Kirjoittamisen jatkaminen oli elämän jatkamista. Enkä jatkanut elämää tai kirjoittamista sen takia, että olisin kuvitellut enää löytäväni lukijoita. Ihmiset yrittivät selviytyä päivästä toiseen, ja runoudella oli siinä hyvin vähän tekemistä. Syy jatkamiseen oli täysin itsekäs.
Kirjoittaminen toi päiviini ryhdin ja rutiinin. Sanat, lauseet ja lyhyet rivit toivat elämään järjestystä, joka ympäriltä oli kadonnut. Kirjoittaminen tarkoitti sitä, ettei hauras lanka eilisen, tämän päivän ja huomisen väliltä katkennut.
Hienosti sitaatti kuvaa kirjoittamista yleensä ja samalla kartoittaa fiktiivisen kirjailijahahmon lähtötilanteen. Runoilija pakottautuu etsiväksi joulun alla, ilmastokatastrofin muuttaneessa Helsingissä. Vetinen, kriminaali kaupunki on synkkä, ja synkkä on päähenkilön sydänkin Antti Tuomaisen romaanissa Parantaja (Helsinki Kirjat 2010).
Tomera toimittajavaimo on vainunnut ison rikosjutun, jonka johdosta hän katoaa. Huolestunut runoilijamies alkaa selvittää katoamista ja samalla selviää sarjarikos. Lisäksi minäkertoja raottaa vaimonsa menneisyyttä, samalla omaa suhdettaan nykyisyyteen ja entiseen. Vilpittömänoloista on rakkaus, jota runoilija vaimoaan kohtaan tuntee – koettelu punnitsee luoton ja keston. Lempi ja sitoutuminen ovat lämpövirtaus muuten kosteankalseassa, toivottomassa maailmassa.
Vihmoo taivaan täydeltä, näin Balde Runnerin tunnelmat siirtyvät tulevaisuuden vesikatastrofin Helsinkiin. Miljöön ja ilmapiirin ankeus toimivat tehokkaana kontrastina, sillä yleensä mielikuviin joulusta liittyvät valkea, puhtoinen lumi ja hyvää tahtova henki. Osin kyllä rannikon autioituminen ja veden nousun seuraukset jäävät puolitiehen ja tuhotilanteeseen tarkennus epäselväksi. Tehokkainta on dystooppinen kuva pimeästä, autioituvasta, väkivaltaisuuksien ja vartiointiyritysten valtaamasta kaupungista, jossa poliisi on voimaton ja yksinäinen ratsastaja terhakoituu rakastettunsa pelastuspyrkimyksiin. Parantajaksi ei ole kenestäkään, vähiten ekoterroristeista.
Tuomaisen kieli on sattuvasti sanovaa, etenevää ja tunnetajuista. Takaumat laventavat kerrottua, ja kertojan avaukset ajatteluunsa lähentävät. Kyllä, kyllä, Marlowen lierihattu sopii tämänkin totisen tilanteisiin törmääjän päähän. Harmittaa vetävän alkupuoliskon kannalta, että loppuosassa kaahataan mutkat suoriksi, jolloin juoni yksioikoistuu ja päädytään nopeasti nykäistyihin ratkaisuihin.
Luin kesällä Tuomaisen uusimman, Synkkä niin kuin sydämeni (Like 2013). Siinäkin seikkailee totisenoloinen yksityisetsivä tunnesolmuineen. Jälleen selvityksen alla on rakkaan kohtalo, tällä kertaa päähenkilön äidin. Muistumat menneeseen ja nykyhetki vuorottelevat osuvasti, kerronta on vaivatonta, se pakottaa jatkamaan lukemista ja ihailemaan kaunokirjallista osumatarkkuutta: dekkarikonventioihin syntyy lukuelämyksen vietäviä aukkoja.
Uutuusromaanissa on keskeistä edeltäjän tavoin päähenkilön tunne-elämä. Se pistää lukijan pysymään hänen puolellaan. Etsivä etsiytyy ja joutuu tilanteisiin, jotka jouduttavat salaisuuksien ratkeamista. Ja se taas pakottaa paljastamaan romaanin heikkoudet. Juoninikkarointi ei pidä liitoksiaan loppuun asti; sattumat kiusaavat yllätyksiä hamuavaa lukijaa. Auts, kunpa saisin ällistyä enkä kompastua ilmeisiin.
Tuomaista hehkutetaan kansainvälisesti kiinnostavana jännityskirjailijana. Kaikin mokomin: monet elementit ovat kohdillaan, etenkin kiinnittävän päähenkilökuvauksen taitaminen, kunhan juonikuviot eivät juutu sattumuksiin ja ratkaisut tutunoloisiin verikekkereihin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 