Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2012

29 marraskuun, 2012 · 4:25 pm

Suhteellinen juttu

Aloin katsella vuosi sitten kotimaista nykykirjallisuutta sillä silmällä. Aluksi se oli ujoa vilkuilua. Lähestyimme vähitellen, vaihtoehtoja oli paljon, ja tuli valinnan aika. Järjen ja tunteen kamppailun käytyäni päädyin tekemään lähemmin tuttavuutta lyhyisiin teksteihin. Epäily hälveni, tekstit viekoittelivat. Tutustuimme, keskityin kiinnostaviin piirteisiin. Kuten kaikissa suhteissa, ajan myötä asiat muuttuivat, ja piti jopa ottaa etäisyyttä. Muistoksi jäi mustaa valkoisella, Suhteellista.

Päädyin kokoamaan kaunokirjallisuusantologian Suhteellista. Kotimaisia nykyrunoja ja -novelleja suhteiden syttymisestä ja sammumisesta. Lyriikan ja novellien yhdistelmään sain erilaisia sävyjä ja ilmaisutapoja rinnakkain. Halusin, että suhdekuvauksissa on lajien ja tyylien laveutta. Valitsin uusien ja vanhojen tekijöiden tekstejä. Halusin myös, että henkilöissä on eri-ikäisiä: yhtä ainutlaatuinen on murkun tunnekokemus kuin iäkkään omaishoitajankin.

Lisää kipinää aihepiirin tutkimiseen antoivat lukemani lehtijutut loppuvuonna 2011. Parisuhdetta arvostetaan, mutta kolmannes liitoista päätyy eroon. Etenkin naiset uskovat parisuhteen lisäävän onnellisuuskokemuksia. Sinkkuja Suomessa on yli miljoona. Tekstareita lähetetään päivässä 11 miljoonaa, seksiä harrastetaan 300 000 kertaa. Varattujen deittisivuilla oli jo 70 000 ihmisen profiili. Mitä kaikkea nämä numerot kätkevät yksilökohtaisesti?

Tilastot kertovat omaa tarinaansa, mitä kertoo kaunokirjallisuus? Se antaa elämystason. Ja kun kirjoitetaan parisuhteista, kirjoitetaan myös paljosta muusta. Monissa kokoelmaan valitsemissani teksteissä on yhteiskunnallista ainesta. Omaishoitajuus on eristäytynyttä, nigerialaishuijaukset elävät keskuudessamme, maahanmuuttaja on vaiteliaan suomalaisuuden ahdistama, lentokone tuo thaivaimoja ja hisseissä on potentiaaleja ulkomaansulhasia. Perhesurmatkin näyttävät olevan ikävän ajankohtaisia.

En esittele suosikkitekstejä, koska riippuen painotuksista, jokaisessa on jotakin kiinnostavaa. Poimin tähän muutamia novelleja, joita voi tutkia ja tulkita monelta kantilta. Karvainen nainen on ulkonäkösuoruudessaan häkellyttävä ja lohdullinen. Päivi Alasalmen kaksi novellia jäävät mieleen: niissä on tyly tyyli ja henkilöt kokevat karuja asioita, mutta taustalla leijuu lempeyttä. Variksen Salarakas-novellissa on riipaisevaa iästä riippumatonta halua lähelle ja lämpöä. Maahanmuuttajanaisen ajatukset novellissa Juice ja muita huolia ovat pysähdyttäviä.

Runoista mieleenpainuvia ovat Anja Erämajan tuokiokuvat, Miki Liukkosen surrealismi, Saila Susiluodon Carmen-versio ja Sinervon matkalta paluu. Ja monet muut. Sanoitukset (tässä kokoelmassa Paula Vesala, Chisu, CMX, Happoradio) viehättävät minua: ne iskevät musiikin voimalla tunteisiin, sanat on tehty vaikuttamaan, ja banaaliudenkin uhalla ne ovat käyttölyriikkaa, joka tavoittaa ihmisiä.

Vuosi sitten joululoma meni siis rattoisasti lyhytproosan ja lyriikan kahluussa. Voisi vapaata huonomminkin viettää, suhteettomammin. Toivottavasti antologian lukijat saavat elämyksiä ja avartavia ajatuksia erilaisista kirjallisista tunnevyöryistä. Minä sain.

PS. Lisäsin tähän alle kommenttiin Suhteellista-kokoelman sisällysluettelon siitä kiinnostuneille. Halukkaat voivat ostaa kirjan Laatusanan nettikaupasta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Sekalaista

Avainsanat: , ,

25 marraskuun, 2012 · 5:51 pm

Juokse poika juokse

Poikahan juoksee: kahden kodin väliä, karkuun äidin kauhalyöntejä, henkilökohtaista erityiopettajaa vältellen ja etenkin pallon perässä. Myöhemmin pitää pakoilla mediaa ja faneja. Näin käy nälkäiselle jugopojalle Ruotsissa ja sittemmin muualla Euroopassa.

Lukaisin elämäkerran kolmekymppisestä huippupalloilijasta, Minä Zlatan Ibrahimovic (2012). Puhekielisessä kerronnassa on letkeä rytmi. Tiivistämisen varaa on paljon. Puheenomaisuuteen toisaalta sopii palailu jo kerrottuun, mutta hieman rasittavaa se on.

Kirjaan on saatu uskottava omakohtainen ääni. Valikoitu ja siistitty on varmasti paljon, ja painotuksetkin on tarkkaan mietitty. Nyt annetaan kuva perhekeskeisestä kuumakallesta, joka kestää kyllä lyönnit lapsuudenkodissa, mediassa ja kentällä, mutta antaa usein samalla mitalla. Kriminaali katupoika on ylpeä kuohahtavasta luonteestaan, ja jos hän koittaa sitä hillitä, ei elämä eikä peli suju.

Hienointa antia kirjassa on periksiantamattoman harjoittelun korostaminen, kova työmoraali ja monen pelaajakollegan kaunis kuvailu. Zlatan antaa arvoa myös muille. Myös fanittamisen mittasuhteet ja kova kaupankäynti pelaajista on kiinnostavasti kerrottu. Koska en ole fudisfani, tekniset palloilukuvailut ohitin suosiolla, vaikka jotkut maalintekotilanteet ovat aika vetäviä alaan vihkiytymättömällekin. Miten muka voi muistaa pelikuvioita tuhansista peleistä?

Välillä tuli mieleen, miten erilainen kertomus syntyisi samoista tilanteista jonkun toisen kuvaamana. Avovaimo voisi ilmaista eri sävyin miekkosen sairaalapakoilun perheen tiukoissa paikoissa tai tietokonepeliaddiktion vaikutukset kotielämään. Hyytävä on Zlatanin kertomus Malmön kodin hankinnasta. Pariskunta kutsuttaa itsensä kylään taloon, joka on symbolinen rääsyistä rikkauksiin -unelma. Rupattelun lomassa miljönääripalloilija toteaa ostavansa talon eikä ota vastustelua huomioon. Kaffetta on taidettu ryystäistä väärään kurkkuun niillä kesteillä.

Lukemista ei tehnyt vähemmän kiinnostavaksi se, että samaan aikaan uutisoitiin Ruotsi-Englanti -maaottelusta, jossa Zlatan ampui neljä maalia. Ei tässä maailmakaikkeudessa pallon potkinta merkityksellisin asia ole, vaan viihdeteolisuuttahan sekin on samoin kuin musiikki tai elokuvat. Fudisviihde tarjoaa katsojille jännittävää todellisuuspakoa, ja palloseurojen rahamiehet liikuttavat nappuloita, kovakuntoisia ja ylipalkattuja diivoja. Miksipä ei taitava ja särmikäs peliukko yhden kirjan ansaitse.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

23 marraskuun, 2012 · 7:49 pm

Isojen ja vaarallisten kesyttäminen

Ranskalaisen ohjaajan Jaques Audiardin elokuvaa Luihin ja ytimiin luonnehditaan HS:n arvioinnissa sametin ja teräksen yhdistelmäksi. Hupaisaa on, että Nyt-liitteen leffa-arviosivulla Audiardin elokuvan alla oleva juttu otsikoidaan: Rakkautta vai pelkkää seksiä. Se voisi olla tämänkin leffan otsikko, yksi moniulotteisen elokuvan puolista.

Juonta en kertaa, totean vain, että siinä on jatkumo yksiulotteisen ja fyysisen nyrkkeilijämiehen ja näytösvalaita kouluttaneen naisen kohtaamisista. Mukana menossa on miehen kaltoinkohdeltu pikkupoika ja sisar miehineen. Juoni ja henkilöasetemat ovat kiinnostavia, jotain voi ennalta arvata, mutta ei haitaksi.

Elokuvan juttu on, miten asiat esitetään. Suhruinen ympäristö, epämääräiset luonteet ja rujot ulkokuoret näytetään kaunistelematta. Eletään työläisten, kiinnittymättömien ja vammautuneiden arkea. Puheella ei ole erityistä merkitystä. Miespäähenkilölle toiminta on lähinnä impulsiivisia tekoja tai pakoa. Naispäähenkilö on kovan edessä menettäessään koko entisen elämänsä.

Hienointa elokuvassa on selittelyn puutteen lisäksi näyttelijä- ja kameratyö. Kuvat ja kuvaus ovat samalla yksityiskohtaisia ja metaforisia; karheudessa on monia epäsovinnaisen kauniita, pysäyttäviä kuvia. Yksi niistä on naisen ja vesipedon jälleennäkeminen: lasiseinä välissä, yhteys syntyy, ehkä myös anteeksianto.

Kanssakatsojani tulkitsi, että koko tarina on symbolinen. Nainen joutuu eri tilanteissa kesyttämään jotain isoa ja vaarallista. Niinkin voi olla. Ainakin on niin, että toistemme vajavuuksien hyväksyminen ja kyky huolenpitoon on elämän ydintä, mutta ei se kaikilta helposti luonnistu. Ihmettelen, ketä ei Marion Cotillardin paljas olemus ja katse pistäisi miettimään elämän kohtuuttomuutta ja mahdollisuuksia. Tähän ei amerikkalainen botox-elokuvateollisuus pysty.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Avainsanat: ,

16 marraskuun, 2012 · 11:34 am

Mediasoitumisen meteli

Jokainen tv:n suora lähetys siteeraa hätäisesti katsojien lähettämiä twiittejä tai faceviestejä. Jokainen lehti tarjoaa lukijalleen nettikommenttialustan. Kaikilla mediatuotteilla on oma Facebook-sivusto. Klikataan ja tykätään ja ollaan olemassa peukkujen määrän verran. Media on nykyisin synonyymi netille. Siellä ovat lehdet, kirjat, tv-ohjelmat, leffat, musiikki, pelit, puhelimen kaltaiset toiminnot, myös päiväkirjat ja valokuva-albumit. Ja ihmiset.

Yksilöllisyys ja vapaus ovat viime vuosina saaneet merkittävät mittasuhteet mediassa. Voin valita ajan ja paikan, mitä ja milloin teen minkäkin mediasisällön kanssa. Voin myös halutessani tuottaa sisältöjä. Mitä tällä merkillisellä vapaudella teen? Kaiken kiinnostavan tulvasta en meinaa enää löytää mitään, ja aikaa kuluu nettihaahuiluun. Ailahtaa ahdistus, mitä merkittävää on mennyt ohi, jotain hienoa sisältöä, jota en ole keksinyt googlettaa. Onneksi kaverit linkittävät. Vapaus on valita, mutta kuka niitä valintoja tekee. Googlekin tarjoaa hakijan profiiliin sopivaa materiaalia.

Mitä marinaa tämä on? Ja vielä julkaisen väsähtäneen tietotulvakitinäni blogissa, eli pelleilen samassa sirkuksessa. Luotan kyllä siihen, että harva tätä silmäilee – tarjontatulva, aikapula, valinnan vapaus, kiinnostavuuskriteerit jne. Keskusteluun osallistuvia ei ainakaan tungokseen asti ole. Miksi kirjoitan julkisesti, voisihan samat jutut tallentaa omiin tiedostoihin omaksi iloksi? Vaikka olen perustellut itselleni bloggaamiseni toisin, onko kuitenkin takana tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi ja taustalla tunne, että siten olen olemassa tai edes siten?

Media(itse)kritiikkihetken herätti Venla Hiidensalon Mediahuora – ja kuinka ollakaan luin sen e-kirjana, kiitos iPadin ja EBIBin. Eli aivan täysillä menen mediateknologian virrassa. Mediahuorassa yksinhuoltaja-naistoimittaja kirjoittaa sen kuin kerkiää sitä, mitä tilataan. Totuus on yleensä toinen kuin painettu juttu, mutta freelancerin pitää elantonsa eteen tinkiä kaikesta muusta kuin määrästä. Vain katastrofit tai tunnevyöryt kiinnostavat päätoimittajaa ja lukijoita. Romaanin lakipiste on, kun toimittajan poika katoaa, jolloin omakohtaisten kolumumnien suosio ja facetykkäämiset ovat huipussaan. Toimittajan hämärä äitiys pimenee tällöin lopullisesti vain vetävien otsikoiden synnyttäjäksi.

Romaani jää pastissiksi. Siinä on rutkasti aineksia: ketterää kieltä, muikeita vertauskuvia, osoittelevia nimiä, kärjekkäitä tyyppikuvia. On facea, erilaisia lehtijuttuja, kerrontaa, näkökulmia, ja lehtitoimituspilakuvan lisäksi sormi osuu poliitikkojen mediatyrkkyyteen, vanhustenhoitoon, mielenterveyspalveluihin ja lastensuojeluun. Vähempi olisi riittänyt, vuosi lisää kustannustoimitusyhteistyötä, kiitos. Näillä näppäimillä kirja jäi ajanvieteryöpsähdykseksi. Median merkityksiä ja merkityksettömyyksiä kyllä sietäisi sohia syvemminkin.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

11 marraskuun, 2012 · 5:03 pm

Lola, nukkearvoitus

Nuori mies murhataan. Estonia uppoaa. Mies hyppää tavaratalon sisäpihaan lytistyen. Talo palaa. Nainen lukee veneen kajuutan turvassa puutarhakirjoja, samalla kun kannelta katoavat poika ja mies. Anorektikko kuolee, perässä äiti syöpään, isä kohtaukseen. Ei kannata pelästyä: nämä eivät ole oleellisia juonipaljastuksia. Monika Fagerholmin romaani Lola ylösalaisin kertoo traumatisoivista menetyksistä, väkivaltaisistakin, mutta lisäksi: ”Ja se mikä on tuhoutunut ja mennyt palasiksi, voi tulla taas ehjäksi.” Teosta on kutsuttu trilleriksi, mutta kyllä se pursuaa lajimäärityksen yli.

Näin MTV3:n Kirjapiiri-ohjelman haastattelun Fagerholmista. Hän korosti siinä emotionaalisen totuuden ilmaisemista, eikä se luonnistu taitavin rakentein, kerrontatekniikoin tai sanailuin. Hänestä asioita ei voi oikein sanoin ilmaista. Fagerholm luottaakin kerronnassa rytmiin, oikeassa elämässä tekoihin.

Rytmi onkin romaanin leimallinen piirre: sanat soljuvat virkkeiksi, välillä riitasoinnussa, välillä tasatahtia. Emootion, rytmihäiriöisen sydämen, pomppiva syke. Minusta Fagerholm on realismiakin realistisempi kertoja, kunhan se ymmärretään totuudelliseksi tavaksi tallentaa päänsisäistä.

Eri henkilöiden virtaava tajunta pyörittää tarinaa toiston, tempoilevan etenemisen, välillä vajaiksi jäävien ajatuskulkujen avulla, sotkien asiaankuulumattomia mieleenjohtumia ja havaintoja juonen kannalta oleellisiin. Niin ihmisen mieli ja havoinnotkin toimivat, epäloogisena asiasta ja ajasta toiseen pomppivana ja palaavana sotkuna. Romaanissa sanotaan osuvasti: ”Nämä ”kuvat” siis. Esimerkiksi. Ja jos siis kuvaa kaikkea näin, tähän sävyyn, ja passiivimuodossa, niin syntyy taitavaa etäisyyttä -”

Fagerholmilla on ainutlaatuinen ote lapsuuden ja aikuisuuden rajaan. Ääritunteet ja kasvukivut valtaavat kaiken, vyöryävät, eikä niiden jäsentämiseen ole keinoja. Nuorison lähipiirin aikuiset eivät ole sen kehittyneempiä, ja usea kirjan tyttöistä on syntynyt lolitamaisista lapsiäideistä. Pikkukaupunki on sulkeutunut, kaikki luulevat tuntevan toisensa. Fagerholmin romaaneissa on twinpeaksilainen tunnelma, jotain on pintaidyllissä vähintään vinksallaan. On kuin katsoisi kalansilmäobjektiivilla, ja kuva on pullistuneen vääristynyt.

Romaani ei ole helppo, valtava henkilömääräkin sotkee sitä (ja valistunut lukija löytää henkilöluettelon vasta lopusta pinnisteltyään henkilömuistiaan koko tarina-ajan). Ehdottoman kiehtova se on. Kyllä tekstiä olisi voinut lyhentää, mutta toisaalta juuri näin todentuu vaihtuvien elämänkriisien kaoottinen kokemustapa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 marraskuun, 2012 · 8:23 pm

Nukuksissa

Nuku lähelläni on jälleen yksi kertomus haahuilusta ja aloilleen asettumisen mahdollisuudesta. Tässäkin elämän suunta on ollut sumuinen, mutta utuisuus heikkenee hitusen kuoleman lähellä. Riku Korhosen versio elämän kirkastuksesta kuoleman varjossa on hailakka. Aika moni syksyllä lukemani kirja on kotoisin samasta teemasta, ja verrokkiromaanit ovat sattuneet olemaan tätä elävämpiä.

Lukija tahtomattaankin kilpailuttaa lukemaansa, suhteuttaa lukukokemuksiaan odotuksiinsa ja aikaisempiin elämyksiinsä. Jos luettu ei herätä tunteita, virkistä ajattelua tai anna uutta kulmaa elämään tai ihmisiin, kokemus jää yhdentekeväksi. Toisaalta uskon, että lukukokemusta sotkee lukijan vireystila: eri tilanteissa sama teksti voi saada aivan erilaisia merkityksiä. Korhosen romaanin lukeminen tapahtui täysikuun aikaan, vaan ei onnellisten tähtien alla.

Päähenkilön apeus, ahdistus ja haparoivuus on tarkasti piirretty. Tunne-elämä ilmaistaan toimintana ja mielensisäisen kuvailuna. Passiivis-aggressiivinen mies on tempoileva angstaaja, avuttomuuteensa hän usein kätkee defensseihin, tavallisimmin öykkäröintiin. Hahmo on epäsympaattinen, muttei kiinnostava, ei häneen kiinny tai toikkarointiin eläydy.

Mielenkiintoista nykyromaaneissa on raamatullisten nimien käyttö. Tässä teoksessa tarinan käynnistäjänä on Tuomas, epälyn selättämisen kuva. Riikka Pulkkisen romaanissa kiirastulessa kärvisteli Maria. Muutenkin nämä kirjailijat painiskelevat samassa sarjassa kertojina, Korhonen on miesriikkapulkkinen kielellisessä koreilussa. Nuku lähelläni käy patetian puolella. Vertauskuviakin ripotellaan – voi kaupunkierämaan Eedenin puutarhaa ja puutarhanhoidon elvyttävää vaikutusta.

Romaanissa ihmissuhteita etäältä ja tarkkaillen katsellut henkilö antaa itselleen mahdollisuuden suojapanssarin riisumiseen. Kalseassa romaanissa on siten inhimillinen viritys, vaikkei termostaatti kovin korkeaan lämpöön olekaan asetettu. Viehättävää romaanissa on se, miten siinä kuvataan heräävän suhteen varovaista, epätäydellistä ja hermostuttavaa kehittymistä, samoin etenevän suhteen riitaisuuden hyväksymistä. Eihän se omaperäistä ole, että oikean naisen (ainakin toistaiseksi) avulla on miehellä mahdollisuus siedettävään elämään, vaan eipä se elämällevierastakaan ole. Ihmisen ikävä toisen luo, ja silleen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 marraskuun, 2012 · 8:47 am

Norjalainen puu

”Surua ei paranna viisaus, ei rehellisyys, ei vahvuus eikä hyvyys. Voimme vain surra loppuun asti ja oppia siitä jotain, mutta opimmepa siitä mitään tahansa, se ei auta meitä kohtaamaan seuraavaa odottamatonta surua.”

Pyhäinpäivän aamuna luin loppuun Haruki Murakamin romaanin Norwegian Wood. Siinä opetellaan elämää, jossa kuolema on ohittamaton. Joillekin kuolema on vääjäämättömästi lähestymässä, joillekin vaihtoehto, joillakin on voimia valita elämä. Jos toiset valitsevat kuoleman, toiset joutuvat elämään sen päätöksen varjossa.

Romaanin parikymppiset joutuvat setvimään isoja asioita, esimerkiksi seksuaalisuuden ja kuoleman arvoitukset kietoutuvat romaanissa toisiinsa. Sopivan elämänasennon etsintä, muiden kaltaisten tavoittaminen tai tavoittamattomuus sekä mielen tasapainon ailahtelut ovat kertomuksen ydintä.

Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun japanilaiseen kaupunkielämiseen, mutta tarina on täysin ajaton. Watanabe on kiehtovasti kuvattu nuori mies: hukassa ystävän selittämättömän itsemurhan jälkeen, kuin heitettynä harmaalle, autolle kivikkorannalle selviämään hämillään yksinäisen surun kanssa. Naoko ja Midori ovat kaikkea muuta kuin elämänlankaa suoristavia naishahmoja. Vyyhteen sekoittuu kummallisella tavalla myös keski-ikäinen hullunviisas Reiko. Huomattavaa on, että perhe tai vanhemmat ovat näkymättömiä ja osattomia nuorten aikuisten elämässä.

Kirjan odottava, toisaalta alakuloinen ja toisaalta mahdollisuuksia avaava tunnelma vie mennessään. Murakami on arvoituksellinen kertoja: lukijana en pääse tarinan edelle, en arvuuttele tulevaa tai etsi erityisesti merkityksiä. Murakami vie minulta kirjoissaan kaikkitietävän lukijan mahdollisuudet ja antaa selittämättömän lukunautinnon. Minun ei tarvitse ymmärtää henkilöitä tai tapahtumien käänteitä. Menen vain mukana.

Kirjan tunnelmaan jää lillumaan. Tehoa lisää ääniraita ja marraskuinen harmaankostea ikkunanäkymä. Kirjakokemus voi piirun verran auttaa hyväksymään rajallisuuksia.

”Kaikki me ihmiset (siis kaikki, sekä terveet että vähemmän terveet) olemme epätäydellisiä ja elämme epätäydellisessä maailmassa.”

Romaaniin pohjautuvan elokuvan katsoin lukemisen perään. Elokuvaan siirtyi odotetusti vain romaanin pintataso, joten kokonaisuus supistui melodraamaksi. Nuoriso oli odotetun haurasta tai haavoittuvaista, mutta romaanin monet sävyt kaventuivat perusväreiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: