Tämän päivän ylellisyyttä oli elokuvakäynti klo 12 näytöksessä. Varttia ennen lippuluukulle oli 20 ihmisen jono, ja taakseni kertyi toinen mokoma. Lipunostajat olivat huoliteltuja harmaapäisiä polkka- ja kiharatukkaisia eläkeläisnaisia, enemmäkseen. Jokunen pariskuntakin oli joukossa, ja pari kaltaistani keski-ikäistä oli eksynyt mukaan. Kaiki eivät päässeet näytäntöön: se oli loppuunmyyty. Tämänkaltainen katsojajoukko on unelmaväkeä elokuviin. Ei kuulunut karkkipussien rapistelua, colan ryystämistä, supattelua tai kännykkäviestintää.
Elokuvana oli Mike Leighin Vuosi elämästä. Se kertoo ikääntyvän pariskunnan vuodenkierrosta lähipiirin kanssa. Pääpari on poikkeuksellisen tasapainosia ihmisiä, jotka ovat harmoniassa ympäristönsä kanssa. Heistä välittyi lämpöä, jonka turvaan heikompien kanssaihmisten oli kiusaus kokoontua. Häkellyttävää elokuvassa on se, että se ei kerro oikeastaan paljostakaan ja dialogi on pääasiasssa hymähtelyä ja kohteliaisuusfraaseja tai täyterupattelua. Silti se kertoo karmaisevan syvästi ja inhimillisesti keski-ikäisten ja ikääntyvien elämästä.
Yksinäisyyden kasvot ovat Maryn, mutta eivät yksin hänen. Henkilöjoukossa oli useita, joiden elämä vaikutti tyhjältä, tarkoituksettomalta ja eristäytyneeltä. Se kätkettiin hermostuneeseen pulinaan tai vaikenemiseen, mutta ainakin juomiseen. Yksinäisyys on riipaisevaa. Maryn kasvojen paljaus elokuvan lopussa kosketti. Harvoin muutaman sekunnin ajan jonkun henkilön elämänkaari, nykytilanne ja tunne-elämän avohaavat ovat sillä tavoin tarjottimella – sisäinen kohme muiden rupatellessa lämpimän aterian ympärillä.Se voisin olla minä. Mutta monellako on tomeja ja gerryjä, jotka tarjoavat päivällisiä ja jotka hyväksyvät vajavaisuuden ja haavoittuvuuden sellaisenaan? Elokuvassa hienoa oli se, että Tomin ja Gerryn tuikitavallisuus oli tausta muiden orpoudelle, ja toisaalta teki kunniaa tylsälle, arvattavalle arjelle ja sen arvokkuudelle, kun voi jakaa asioita muiden kanssa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 