HE LUULEVAT TIETÄVÄNSÄ
Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014) käännyttää hitaasti puolelleen. Antaudun sen annille, uskon kuvatun, pidän totena kuviteltua. Viimeisen rivin luettuani tunnen luopumisen tuskaa.
Romaani sisältää tukuttain aiheita, joita voisi lähteä ruotimaan – vaikkapa otsikon raamatullinen alkuperä. Tässä romaanissa ei kaihdeta isoja aiheita: älylaitteiden teknologiakehitys, mediaympäristöt, tutkimustyöyhteisö USA:ssa ja Suomessa, asiantuntijuususkottavuus, eläinkokeet ja eläinsuojeluaktivistit, markkinatalous, lääketeollisuus, uskonasiat, suhteellinen länsimainen demokratia – nämä nyt ainakin.
Esimerkiksi Omppu saa romaanista ähkyn, Arjasta romaani on haastava, antoisa ja koukuttava. Miksi minä en tapojeni mukaan marise liiallisesta rönsyilystä? Olisiko surutta voinut karsia pitkitettyä teinimarkkinointivatvontaa, iAm-elämyslaitetoimintaa, suomalaista yliopistoreppanuutta tai… Olisi voinut, en silti osaa sanoa, mitä ja miten. Harhailut tuntuvat osuvan aikaan ja paikkaan kuin kaskaittein metelöivä massamöyrintä kerran 20 vuodessa.
Romaanissa seurataan tapahtumia takautuen ja hieman ennakoidenkin Joen, Alinan ja Samuelin näkökulmista pääasiassa 2010-luvun puolivälissä. Kunnianhimoinen jenkkineurobiologi Joe rakastui suomalaiseen Alinaan, pari sai 1994 Samuel-pojan, ja siitä noin vuoden kuluttua Joe palasi USA:aan. Joe perustaa uuden perheen ja menestyy urallaan, ja Alina tekee myöhemmin tahollaan samoin. Joe ei pidä yhteyttä poikaansa.
Todellisuus oli kudottu langoista, joita ihmiset eivät nuorina nähneet mutta jotka eivät lakanneet olemasta.
Amerikanjuutalainen Joe on kulttuurin ja perheen sukupolvelta toiselle periytyvien arvojen ja tarinoiden katkeamispisteessä, sillä perinteet eivät tavoita teinityttäriä ja side Samueliin on olematon. Eletään aikaa, jolloin yhteisöviestimet välittävät tietoa ja viihdettä rajattomasti, kaappaavat mielenkiinnon kohteet, eikä voi olla varma, hallitsevatko niitä käyttäjät vai hakuohjelmoijat. Tutkitun tiedon ja mielipiteiden erot hämärtyvät. Rajattomien kommunikointimahdollisuuksien keskellä henkilöiden välitön ja ymmärtävä kontakti toisiinsa muuttuu yhä mahdottomammaksi.
Romaanin monista puolista takerrun vain perheromaaniominaisuuksiin. Romaanin päähenkilöt ovat eittämättä erittäin välkkyä väkeä. Se entistä enemmän korostaa kirjan sanomaa: äly ei helpota tai vähennä sitä, mitä tunneosaamattomuudella tuhotaan. Joen ja Alinan liitto epäonnistuu lukuisten muiden tavoin kyvyttömyyteen kohdata. Vieraantuminen, ohittaminen, olettaminen, kuuntelemattomuus ja tarve olla ainoana oikeassa riivaavat niin aikuisia kuin lapsia, murrosikäisistä puhumattakaan. Pienistä väärinymmärryksistä ja -tulkinnoista kasvaa ylittämättömiä. Etenkin aikuisten taitamattomuus selvittää välejään kostautuu.
Se oli mennyt epäreilusti, häneltä kysymättä. Edellisten sukupolvien itsekkyyden ja sotkujen vuoksi, joiden rinnalla hänen tunteitaan ja tarpeitaan ei ollut.
Tietenkin siitä jäi pysyviä haavoja.
Kenelle ei.
Isän rakkaudetta ja huomiotta jääminen on Samuelia hallitseva tila – ehkä yksioikoista mutta uskottavaa. Ennen Samuelin ensimmäistä näkökulmaosuutta saan lukea hänen vanhempiensa näkemänä elämistä Suomessa, suhteen odotuksia ja erehdyksiä sekä sitä seurannutta ero- ja perhe-elämää. Kaksoisvalotuksen lisäksi on merkityksellistä suunnata valokeila aikuiseksi kasvavan pojan kokemaan. Kerronta saa siivet Samuelin myötä. Ja romaani saa myös minut yllätettyä. Kun romaanin juonikierre loppua kohti yltyy, huomaan lopettavani viimeisiä sivuja palleaa puristavan tunteen vallassa. Niin ihon alle minut eläytetään 21-vuotiaaseen nuoren mieheen.
Kuvaustapa pitää otteessa. Päähenkilöt ovat raivostuttavia ja risaisia. He herättävät ristiriitaisia tunteita, lisäksi heidät nähdään usein säälittävinä ja naurettavina. Romaani-ilmaisussa on kaikkiaan huvittuneisuutta, alleviivaavuutta (voi niitä kursivointeja), traagisuutta ja häkellyttävää tarkkanäköisyyttä. Vaikka monet sivuhenkilöt ovat karikatyyrejä ja tilanteet osoittelevia, kärjistettyjä, hyväksyn sen. Valtonen kieputtaa ainekset taitavasti. Ei ole yhdenlaisia totuuksia, on monia totuuksia – keskusteluyhteys puuttuu. Näkökulmavaihtelu kannattelee kerrontaa, ja sen tarkkuus vaatii pysähtymään. Lisäksi joukossa mukana on kuristavan hienoja tilanne- ja tunnelmakuvauksia.
Tyyli tuo mieleen Jonathan Franzenin: keskittyminen henkilöiden ajatuksiin, tulkintoihin, toimintaan, kaikkinaiseen inhimilliseen hajaannukseen iskee ytimeen. Se on minulle merkityksellistä, sillä haen kirjallisuudesta ihmisen ihmettelyä vähitellen avautuvan kerronnan ja rakenteen keinoin. Sitä saan Valtosen Finlandia-palkitusta romaanista. Se kertoo ihmisen vastuusta itsestään, läheisistään ja yhteiskunnasta, ja siitä, miten epätäydellistä kaikki on ja miten peruuttamaton tapahtuu.
– – –
Jussi Valtonen
He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
557 sivua
romaani
Sain kirjan kustantajalta.
Kissa koe-eläimenä – siinä yksi säie Valtosen romaanista.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 