Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2011

Kasvot yksinäisyydelle

Tämän päivän ylellisyyttä oli elokuvakäynti klo 12 näytöksessä. Varttia ennen lippuluukulle oli 20 ihmisen jono, ja taakseni kertyi toinen mokoma. Lipunostajat olivat huoliteltuja harmaapäisiä polkka- ja kiharatukkaisia eläkeläisnaisia, enemmäkseen. Jokunen pariskuntakin oli joukossa, ja pari kaltaistani keski-ikäistä oli eksynyt mukaan. Kaiki eivät päässeet näytäntöön: se oli loppuunmyyty. Tämänkaltainen katsojajoukko on unelmaväkeä elokuviin. Ei kuulunut karkkipussien rapistelua, colan ryystämistä, supattelua tai kännykkäviestintää.

Elokuvana oli Mike Leighin Vuosi elämästä. Se kertoo ikääntyvän pariskunnan vuodenkierrosta lähipiirin kanssa. Pääpari on poikkeuksellisen tasapainosia ihmisiä, jotka ovat harmoniassa ympäristönsä kanssa. Heistä välittyi lämpöä, jonka turvaan heikompien kanssaihmisten oli kiusaus kokoontua. Häkellyttävää elokuvassa on se, että se ei kerro oikeastaan paljostakaan ja dialogi on pääasiasssa hymähtelyä ja kohteliaisuusfraaseja tai täyterupattelua. Silti se kertoo karmaisevan syvästi ja inhimillisesti keski-ikäisten ja ikääntyvien elämästä.

Yksinäisyyden kasvot ovat Maryn, mutta eivät yksin hänen. Henkilöjoukossa oli useita, joiden elämä vaikutti tyhjältä, tarkoituksettomalta ja eristäytyneeltä. Se kätkettiin hermostuneeseen pulinaan tai vaikenemiseen, mutta ainakin juomiseen. Yksinäisyys on riipaisevaa. Maryn kasvojen paljaus elokuvan lopussa kosketti. Harvoin muutaman sekunnin ajan jonkun henkilön elämänkaari, nykytilanne ja tunne-elämän avohaavat ovat sillä tavoin tarjottimella – sisäinen kohme muiden rupatellessa lämpimän aterian ympärillä.Se voisin olla minä. Mutta monellako on tomeja ja gerryjä, jotka tarjoavat päivällisiä ja jotka hyväksyvät vajavaisuuden ja haavoittuvuuden sellaisenaan? Elokuvassa hienoa oli se, että Tomin ja Gerryn tuikitavallisuus oli tausta muiden orpoudelle, ja toisaalta teki kunniaa tylsälle, arvattavalle arjelle ja sen arvokkuudelle, kun voi jakaa asioita muiden kanssa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Venymistä

Luin Märta Tikkasen muistelon ja tilityksen isovanhemmistaan, Emma ja Uno (2010). Putkahdus 1800- ja 1900 -lukujen taitteen aate- ja elämysmaailmaan veti laittamattomasti. Tikkasen mutkaton syventyminen sukuhistoriaan teki yksityisestä yleisesti kiinnostavaa.

Tikkasen isoäiti oli 25-vuotiaana kuuden lapsen ja yhden kasvatin holhoaja vailla lastensa isän taloudellista ja henkistä tukea. Isä haahuili ylivertaisena pedagogina ja kansanvalistajana lahden toisella puolella. Häntä tuli kohdella taiteilijasieluna. Yksinäinen vaimo puolusti, helli ja vaali isän ”muistoa”, läsnä tämä sankari oli perheensä kanssa muutaman vuorokauden. Hän kyllä muisti perhettään syyllistävillä ja itsesäälisillä kirjeillä. Vaimo sai kirjeitä lähinnä anoppinsa kautta, eikä niissä ollut lämpöä tai henkilökohtaista. Emman jonkinsortin palvonta pysyi kuitenkin elossa. Jokin sai silti venymisen katkeamaan hetimiten, kun herra muutti takaisin Suomeen noin 10 vuoden erossa asumisvuoden jälkeen.

Tikkanen kasaa perimätietoja ja arkistofaktoja, saumattomasti kuvittelee osan. Nykyvalossa Uno on helppo diagnosoida ainakin maaniseksi ja narsistiseksi, mutta Tikkanen ei mene halpaan. Tarinan ylle jää hienosti leijumaan salaisuus: mikä näitä ihmisiä yhdisti ja mikä erotti. Ihmiskohtaloista syntyy tässä käsittelyssä kummallisia ja kiehtovia. Voiko tässä ajassa vielä käydä niin: jokin selittämätönä vetää puoleensa, ei kuitenkaan kohdata, vuodet vierivät, elämää eletään. Venytään ja katketaan. Inhimillinen lämpö näytti silti voittavan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Brunettin malliin

Kun he istuivat rinnatusten katsellen läntisellä taivaanrannalla näkyviä himmeitä valonrippeita, Paola sanoi: ”Kun siirrytään talviaikaan, pimeä tulee jo ennen ateriaa. Sitä minä eniten talvessa vihaan, sitä miten pimeä tulee ja miten varhain pimeys laskeutuu ja miten pitkään se kestää.”

”Onpa sitten hyvä, ettei asuta Helsingissä”, Brunetti sanoi ja maistoi grappaansa. (Donna Leon, Ystävä sä lapsien)

Minäpä asun Helsingissä, ja kevät on koittamassa, valo lisääntymässä. Ja tuota luin viime viikolla Venetsiassa, kaatosateen ropistessa ikkunaluukkuihin ja aqua altan noustessa korttelin päässä Piazza San Marcolle. Matkalukemisena oli Ystävä sä lapsien lisäksi Leonen Unelmien tyttö. Kirjavalinnat osuivat nappiin. Venetsia elää niissä todentuntuisena. Kartan avulla voi seurata Brunettin liikkeitä ympäri kaupunkia. Kun itse kuljin kujilla ja kanavilla, bongasin Leonin kuvauksia: etsin niuhottavan apteekkarin työpaikan, kuljin Brunettin työmatkaa Accademian sillalta jonkin matkaa, tähyilin komisarion äidin hautajaissaarta vastarannalta jne.  Kirjoista välittyvästä paikallistuntemuksesta oli myös paljon hyötyä. Löysin edullisia lounaspaikkoja ja muista kiinnostavia kohteita ja sain tietoja asioista, joita turistin kannattaa välittää. Matkaoppaita parhaimmillaan.

No entäs itse dekkarit? Minua viehättää se, että pääasia niissä eivät ole rikokset ja niiden selvittäminen. Niitä oleellisempia ovat ihmiskohtalot ja henkilökuvaus. Lisäksi ote on yhteiskunnallinen: modernin Venetsian ongelmakohtia pistellään kipeästi. Yksi asia Leonin kirjoissa kyllä askarruttaa. Päähenkilön Paola-vaimo on kirjallisuuden professori, joka väsää kolmen ruokalajin lounaan ja päivällisen päivittäin. Uranainen häärii donna mammana keittiössä ja jossain välissä lukee englantilaista romaanikirjallisuutta sekä käy yliopistolla opettamassa! (Ehkä tästä on tullut kirjailijalle palautetta,sillä viimeisimmissä teoksissa selvästi painotetaan sitä, että rouvan virka on puolipäiväinen.) Kieltämättä yksityiskohtaiset ateriakuvaukset viehättävätkin, herkullisilta kuulostavat.

Pääsin reissulla myös alkuun John Berendtin reportaasiromaanissa Venetsia, pudonneiden enkelten kaupunki. Tapahtumat käynnistää opperatalon La Fenicen tulipalo 1996, ja venetsialaistunnelmia kelataan siitä noin kuusi vuotta eteenpäin. Kirjassa on kiinnostavia henkilökuvia ja miljöökuvauksia. Etenkin palatsien kuvailu herätti, esimerkiksi Palazzo Barbaroa esiteltiin yksityiskohtaisesti: siellä on kuvattu Mennyt maailma -sarjaa ja Henry James kirjoitti siellä. Yhtä salia kuvailtiin siten, että se muistutti Barbarosa-Minotti -palatsia: siellä kävin katsoamassa La Traviata -opperaesityksen. Yhdessä salissa oli hieman rispaantuneet keltavihreät damastitapetit ja Tiepolon kattofresko samoin kuin Berendtin palatsikuvauksessakin. Vaan onhan kaupunki täynnä palatseja ja huipputaideteoksia. Kokonaisuutena tässä Venetsia-kirjassa oli turhan paljon jenkkivetoista löpinää ja monimutkaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen seurapiirikähmintöjen raportointia.

Nautin todella venetsialaisen Verdin ooperaversiosta kynttilöin valaistussa palatsissa. Kävin lisäksi barkokkikirkossa barokkikonsertissa (Vivaldi, Händel, Haydn) ja yllätyin, että kuluneeksi luulemani Vivaldin Kevät kuulosti todella  kohottavalta, kun se encorena vetäistiin konserttiyleisön iloksi. Taidenautintoja oli muitakin. Keksin uudelleen Bellinin! Muutama näkemäni maalaus vakuutti kirkkauden ja avaruuden tunteella. Berendtin kirjassa väitetään, että venetsialaiset tarkoittavat aina toista, mitä sanovat, asiat kääntyvät ja mullistuvat. Viimeisen matkaillan kunniaksi halusin nauttia Bellini-coctailin, jossa kuuluisi olla persikkamehua ja proseccoa, vaan sainpa proseccoa veriappelsiinilla – siis sinnepäin, toisin mutta melkein, kuitenkin, kenties. Elämys silti, aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Fantastisia valopäitä

Tiistaina kävin Tampereen taidemuseossa tutustumassa vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin näyttelyyn. Kylläpä ihastutti ja ihmetytti. Ihmetys kumpusi maalausten tunnelmasta, johon liimauduin. Museon ylläkerran teokset veivät minut lapsuuteni Liisa ihmemaassa -elämykseen. Se herätti minussa levottomuutta, epämääräistä pelkoa, silti jatkoin eteenpäin.

Tuorin teoksissa yhdistyvät uni, fantasia, scifi (ne valopäät) ja todelta tuntuvat tarinat ja tapahtumat. Museon yläkerran maalauksissa oli hienoja vihreitä, leveitä siveltimenvetoja. Tekniikka on leijailevaa ja lisää fantasian tunnelmaa. Yksityiskohdat tekevät yllättäviä koukkuja, teosten tarinat vilistävät katsojan mielessä omia latujaan – joita ehkä teosten nimet hieman ohjaavat.

Museon alakerran joissain teoksissa oli jopa kauhua, todellisia väkivaltakuvauksia. Isoissa pastellisävyisissä teoksissa on ajatuksia herättäviä tapahtumia. Tapahtumakuvat on hienosti kuin vaaleanpunaisen unimaailman reunoilla puhekuplina. Mutta millaisia tapahtumia? Mitä niissä on sattunut tai sattumassa? Jotakin pahaa? Jäi hiertämään. Hienoa.

http://www.tampere.fi/taidemuseo/nayttelyt/vnt_2011.html

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

Kertomus Venetsiasta

”Venetsiassa on kolme maagista ja salaista paikkaa: yksi Calle Dell`amor Degli Amicin varrella, toinen likellä Ponte delle Maravegieta ja kolmas Calle dei Marranilla, liki San Geremiaa, Ghetto Vachiossa. Kun venetsialaiset – tai joskus maltalaiset – saavat tarpeekseen virkavallasta, he menevät näihin salaisiin paikkoihin, avaavat pihojen periltä ovet ja katoavat ikiajoiksi, kohti salaperäisiä maita, kohti toisia tarinoita…”

Näin päättyy Corto Maltese -tarina Kertomus Venetsiasta. Ja näin käynnistyi valmistautumiseni tulevaan Venetsian matkaani, joka alkaa sunnuntaina. Lähdenkö noihin paikkoihin ja toisiin tarinoihin? Kiehtovaa. Romanttinen seikkailusarjakuva ei ole aivan lempigenreni, mutta tässä tilanteessa Prattin vanha sarjis oli ihan viihdyttävää luettavaa. Aika kasan symboleita, kulttuureita ja aikakausia Pratt ymppää yhteen tarinaan, lisää ripauksen historiaa ja kuorruttaa lopun fantasialla – aineella, josta unet on tehty.

Q-teatterin esitys taipui melko hyvin sarjakuvan tunnelmiin. Hiukan liikaa halpahintaista huumoria ja touhuamista oli minun makuuni, mutta kokonaisuus oli melko viihdyttävä. Venetsia-osuudesta on esityksessä aika tarkkaankin alkuperäisen sarjiksen jättämään mielikuvaan istuva kohtaus.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Peipoista

Olen ilolla seurannut mediaa Heli Laaksosen uuden runokokoelman kimpussa. Aamutelkkari, PS-ohjelma, arvostelut, mainokset jne. esittelevät ”runobeiben” (Hesarin kirja-arvostelijan nimitys) uuden tulemisen näyttävästi. Tämän kaiken suon runolle ja runoilijalle, kun kysymyksessä on muuten melko vaiennettu kulttuurin alalaji. On arvostettavaa, että joku on kehittänyt omakielisestä runoilusta kokonaistaideteoksen.

Antaa vain kaupallisuuden myllertää. On mahdollista, että median kiinnostumiseen vaikuttaa se, että runoilija on söpö, nuori nainen – murjottava, partainen, keski-ikäinen äijänköriläs murremurjaisuineen ei ehkä ylittäisi yhtä reippaasti julkaisu- ja julkisuuskynnystä. Totuus on kuitenkin se, että Helin runoissa on sisältöä ja runoilloissa taitavan esiintyjän säteilyä. Joten antaa palaa!

On hienoa saada uusi runokokoelma torstaina käteen ja sinne runoilijan nimmari, kokea runoesitys Savoyssa ja mahdollisesti kuulla esityksen jälkeen kuulumiset. Huomaan hienoista fanituksen tunnetta!

PS. Turun Sanomien arvioinnin runokoelmasta voi lukea täältä: http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/201334.html

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Bloggaajaksi?

Tähän asti olen ollut varauksellinen sen suhteen, onko blogikirjoittaminen minun maailmaani. Ketä kiinnostaa ajatukseni, mielipiteeni, mielijohteeni ja taivasteluni? Etsin yhä tälle toiminnalle tarkoitusta ja perusteita. Se ei estä minua nyt kokeilemasta.

Jo Facebook pisti minut miettimään yksityisen ja julkisen, julkaisemisen ja piilottamisen rajoja. Julkinen kirjoittaminen ja julkaiseminen on aina ollut minulle kynnyksen takana. En niinkään pelkää, mitä muut ajattelevat, vaan punnitsen kiinnostavuutta ja ajatusten kantavuutta. Asennekysymys. Nyt kokeilen päiväkirjamaista kirjoittamista silläkin uhalla ja mahdollisudella, että joku eksyy pohtintojani selaamaan. Eipä viihdy kauan. Keski-ikäinen, keskiluokkainen, keskinkertainen oman elämänsä etsijä ei ylitä yllätysfaktoreita. En vähättele, en kiemurtele alhaisen itsetunnon säälisykkyröissä: Tarinointia ja tietoa on tarjolla nykyisin mittaamaton määrä suhteessa käytössä olevaan aikaan. Jokainen joutuu valitsemaan, mihin aikansa käyttää ja mitkä foorumit ovat ajan arvoisia.

Blogikokeiluni kilahtaa otolliseen kohtaan. Jään juuri lyhyelle vuorotteluvapaalle. Voin kirjata ajatuksiani hidastuskaistalta. Olen huomannut, että hidastaminen on vallan muodikasta. Syyni työhuilaamiseen ovat kaukana muotioikusta, mutta osuuhan vapaani trendikkääseen saumaan. Voin nyt testata, sopiiko tämä väylä minulle.

Kokeilen myös, sopiiko tämä tarpeeseeni pitää kulttuurikulutuspäiväkirjaa. Luku- ja katsomiskokemusten kirjaaminen usein tuppaa jäämään, ja myöhemmin on usein tarvetta tarkistaa, mikä se kirja olikaan tai milloin se esitys olikaan. On myös opettavaista oman opiskeluni vuoksi päästä kokeilemaan, mitä mahdollisuuksia tällä viestinnällä on minulle harrastus- ja työmielessä. Katsotaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sekalaista