Lintusielu (Aula &Co. 2025) päättää Tuire Malmstedtin viisiosaisen Metso & Vauramo -sarjan. Edellisen osan traagiset tapahtumat vaikuttavat kirjan henkilöihin, ja sen sekä uuden rikostapauksen vuoksi leijuu melankolinen tunnelma.
Malmstedtin sarjan rikostapaukset usein kytkeytyvät kirjan poliisiyhteisön privaattiin, ja niin käy nytkin. Nyt kohdennus osuu yhden vaikeaan lapsuustaustaan ja toisen etenevään muistisairauteen. Jälkimmäinen hieman yllättää nopsalla etenemisellään.
Ehkä jonkin verran kirjassa näkyy se, että siinä viedään tietyllä tavalla asioita päätökseen sarjan loppuessa. Toisaalta romaanissa on uusia alkuja ja henkilöitä – ehkä ituja uuteen poliisisarjaan
•
Romaanin rikostapaus vaikuttaa sen tutkijoihin, koska tilanteen outous hämmentää: kuin tyhjästä ilmestyy puhumaton, tuntematon lapsi. Lisää sellaista tapahtuu, lisäksi murha. Melko epäuskottava vyyhti vaikenevine lapsineen paljastuu kauheaksi teoksi, sellaiseksi, jossa ihmisiltä on riistetty tulevaisuus ja jotain oleellista: mahdollisuus vuorovaikutukseen.
Kirja sisältää kipeitä, tärkeitä teemoja ihmisen haavoittuvuudesta sekä vapaudenriiston ja väkivallan epäinhimillisistä tuhoista sukupolvesta toiseen. Malmstedt kuljettaa juonta varmoin ottein eteenpäin, ja tyypillistä on, että eri aikatasot vuorottelevat. Tässä osassa kronologisesti etenevän rikostutkinnan katkaisee vanhat päiväkirjaotteet nuoren kokemuksista kotona ja koulukodissa.
Kahden päähenkilön, Matildan ja Elmon, elämät etenevät, ja heidän välityksellään voi seurata selviämistä vaikeista elämäntilanteista. Sen kummemmin juonta paljastamatta ja kauheuksia perkaamatta: päätösosa päätyy toivon tunnelmiin, lämpöön läheisistä.
Tuire Malmstedtin jännärisarja jatkuu romaanilla Luusaari (Aula & Co. 2024). Lukijalle on eduksi aiempien osien lukeminen, sillä päähenkilöiden elämänvaiheiden tunteminen laventaa sisältöä. Näin on asiantila muissakin sarjoissa.
Malmstedtin kirjojen päähenkilöt toimivat Jyväskylän poliisissa työparina. Matilda on kovia kokenut nainen, jonka privaattielämä täyttyy nyt adoptioäitiydestä. Elmo toivuskelee lapsuudenystävän katoamisen aiheuttamista traumoista, koska se arvoitus on ratkennut, ja suunnittelee avioitumista avovaimonsa Inarin kanssa.
Jo aiemmissa osissa Matilda ja Elmon elämän asiat ovat sotkeutuneet käynnissä olleisiin rikostutkintoihin, eikä Luusaari tee siinä poikkeusta. Lähtökohtaisesti kiinnostukseni lopahtaa jännäreissä, joissa riehuu psykopaatti sarjamurhaaja ja joissa poliisipäähenkilöiden privaatti kietoutuu rikosvyyhtiin. Kummallisesti hyväksyn ne melko hyvin Malmstedtin (ja Jo Nebøn) kirjoissa. Kyse on kerrontatavasta: psykologisesta otteesta päähenkilöihin.
•
Luusaaren juoni perustuu siihen, että Jyväskylässä katoaa nuoria, sittemmin myös vähän vanhempia. Matilda ja Elmo joutuvat ymmälleen: mikä yhdistää katoamisia ja mikä lienee tekijän motiivi. Sitten kirpaisee läheltä ja toinen työpareista joutuu pois virallisesta tutkinnasta. Tragedia seuraa toistaan, ja alan olla sitä mieltä, että sarjan jatkuessa uskottavuus vaatisi hillintää. Ihan tavalliset arjen haasteet riittäisivät päähenkilöille, ja paukut siirtyisivät rikostapausten setvimiseen ilman Matildan ja Elmon uhriuhkaa.
Malmstedt kirjoittaa lajityypillisesti, tehokkaasti ja pieteetillä. Hän kuljettelee juonilankoja niin, että tutkinnan vaiheet jumiutumisesta edistäviin johtolankoihin vuorottelevat. Hän ei ohita uhrien omaisten hätää. Nämä asiat päähenkilöiden ajatuskulkujen kuvauksen lisäksi kiinnostavat minua.
Suomessa radikaalioikeisto ja rasistiset iskut ovat karmeaa tosielämää. Enää ei ole epäuskottavaa dekkarissakaan, että salassa kokoontuvat uusnatsit ovat keskuudessamme. Malmstedt on kirjoissaan kuljettanut tätä sivujuonta jo pitkään.
•
Malmstedtin tyyli on vuorotella tutkinnan kuvausta ja tuoda väliin poikkeavia tekstipätkiä, joista lukija voi päätellä, kenen pään sisäistä tajunnanvirtaa ne ovat ja miten ne liittyvät rikosjuoneen. Tällä kertaa poikkeusosuudet tuntuivat vaikeilta. Ehkä minua vaivaa taas sama vaivani: psykopatia tuntuu liian yksinkertaiselta selitykseltä. Toisaalta ne perustellaan kestämättömällä surulla.
Kirjan alku herättää ristiriitaisia tunteita, sillä se vie Norjan Utøn joukkosurman tapahtumiin. Jouduin pohtimaan, voiko tosielämän järkyttävän tapauksen tuoda rikosviihteeseen. Ymmärrän kirjailijan valinnan luettuani viimeiset muutamat sivut. Taustalla vaikuttaa viattomien nuorten uhrien kunnioitus.
•
Tuire Malmstedt: Luusaari, Osa 4: Metso & Vauramo, Aula & Co. 2024, 175 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa, mutta sain kirjan myöhemmin kustantajalta – kiitos!
Pihakeinussa lomalöhöilyn ajankuluna luin ja kuuntelin neljän dekkaristin kirjoja. Kirjoja tosin kertyi viisi. Tässä niihin pikakatsaukset.
Tiina Martikainen: Ruuti
Ruuti on poliisikoira, jonka kouluttaja rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo toimii Lohjan poliisissa. Sammatissa on tehty henkirikos rescue-koirien hoitolassa. Rikosjuoneen kuuluu eläinaktivistien toimintaa, pentusalakuljetusta, raha-asioita ja perheongelmia. Tiina Martikaisen kirja on realistista, eläinläheistä rikoskirjallisuutta, joka virkistää tuoden pienen paikkakunnan (joenpeltolaisen) ympäristön dekkarimiljööksi.
Hyvin tapahtumia keritään vähitellen auki. Yhtä tärkeä kuin rikosjuoni on päähenkilön tilannekuva nuorena naisena miesvaltaisessa työyhteisössä. Hän kipuilee uskottavuutensa ja asemansa suhteen, lisäksi poliisikoirakoulutus lisää työhuolia. Taustalla on kivuliaisuutta, joka estää Miraa rakentamaan ihmissuhteita, eli psykologista kuvausta liittyy henkilökuvaukseen.
Tiina Martikainen: Ruuti, Otava 2023, 366 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuire Malmstedt: Lyijysydän
Tuire Malmstedtinkahdesta aiemmasta dekkarista tutut poliisit ovat taas monimutkaisen rikostapauksen kimpussa. Vanhan pappilan lattian alta löytyy ruumis 1960-luvulta. Ennen kuin henkilöllisyys paljastuu, lukija saa lukea uhrista kuvauksia 1960-luvun loppupuolelta ja väläyksiä natsien keskitysleiriltä. Loppupuolelle täytyy ehtiä, että selviää, miten natsiaika liittyy tapahtumiin ja mitä Lyijysydän oikein tarkoittaa.
Malmstedt kuljettaa taitavasti eri aikatasoja, eli rakenne toimii entiseen tapaa. Sarjasuolana seurataan, miten tuttujen henkilöiden elämä etenee: Elmo elää koiranpentuaikaa ja Matilda yrittää sopeutua pikkulapsielämään traumatisoidun tytön kanssa. Aiempiin osiin verrattuna juonessa oli makuuni jonkin verran epäuskottavuutta, mutta hyvä dekkarikertoja Malmstedt on.
Tuire Malmstedt: Lyijysydän, Aula & Co 2023, 7 tuntia 13 minuuttia, lukijana Mikko Leskelä. Kuuntelin BookBeatissa.
Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja
Hyökkäsin suoraan Kristina Ohlssonin sarjan toiseen osaan, mutta mielestäni pääsin Jäänmurtajassa hyvin kartalle henkilöistä ja edellisessä osassa auki jääneeseen paloittelumurhaan. Se jää edelleen auki, eli jatkoa ilmeisesti seuraa. Mutta se siitä, sillä kirjan päähenkilöt viehättivät. Vanhaintavaroidenkauppias August Strindberg (kyllä) ja rikostutkija Maria Martinsson riiaavat salaa (kaikki tietävät), pelkäävät Marian kriminaalimiehen kostoa ja setvivät tahoillaan rantamakasiinien tulipaloa ja yhden vanhuksen kuolemaa. Juoni ryydittyy ”vaikean” perheen salaisuuksilla.
Juoni kulkee hyvin, henkilöitä hahmotellaan mukavasti, ja joukossa on keventäviä seikkoja kuten yli-innokas vanhus. Viehätystä lisää länsiruotsalaisen idyllisen rannikkokylän Hovenäsetin kuvaus. Kuuntelin tätä mieluusti pihapuuhailun ja saunanlämmityksen lomassa, lopussa jännitinkin.
Kristina Ohlson: Jäänmurtaja, suomentanut Pekka Marjamäki, WSOY 2023, 16 tuntia 48 minuuttia, lukija Aku Laitinen. Kuuntelin BookBeatissa.
Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä
Thamesjoen murhat aloittaa Robert Thorogoodin sarjan, jonka toinen osa on Kuolema kylässä. Thamesin rannan taajamassa sattuu siis kuolemantapauksia, joita alkaa selvittää vanha rouva Judith Potts. Hän ystävystyy koiranulkoiluttajan ja pastorin rouvan kanssa, ja nämä kolme erilaista ja eri-ikäistä naista selvittävät kimurantteja murhajuttuja.
Samantapaisia asetelmia on monissa cosy crime -kirjoissa, ja Thorngood kehittelee kivasti lajin hengessä omaa sarjaansa. Täytyy myöntää, ettei rikosjuonista jäänyt mitään pysäyttävää mieleeni. Sarjan viehätys perustuu ympäristöön ja etenkin Judithin hahmoon sekä sutjakkaan tapaan kuvata henkilöiden kohtaamisia ja johtolankojen yhdistämistä. Siis silkkaa ajanvieteviihdykettä, joka sopii pihakeinulukurupeamiin.
Robert Thorogood: Thamesjoen murhat & Kuolema kylässä, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2022 & 2023; kuuntelin osin äänikirjana, lukijana Eija Ahvo. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.
Vietän juuri syyslomaa, mutta palaan nyt kesälomani dekkareihin, joista suurimman vaikutuksen tekivät nämä kaksi kirjaa. Vain toinen on nimetty perhetragediaksi, mutta kummatkin käsittelevät juuri sitä.
Tuire Malmstedt: Lumihauta
Tuire Malmestedtin dekkarinLasitarhan poliisipäähenkilöiden kerroin kiinnostavan jatkossakin. Nyt he ovat täällä taas: Lumihauta (Aula & Co 2022). Senkin totesin Lasitarha-jutussani, että on virkistävää, ettei pääparin välille viritellä romanssia vaan kumpaakin henkilöhahmoa rakennetaan erillään. Tässä kirjassa kyllä kositaan, vaan enpä kerro, kuka kosii, ketä ja miksi.
Mutta nyt koukuttavan dekkarin syövereihin. Jyväskyläläiset rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso kutsutaan perhesurman järkyttävälle tapahtumapaikalle, josta Matilda löytää yhden eloon jääneen lapsen. Matilda järkkyy, jää sairauslomalle ja lähtee lapsuusmaisemiinsa Angelin kylään. Elmo jää tutkimaan rikosta, johon vähitellen kytkeytyy outoja yhteyksiä aiempaan vastaavanlaiseen tapaukseen.
•
Minulle ei jäänyt mieleen Lasitarhasta, että Matildalla on saamelaisjuuret. Kotitaustan vaikutus ja hänen lapsuutensa tragedia korostuvat Lumihaudassa. Hienosti romaanissa kuvataan pohjoista, lumipeitteistä talvimaisemaa ja pakkasen purevuutta. Romaanilla on sanansa sanottavana myös saamelaisiin kohdistuneesta suomalaistamisesta ja oman kielen, vanhojen tarujen ja uskomusten tärkeydestä. Folkloreaines aina kiehtoo minua, niin nytkin.
Rakenteellisesti dekkarissa on toimivia, jännitettä ylläpitäviä keinoja. Kirja alkaa hyytävällä kuoleman näkökulmasta katsotulla vierailulla, ja se toistuu jonkun kerran. Samalla se viittaa mieletään järkkyneen murhaajan personifiointiin kuolemaksi. Joukossa on myös aikasiirtymiä saamelaisen Ebbán kohtaloon kaksosten äitinä, joka menettää kosketuksensa todellisuuteen. Lisäksi nykyhetken kerronnassa vaihtelevat Matildan toimet Angelissa ja Elmon Jyväskylässä, joskin Elmo kollegoineen jää varjoon, kun Matildan taustat nousevat parrasvaloihin, samalla syyt Matildan puhumattomuuteen.
”Ihmisen menneisyys on kuin tämä erämaa. Täällä on monenlaisia alueita; tunturin laelta on kaunis näkymä, sen takana aapasuota, toisaalta kelohongat seisovat onttoina ja yksinäisinä. On tuuheaa metsää, puroja lampia ja järviä. Maisemaa värittää vuoroin ruska, lumi, auringonvalo ja pimeys. Ja niillä kaikilla on aikansa ja paikkansa.”
•
Romaanin teemaa kuljetellaan useassa tasossa suuntaan, joka pistää miettimään lapsuuden traumojen vaikutuksia loppuelämään sekä selviytymisen mahdollisuuksia. Kirjaan kerrostuu paljon salailuteemoja, mikä palvelee dekkarin juonta: Matilda yrittää päästä perille menneisyydestään ja lapsuuspaikkakuntansa vaietuista asioista, joita häneltä kerta toisensa jälkeen pantataan. Lukijana taidan kihistä kärsimättömämpänä selvittämään niitä kuin Matilda.
Tässä vaiheessa totean, etten yleensä innostu dekkareista, joissa on julmia murhia, poliisipäähenkilö sotketaan epäilyihin, rikollinen on psykopaatti (tai psyykkistä tasapainottomuuttaan hyvin kätkevä) sarjamurhaaja ja jossa putkahtelee yhteensattumia. Lumihauta saa minut sulattamaan vieroksumani ainekset. Ahmaisin siis kirjan kertaistumalta, koska juonenkuljetus ja kerronta laukkaavat ketterän poron lailla.
•
Tuire Malmstedt: Lumihauta, Aula & Co 2022, 301 s. Sain kirjan kustantajalta.
Mattias Edvardsson: Perhetragedia
Pihakeinu heilui kesätuulessa, ja menossa oli kesäni ehkä noin kymmenes dekkari, ja hyvänen aika, sehän on lomani parhaimmistoa! Mattias EdvardssoninPerhetragedia (Like 2022) vastaa nimeään ja tarjoaa hivuttavaa henkilövetoista psykologista jännitystä.
Viisi vuotta sitten ilahduin Edvardssonin esikoisesta Melkein tosi tarina, mutta jostain syystä en ole lukenut hänen sittemmin suomennettuja kirjojaan. Tämä uutukainen kuuluu sarjaan, mutta ainakaan minua ei haitannut lainkaan tietämättömyys niistä. Siis toimii omillaan!
•
Samat asiat viehättävät nyt kuin esikoiskirjassa: Edvardsson onnistuu loihtimaan henkilöistään eläviä ja moniulotteisia. Kirjan kolme keskushenkilöä kertovat tarinaa omalta osaltaan ja siten heidät nähdään sisältä ja toistensa silmin ulkoapäin. Joskus totuus on kovinkin suhteellista eli sellaista, minkälaisena sen minäkertojat haluavat milloinkin näyttävän.
Kolmen kombo kertoo yhteiskunnallisesta asemasta, roolista osana läheisten yhteisöä, rakkaudenkaipuusta ja kaiteella keikkumisesta. Kaiteella tarkoitan kapeaa pintaa, josta on helppo luiskahtaa rikoksen puolelle. Mainiosti kertojat saavat lukijan puolelleen, ja kunkin pienet ja isotkin rikokset alkavat vaikuttaa sellaisilta, että tokkopa niitä nyt hetimiten lähden tuomitsemaan. Ymmärrys ihmisten toilailuista, olosuhteista ja kehityskaaresta vetää puoleensa.
•
Tämän kappaleen verran kerron kirjasta – juonikoukkuja ja yllätyksiä sössimättä. Billin avopuoliso on kuollut ja hän yrittää kaikkensa ollakseen hyvä isä kouluikäiselle tyttärelleen. Epäkäytännöllisen haahuilijan taloustilanteen katastrofaalisuus johtaa kuitenkin moneen pulmaan. Oikeustiedettä opiskelemaan haluava köyhä Karla päätyy Billin alivuokralaiseksi ja rikkaan lääkärin siivojaksi, ja siten Karla luiskahtaa osalliseksi lääkärin ja hänen sairaan vaimonsa tilannetta. Billin avovaimovainaan vanha tuttu Jennica on vaativan ökyperheen huithapelitytär, jonka parisuhdestatus kaipaa päivitystä. Siitä seuraa tyypillinen Tinder-tarina ja paljon myös yllättävää.
Kaikkien kohtaloissa perhemurheet poreilevat pintaan, ja se tekee Perhetragediasta keskivertoa tehokkaamman jännärin. Tehoa lisäävät eloisa kuvaus ja koomiset pilkistykset. Hyvin toimii myös se, että vaikka mukana on poliisikuulusteluja, keskiössä ovat päähenkilöiden syyt ja seuraukset heidän kertominaan.
•
Mattias Edvardsson: Perhetragedia, suomentanut Outi Menna, Like 2022, 388 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Viihdyin messuilla perjantai-iltapäivän ja ison osan lauantaita. Tiivis maski naamallani hengittelin parin vuoden tauon jälkeen massatapahtuman kirjamyönteistä ilmapiiriä. Havaitsin, että väylät olivat väljät ja istumapaikoilla hajurakoa tuolien välissä, joten ajan henki oli otettu huomioon.
Kirjatarjoukset houkuttelivat. Miten suhtautua korona-aikana kirjahypistelyyn, silmilläkö vain – ja sitten varma tarrautuminen kirjaan, jonka aikoo ostaa? Minä toimin niin, mutta oletan tyylin olleen vapaa. Ja löytyihän myös tämän vuoden kirjani Niin metsä vastaa Avaimen osastolta.
Muuta kuin ennen
Lavojen sijoittuminen hieman eri tavoin kuin ennen vaati ihan pienen totuttelun. Toisaalta ei messuilla tarvitse olla lavariippuvainen. Ajattelin viettää sunnuntain seuraamalla messuja virtuaalisesti.
Uusi kirja-aika näkyi niinkin, että kaksi ensimmäistä näkemästäni kirjailijahaastattelusta poikkesi perinteisestä haastattelutavasta. Kirjan Rakastan sinussa ihmistä kirjoittaja Heikki Aalto-Alanen osallistui kirjakeskusteluun Espanjasta videoyhteyksin.
Antti Rönkä ja Petri Tamminen puolestaan pulisivat Storytelin lasikaapissa. Jotain siitä välittyi kaiuttimien kautta yleisöön, mutta taustahälyyn hukkui osa, mitä kirjailijat kertoivat tulevasta podcast-sarjastaan ja kirjailijuuden muutoksista isästä poikaan.
Lava- ja kohtaamissäteilyä
Perjantaista jäi mieleen kaksi tilannetta. Erityisen vetreän ja valoisan Kaari Utrion haastattelusta jäi kutkuttamaan, onko kuitenkin tulossa uusi kirja. Hyväntuulinen AnttiTuomainen kertoi SofiOksasen haastattelussa, että ensimmäiset britti-palautteet Jäniskertoimesta ovat olleet ilahduttavia.
Lauantaiaamun aloitti Aulan tilaisuus, jossa PaoloGiordano ja TuireMalmstedt kertoivat kirjoistaan. Giordano pohti, miten pandemia tulee vaikuttamaan kirjallisuuteen: siirrytäänkö epookkiin vai dystopiaan vai siltä väliltä?
Muusta annista poimin Koko Hubaran vahvan läsnäolon ja kantaaottavuuden. Hän aloitti haastattelun reagoiden HS:n trans-juttuihin, joiden vuoksi hän oli perua koko kirjamessuesiintymisen mutta saapui sittenkin Bechi-romaanin vuoksi. Ja hieno romaanihan se on.
HS ja rouhea kritiikki käväisi mielessä, kun seurasin fanittamani juron nuorisojulkkiksen (vuosien takaisen sellaisen) ja hänen elämäkerturinsa kohtaamista, siis Ismo Alangon ja Katja Ketun haastattelua. Alanko kertoi hämmästelleensä, miten projektin aikana yhteiskunnallisiksi luulleensa biisit kääntyivätkin kovin henkilökohtaisiksi.
Käytävä- ja lounaskohtaamiset kirjabloggaajien kanssa piristivät. Valoisa hetki oli myös treffata runoilija Heli Laaksonen, jonka viimeisin dialogirunokirja Poimit sydämeni kirjahyllystä on ilahduttanut minua tänä syksynä.
Lukupiirit
Lukupiirejä on monenlaisia – lue niistä Kirsi Raninin kirjasta Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Myös kirjamessuilla leijaili taikapölyä.
Juha Itkosen uutukaisesta Kaikki oli heidän käytiin Lonna-salissa kiinnostava keskustelu. Maatuskamainen monikerroksisuus, kerrontaratkaisut ja maskuliinisuuden käsittely puhuttivat. Esille tuli romaanista sellaisia näkökulmia, että ne saivat minut näkemään uusia puolia jo luetusta (ja postatusta) kirjasta.
Sattumalta osuin kuulemaan Ronja Salmen ja Krista Kososen pohjustusta jälkimmäisen lukupiiristä, jonka jälkeen alkoi Kososen, Johanna Venhon ja Miki Liukkosen lavalukupiiri. Kirjailijat vastasivat kysymyksiin, joita Kosonen on saanut kirjapiiriinsä esimerkiksi kirjoittamisprosessista ja vaikuttajakirjailijoista. Miki Liukkonen viihdytti yleisöä myöhempien aikojen jörndonnermaisella retkottamisella ja arvaamattomalla sanailulla.
Piste iin päälle messuilla oli kaksihenkisen kirjapiirini kokoontuminen eli kirjakeskustelut Johannan kanssa (Kartio, ei Venho). Valitsimme saman tien tämän vuoden Finlandia-voittajan. Se on Emma PuikkosenMusta peili. Hauskaa oli, että törmäsimme messukäytävällä myös kolmihenkisen virtuaalikirjapiirimme raumalaiseen jäseneen, Taruun.
*
Elämyksellisin kirjatapahtumaterveisin ja kiitoksin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassista!
Kesällä vietin jännitysaikaa meillä ja muualla. Tähän juttuun pakkaan kaksi kotimaista uutuutta. Tuire Malmstedt aloittaa uuden sarjan, ja lupaavasti aloittaakin. Johanna Savolaisen esikoisdekkarissa tyylilajina on kotikutoisuus, cosy crime, jossa pienen yhteisön sisällä sirisee salaisuuksia.
Tuire Malmstedt: Lasitarha
Ture Malmstedtin uutuusdekkari Lasitarha (Aula & Co 2021) aloittaa sarjan, jossa rikoksia ratkovat Elmo Rauramo ja Matilda Metso. Tässä ensimmäisessä osassa katoaa lapsi, ja tapaukseen liittyy muitakin katoamisia.
Rikostutkijoiden persoonat erottuvat hyvin, ja heidän taustansa syventää henkilökuvia. Ensimmäisessä osassa ei lähdetä virittelemään romanssia vaan rakennetaan yhteistyön muotoja kahden erilaisen persoonan välillä.
Oman tasonsa rikosromaaniin tuo vanhan pariskunnan osuudet, joissa keskitytään lähinnä Liljaan ja Liljan ystäviin. Lilja on kuuroutunut musiikinopettaja, joka toimii dementoituneen miehensä Leon omaishoitajana. Pariskunnan menneisyyttään synkistää pojan katoaminen vuosikymmeniä sitten.
”He olivat kuin kaksi antiikkista radiolähetintä, jotka eivät tavoittaneet samaa taajuutta. Heidän välillään oli vain kohinaa, josta ei saanut selvää.”
Juonen edetessä saan vihjeitä, joten seuraan kiinnostuneena tapahtumia, enkä edes ärsyynny yhteensattumista. Pohjoismaisen dekkarityylin keinoin näkokulmat vaihtelevat luvuittain, ja välillä on tuntemattoman, hurahtaneen henkilön tekstejä, joiden kauheus tehoaa. Kuka niiden kertoja on? Miten ne liittyvät koko tarinaan? Kas siinä on jännärin juonijuju.
•
Tuire Malmstedt
Lasitarha
Aula & Co 2021, ilmestyy 2.8.2021
dekkari
Sain kirjan kustantajalta.
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon
Savolaisen jännärissä on monia henkilöitä, joiden suhdetta toisiinsa avataan hiljakseen. Anna pyörittää Kotkan liepeillä baaria, jonne tulee kesätöihin salaperäinen Eevi. Annan poika, koripallolupaus Teemu, iskee tyttöön silmänsä, myös jokunen muu, ehkä myös Teemun paikallinen kaveri Marko. Varsinainen jännitysosuus käynnistyy siitä, kun Annan särmikäs lapsuudenystävä Leila löytyy kuolleena Annan kodin lähistöltä. Murhaa alkaa selvittää kotkalainen poliisi.
Henkilöjoukon keskiöstä löydän Annan, jota varjostaa muistot avioliitostaan Teemun isän kanssa. Annan kautta kuvataan äitiyttä, ympäristön paineita ja ainokaisesta luopumista urheilu-uran vuoksi.
Kirja esittelee aika mukavasti Kotkan rannikkoympäristöä ihmisineen. Kyläkunnan väki tuntee toisensa ja kunkin historiaa, silti piisaa pinnanalaisia salaisuuksia. Ehkä kerrontakerässä on jonkin verran liikaa langanpätkiä, osin irrallisesti, ja siitä syystä henkilöt jäävät aika etäisiksi. Kenties kirja saa jatkoa, sillä pari romanssinpoikasta jäivät kiinnostelemaan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 