Maaliskuussa kolmihenkinen kirjapiiri keskusteli Thomas Bernhardin romaanista Hakkuu (1984 / Teos 2007). Valitsimme sen vuodenvaihteessa alkukevään kirjaksi, sillä kukaan meistä – Johanna, Taru ja minä – emme olleet aiemmin lukeneet itävältalaismodernistia. Tiesimme herran kovan kertojamaineen ja sen, että monet fanittavat Bernhardia. Viimeksi olen törmännyt ihastuneeseen lukijaan Mattias Timanderin romaanissa Metsä ei sinusta lähde.
Valitsimme sattumanvaraisesti kirjailijan suomennetusta tuotannosta romaanin Hakkuu. Mietimme, oliko ensi kokemukseksi tämä valinta paras. Toisaalta tällä kirjalla Teos aloitti Babel-käännössarjan.
Romaanissa nimetön kirjailija istuu taiteilijakodin nurkassa tarkkaillen illallisten viettoa, kun wieniläinen kulttuurikerma sosieteeraa. Taustalla vaikuttavat yhteisen tutun hautajaiset, kuolinsyynä itsemurha. Jo se viittaa siihen, ettei illanvietto ole järin hilpeä.
Itse illalliset eivät ole kirjan ydintä vaan kerronta. Kirjailijan kirpeän tarkkailukommentoinnin ohella kertoja vaeltelee vapaasti mielessään muistoista toiseen, toinen toistaan katkerampaan. Hän toistaa kekkereissä tönöttävistä henkilöistä inhoamiaan asioita: kerronnan sävy maistuu happamalta. Taiteilijuus voi olla boheemia mutta kulttuuriväen kuori teennäinen sekä pohjavire porvarillisen pömpöösi ja ydin ikävistä asenteista muodostettu.
*
Suomentaja Tarja Roinila on tehnyt olan takaa työtä tallentaessaan kirjan kerronnan. Mielenvaelteluun perustuva, vailla yhtäkään kappalejakoa etenevä ajatusvyöry on vaatinut paljon kääntäjältä. Kyllä se vaatii myös lukijalta. Tämän jälkeen Taru tulee entistä ponnekkaammin vaatimaan opiskelijoiltaan selkeää kappalejakoja.
Lukupiirimme tunnusti kerronnan taitavuuden ja tunnisti kertojan tahtotilan. Kertojan kauna ja katkeruus otti silti vähän koville. Johanna ja minä löysimme kotimaiseksi kertojaverrokiksi Volter Kilven Alastalon salissa ja totesimme, että Bernhardiin verrattuna Kilpi on hauska, lisäksi Kilven kerronnasta välittyy rakkaus henkilöitään kohtaan, myös kirjallisuushistoriamme kaunaisinta tajunnanvirtahahmoa, Pukkilan isäntää. Sen sijaan Bernhardin kertoja muhittaa ihmisinhoa. Minulle tuli mieleeni myös Satu Taskisen tapa kirjoittaa.
*
Kääntäjä Tarja Roinila taustoittaa romaanin loppusanoissa kirjailijaa ja kirjaa. Hakkuu osoittautuu avainromaaniksi, jossa kirjailija on käsitellyt kulttuuripiirejä tunnistettavasti. Siitä seurasi julkista pöyristystä ja oikeusjuttuja.
Kaikkiaan lukupiirissämme ymmärsimme Bernhardin kulttimaineen syyt, emmekä kiistäneet taitoa luoda kielellä mielenmaisemaa. Kenties tartumme kirjailijan muuhun tuotantoon, kenties emme. Seuraavaksi siirrymme lukupiirissämme Eeva Kilven sotamuistoihin.
*
Thomas Bernhard: Hakkuu, suomentanut Tarja Roinila, Teos 2007. Lainasin kirjastosta.
Tämä on arvio, ei mainos.
*
Sotainen teema meillä oli lukupiirimme toisessa kirjassa, Petra Rautiaisen Puuntappajissa (Otava 2025). Siinä monin tavoin kipuillaan sairaalasaaressa kansalaissodan aikaan.
Pidimme monesta asiasta kirjan jännitteiden ja ympäristön luomisessa sekä toisen kertojan Ulpun monipuolisesta henkilökuvassa, mutta turhasta salailusta ja kerronnan pirstoutumisesta emme tässä kirjassa niinkään. Väkivalta kuului tosin aikaan, mutta pahalta se tuntui, mikä lienee tarkoituskin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 