Dekkariviikko on päättymässä. Viikon aikana luin kokosin kotimaista jännitysromaania, joten tarjoan niistä viikon kunniaksi lyhyet makupalat. Kumpikin on sarjansa kolmas kirja. Kolmas kerta toden sanoo?
Tiina Martikainen: Verijäljet
Poliisikoira Ruutin ja emäntänsä Miran vaiheet Lohjan seudulla ovat ehtineet kolmanteen osaan. Sarjan juju lienee tarkan poliisikoiratoiminnan kuvauksen lisäksi Miran lukkiutuneessa tunne-elämäässä. Jälkimmäinen pitää yllä privaattijännitystä. Menneisyyden traumatisoivat kokemukset vaikuttavat Miran orastavaan suhteeseen, johon sitoutuminen ottaa koville. Verijäljet (Otava 2025) vie luottamuspulateeman äärimmilleen romaanin rikosjuonessa.
Sammattilaisesta retkikeskuksesta löytyy naisen ruumis ja jatkoa seuraa. Mira kollegoineen joutuu sarjamurhaajajahtiin. Romaanin tehokeinona toimii rakenne, jossa risteilee eri näkökulmia: murhaajan lyhyet aatokset siellä täällä kirjaa, yhden kaapatun uhrin kokemuskatkelmat ja aikaa vastaan taistelevien poliisien selvitysponnistelut bonuksena Miran suhdetilanne.
Martikainen tekee vakaata dekkarityötä, ja kerronnan varmuus vakuuttaa. Poliisien puurtaminen näyttäytyy uskottavana, ja eri tutkintalinjat valottuvat hyvin. Kuulustelu- ja keskustelutilanteet kuvataan elävästi, ja dialogi etenee sujuvasti. Myös miesvaltaisen työyhteisön hegemoniaa välähtää mielenkiintoisesti ja uskottavasti.
Jos ihmettelen Miran mustavalkoisuutta miessuhteessaan, siinäpä ihmettelen: kyllä Mira saa olla patoutunut Mira – niin hän hahmottuu omanlaisekseen koirakaveri-ihmiseksi. Ja jännitys, sitä oli! Jälleen menneisyyden möröt vaikuttivat nykyisyydessä, ja syy pohjustuu kovin kipeäksi. Loppuyllätykseen sisältyy kokemuksia, jotka vaikuttivat rikollisen täysnyrjähdykseen.
•
Tiina Martikainen: Verijäljet, Otava 2025, 227 sivua; osittain kuunelin, 9 tuntia, 29 minuuttia, lukijana Armi Toivanen. Käytin BookBeatia.
Kaisu Tuokko: Valhe
Kaisu Tuokon sarjan keskushenkilönä on kristiinankaupunkilainen toimittaja Eevi Manner, joka on aiemmissa osissa sotkeutunut rikostapauksiin. Eeville ne ovat osoittautuneet mullistaviksi, sillä Vaasasta rikoksia on tullut tutkimaan entinen nuoruudenrakkaus Mats. Kunkin kirjan rikostapauksen lisäksi lukija saa seurata, miten vanha suola janottaa.
Kolmannessa osassa Valhe (Otava 2025) tilanne on uusi: Eevillä on kauan odotettu vauva miehensä kanssa, ja Mats on palannut vaimonsa luo. Vanha tunne polttaa kuitenkin kumpaakin ja tuo heidät taas kohtaamaan toisensa, kun Kristiinankaupungin kirkon portailta löytyy verijäämiä.
Kenties lukija saa jännittää, kuka on Eevin lapsen isä, mutta varsinainen jännärin aihe on kirkkopihan tapaus, joka on kummallinen: ruumista ei löydy. Silti tutkintakoneisto on täydessä käynnissä.
Romaani näyttää arjen ja tunteiden ristiriitoja. Eevi Manner -sarja on tuonut genreen herkkyyttä, joka kolmannessa osassa on kääntyä itseään vastaan. Eevin tunnepuoli on viedä koko tilan, ja edellisen kirjan tavoin nytkin kytee muun mukana ystävä-case, jota Eevi pähkäilee.
Jälleen vaikutin rikoksiin löytyy menneisyydestä. Jännitys ei juuri pääse käyntiin, mutta kirjan rikososuus kertoo karun totuudellista kieltä ihmisestä, joka lajina käyttää hyväksi muita, myös läheisiä, kun siihen tilaisuus tulee.
Turhaa toistoa ja selittelemistä soisin karsisittavan. Kenties kyse on kustannustoimittajan työtapaturmasta.
•
Kaisi Tuokko: Valhe, Otava 2025, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 