Avainsana-arkisto: Tiina Martikainen

Kaksi kotimaista dekkariviikolle: Verijäljet & Valhe

Dekkariviikko on päättymässä. Viikon aikana luin kokosin kotimaista jännitysromaania, joten tarjoan niistä viikon kunniaksi lyhyet makupalat. Kumpikin on sarjansa kolmas kirja. Kolmas kerta toden sanoo?

Tiina Martikainen: Verijäljet

Poliisikoira Ruutin ja emäntänsä Miran vaiheet Lohjan seudulla ovat ehtineet kolmanteen osaan. Sarjan juju lienee tarkan poliisikoiratoiminnan kuvauksen lisäksi Miran lukkiutuneessa tunne-elämäässä. Jälkimmäinen pitää yllä privaattijännitystä. Menneisyyden traumatisoivat kokemukset  vaikuttavat Miran orastavaan suhteeseen, johon sitoutuminen ottaa koville. Verijäljet (Otava 2025) vie luottamuspulateeman äärimmilleen romaanin rikosjuonessa.

Sammattilaisesta retkikeskuksesta löytyy naisen ruumis ja jatkoa seuraa. Mira kollegoineen joutuu sarjamurhaajajahtiin. Romaanin tehokeinona toimii rakenne, jossa risteilee eri näkökulmia: murhaajan lyhyet aatokset siellä täällä kirjaa, yhden kaapatun uhrin kokemuskatkelmat ja aikaa vastaan taistelevien poliisien selvitysponnistelut bonuksena Miran suhdetilanne.

Martikainen tekee vakaata dekkarityötä, ja kerronnan varmuus vakuuttaa. Poliisien puurtaminen näyttäytyy uskottavana, ja eri tutkintalinjat valottuvat hyvin. Kuulustelu- ja keskustelutilanteet kuvataan elävästi, ja dialogi etenee sujuvasti. Myös miesvaltaisen työyhteisön hegemoniaa välähtää mielenkiintoisesti ja uskottavasti. 

Jos ihmettelen Miran mustavalkoisuutta miessuhteessaan, siinäpä ihmettelen: kyllä Mira saa olla patoutunut Mira – niin hän hahmottuu omanlaisekseen koirakaveri-ihmiseksi. Ja jännitys, sitä oli! Jälleen menneisyyden möröt vaikuttivat nykyisyydessä, ja syy pohjustuu kovin kipeäksi. Loppuyllätykseen sisältyy kokemuksia, jotka vaikuttivat rikollisen täysnyrjähdykseen.

Tiina Martikainen: Verijäljet, Otava 2025, 227 sivua; osittain kuunelin, 9 tuntia, 29 minuuttia, lukijana Armi Toivanen. Käytin BookBeatia.

Kaisu Tuokko: Valhe

Kaisu Tuokon sarjan keskushenkilönä on kristiinankaupunkilainen toimittaja Eevi Manner, joka on aiemmissa osissa sotkeutunut rikostapauksiin. Eeville ne ovat osoittautuneet mullistaviksi, sillä Vaasasta rikoksia on tullut tutkimaan entinen nuoruudenrakkaus Mats. Kunkin kirjan rikostapauksen lisäksi lukija saa seurata, miten vanha suola janottaa.

Kolmannessa osassa Valhe (Otava 2025) tilanne on uusi: Eevillä on kauan odotettu vauva miehensä kanssa, ja Mats on palannut vaimonsa luo. Vanha tunne polttaa kuitenkin kumpaakin ja tuo heidät taas kohtaamaan toisensa, kun Kristiinankaupungin kirkon portailta löytyy verijäämiä. 

Kenties lukija saa jännittää, kuka on Eevin lapsen isä, mutta varsinainen jännärin aihe on kirkkopihan tapaus, joka on kummallinen: ruumista ei löydy. Silti tutkintakoneisto on täydessä käynnissä.

Romaani näyttää arjen ja tunteiden ristiriitoja. Eevi Manner -sarja on tuonut genreen herkkyyttä, joka kolmannessa osassa on kääntyä itseään vastaan. Eevin tunnepuoli on viedä koko tilan, ja edellisen kirjan tavoin nytkin kytee muun mukana ystävä-case, jota Eevi pähkäilee. 

Jälleen vaikutin rikoksiin löytyy menneisyydestä. Jännitys ei juuri pääse käyntiin, mutta kirjan rikososuus kertoo karun totuudellista kieltä ihmisestä, joka lajina käyttää hyväksi muita, myös läheisiä, kun siihen tilaisuus tulee.

Turhaa toistoa ja selittelemistä soisin karsisittavan. Kenties kyse on kustannustoimittajan työtapaturmasta.

Kaisi Tuokko: Valhe, Otava 2025, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Kesädekkarikokemuksia

Pihakeinussa lomalöhöilyn ajankuluna luin ja kuuntelin neljän dekkaristin kirjoja. Kirjoja tosin kertyi viisi. Tässä niihin pikakatsaukset.

Tiina Martikainen: Ruuti

Ruuti on poliisikoira, jonka kouluttaja rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo toimii Lohjan poliisissa. Sammatissa on tehty henkirikos rescue-koirien hoitolassa. Rikosjuoneen kuuluu eläinaktivistien toimintaa, pentusalakuljetusta, raha-asioita ja perheongelmia. Tiina Martikaisen kirja on realistista, eläinläheistä rikoskirjallisuutta, joka virkistää tuoden pienen paikkakunnan (joenpeltolaisen) ympäristön dekkarimiljööksi.

Hyvin tapahtumia keritään vähitellen auki. Yhtä tärkeä kuin rikosjuoni on päähenkilön tilannekuva nuorena naisena miesvaltaisessa työyhteisössä. Hän kipuilee uskottavuutensa ja asemansa suhteen, lisäksi poliisikoirakoulutus lisää työhuolia. Taustalla on kivuliaisuutta, joka estää Miraa rakentamaan ihmissuhteita, eli psykologista kuvausta liittyy henkilökuvaukseen.

Tiina Martikainen: Ruuti, Otava 2023, 366 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

Tuire Malmstedtin kahdesta aiemmasta dekkarista tutut poliisit ovat taas monimutkaisen rikostapauksen kimpussa. Vanhan pappilan lattian alta löytyy ruumis 1960-luvulta. Ennen kuin henkilöllisyys paljastuu, lukija saa lukea uhrista kuvauksia 1960-luvun loppupuolelta ja väläyksiä natsien keskitysleiriltä. Loppupuolelle täytyy ehtiä, että selviää, miten natsiaika liittyy tapahtumiin ja mitä Lyijysydän oikein tarkoittaa.

Malmstedt kuljettaa taitavasti eri aikatasoja, eli rakenne toimii entiseen tapaa. Sarjasuolana seurataan, miten tuttujen henkilöiden elämä etenee: Elmo elää koiranpentuaikaa ja Matilda yrittää sopeutua pikkulapsielämään traumatisoidun tytön kanssa. Aiempiin osiin verrattuna juonessa oli makuuni jonkin verran epäuskottavuutta, mutta hyvä dekkarikertoja Malmstedt on.

Tuire Malmstedt: Lyijysydän, Aula & Co 2023, 7 tuntia 13 minuuttia, lukijana Mikko Leskelä. Kuuntelin BookBeatissa.

Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja

Hyökkäsin suoraan Kristina Ohlssonin sarjan toiseen osaan, mutta mielestäni pääsin Jäänmurtajassa hyvin kartalle henkilöistä ja edellisessä osassa auki jääneeseen paloittelumurhaan. Se jää edelleen auki, eli jatkoa ilmeisesti seuraa. Mutta se siitä, sillä kirjan päähenkilöt viehättivät. Vanhaintavaroidenkauppias August Strindberg (kyllä) ja rikostutkija Maria Martinsson riiaavat salaa (kaikki tietävät), pelkäävät Marian kriminaalimiehen kostoa ja setvivät tahoillaan rantamakasiinien tulipaloa ja yhden vanhuksen kuolemaa. Juoni ryydittyy ”vaikean” perheen salaisuuksilla.

Juoni kulkee hyvin, henkilöitä hahmotellaan mukavasti, ja joukossa on keventäviä seikkoja kuten yli-innokas vanhus. Viehätystä lisää länsiruotsalaisen idyllisen rannikkokylän Hovenäsetin kuvaus. Kuuntelin tätä mieluusti pihapuuhailun ja saunanlämmityksen lomassa, lopussa jännitinkin.

Kristina Ohlson: Jäänmurtaja, suomentanut Pekka Marjamäki, WSOY 2023, 16 tuntia 48 minuuttia, lukija Aku Laitinen. Kuuntelin BookBeatissa.

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä

Thamesjoen murhat aloittaa Robert Thorogoodin sarjan, jonka toinen osa on Kuolema kylässä. Thamesin rannan taajamassa sattuu siis kuolemantapauksia, joita alkaa selvittää vanha rouva Judith Potts. Hän ystävystyy koiranulkoiluttajan ja pastorin rouvan kanssa, ja nämä kolme erilaista ja eri-ikäistä naista selvittävät kimurantteja murhajuttuja.

Samantapaisia asetelmia on monissa cosy crime -kirjoissa, ja Thorngood kehittelee kivasti lajin hengessä omaa sarjaansa. Täytyy myöntää, ettei rikosjuonista jäänyt mitään pysäyttävää mieleeni. Sarjan viehätys perustuu ympäristöön ja etenkin Judithin hahmoon sekä sutjakkaan tapaan kuvata henkilöiden kohtaamisia ja johtolankojen yhdistämistä. Siis silkkaa ajanvieteviihdykettä, joka sopii pihakeinulukurupeamiin.

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2022 & 2023; kuuntelin osin äänikirjana, lukijana Eija Ahvo. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus