Äitisi pudistaa päätään inhon vallassa. Samanlainen se on kuin isänsä ja veljensä.
Dominikaaniset miehet.
Nämä kolme ovat pahempia kuin muut.
Dominikaanisesta tasavallasta (= DT) kotoisin oleva jenkkipäähenkilö kelaa ihmissuhteitaan Junot Diazin kirjassa Vieraissakävijän opas rakkauteen (suom. Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2014). Toistuvasti kertoja-Junior narahtaa pettämisestä, ja tyttöystävät vaihtuvat, kunnes ero kihlatusta ottaa koville ja jotain muuttuu:
Käyt viihteellä minkä ehdit, mutta kukaan ei tartu syöttiin. Eivät edes mimmit, jotka vannovat rakastavansa latinomiehiä, ja kuullessaan, että olet dominikaanilainen, yksi tyttö jopa sanoo Ei helvetti ja syöksyy päätä pahkaa ovelle. Haloo? Sanot. Alat miettiä, onko otsassasi jokin salainen merkki. Niin kuin osa muijista tietäisi.
On ärsyttävää, kun kertoja sinuttelee itseään. Hyvä on, onhan se kertojan tapa pakottaa itseään katsomaan peiliin, suoraan silmiin vailla itsepetosverhoilua ja todeta valheensa ja nolot tekonsa. Jos naama on vino, ei se ole peilin vika, ja silleen.
Rakenne on silppumainen, mutta juuri siksi kiinnostava. Romaanin luvut ovat novellimaisia kokonaisuuksia, joita yhdistää kertoja, Junior. Tai ei aivan, yhtäkkiä välissä on naisminäkertojapätkä. Sen jälkeen juttu liukuu vähitellen Juniorin itsensä sinutteluun. Kirjan luvut etenevät vailla kronologiaa, välillä pistäydytään Juniorin nuoruudessa ja lapsuudessa. Näin kylvetään siemeniä sitoutumattomuudelle ja pakkomielteiselle pettämiselle. Lisäksi kirja on metateksti kirjan kirjoittamisesta, elämän ja (itse)petoksen irtolehdistä.
Latinomachoilu on kirjan yksi juonne. Omia alakulttuureja pidetään elossa Jenkkilän lähiöissä. Lisäksi amerikkalaisen yhteiskunnan rasistiset alavirtaukset luikertelevat ohuina noroina muun kerronnan joukossa. Irrottelevaa osuutta kirjassa edustaa toilailevan kertojan surkuhupaisuus. Pohjimmainen rakkaudenkaipuu kuitenkin kalvaa. Vakavan puolen tekstiin tuovat kuvaukset luonnehäiriöisestä isästä, Rafa-isoveljen sekoiluista ja traagisesta sairaudesta sekä kaiken tämän vaikutuksesta äitiin.
Kun äitisi vaati Rafaa tilille rouva del Orbesta, Rafa ei kiistänyt tekoaan. Mitä ajat takaa, mutsi? Se metió por mis ojos.
Por mis ojos ja por mis ojos, äiti sanoi. Tu te metiste por su culo.
Totta, veljeni myönsi iloisesti. Y por su boca.
Ja sitten äitisi mottasi häntä, koska ei häpeältään ja raivoltaan muuhun kyennyt, mikä vain nauratti Rafaa.
Diazin kieli rullaa ja läpänheitto on rempseää. Joukoon ujutetaan kulttuurista alkukieltä, se sävyttää tekstiä, eikä haittaa, vaikkei kaikkea ymmärräkään, tilanteet ovat kyllä harvinaisen selviä. Kosolti on kursailematonta kuvausta ja kovapintaista muiden ja itsen tarkkailua. Sydämetöntä menoa taittaa se, että kertojan silmäkulmassa on pilkettä, surun pohjakosketus ja liikutusailahduksia. Siinä se on, siksi naiset rakastuvat renttuihin, kuten Junioriin – tai Diazin tekstiin.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 