Joulua ennen olen viihdytellyt itseäni kevyellä kirja- ja tv-tarjonnalla. Se on sopinut sekä joululoman odotukseen että alkuun. Ehkäpä vinkeistä irtoaa viihdykettä myös sinulle.
Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä
Veera Vaahtera (Pauliina Vanhatalo) hallitsee joustavasti ja liukuvasti etenevän kielen. Hänen viihteellisiä romaaneitaan ei oikein passaa luonnehtia hömpäksi, sillä niissä ei ole niinkään hupsutella vaan tarjotaan ihmissuhteista purtavaa. Ote on kuitenkin kevyehkö, ja taitavan sanailun vuoksi näitä Vaahtera-kirjoja on lupsakka lukea.
Tarpeeksi täydellistä (Tammi 2023) kuvaa Lauran ja Aleksin jouluvalmisteluita. Nelikymppinen pari on pitänyt yhtä yli 20 vuotta ja heillä on jo itsellinen tytär. Jouluun jännitettä tuo sukujoulun vaaran vyöhykkeet kuten Lauran ärhäkkä mumma ja taitamaton äiti. Minäkertoja-Lauran suurin jännitysmomentti liittyy kuitenkin muuttuneeseen parisuhdetilanteeseen ja siihen, miten se pidetään piilossa.
Ei, varsinaisesti ei ole kyse erosta. Koska dilemmaan kiteytyy paljolti kirjan tapahtuma- ja tunnevaihtelut, jätän sen avoimeksi. Suosittelen lämpimästi selvittämään, mistä on kyse, sillä Vaahtera käsittelee kipeää aihetta monitahoisesti, arkisesti ja tarkkasilmäisesti. Romaani tarjoaa elämäntapoihin suhtautumiseen sitä, että jokainen saa tehdä omannäköisensä ratkaisut.
Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä, Tammi 2023, 158 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Ann-Christin Antell: Loviisan joulu
Jo viime joulun tienoilla Ann-Christin Antellilta ilmestyi spinn off -joulutarina, joka liittyy hänen trilogiaansa. Tänä vuonna Loviisan joulu (Gummerus 2023) vie trilogiaa aiempiin aikoihin Naantaliin, jossa nuori kapteenirouva Loviisa odottaa miestään meriltä jouluksi kotiin. Loviisa tunnetaan etenkin kirjasarjan ensimmäisestä osasta tuikeana tätinä, mutta nuoruudessaan hän näyttää olleen jouluhenkisen suvaitsevainen.
Viehättävä pikkukaupunki välittyy herttaisena jouluvalmisteluineen, mutta jumalisten porvareiden kristillisyys näyttää myös ruman puolensa: hyveellisyyden kääntöpuolella on muiden tuomitseminen. Loviisa siippoineen käy vastarintaan, kun paheelliseksi leimattu äiti on menettää elämänehtonsa. Tällainen hyvyyden puolustus sopii joulutarinaan. Kokonaisuus on siloinen, ehkä hieman vailla persoonallista säröä, mutta ajankuvana ja sarjan kylkiäisenä kiva.
Ann-Christin Antell: Loviisan joulu, Gummerus 2023, 60 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
The Crown, 6. tuotantokausi
Kauas valun ensimmäisten tuotantokausien hurmiostani. Parissa ensimmäisessä kaudessa komeasti kuvattiin kuningashuoneen jäsenten henkilökohtainen kipuilu yhteiskuntakehityksen rinnalla. Kuudes ja viimeinen tuotantokausi julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäiset neljä jaksoa keskittyivät Dianan viime vaiheisiin, eivätkä juuri tuoneet uutta verrattuna iltapäivälehtijournalismiin.
Roolitus, kuvaus, lavastus ja rytmitys on ammattilaisten työtä, mutta sisällöllisesti anti jää ohueksi. Hiukan kausi paranee viidessä seuraavassa jaksossa, joissa korostuu aateluuden velvoitus, eli mitä henkilökohtaisia uhrauksia kruunun jatkuvuuden nimissä kukin kuningasperheen jäsen joutuu tekemään.
Esimerkiksi Margaret ja Harry toimivat vastakkaisesti olosuhteissa, joissa he ovat perimysjärjestyksessä kakkosia, kun ykköset kantavat aika samankaltaisesti vastuutaakkaa. Charlesista rakennetaan sarjassa tunneihmistä, ja Camilla on suvaitsevainen järjen ääni – aika myötäsukaista on käsittely nykyhallitsijoiden kuvauksessa.
Mutta sitten vihoviimeisin jakso – miten tyylikäs loppuhuipennus! Tuoreessa muistissa on Elisabethin kuolema 96-vuotiaana. Sarjassa se peilautuu kahdeksankymppisen kuningattaren kriisiksi, kun hovi alkaa valmistella hautajaissuunnitelmia. Lopullisuuden tunnistaminen ja elämänkulun tarkastelu menevät ihon alle – ja yltävät tv-ruudun tälle puolen. Jakson viimeiset 10 minuuttia saavat minut melkein unohtamaan sarjan tason laskun, sillä vaikuttuneena, iho kananlihalla katson sarjan viime hetket.
The Crown, 6. tuotantokausi. Netflix.
The Buccaneers
Olen hillitön Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan fani (BBC 2005), joka on katsonut sen kymmenkunta kertaa. Jotain austentyyppistä on The Buccaneers-sarjassa sen suhteen, että pääpyrkimys on siinäkin päästä naimisiin brittiaatelisten kanssa, mutta nuoret naiset ovat amerikkalaisia. Englantilaisia hermostuttaa jenkkineitojen vallattomuus, ja sarjan alussa olen minäkin työlästyä huutoon ja kikatukseen.
The Bucchneers kuvaa 1800-luvun aatelis- ja porvarispiirejä rapakon kummallakin puolella, ja se perustuu Edith Whartonin romaaniin. Draamasarjassa korostuu moderni trendi roolittaa eri etnisistä taustoista tulevia ja ryydittää tunnelma nykymusiikilla, mutta lavastus ja puvustus noudattavat epookkia.
Sarjassa on kahdeksan jaksoa, ja minun makuuni sarja paranee loppua kohti, vaikka kovin pinnalliseksi se jää. Sarja silti vakavoituu edetessään, sillä sosiaaliseen nousuun sopivat naimakaupat osoittautuvatkin muuksi kuin odotukset. Taustalla kalvavat säätyerot, suvaitsemattomuus, seksuaalinen hyväksikäyttö, äpäryys, narsismi-psykopatia ja rakkaus-järki-ristiriita. Ulkoisesti silmäkarkkinen sarja sekä viihdyttää että ärsyttää.
The Buccaneers. Apple-tv+.
P.S. Jos kaipaat muuta kuin silmäkarkkia, kannattaa Apple-tv:ltä valita sarja Slow Horses, joka on kerrassaan mainio vakoilusarja, nyt jo kolmas tuotantokausi. Sen vetonaula on sarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö, jota verrattomasti näyttelee Gary Oldman. Draama perustuu Mick Herronin kirjasarjaan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 