu kuvaus fokusoi elämisen ehtoihin ja tarjoaa eläytymisen aineksia. Kulttuuri-identiteetin merkitys korostuu, ja sitä myötäilee romaanin karjalankieliset osuudet. Finlandia-palkintoehdokkuuden syiksi ounastelen etenkin yhteiskunnallisia teemoja yksilön näkökulmasta, sillä siinä kaunokirjallisuuden voima piilee.

Riko Saatsi: Yönistujat, Gummerus 2025, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani