Avainsana-arkisto: The Crown

Jouluviihdettä kirjoista ja draamasarjoista

Joulua ennen olen viihdytellyt itseäni kevyellä kirja- ja tv-tarjonnalla. Se on sopinut sekä joululoman odotukseen että alkuun. Ehkäpä vinkeistä irtoaa viihdykettä myös sinulle.

Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä

Veera Vaahtera (Pauliina Vanhatalo) hallitsee joustavasti ja liukuvasti etenevän kielen. Hänen viihteellisiä romaaneitaan ei oikein passaa luonnehtia hömpäksi, sillä niissä ei ole niinkään hupsutella vaan tarjotaan ihmissuhteista purtavaa. Ote on kuitenkin kevyehkö, ja taitavan sanailun vuoksi näitä Vaahtera-kirjoja on lupsakka lukea.

Tarpeeksi täydellistä (Tammi 2023) kuvaa Lauran ja Aleksin jouluvalmisteluita. Nelikymppinen pari on pitänyt yhtä yli 20 vuotta ja heillä on jo itsellinen tytär. Jouluun jännitettä tuo sukujoulun vaaran vyöhykkeet kuten Lauran ärhäkkä mumma ja taitamaton äiti. Minäkertoja-Lauran suurin jännitysmomentti liittyy kuitenkin muuttuneeseen parisuhdetilanteeseen ja siihen, miten se pidetään piilossa.

Ei, varsinaisesti ei ole kyse erosta. Koska dilemmaan kiteytyy paljolti kirjan tapahtuma- ja tunnevaihtelut, jätän sen avoimeksi. Suosittelen lämpimästi selvittämään, mistä on kyse, sillä Vaahtera käsittelee kipeää aihetta monitahoisesti, arkisesti ja tarkkasilmäisesti. Romaani tarjoaa elämäntapoihin suhtautumiseen sitä, että jokainen saa tehdä omannäköisensä ratkaisut.

Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä, Tammi 2023, 158 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu

Jo viime joulun tienoilla Ann-Christin Antellilta ilmestyi spinn off -joulutarina, joka liittyy hänen trilogiaansa. Tänä vuonna Loviisan joulu (Gummerus 2023) vie trilogiaa aiempiin aikoihin Naantaliin, jossa nuori kapteenirouva Loviisa odottaa miestään meriltä jouluksi kotiin. Loviisa tunnetaan etenkin kirjasarjan ensimmäisestä osasta tuikeana tätinä, mutta nuoruudessaan hän näyttää olleen jouluhenkisen suvaitsevainen.

Viehättävä pikkukaupunki välittyy herttaisena jouluvalmisteluineen, mutta jumalisten porvareiden kristillisyys näyttää myös ruman puolensa: hyveellisyyden kääntöpuolella on muiden tuomitseminen. Loviisa siippoineen käy vastarintaan, kun paheelliseksi leimattu äiti on menettää elämänehtonsa. Tällainen hyvyyden puolustus sopii joulutarinaan. Kokonaisuus on siloinen, ehkä hieman vailla persoonallista säröä, mutta ajankuvana ja sarjan kylkiäisenä kiva.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu, Gummerus 2023, 60 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

The Crown, 6. tuotantokausi

Kauas valun ensimmäisten tuotantokausien hurmiostani. Parissa ensimmäisessä kaudessa komeasti kuvattiin kuningashuoneen jäsenten henkilökohtainen kipuilu yhteiskuntakehityksen rinnalla. Kuudes ja viimeinen tuotantokausi julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäiset neljä jaksoa keskittyivät Dianan viime vaiheisiin, eivätkä juuri tuoneet uutta verrattuna iltapäivälehtijournalismiin.

Roolitus, kuvaus, lavastus ja rytmitys on ammattilaisten työtä, mutta sisällöllisesti anti jää ohueksi. Hiukan kausi paranee viidessä seuraavassa jaksossa, joissa korostuu aateluuden velvoitus, eli mitä henkilökohtaisia uhrauksia kruunun jatkuvuuden nimissä kukin kuningasperheen jäsen joutuu tekemään. 

Esimerkiksi Margaret ja Harry toimivat vastakkaisesti olosuhteissa, joissa he ovat perimysjärjestyksessä kakkosia, kun ykköset kantavat aika samankaltaisesti vastuutaakkaa. Charlesista rakennetaan sarjassa tunneihmistä, ja Camilla on suvaitsevainen järjen ääni – aika myötäsukaista on käsittely nykyhallitsijoiden kuvauksessa.

Mutta sitten vihoviimeisin jakso – miten tyylikäs loppuhuipennus! Tuoreessa muistissa on Elisabethin kuolema 96-vuotiaana. Sarjassa se peilautuu kahdeksankymppisen kuningattaren kriisiksi, kun hovi alkaa valmistella hautajaissuunnitelmia. Lopullisuuden tunnistaminen ja elämänkulun tarkastelu menevät ihon alle – ja yltävät tv-ruudun tälle puolen. Jakson viimeiset 10 minuuttia saavat minut melkein unohtamaan sarjan tason laskun, sillä vaikuttuneena, iho kananlihalla katson sarjan viime hetket.

The Crown, 6. tuotantokausi. Netflix.

The Buccaneers

Olen hillitön Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan fani (BBC 2005), joka on katsonut sen kymmenkunta kertaa. Jotain austentyyppistä on The Buccaneers-sarjassa sen suhteen, että pääpyrkimys on siinäkin päästä naimisiin brittiaatelisten kanssa, mutta nuoret naiset ovat amerikkalaisia. Englantilaisia hermostuttaa jenkkineitojen vallattomuus, ja sarjan alussa olen minäkin työlästyä huutoon ja kikatukseen.

The Bucchneers kuvaa 1800-luvun aatelis- ja porvarispiirejä rapakon kummallakin puolella, ja se perustuu Edith Whartonin romaaniin. Draamasarjassa korostuu moderni trendi roolittaa eri etnisistä taustoista tulevia ja ryydittää tunnelma nykymusiikilla, mutta lavastus ja puvustus noudattavat epookkia.

Sarjassa on kahdeksan jaksoa, ja minun makuuni sarja paranee loppua kohti, vaikka kovin pinnalliseksi se jää. Sarja silti vakavoituu edetessään, sillä sosiaaliseen nousuun sopivat naimakaupat osoittautuvatkin muuksi kuin odotukset. Taustalla kalvavat säätyerot, suvaitsemattomuus, seksuaalinen hyväksikäyttö, äpäryys, narsismi-psykopatia ja rakkaus-järki-ristiriita. Ulkoisesti silmäkarkkinen sarja sekä viihdyttää että ärsyttää.

The Buccaneers. Apple-tv+.

P.S. Jos kaipaat muuta kuin silmäkarkkia, kannattaa Apple-tv:ltä valita sarja Slow Horses, joka on kerrassaan mainio vakoilusarja, nyt jo kolmas tuotantokausi. Sen vetonaula on sarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö, jota verrattomasti näyttelee Gary Oldman. Draama perustuu Mick Herronin kirjasarjaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Vuoden 2020 draamakuningattaria

Vuoteni 2020 on sisältänyt monenlaisia kirjoja ja tv-draamoja. Esittelen nyt joulunaikaan(kin) natsaavat koukuttavat Netflix-draamat ja bonukset päälle. Valintani eivät yllätä, aika paljon niistä on jo muuallakin juttua riittänyt.

Musta kuningatar

Shakkidraama Musta kuningatar (Netflix 2020) on kaikin puolin tyylikäs. 1960-luvun asut, sisustus, värit ja tunnelmat sävyttävät jäntevää juonta. Sarjassa seurataan orvon Bethin varhaiskypsän shakkitaituruuden vaiheita. Oudointa on se, että vaikkei shakista tietäisi tuontaivaallista, eivät pitkähköt turnauskuvaukset kyllästytä. Se tunnelma!

Olellista sarjassa on se, miten siinä väistetään monet ennakko-odotukset. Alkuun pelkäsin, että nyt viedään orpotyttö hyväksikäyttäjien höynäytettäväksi tai että pian varmaan pornostellaan. Ei. Ehkä kaikki ilmeinen nykymyyvyys ohittuu siksi, että sarja perustuu romaaniin, kirjailijana Walter Tevis. Henkilöiden väliset suhteet kuvataan ehkä pidättyvästi mutta sävykkäästi.

Asperger-tyyppinen päähenkilö kiehtoo vähäilmeisenä, tavoitteellisena, älykkäänä subjektina. Päihdeaddiktion alun traagisuus käy järkeen, samoin se, miksi se seuraa Bethiä. Suurisilmäinen Anya Tahlor-Joy saa minut uskomaan Bethin tarinaan – ja shakin vaativaan, maaniseen kiehtovuuteen.

The Crown

Taidan olla lähes fanaattinen The Crown-fani. Neljännen tuotantokauden (Netflix 2020) julkaisupäivä oli kalenteriini ympyröity, ja valmistauduin sohvallani sarjan hengen mukaisesti teekupposen ja prinsessaleivoksen voimin ahmimaan uuden kauden tuoreeltaan. Taas oli syytä luottaa ajankuvan, lavastuksen, puvustuksen ja roolitöiden taitoon.

En ole koskaan erityisemmin ollut Dianan ja Charlesin suhteesta kiinnostunut, ja olinkin huojentunut, että tuotantokaudessa se oli vain yksi juonne. Kummankin henkilön haavoittuvuus, ristiriitaisuus ja epämiellyttävyys välittyivät – ja myös syyt. Pariskunnan häähumu ja -tragedia veivät minut lähinnä nostalgoimaan kielikurssikesääni Eastbournessa kyseisenä hääkesänä. Tv-sarjassa kuvattu aika olikin osa minua, vaikka kuningasperhetodellisuus minusta kaukana.

Sarjan sydän on Elisabeth, jota Olivia Colman näyttelee niin, että uskon häneen hyvässä ja pahassa. Kylmäävin on jakso, jossa kuningatar katsoo tarpeelliseksi tutustua aikuisiin lapsiinsa. Parhaiden osien teho perustuu kuitenkin siihen, miten jokin yhteiskunnallinen teema kulkee kuningasperheen jonkun tai joidenkin jäsenten kuvauksen rinnalla.

Sarja tehoaa minuun siinä, miten se kertoo vallasta, velvollisuuksista, sukupolvista muuttuvien aikojen paineissa. Elisabeth tarvitsee draaman kaareen aina vastavoiman, nyt se on Margaret Thatcher (Gillian Anderson), joka on sarjassa valitettavan tökeröksi kuvattu, sen suhteen en oikein sulattanut käsikirjoituksen yksioikoisuutta vaikkei minulla ollut juurikaan karikatyyristä näyttelemistä vastaan. Mutta aina voi tukeutua Elisabethin mikroilmeisiin, jotka eivät petä odotuksia.

Bonukset

Moniin jouluihini on kuulunut BBC:n Jane Austen -sarja Ylpeys ja ennakkoluulo, eli kaikkien sinkkujen lemmenetsinnän ja chicklittien esiäiti, joskin se on seuraajiaan terävämpi säätyläis- ja tapatarkkailu. Siitä onkin hyvä hypätä Bridget Jonesiin ja sen vaikutuksiin lukuisiin variaatioyrityksiin. Nyt löysin sympaattisen norjalaisversion: Jouluksi kotiin (kaksi tuotantokautta: Netflix 2019 ja 2020).

Joulun romanttinen draamasarja on norjalaisen raikas. Paljon on ennalta-arvattavia käänteitä ja hahmoja, mutta aina epäilyn noustessa mieleeni, kantani keikahtaa plussan puolelle. Sarjassa kolmekymppinen sairaanhoitaja Johanne (Ida Elise Boch) kokee kovia pariutumispaineita, ja sulhaskandidaatteja riittää vaihtelevalla menestyksellä. Viihdyttävää, kevyttä, jouluhenkistä – eli harmitonta ajankulua. Yhtä vain mietin: miten sairaanhoitajalla on varaa isoon puutaloidylliasuntoon (vaikkakin alivuokralaisineen)? Ehkä norjassa on. Ja jos ei nuoresta ruotsalaisesta Felix Sandmanista ei tule maailmantähteä, syön kopallisen prinsessaleivoksia. (Tosin voin syödä muutenkin.)

Jos kaipaa arkisempaa parinetsintädraamaa, kannattaa kääntyä Areenan puoleen. Ruotsalaisessa Rakasta mua -sarjassa on särmää, kun se kuvaa yhden perheen leski-isän ja aikuisten lasten rakkauselämää. Sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut sekä yhtä pääroolia näyttelevä Josephine Bornebusch osuu hermoon monta kertaa siinä, miten eri-ikäisten tunne-elämää sorkitaan. Yle Areenassa on siis vapaasti katsottavissa ensimmäinen tuotantokausi ja jaksan odottaa toista kautta sinne, joskin Viaplayssa se jo on.

Ja jos hermo kestää kurkkia pohjoismaisen hyvinvoinnin tuolle puolelle ja jos kiinnostaa dokumentaaristyylinen rikostutkinta, Areenasta löytyy ruotsalainen Tappajan kantapäillä. Se on hidas ja eleetön, myös tunteilematon viemättä pois vastenmielistä totuutta kuvattujen rikosten kauheudesta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama

The Crown

Jos sodanjälkeisen arvomaailman ja poliittisen ilmapiirin tallennus kiinnostaa, tämä on sarjasi. Jos tykkäät tirkistellä kuninkaallisia, tämä on pakko katsoa. Jos sinua kiinnostaa 1950-luvun tyyli ja muoti, liimaudu sohvaan. Brittiepookkifanina et voi tätä sarjaa ohittaa: The Crown (Netflix 2016).

the-crown2

Tapahtumat käynnistyvät kruununprinsessa Elisabetin häävalmisteluista 1947 mutta keskittyvät 1950-luvun alkuvuosiin, etenkin kuningattaren valtakauden alkuhaparointiin ja perheasioihin. Kymmenosainen ensimmäinen tuotantokausi päättyy vuoteen 1954, mutta ei huolta, sillä Netflix on kai lupaillut filmata koko Elisabet II hallintokauden.

Ennen Elisabetin isästä kertovaa elokuvaa Kuninkaan puhe (2010) ihmettelin, miten jonninjoutavan kunkun, hyväosaisen aristokraatin, elämä voisi koskettaa. Vaan kosketti se, sillä lopulta kuvattiin haavoittuvaa ihmistä. Nyt ajattelin taas aluksi: tunnen imperialistisen hovin käänteet, joten mitä näistä patsastelijoista voi saada irti. Voi voi! Vaikka mitä!

Politiikka

Sarjassa nerokkainta on se, että kokonaisuus kytketään aikaan sidottuun politiikkaan ja muuttuvaan maailmaan, jonka vauhdissa instituutiot eivät liiku. Vaikka yhteiskunnasta näytetään vain ohutta yläpilveä, paljastuu myös muuta: valta- ja palvelussuhteita sekä valtaapitävien taustalla humiseva harmaa kasvoton tavismassa.

Perustuslaki määrää hallitsijan toiminnan, mutta myös käytöksen. On piinaavaa seurata nuorta kuningatarta, joka tekee pikku päätöksiä ja joutuu perumaan ne aina jonkun muun instanssin tai intressin edun nimissä.

Churchillin (John Lithgow) vallankahvassa sinnittelevä hahmo on vaikuttava. Hän muuttaa lihaksi sisä- ja ulkopolitiikan, mutta samalla näkyy särmikkään voimahahmon laaja tunneskaala, jopa tyylikästä komiikkaa. Lisäksi häneen peilautuu epävarma nuori kuningatar, joka vähitellen juntataan rooliinsa.

Perhe

Eläneitä ja vielä eläviä henkilöitä on jokseenkin kumma seurata fiktiona. Kokonaisuus ei ole kumarteleva eikä kiusallinen, vaan se onnistuu olemaan sekä korrekti että paljastava.

Perheensisäiset jännitteet kehitellään uskottavasti. Roolinmuutokset isäkuninkaan kuoltua ottavat koville kaikille hallitsijaperheen jäsenille, ja se esitetään poikkeuksellisen monisyisesti. Elisabethiin kilpistyy se, miten kaikkien pitää joustaa ensimmäisen naisen aseman vuoksi, eniten hänen itsensä. Eivätkä sisarkateus tai aviosuhteen voimasuhteet ole pieniä pulmia missään perheissä. Myös rakastuminen oikeisiin tai vääriin kohteisiin kalvaa jokaista keskeishenkilöä. Kiinnostavasti kolmen polven voimin kuvataan äitiyteen liittyviä sävyjä, joissa on paljon tummia vivahteita.

the-crown3

Pariskunta vuonna 1954

Persoona

Roolitus onnistuu hienosti. Näyttelijät muistuttavat esikuviaan, mutta eivät tee näköispatsaita, vaan saavat vakuuttumaan aidonkaltaisuudesta. Asioita ei selitetä, ne näytetään hienovireisesti. Katsojalle tarjotaan vihjeitä, joista voi itse tulkita psykologisia liikahduksia.

Churchillista jo mainitsinkin, ja lisään, että Elisabetiä esittävä Claire Foy tekee huikeaa roolityötä, hienoisten silmänliikkeiden taidetta. Jaksojen aikana kukkea nuori aviovaimo alkaa osa osalta kuivettua valtataakkansa alla. Hän tosiaan näyttää, mitä on olla aina puoliksi jotain, lisäksi aina riittämätön, aina vastuussa, virheettömältä vaikuttava.

the-crown1

Piinaa

Onhan kuninkaallisten kuvauksessa myös puistattavaa arroganssia. Mieleeni jää kohtaus kuningasparin makuukammarista, jossa juhlien jälkeen pariskunta on käymässä yöpuulle ja keskustelee palveluskunnasta piittaamatta. Philip pudottelee vaatteitaan lattialle, koska on itsestään selvää, että aina joku näkymättömältä vaikuttava palvelija korjaa jäljet. Eikä vierailut eri kulttuureissa tee mieltä hyväksi, sillä brittiylemmyydentunto suhteessa muihin ei jää epäselväksi.

Parasta

Silmäkarkkia tarjoavat kampaukset, ehostukset, puvustukset ja lavastukset. Etenkin upeat leningit herättävät ajan ja naiset henkiin. Lisäksi kuvaus on harkitun taidokasta. Katsopa vaikka valon siilautumista, kun Churchill maalaa ja kun hänestä maalataan potrettia. Entäpä komea musiikki, etenkin aina jaksojen loppujen paisutus koukuttavien loppusekuntien tukena! Eikä resursseja ole säästetty kuvauspaikkojen valinnassa tai autenttisuusvaikutelmien tuottamisessa.

Kruunu kuulemma painaa kaksi kiloa. The Grown on sitäkin painavampaa draamaa. Katso traileri tästä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama