Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2013

31 maaliskuun, 2013 · 8:01 pm

Kumma romaani lukijasta

Ian McEwanin Makeannälkä (suom. 2013 Otava) kertoo Serena Fromesta, parikymppisestä neitosesta kylmän sodan omahyväisen harhaisessa ja näpertelevässä vakoojakulttuurissa. Serena on itsetietoinen minäkertojamuistelija. Hän aluksi pikakelaa varhaisvaiheensa ja tarkentaa seuraavaksi mullistavaan kesäromanssiin. Sen jälkeen Serena päätyy M15:n riveihin, ystävystyy räväkän työkaverin kanssa ja ihastuu varautuneeseen pikkupomoon. Työtoimeksianto aloittelevan kirjailijan ohjailemiseksi muodostaa varsinaisen käänteen.

Niinpä minä venyttelin ja haukoittelin äänekkäästi varjossa ja sanoin kesken hänen sepustuksensa: ”Niinhän se on, mutta nyt minun tästä pitääkin lähteä”, minkä jälkeen tallustelin tieheni.

Tämä yhteyksistään irroitettu Serenan tuntemus kuvaa hyvin lukukokemustani. Eittämättä McEwan on osaava kertoja, mutta jaarittelu ja epäuskottava agenttijuonne haukotuttaa ja houkuttaa jopa tallustelemaan tekstistä. Otetta herpaannuttaa sekin, että päähenkilön ristiriidat ja tunnekuohut ovat kuin elmukelmussa kerrotun ja lukijan välissä. Yllättäen tämäkin tulee ymmärrettäväksi loppuhuipennuksessa. Sitkeä lukija palkitaan, sillä kirjan viimeinen luku kiepsauttaa hienosti kaiken uuteen asentoon.

Kirjallista keekoilua viljellään teoksessa roimasti, sillä Serena kuvataan intohimoiseksi lukuharrastajaksi, pikalukijaksi ja kaikenlaisen proosan kahlaajaksi. Hänen lukutotottumuksiaan ja -kokemuksiaan esitellään runsaasti. Kummallisin ratkaisu on useiden novellien referointi. Kuvitteelliset novellit vaikuttavat kiintoisilta mutta romaanissa selostettuina älyttömiltä. Leikittelen ajatuksella, että nämä sepitenovellit julkaistuina olisivat McEwanin tuotannossa tätä romaania vaikuttavampia.

Pohjimmiltaan teos on rakkausromaani, McEwanin huippuromaaneihin verrattuna haahuileva, joskin näppärä luomus. Kaiken lukemansa perusteella Serena päätyy siihen, että hyvä romaani päättyy kosintaan. Kannustan lukemaan joistain varauksellisista huomioistani huolimatta tarinan ja päättelemään, noudattaako Makeannälkä oikeanlaista lopetusta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Sekalaista

Avainsanat:

28 maaliskuun, 2013 · 9:03 am

Potretti elää

Suomen valokuvataiteen museossa on Nelli Palomäen kuvien näyttely. Mustavalkoiset viime vuosien muotokuvat muistuttavat menneen ajan henkilödokumentointia, mitä vaikutelmaa voimistavat vanhahtavat puvustukset ja ympäristöt. Jotain nostalgista kuvissa asettelun vuoksi on, mutta voimallisinta niissä on ajattomuuden ja hetkellisyyden yhdistelmä.

Kuvat on otettu vuosikymmeniä vanhalla filmikameralla, ja valotusaika voi olla kuvissa pitkä. Valo lankeaa samalla pehmeästi ja tarkasti: ihminen paljastuu. Kohteet katsovat suoraan, vakaasti ja vakavasti.

Näyttelyn seinille ripotelluissa Palomäen kuvausajatelmissa todetaan, että kuva usein paljastaa sen, mitä kuvattava yrittää peitellä. Salattuja asioita en osaa monista kuvista tulkita, mutta kohteiden läsnäolo ja herkkyys vangitsevat. Pikemminkin kuviin jää kaihertava arvoitus: kuka, mitä, missä, miksi.

Kuvaaja kertoo,  että kuvissa näkee myös kamerantakaisen kuvaajan, ja vaikka hän työskentelee mallin kanssa usein hiljaisuudessa, kahdenkeskinen tilanne on vuorovaikutteinen. Kohtaamiseen ei aina tarvita sanoja. Valokuvat antavat katsojalle mahdollisuuden olla osallisena, samalla kun katsoja saa todistaa ventovieraan ainutkertaisia hetkiä kameran ja kuvaajan edessä.

Palomäen kuvat ovat niin intensiivisiä, että Valokuva taiteeksi -näyttelyosastoon ei oikein jaksa keskittyä, vaikka joukossa on hienoja teoksia. Myös 11-kollektiivin näyttelyhuoneessa on vahvoja, hauskoja ja järkyttäviäkin otoksia. Kannattaa siis pistäytyä Kaapelitehtaalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

21 maaliskuun, 2013 · 10:17 am

Ei se pelaa, joka pelkää

Eikä hän edes rakastanut baseballia vaan omaa käsitystään täydellisyydestä, täydellisen yksinkertaisesta elämästä, jossa jokaisella liikkeellä oli merkitys, ja baseball oli vain väline, jonka kautta se onnistui. Olisi voinut onnistua.

Chad Harbachin Pelin henki (suom. Tero Valkonen, Otava 2013) kuvaa yliopistonuoria baseball-joukkueen liepeillä. Kuten alun sitaatista voi päätellä, peli on osa jutun juonesta mutta myös metafora. Romaanin urheilulahjakkuudet ovat oma suojeltu rotunsa, mutta pärjääminen edellyttää tinkimätöntä treenaamista, sitoutumista ja opintojen etenemistä. Miljöönä on hyväosainen stipendikampus, jossa kirjallinen oppineisuus kohtaa hikisen kilpaurheilun.

Teemat ovat olemisen ydintä: katkeileva yhteys muihin, yksinäisyys, ystävyys, rakkaus ja kuolevaisuus. Kuvauskeskiössä on erikoinen nuoruuden ja aikuisuuden välitila, jossa ihmisuhteet, mieliala-ailahtelut ja kaiken hauraus sekoittavat elämän peliä. Tulevaisuuden hermostuttava epämääräisyys ja haaveiden karikot tavoitetaan romaanissa hyvin. Alakulon ja mahdollisuuksien sekoitus luo vangitsevan tunnelman. Lukijana tempaudun mukaan. Toivon parasta ja pelkään pahinta.

Henkilögalleria on kaikkiaan kiinnostava. Keskeiset henkilöt linkitetään toisiinsa taiten, ja suhteet ovat mallikkaan mutkallisia. Päähuomio on pelipojissa, mutta kohtalon kolhut ulottuvat myös kuusikymppiseen rehtoriin. Kaksi päähenkilöä ponnistaa alaluokasta, mikä säröttää akateemista asetelmaa. Miesvaltaisessa joukossa on vain yksi naishahmo, onneksi kulmikas luomus. Henkilöiden mielensisäisiä liikkeitä paljastetaan, mutta samalla heissä säilyy kiehtova salaisuus.

Harbachin esikoisromaani on kerronnallisesti vetävä ja teeskentelemätön, joten siedän myös minua aina vieraannuttavat jenkkipallopelikuvaukset. Samaan kastiin tämä romaani sopii Eugenideksen Naimapuuhien ja Franzenin Vapauden kanssa, miksei Murakamin Norwegian Woodinkin. Pelin henki on heimolaisiaan hieman suoraviivaisempi, joten en ylläty, jos romaanin leffaversio on katsottavissa muutaman vuoden perästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

16 maaliskuun, 2013 · 9:52 am

Hyvää kirjallisuutta?

Sanotaan, että hyvään tarinaan tarvitaan vetävä juoni ja kiinnostavat henkilöt. Hyväksi kirjallisuudeksi tällainen tarina muuntuu siten, että kerronta on omaehtoista ja kieli rytmikästä, sujuvaa ja elävää. Hyvän kirjan tunnistaa tunne edellä: lukiessa hyrisee hyvä, vaikuttunut olo ja sanaton ihastus. Vasta vähitellen saattaa onnistua erittelemään innostuksen syitä. Hyvä tarina ei ole tiettyyn tyyliin eikä lajiin sidottu, eikä sillä aina ole erityisen mullistavaa sanottavaa, mutta lukijalleen se kertoo piirun verran lisää ihmisestä ja elämästä.

Hyvästä kirjallisuudesta ei ole objektiivista totuutta, joten kirjaihastukset saavat vapaasti ja subjektiivisesti ailahdella. Usein innostusta herättävät kirjat, jotka ylittävät lajirajat ja joiden tunnelmaan uppoutuu. Viime aikoina olen lukenut monia dekkareita. Parhaat pohjoismaiset erottuvat yhteiskunta- ja henkilökuvauksellaan, brittihuiput puolestaan juoni- ja psyykehahmotteluillaan. Ranskalaisista tekijöistä lajia jalostaa omaperäinen Fred Vargas.

Vargasin teosten keskushenkilö komisario Adamsberg on sameasilmäinen harhailija, jonka pilvilauttana ajelehtivaa ajattelutapaa verrataan myös ryntäilevään, sätkivään, hopeakylkiseen kalaparveen. Hänen uskollisessa alaisjoukossaan on epätavallisia ja herkullisesti hahmoteltuja persoonallisuuksia, kuten herkkä viininlipittäjä-älykkö, Racinea siteeraava laikkutukka, jättiläisnainen ja narkoleptikko.

Vargasin kirjoissa ei juonetkaan ole tavallisimmasta päästä. Niissä liitetään toisiinsa useita yhteenkuulumattomia tapahtumia, ja tarinoissa on omituisia ja irreaalisia elementtejä. Vargas saa epätodellisimmatkin asiat näyttämään luonnollisilta. Lisäksi kerrontaote on tosikkomaisuutta kaihtava. Syntyy ainutlaatuinen ja uskottava kuva pikkuasioiden merkityksellisyydestä.

Maailmassa on hirveästi pieniä yksityiskohtia, oletteko huomannut sen? Ja koska yksikään yksityiskohta ei ikinä toistu samassa muodossa vaan synnyttää uusia, toisenlaisia yksityiskohtia, siitä vasta soppa syntyy.

Adamsberg-sarjan kuudes suomennos Normandialainen tapaus (Gummerus 2013) kertoo muun muassa nykyajan väkivallanteoista ennustavasta 1100-luvun aavearmeijasta, leivänmurutaposta, murhapoltosta ja pulun pahoinpitelystä. Nämä kaikki selvitetään. Sekin merkitsee, mitä kerrotaan, mutta voiton vie se, miten kerrotaan. Hykerryttävä tunnelma syntyy absurdin ja toden kohtaamisesta ja sen välittämisestä lämmöllä ja ymmärryksellä.

Vargasin luomassa nyrjähtäneessä maailmassa viihtyen saamme kevyttä kenttäharjoittelua tositilanteisiin. Ihminen on lajina heikko ja erehtyväinen, ja kohtalonamme on hyväksyä epämukavia asioita, kuten epäonnistumisia ja puutteita, vastentahtoisesti myös yliluonnollisten asioiden mahdollisen olemassaolon. Iloitkaamme siitä, että kohtaamme silloin tällöin solidaarisuutta ja hyvää tahtoa. Väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta ja pelkoja emme voi kiistää tai ohittaa. Tunnustakaamme sattumanvaraisuus ja vääjäämätön kuolevaisuus. Käyttäkäämme siis tämä meille annettu arvaamaton aika parhaalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi lukemalla hyviä kirjoja.

– Entä jos heitän veivini?
– Ei sille sitten mitään mahda.
Danglard hymyili ja katsoi komisariota uusin ilmein. ”Ei sille sitten mitään mahda.” Vastaus oli oikein hyvä, se haihdutti hänen vastustuksensa aivan kuin Adamsberg olisi painanut nappulaa, joka lopetti hänen pelkonsa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

13 maaliskuun, 2013 · 7:01 pm

Eikä yksikään ehjänä selvinnyt

Tanskalaisen Rikos-sarjan (Forbrydelsen, 2012) kolmas (ja viimeinen) tuotantokausi on saatu päätökseen. Jättiyhtiö Zeelandin omistajan pieni tytär kaapataan. Kaappaaja kostaa oman tyttärensä selvittämättömän hyväksikäytön ja tapon. Kostoon liittyy myös monia miesmurhia. Oikeusministeriö ja syyttäjä ovat sotkeutuneet juttuun, myös vaalitaistoa käyvä pääministeri esikuntineen sekoitetaan kuvioon talouspoliittisen Zeeland-kytkennän vuoksi. Turvallisuuspoliisi häärii mukana, kun totinen Sarah Lund ryhmineen selvittää yhteen kietoutuvia tapauksia.

Käsikirjoitus on vaarassa kompastua mutkallisiin valtapolittiisiin juonenpätkiin, ja sarjan puolivälissä olen uupua kömpelöihin politiikkapainotteisiin kähmintöihin. Välillä tutkinnassa mennään turhan tutusti vääriin suuntiin ja kehitellään Lundille romanssinpoikasta. Näyttelijätyö on aiempaa epätasaisempaa. Onneksi päärooleissa intensiteetti säilyy.

Pistää mietityttämään, eivätkö Tanskassa tuulivoimalat toimikaan tehokkaasti: tutkinnallinen ja polittinen työskentely tapahtuu hämärissä huoneissa, tihkusateisessa valottomuudessa tai korkeintaan taskulampun valossa. Ja miten ihmeessä on ennen juonenkuljetuksessa pärjätty kännyköittä, koska nyt kolmasosa katsomisaikaa seurataan kännykkäpuheiluita, niiden odottamista tai kesken keskustelun sulkemista. Maailman onnellisimpien kansojen joukkoon tutkimuksissa yltäneet tanskalaiset eivät tämän sarjan perusteella pääse nauttimaan hymyistä tai päivänvalosta.

Koska sarjan rikosjuoni on himmeä, oleellisinta onkin sysipimeä vanhemmuus, jonkan moniuloitteinen käsittely antaa kokonaisuudelle hienon vireen. Kerronnan aloittaa ja kutakuinkin päättää rahtilaiva nimeltä Medeia. Antiikin tarustossa tämänniminen hahmo tappaa lapsensa. Tv-sarjassa ei henkilötappioitta selviä yksikään perhe. Vauriot ovat usein vähintään psyykkistä laatua.

Vanhempien vastuunottokyvystä annetaan kalsea kuva: Kaappari ei ole koskaan huolehtinut omasta lapsestaan. Zeelandin eropariskunta on parisuhdekisailussaan unohtanut lastensa hyvinvoinnin. Turvallisuuspoliisi jättää pikatahtia perheensä ja on valmis uhraamaan lastensa sotu-kortit muuhun käyttöön. Pääministeri on ollut kehno isä. Työnarkomaani-Lund on kadottamassa viimeisenkin kontaktisäikeen poikaansa, jonka perheenperustamistilanne virittää jäytävän jännitteen. Pojankin sitoutuminen omaan lapseen on vaakalaudalla.

Kymmenjaksoisen korpivaelluksen kunniakkaasti alusta loppuun johdatteleva Sarah Lund on työjuhta, jonka ydintä ei pysty kirjoneulevillapaitakaan lämmittämään. Silmien kiillossa välkkyy suru, mutta hän koittaa kätkeä sen jääräpäiseen toimintaan. Lundille tarjotaan mahdollisuutta laskea varautunutta suojustaan. Kipeää tekee, miten kaiken yli menee sankarittaren tinkimätön työtehtävän ratkaisutahto, tavalla tai toisella. Tekisi mieli kaivaa sarjasta opetus: työ ja valta vievät valon ja toivon.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

8 maaliskuun, 2013 · 5:29 pm

Eksoottinen lintu pohjoisesta

Oulun seudun lenkkipolulla ammutaan, ja rikospoliisi aloittaa tutkimukset. Juuri työryhmään valittu Fekete Anna – unkarilaisittain sukunimi edellä – pääsee mukaan kiperän jutun ratkontaan.

Esikoisdekkaristi Kati Hiekkapellon romaani Kolibri (Otava 2013) on mitä ilmeisemmin poliisisarjan aloitusteos. Keskeishenkilö Anna ja muu rikospoliisiryhmä heilautetaan framille sen sortin asetelmallisesti: uraa aloitteleva nuori nainen, mukava kokenut nainen, toverillinen mies, reilu pomo ja ääliöalkkisrasisti. Kiinnostuksen herättäminen osittain onnistuu, osin kuvaus kangistuu ennalta arvattavaksi, eikä kliseiltäkään vältytä.

Anna on uuden suomalaisen dekkarikirjallisuuden kiintiöpakolainen. Hänen poikkeuksellinen taustansa, Serbian unkarilaisvähemmistöön kuuluminen, kuvataan vakuuttavasti. Sujuva suomen kielen taito avaa tien työelämään, ajatuskin luontuu jo suomeksi, mutta juureton kokee elävänsä välitilassa ja ikävöi varhaislapsuuden kotimaahan. Annan persoonan arvaamattomuutta ja haavoittuneisuutta väläytellään mielenkiintoisesti.

Juoni käynnistyy hieman kömpelösti ja väliin putkahtelee joitain tarpeettomia sivupolkuja. Vähitellen päätarina hölkkää hirvenä – ei niin sulavasti, mutta risukot ryskyvät ja matka etenee. Tyylilajiin sopivasti mutkien takaa paljastuu salaisuuksia ja yllätyksiä. Toiveita heräsi, mutta oululaista miljöötä kannattaisi hyödyntää reippaasti, kehitellä kerrontakoukkuja ja irroitella sivuhenkilöitä tyypeistä persooniksi.

Maahanmuuttaja-agendaa kuljetetaan romaanin murhajuonen rinnalla. Tavoitteena on selvästi tasoitella stereotypioita epäkohtia vähättelemättä. Annan veli edustaa mamua, joka kieltä taitamattomana on syrjäytymiskierteessä. Myös integroimattoman kurdiperheen avulla esitellään maahanmuuton varjopuolta ja suomalaistuvien siirtolaistyttöjen vaaran paikkoja, joskin pattitilanteen ratkaisu vaikuttaa hitusen epäuskottavalta.

Esikuvia ei voi ohittaa. Eppu Nuotion Pii Marin on raivannut tietä valtaväestöstä poikkeavalle naispoliisille. Leena Lehtolaisen luomat poliisityypit ja tarinan kuljetustavat liippaavat läheltä. Perinteitä kunnioittaen Hiekkapelto aloittaa poliisiromaanitaipaleensa ihan mukavasti mutta omaleimaista otetta vielä hakien.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

2 maaliskuun, 2013 · 9:19 am

Sattumuksia Skoteissa

Kate Atkinson kirjoittaa sarjaa entisestä poliisista Jackson Brodiesta. Toinen suomennos Kaikkein vähäpätöisin asia (2012) tapahtuu Edinburgin teatterifestvaaliaikaan. Brodieta rassaa joutilaisuus, ja romanssikin on jännitteinen. Hakusessa olevaa Brodieta ja häälyvää Juliaa varjostaa menneisyys, eikä nykyisyyden kanssa selviäminenkään ole yksioikoista. Sattumalta Brodie päätyy pahoinpitelyn ja hukkuneen tytön silminnäkijäksi.

Tarina käynnistyy paloitellen, useita henkilöitä ja juonenkulkuja tupsahtaa näkyville, eivätkä yhteydet heti paljastu. Kirjassa on maatuskanuken rakenne: sisäkkäisistä tarinoista syntyy kokonaisuus, jossa eri kokoiset juoninuket kasataan päähenkilön toiminnan päällyskuoren alle. Näennäisen irralliset tapaukset loksahtavat paikoilleen. Liitoskohdat ja yhteensattumat voivat ärsyttää, mutta niillä on merkitys juoni- ja huumorielementteinä.

Rikosjuoni ei kaksinen ole, mutta sivupoluissa on ytyä. Etenkin vätysmäinen kirjailija on kiinnostava traagisine salaisuuksineen, ja naispoliisiperhekunta lisää tarinaan tasoja. Atkinsonin dekkareiden vahvuus on kepeänkipeä kerronta ja hyvät tyypit. Varsinainen koukku on, että Brodien tulevaisuudesta haluaa tietää aina vain enemmän.

Vaikka päähenkilöä pitää itseään kaivosperheen sivistymättömänä vesana, kulttuuritietoinen kirjailija upottaa tekstiin monenmoisia kirjallisia viittauksia ja taidepohdintoja. Kiinalainen kirous kirjan mukaan on toivotus: olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Tämän kirjan päähenkilö on siten kirottu. Enkä voi vastustaa sankaria, jolla on tällainen taidemaku:
”Hän piti Vermeeristä, ikuisuuteen vangituista hetkistä ja viileistä sisätiloista, joiden arkisuudesta hän löysi kosketuspinnan, sillä elämä ei koostu loputtomista Neitsyt Marioista ja lumpeista, se koostuu jokapäiväisistä yksityiskohdista: naisesta joka kaataa maitoa kannusta, pojasta joka istuu keittiönpöydän ääressä syömässä kanapiirasta.”

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,