Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2015

30 syyskuun, 2015 · 7:00 am

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet…

”Käsissäsi on pieni suuri kirja.” Näin lupaa takakansi Jenni Pääskysaaren kirjasta Tyttö sinä olet… (Otava 2015). Miksipä ei! Kannen väri ja tunnelma tuovat mieleen murkkuna saamani Uma Aaltosen valistuskirjan, mutta Pääskysaarelta pönötys puuttuu, hän ikään kuin päivittää hengennostatuksen, viehättävän tyttövoimanponnistuksen. Kirjasta innostuneena apinoin rakenteen, mutta valitsen vain kolme näkökulmaa. Siispä: Kirja sinä olet…

SUORA

Jenni Pääskysaaren teksti on luistavaa ja selkeää. Lyhyitä lukuja on rapiat 40. Teemat sivuavat toisiaan, mutta eri kulmista vahvistetaan sitä, että kukin kelpaa sellaisenaan. Pidän etenkin siitä, että kirja kannustaa ottamaan ohjat omin käsiin muita polkematta ja siten, että älyllisen ponnistelun merkitys näkyy, rohkeutta ja myötätuntoa unohtamatta. Tavoite on kasvattaa muttei sormi ojossa.

RAIKAS

Myönteisyys ja silkka ilo välittyy tekstistä. Ote ei ole tekoreipas, se on reilu ja arvostava, eikä onnen kääntöpuolia häivytetä, ne nähdään selviytymisen näkökulmasta. Kirjallisuussitaatit on oivallisesti valittu, ja ne istuvat hyvin asiayhteyteen. Niissä on ajattomuuden havinaa. Virkistäviä ovat muutamat haastattelut ja esimerkit tyttönaisten pärjäämisestä. Hieno luku on sisaruutta käsittelevä kohta. Ääneen pääsevät Kuustosen sisarukset, mutta suurimman vaikutuksen tekee se, että luvussa sisaruudella tarkoitetaan sukulaisuuden ylittävää solidaarisuutta. Voimatyttöyttä on itsevarmuus, mutta myös tilannetaju, tilan anto itselle ja muille.

Kuuntele myös niitä, jotka eivät puhu paljon – hiljaisia ääniä, äänenpainoja, harvoja, painavia sanoja, kuiskauksia, taukoja, henkäyksiä, huokauksia, naurahduksia ja tuhahduksia. Niissä piilee paljon enemmän kuin osaat aavistaakaan.

RAJATON

Tekstin takaa kuultaa vilpitön tunne: ollaan oikealla asialla – kaikkien asialla. Pääskysaari tähtää kirjan 10-17-vuotiaille tytöille, ja sopii se monta vuosikymmentä siitä eteenpäinkin. Kirja käy tyttöjen lisäksi äideille ja isille, miksei ikityttöjen puolisoillekin opaskirjaksi. Uskon kirjan levittävän ymmärrystä jokaisen ainutlaatuisuudesta ja kunnioitettavasta epätäydellisyydestä. Käsitän, että tyttökeskiössä on oma merkityksensä, itseisarvo, johon ei poikia sotketa. Tyttö sinä olet… on sukupuolitettu, ei diskriminoiden vaan omaehtoisesti. (Pojat ansaitsevat ja saakoon omaa omalaatuisuuttaan arvostavan teoksensa.)Tyttö sinä olet

Jenni Pääskysaari
Tyttö sinä olet…
Otava 2015
Kuvitus Nana Sjöblom
asiaproosaa
140 sivua.
Ostin kirjan kummitytölle 13-vuotislahjaksi.
Kirjaa on runsaasti luettu ja siitä riemuittu, mm. Lukutoukka ja Kujerruksia.

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

27 syyskuun, 2015 · 10:37 am

Sofi Oksanen: Norma

Sofi Oksanen yllättää. Pingottuneen Kun kyyyhkset katosivat -romaanin jälkeen Norma (Like 2015) on lähes rento. No, hieman liioittelen, sillä Oksanen ei ole tälläkään kertaa hilpeä tai helppo, vaan vakava ja vaikeakin, mutta ilahtuneena otan vastaan irrotteluyritykset.

Koska Oksanen ei nyt pöyhi Viron nykyisyyttä tai menneitä, katse kohdistuu muuhun riistoon, kosmetiikka- ja lisääntymisproblematiikkaan: ” – – ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.” Häikäilemätön ihmisriisto ja kauppasota liittyvät tähän, ja sitä käsitellään Lambertin perheen keskinäisen valtataistelun kautta. Se muodostaa juonijuoksutuksesta yhden osan, pääkokonaisuus on Norma Rossin, hiuksien ja Norman edesmenneen äidin.

Norman hiusten huikea päiväkasvu on salaisuus, jota Anita-äiti on jo kolmisenkymmentä vuotta varjellut tyttärensä puolesta ja kanssa. Tähän salaisuuteen kytkeytyy vielä kuoleman takaa kummitteleva pitkätukkaesiäiti Eva. Yhtäkkiä pitääkin hyväksyä Oksasen tekstin epätodellinen aines. Ensin olen epäuskoisen tyrmistytynyt, ja sitten alankin viehättyä tästä realismista irtautumisesta. Se on minusta liikahdus entistä rennompaan otteeseen.

Norma hapuili tukkaansa. Hän oli leikannut hiuksensa pari tuntia sitten eikä kasvua vielä huomannut. Latvojen väri näytti vieraalta hyttyslampun sinisessä valossa. Hän ei ollut paljastunut, vaan takertunut kiharoistaan rottinkiin eikä siitä ollut vielä syytä hätääntyä.

Romaanissa on kyllä tietoisen kyhäelmän tuntua, taustatietoisuus paistaa paikoittain aika räikeästi, ja kahden suvun traagisissa vaiheissa ja ihmiskauppaverkostoissa on kampaa karttavia takkuja. Silti Norman selviytyminen salaisuutensa ja häneen kohdistuvan uhan kanssa pitää kiinnostavasti jännitettä yllä. Ja voiko kuitenkin olla niin, että hiuspössyttelyssä olisi jopa huumorintynkää, ainakin reippaasti överiksi menoa? Henkilökuvaus ei pääsääntöisesti ytimiä näverrä, mutta toisaalta tyyliteltyjen ja toisaalta mieltäkiihottavan epätarkkarajasten henkilöiden luonti sujuu jännärihenkisessä Tähkäpää-satumodernisaatiossa.Norma

Oksaselle ja nykykirjallisuudelle muutenkin tyypillinen näkökulmavaihtelu ja jännitysaines ovat Norman kerronnan ja rakenteen tehokeinoja. Vaivihkaa Oksanen antaa lukijan tietää vähän enemmän kuin henkilöt, ja sitten kuitenkaan ei. Siten juonipalmikko aukeaa hiljakseen, ja jokunen sykerö jää selvittämättä. Teksti luontuisi mainiosti kansainväliseksi tv-sarjaksi, sillä seikkaperäisesti dramatisoidut tapahtumat etenevät ajassa edestakaisin ja mukana on monia kiinnostavia ja järkyttäviä hahmoja, aikoja ja kulttuureja.

Tyyli ja tunnelma ovat aika koleita, vaan ei haitaksi asti. Kielellinen tarkkuus viehättää, erityisten aistimusten verbalisointi sujuu, ja etenkin Norman yliherkkyys tuoksuille välittyy tehokkaasti. Välillä kuvailu vyöryy valtoimenaan kuin Norman hiusten lonkerot, omaehtoisesti kihartuen, kasvaen, edeten ja tunteita ennakoiden.

Kaikkea Norma ei kuitenkaan ollut kertonut äidille. Hän ei ollut paljastanut kykenevänsä lukemaan hiuksista myös kuolemaa, kasvaimia ja tauteja.

Luen romaania siten, että se käsittelee meissä kaikissa olevia piiloja ja tavallisen ylityksiä. Romaanissa jokaisella on salaisuuksia. Harhautuksilla suojellaan, pääasiassa haetaan omaa etua ja käytetään muita hyväksi. Se on myös valtaa, kärjistyneimmin väkivaltaa, mistä ihmiskauppa on inha esimerkki, ja se on olemassa, vaikka kuvittelemme, ettei sitä meidän kotoisessa arjessamme ole. Otetaanpa nyt esille nämä kampaamojen ripsi- tai hiuslisäkkeet: niiden alkuperästä kukaan asiakas ei ole kiinnostunut, ja jos olisikin, todenmukaista vastausta ei kysymykselleen saisi.

Norma-nimi viittaa oopperan ohella normaaliin – ehei, sellainen ei ole luonnonoikkuinen Norma, eivät muutkaan. Eikä puhdas toisista välittäminenkään ole tavallista, siinä on vähintään jotain hämmentävää ja epämääräistä, usein syyllisyyttä, kilpailua tai eduntavoittelua. Alvar sen sanoo: ”Minä välitän valikoidusti.” Romaanin lopussa on hetkestä nauttimisen toivoa. Sille voi vähän raivata tilaa, vaikka ympäröivä pahuus ei ole muuttunut miksikään.

Ja niin käy, että Sofi Oksasen Norman hiussotkut kietoivat minut odottamattoman tehokkaasti – jopa viihdyttävästi – juonikiemuroihin, erilaisena elämisen eristäytymistunnelmaan ja kavahtamaan väärinkäyttöbisneksen lonkeroita.

Sofi Oksasen habituksen vuoksi hiusaiheen helposti kytkee kirjailijalle läheiseksi. Niin tai näin, romaanin sisäkannessa kirjailija poseeraa romaanin Eva-hahmohenkisesti. Norman upean ulkoaun ovat luoneet Anne Kursu ja Toni Härkönen.

Sofi Oksasen habituksen vuoksi hiusaiheen helposti kytkee kirjailijalle läheiseksi. Niin tai näin, romaanin sisäkannessa kirjailija poseeraa romaanin Eva-hahmohenkisesti. Norman upean ulkoasun ovat luoneet Anne Kursu ja Toni Härkönen.

– – –
Sofi Oksanen
Norma
Like 2015
romaani
Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen
304 sivua
http://normaross.fi/
Sain kirjan kustantajalta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 syyskuun, 2015 · 8:22 pm

Ham, Ai Weiwei ja minä

Helsingin taidemuseo (HAM) avasi uudistuneet tilansa 24.9.2015. Avajaisiin pääsi kuka tahansa, minäkin päädyin suunnittelemattomasti Tennispalatsin toiseen kerrokseen ja taidekierrokselle. Tilat on puunattu uuteen uskoon, ja jonkin verran sekä teoksista että tiloista sai käsitystä väkimäärän välistä. Selvästi taidemuseon tavoitteena on avoimuus ja saavutettavuus sekä taiteen kaikenkattavuus. Se välittyy myös museon naistenvessasta, jossa on Tuula Lehtisen kaakeli- ja peilitaideteos. Peilissä ounastellaan katsojan kauneutta, ”Et tiedä kuinka kaunis olet”.

Avaus on komea. Alakerrassa on valaiseva kattaus suomalaista maalaustaidetta, sillä Leonard Bäckströmin 100 vuotta sitten perustaman Taidesalongin helmiä on esillä kymmenittäin. Mukana on muun muassa Ellen Thesleffin, Tyko Sallisen, Tove Janssonin, Unto Koistisen ja muutaman uudemmankin taiteilijan töitä. Alakerrassa on myös graffiti- ja videoteoksia.

Vaan kävelepä portaat ylös. Näet töitä, joita et ennen ole nähnyt. HAMin näyttelytekstit tituleeraavat Ai Weweitä ”maailman vaikutusvaltaisempiin taiteilijoihin kuuluvaksi. – – Hän on hevimuusikko, arkkitehti, desingeri, dokumenttielokuvien tekijä, valokuvaaja, kuraattori ja antiikin keräilijä.”

Kaksi näyttelyn töistä saa ensiesityksensä Helsingissä, yhtäkään työtä ei ole täällä aiemmin nähty. Yläkerran isot salit täyttyvät teoksista, joissa puu on hallitseva elementti. Lämmin luonnonmateriaali muovautuu taitelijan työstämänä monimuotoiseksi, niin hiveleväksi luonnonkaltaiseksi tai kulttuurikoristeeksi kuin myös kovaksi kokemukseksi.

Lehdetön, massiivinen, osista koottu oksantynkäinen puu hallitsee vaikuttavana yhtä tilan osaa, valkoinen pagodi toista. Lisäksi puusta on valmistettu huonekalunomaisia laatikoita, laatikostoja ja massiivinen puukenttä. Puusta on myös henkareita ja käsiraudat. Niiden taustana ovat taiteilijan kokemukset kiinalaishallinnon kanssa.
Ai Weiwei 2
Ai Weiwei 3

Töissä on kiinalaiskoukeroita ja kulmikkuutta, näin vastakkaiset piirteet elävät rinnan vastakkaisuuksien maailmassa. Weiwei ottaa kantaa entiseen ja nykyiseen. Niin tekevät myös velkakirjoin tapetoidut seinät ja niillä roikkuvat tyhjät kehykset. Työt herättävät tunteita ja ajatuksia. Osassa on suoruutta, osassa arvoituksellisuutta.

Kohokohta oli itse taiteilijan kuvaama selfie kanssani. Tunnelma oli varovainen ja kuitenki hilpeä, kun Ai Weiwei eleettömästi seisoi museon käytävällä, hieman syrjässä, ja otti auliisti kävijöiden kännyköitä käteensä napatakseen yhteiskuvan. Huvituin siitä, miten noloksi tunsin itseni ja samalla polleaksi. Olen maailmankuulun taiteilijan kanssa hänen ottamassaan kuvassa. Jotain se kertoo maailmastamme, nyt.
Ai Weiwei 1

3 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

22 syyskuun, 2015 · 8:08 am

Kari Hotakainen: Henkireikä

Rikostutkija, Parturikampaaja ja Suntio: nämä palveluammattien tyylitellyt edustajat kohtaavat kuoroharjoituksissa. Henkilöitä yhdistävät jaetut rikolliset ajatukset, teon idut. Tutkielman rikoksista ja tunteista sekä niiden ilmaisuista on julkaissut Kari Hotakainen romaanissa Henkireikä (Siltala 2015). Tänä vuonna olen jo nauttinut Hotakais-herkkua: keväinen Kantaja (Kirjakauppaliitto 2015) ihastutti. Kuinka käy Henkireiän?

Uutuudessa on hienoja oivalluksia. Kuorolaulun eri ääniä yhdistelevä harmoniatavoite sopii vertauskuvaksi moneen asiaan. Pitkän suhteen anatomia avautuu, ja tunteiden tulkkauksesta erottuvat yksilölliset erot. Pökköä pesään lisäävät pohdinnat siitä, missä määrin on asioihin osallinen silloin, kun tietää, kuulee ja eläytyy. Liika kuuleminen ja eläytyminen saattaa suistaa raiteilta. Niksahduksista on suomalainen rikoshistoria tehty.

Elina Warsta on kotimaisen kirjankansitaiteen kärkeä, tässä taas taidonnäyte.

Elina Warsta on kotimaisen kirjankansitaiteen kärkeä, tässä taas taidonnäyte.

En ole nähnyt Hotakaisen Martti Suosalolle kirjoittamaa monologia Palvelija. Mitä ilmeisimmin Henkireikä on jonkinsortin draaman tähteet. Useinhan ylijäämät ovat maistuvia makupaloja eilisen herkuista, jokunen suupala voi hieman jo happamalta maistua, mutta lisää sitä vain napostelee tavoitteena tympeyden peittävä seuraava suupala. Näin käy minun lukukokemukselleni.

Ihmisistä Hotakainen palastelee jopa irvikuvia, karuja totuuksia sanojen ja tekojen takaa. Ihminen näyttäytyy eri tilanteissa ja kanssaeläjille erilaisina, kuoria on kuin maatuskanukessa. Ihmisluonnon kerroksia romaanissa auotaan, silti etäinen tunnelma valtaa minut, ehkä sitä perustelee rikostutkijakertojan väsymys kanssaihmistaakkaan.

Hotakaiselle ominaiset asiayhdistelyt, sanailut ja vertaukset ihastuttavat ja paikoitellen hieman rasittavat; tässä pieni otanta yhdeltä sivulta:

Teko paistaa kuin luu, vaikka taustalla on kuu.

Miehen ei ollut tarkoitus tappaa, vaan antaa samalla mitalla takaisin. Väkivallassa ei käytetä samaa mittaa kuin leivonnassa.

– Meillä kaikilla menee joskus hermot. Vähän kuin jos avaisi ikkunan tuulisena päivänä ja ikkunalaudalta lehahtaisi paperinpala ulos. Silmänräpäyksessä.

Matalaa, korkeaa, säröilyä – samoin kuin kirjan kuorolaisten laulu, se on Henkireiän kielen ja kerronnan rytmi. Ja kirjan hengen mukaan kuorolaisten repertuaari yhdistää ylevää ja maallista, virttä ja viihdettä, josta motoksi voisi valita Robbie Williamsin biisin ”Feel”. Henkireikä, sekin on vaikka mitä, monimerkityksellistä tietysti, niin kuin yksinäisyys tai ihmisen paras ystävä.

Kai jumitun kaipaamaan Kantajan hellää huomaa ja pysyn varautuneena kalseahkon Henkireijän seurassa. Sisarteoksena – tai velipuoliverrokkina – mieleeni putkahtaa Petri Tammisen Rikosromaani (Otava 2012), joka kertoo sekin rikosselvittelijästä ja rikoksista. Tammisen välittämissä vilunkitöissä kyse on kalvavista rikoksista inhimillisyyttä vastaan; kerronta etenee vertauskuvallisesti ja ajatelmiksi kiteytyvin lausahduksin. Rikosromaanissa ja Henkireiässä jäytää enemmän tai vähemmän piiloteltu syyllisyydentunne. Hotakaisella on omat painotuksensa. Siinä se on: painotus, paino – raskas on Henkireiän pohjapoljento.

¬- – –
Kari Hotakainen
Henkireikä
Siltala 2015
romaani
200 sivua.
Ostin itselleni flunssalääkkeeksi.
Muissa kirjablogeissa mm.
Mari A, Kirjapolkuni, Morren maailma, Mummo matkalla ja Lukutoukka.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

20 syyskuun, 2015 · 8:08 am

Robert Louis Stevenson: Aarresaari

Tuttu merirosvoromaani Aarresaari (Avain 2015) ilmestyi syksyn alussa selkokielisenä. Pertti Rajalan mukautus Robert Louis Stevensonin vanhasta seikkailusta aloittaa selkokielisten klassikkojen sarjan.

Viime vuosina on ilmestynyt ilahduttavasti selkokielisiä originaaleja ja mukautettuja kaunokirjoja eri-ikäisille. Näin mahdollisuudet päästä osalliseksi kirjallisesta kulttuurista madaltuvat myös lukijoille, joille yleiskieli on vaikeaa. Samassa hengessä esittelen Aarresaaren selkokielisesti.

Aarresaari

Aarresaari on vanha seikkailu,
joka tehoaa myös nykyaikana.
Selkokielinen kirja vie jännittävälle
merimatkalle ja etsimään aarretta.

Kirjan kertoja on nuori poika, Jim.
Hän tarinoi elävästi ja tarkasti.
Tekstiin on helppo eläytyä,
vaikka tavat, aika ja ympäristö ovat vieraita.
Jim kuvaa osuvasti tilanteita, esimerkiksi:

Kun miehet pääsivät laivalle,
heidän käytöksensä muuttui uhkaavaksi.
He vetelehtivät pienissä ryhmissä ja
kuiskailivat keskenään.
Päivän selvää oli, että kapina uhkasi
meitä kuin ukkospilvi.

Aarresaari on aika pitkä selkotarina,
ja sitä olisi voinut vähän lyhentää.
Poistaisin joitain monimutkaisia ilmaisuja,
ja jakaisin pitkiä kappaleita lyhyiksi.
Uskon silti, että kirja sopii monille lukijoille.

Juoni etenee sujuvasti,
ja sitä on helppo seurata,
sillä lauseet ovat lyhyitä ja tyyli vauhdikasta.
Kirjaa voi hyvin lukea tai kuunnella luku kerrallaan.

Lukujen alussa on hyvä tiivistys juonesta.
Se helpottaa lukemista.
Myös kirjan alun henkilöluettelo auttaa,
sillä tarinassa vilahtaa monta hahmoa.

Yhtä asiaa en olisi muuttanut.
Merirosvolaulu ”Viisitoista miestä arkulla vainaan”
ei voi jatkua vain ”Hei ja rommia pullo!”
Kyllä alussa pitää hihkaista ”Huh hah hei!”
No, tämä on makuasia.

Jos pidät toiminnasta ja jännityksestä,
ihastut tähän kirjaan.
Varaudu siihen,
että taistelut ovat julmia ja verisiä.

Aarresaari on julkaistu suomeksi
ensimmäisen kerran yli 100 vuotta sitten.
Toivottavasti seikkailevat lukijat löytävät sen nyt.
On hienoa, että kuuluisia kirjoja
muutetaan helpoksi kieleksi.

– – –
Robert Louis Stevenson
Aarresaari
Mukautus selkosuomeksi Pertti Rajala
Avain 2015
(alkuperäinen suomennos vuodelta 1909)
seikkailuromaani nuorille ja aikuisille
158 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Tule mukaan selkokirjahaasteeseen: lue lisää tästä blogijutustani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

17 syyskuun, 2015 · 6:46 am

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Esikoisromaaneista lukuvuorossa on kerronnallisesti varmanoloinen ja ilahduttavasti omanlainen esikoinen, Vuokko Sajaniemen romaani Pedot (Tammi 2015).

Pienen itäsuomalaisen kyläkeskittymän rauhaiselon rikkoo susihavainto. Se sitoo romaania, jossa henkilöille sattuu. Rakenne on sirpaleinen, näkökulmakin vaihtelee, mutta zoomailu sinne ja tänne on hallittua. Välillä kurkitaan kyläläisten koteihin ja talonnurkille kaikkitietävästi ja lintuperspektiivistä, ja välillä tilannetta tarkastellaan paikallislehtijutuin. Enimmäkseen seurataan lukiolastyttöä, äiditöntä Mariaa. Marian leski-isä on paikallinen ortodoksipappi, joten seurakunta-asiat ja kirkkovuoden kiertokin on osa tapahtumia.

Viivähdän Marian seurassa, egyptiläisen pyhimyksen mukaan kastetun nuoren naisen aikuistumiskynnyksellä. Siihen kuuluvat hyvä ystävä, ensimmäinen poikakaveri ja mediaesikuvat. Tapahtuu pysäytys. Aika syvälle vajoten Maria joutuu selvittämään elämän ja kuoleman mysteeriä jatkaakseen ja jaksaakseen. Susi on siinä välittäjähahmona.

Susi, tuo intohimoja nostattava luontokappale, on katalysaattori ja vertauskuva. Se on oikea susi tai peto ihmisessä, motiivi, jonka välityksellä voidaan käsitellä inhimillistä reaktiokirjoa. Ei sitä paremmin voi sanoa kuin yksi muori Ritajärven Sanomien mielipidepalstalla:

Ei se ole susi joka ongelmia aiheuttaa, ihminen itse se on se ongelma.

Pedot-romaanin tunnelma ja kieli kiehtovat minua. Sajaniemi silppuaa aineksia, puhaltaa ne ilmaan ja antaa niiden leijua raskaista latauksista huolimatta. Alku lupaa paljon, keskivaiheilla on hieman turhaa haahuilua, ja loppuosa on komea. Tavallaan tarina on esikoiselle tyypillinen kasvukertomus, mutta tuoreesti se tarjoillaan. Ehkä perinteiset tyttöjen itsekidutuskonstit ovat turhan ilmeistä materiaa. Vaan eipä pysty ennakoimaan, miten juoni etenee.Pedot

Pedot onnistuu aika hyvin siinä, että asioita ei selitetä, niitä näytetään tai vain vilautetaan. Se ruokkii mielikuvitusta. Mariasta saa eniten vihiä, mutta antaa romaani aineksia muistakin, esimerkiksi Marian isää voisi ruotia tai vilahtavia kyläläisiä, persoonia kaikki, vaikka vain ohimennen sipaistuja.

Romaani on ahdettu täyteen tärkeitä aiheita, välillä vaarana on elämäntuskainen pakahtuneisuus, mutta kuitenkin tarina saa tarpeeksi happea. Siksi on luonto, metsän, maan ja elävien läheisyys, kerronnan keuhkot. Kirjassa on paljon kaunista. Monet kuvaukset huikaisevat, lauseet hivelevät. Uskonaineksia hyödyntäen sanoisin, että Pedot sisältää kärsimystä ja vapahduksen.

Ei se ole sen vaikeampaa: se on kuin hengittäisi. Kuin antaisi ilman tulla, sallisi sen sulautua osaksi itseään, tietäisi että hengittää maailmaa ja elää siinä – se on kuin olisi olemassa.

– – –
Vuokko Sajaniemi
Pedot
Tammi 2015
romaani
308 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Sajaniemestä lisää Ylen blogissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 syyskuun, 2015 · 8:32 am

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Viisikymppisen naisen asenneopuksille on tilausta. Bridgetjonesinsa lukeneet keski-ikäiset ovat merkittävä lukijapotentiaali kevyelle kirjallisuudelle, jossa on pintahilpeyden ohella sanottavaa naiselämän perusasioista. Kaisa Haatanen osuu saumaan kirjallaan Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga 2015).Meikkipussin

Suoruus ja häpeämättömyys on Haataisen kirjan valtti. Minäkertoja Tytti Karakoski on keskiluokkainen, hyvätuloinen, matkusteleva, kulttuurikokemuksista innostuva hitusen alle 50-vuotias itsellinen nainen. Vuorotteluvapaa virittää hänet kokoamaan elämänsä aakkoset. Rakenne on yksikertainen ja sopivan kekseliäs: lyhyet jutusteluluvut tärkeistä asioista etenevät aakkosjärjestyksessä.

Tärkeitä voivat olla haaveet, onni, perhe ja raha – muun muassa. Omat lukunsa ansaitsevat myös ihokarvat, kohdunpoisto, kuolema ja tenaleidit. Kevyen ja raskaan, helpon ja vaikean yhdistelmät riemastuttavat, ja etenkin raikas suoraan sanomisen meininki ihastuttaa. Kertoja on sinut sinkkuutensa ja ikääntymisensä kanssa, eikä hän kaihda katsoa elämän lieveilmiöitä. Erityishuvitusta tuottavat esimerkiksi luvut, jotka kuitataan yhdellä ja kahdella virkkeellä: seksi ja rakkaus. Mitäpä niistä muuta.

Kaikenlaisista muista perhemalleista puhutaan nykyään eri yhteyksissä paljon, mutta ei aikuisperheestä. Minulla on ilo ja murhe kuulua aikuisperheeseen, jossa meitä on isä, äiti ja kaksi lasta.

Meikkipussin pohjilta kuvailee eläviä ja surkuhupaisia tilanteita seitsemänkymppisten vanhempien ja viisikymppisten lasten kohtaamisista. Niissä sekoittuvat lapsuusperheen ikiasetelmat aikuisten olemiseen. Sekä perhetilanteissa että kertojan yksinolon hetkinä kirkastuu asiantilojen hyväksymisen tunne: juuri näin voi elää, juuri näin minulla menee. Hyvä.

Haatanen pöyhii onnistuneesti naiselon meikkipussinpohjan suttuiset töhnät ja ihanat elämänehosteet. Pussinpohja tulee nopeasti vastaan, se sopii tässä tyylilajissa. Jotain toisteisuutta tarinoinnissa on, ei ollenkaan haitaksi asti, sillä teksti on vaivatonta, viihdyttävää.

– – –
Kaisa Haatanen
Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga 2015
romaani
170 sivua.
Lainasin kirjastosta.

”Kalkkunakirjallisuuden” avauksesta ja sen kolumnityylistä ovat kiinnostuneet ainakin Airi, Arja, Siina ja Taika.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 syyskuun, 2015 · 9:52 am

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Verbaali ajan ja tilanteen vangitseminen on hetkien tallennusta ja lähenee valokuvausta. Kirjaimista koostuvat sanat, sanoista lauseet ja virkkeet. Kokoan niistä mielikuvat – mielen valokuvat. Näköaistin kautta niin luettu kaunokirjallisuus kuin valokuvatkin välittävät tarinan. Kummankin ilmaisutavan erittelyssä voi käyttää verbiä ”kuvata”.

Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon.

Valokuvaamisen taito ja taito kuvata valokuvaajan elämää kiinnittävät minut Pauliina Vanhatalon romaaniin Pitkä valotusaika (Tammi 2015). Sellaiset kuvankehityslitkut on nyt onnistuttu sekoittamaan, että tarina ja päähenkilö ilmestyvät selkeinä ja painuvat mieleen. Kohdistus, rajaus ja sävyt ovat tarkoituksenmukaiset.pitkä valotusaika

Kirja on kuvakavalkadi Aarni Koskinivan elämästä vuodesta 1965 vuoteen 2015. Näytillä on muutaman vuoden varrelta valikoituja tilannekuvia epätoivoisesta 17-vuotiaasta nuorukaisesta ammatilliset tavoitteet saavuttaneeseen seitsenkymppiseen. Olisin voinut Aarnin elämäntarinasta nauttia ihan kronologisenakin kerrontana (hieman Stonerin tapaan), mutta toki romaanin ajatusmaailmaan sopii rakenteen aikapalastelu. Vaikka juuri luin Matti Röngän Einon, jossa valokuvilla on tarinan tavoitusmerkitys, ja vaikka Tommi Kinnusen Neljäntienristeyskin lähettää valokuvausaihe-etiäisiään, on Pitkä valotusaika omaperäinen ja kirkas teos.

Aarni pelastuu elämään pestautuessaan tädin valokuvausliikkeeseen. Kameran taa kätkeytyminen ja kuvien kehittäminen pimeässä antavat suojan syrjään sysitylle nuorelle miehelle. Koti ja koulu ovat murjoneet oppimisvaikeuksisen ja kömpelön nuoren itsetunnon itsetuhon partaalle. Elokuussa kokosin kesän romaaneista löytämiäni oppimisvaikeushenkilöitä, ja joukkoon sopisi Aarni poikineen. Aarnin kokonaispersoonaan liittyy nujertuneisuus, seuraus kalvavasta huonommuudentunteesta, jota ei oikein mikään kitke pois. Sakari-pojalla ja muilla Aarnin lapsilla on aivan toiset lähtökohdat:

Toisin kuin Aarni pienenä he eivät jääneet seisoskelemaan ja tarkkailemaan ikäisiään vaan olivat ensimmäisinä rakentamassa leikkiä ja vetämässä muita siihen mukaan. Ja vaikka Sakarilla oli ollut lukemisvaikeuksia kuten Aarnilla, aikakin oli toinen. Sakari oli saanut diagnoosin, oman lukiopettajan, tukiopettajan ja Ilsen vankkumattoman tuen. Aarnille oli mysteeri, miten poika saattoi pitää itseään niin fiksuna, vaikka hän vielä 12-vuotiaana selaili Aku Ankoista mieluiten vain kuvia.

Valokuvaus kantaa Aarnia. Silti siihen niin kuin moniin muihunkin elämänvarren asioihin liittyy virhetulkintoja ja pettymyksiä, eikä Aarnin taiteellisia ambitiota moni ymmärrä. Menestyvä ja ristiriitainen Teuvo-ystävä kyllä ne käsittää, liiaksikin, rakas Ilse myös. Romaanissa on muitakin tärkeitä henkilöitä kuin Aarni, mutta heidät nähdään vain suhteessa päähenkilöön. Ilsestä on kyllä muutama huikea tutkielma, aikuisen naisen rajojen hakemisen hetki. Romaani on Aarnin, enkä vingu muun henkilöporauksen perään, sillä Aarni on seurassani epätäydellisen täyteläisenä, kaikki sympatiani saavana.

– Emmää kovin ahkera, Aarni sanoi. – Enkä rehellinenkään.

Näin Aarni minulle esittäytyy. Olen aivan ihastuksissani miehen muotokuvasta: romaani antaa arvoa työnsä hoitavalle kuvaajalle, joka rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, kestää iskuja, tekee korjaus- ja väistöliikkeitä, pohtii syy-seuraus-suhteita ja ymmärtää sekä luulee ymmärtävänsä. Hyvä romaani ei tarvitse huikeita draamahypähdyksiä, tavallisen elämän tuokiokuvat riittävät kertomusjännitteeksi – ja sitten on niksahdus, joka muuttaa elämän.

Alakulo on romaanin tunnelmapohja, mutta siihen sekoittuu paljon muutakin. Iloitsen Aarnin onnenailahduksista. Voi miten koskettavia ovat nuoren miehen kuvausreissut ja rakastuminen, keski-ikäisen lämpö, ylpeys vaimostaan sekä varovaisenläheinen ukkius. Ja miten katkera hetki – ei edes katkeransuloinen – on Aarnin ison unelman toteutuminen (tunnen lymyäväni pallea pakottaen pariisilaisen gallerian nurkassa).

Aarnikin vaikeni ja asettui rinnalle kuvia tutkimaan, näki mitä oli joskus katsonut tarkkaan ja muisti paljon sellaista, minkä oli rajannut otosten ulkopuolelle.

Pitkä valotusaika on yksi kirjasyksyni valopilkuista. Romaanin kerronta on varmaa, levollista ja avaraa sekä oululainen murre muhevaa. Haikeana jätän Aarnin seuran. Onneksi voin palata kuviin, joita hänestä ja hänen tuotannostaan mieleeni valottui.

_ _ _
Pauliina Vanhatalo
Pitkä valotusaika
Tammi 2015
romaani
223 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Ompulle tämä romaani puhuu valokuvaa (hienosti ilmaistu, hieno postaus – ja saman sitaatin näemmä poimimme), Bleu tunnelmoi ja huokailee ihastuneena sekä Lukutoukka uppoutuu nuoren miehen ajatusmaailmaan.

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

11 syyskuun, 2015 · 8:26 am

Herman Koch: Naapuri

En ole aiemmin lukenut Herman Kochin kirjoja. Uutuuden lievetekstissä sanotaan edellisestä Lääkäri-romaanista: ”Kirja alkaa yhtenä teoksena, jossa lopetettaessa osoittautuu kuitenkin piilevän eri tarina kuin se, mitä lukija on arvellut lukevansa.” Juuri näin minua vedättää romaani Naapuri (suom. Sanna van Leeuwen, Siltala 2015). Tai oikeastaan en pysty koko romaanin ajan ennustamaan, mitä tuleman pitää, mistä on kyse. Virkistävää!

Runsas romaani sisältää tarinan, sisätarinoita ja kehyskertomuksia. Kerrontatapa vaihtelee teitittelevästä minäkerronnasta kolmannen persoonan kuvauksiin, ja näkökulmiakin on useita. Sekavaako? Ei. Koch on kerrassaan taitava kertoja, ja mitä ilmeisemmin suomentaja myös. Alkuosuus, jossa ”naapuri” tekee itseään tykö, imaisee heti mukaansa. Tunnelman salaperäisyys pakottaa minut seuraamaan johtolankoja. Olematta varsinainen dekkari Naapuri jännityttää.

Ydintarina on nuorten 17-vuotiaiden lukiolaisten Lauran ja Hermanin romanssi, johon vaikuttaa Landzaat-luokanvalvojan pakkomielteinen ihastus Lauraan ja selvittämätön katoaminen. Tästä vuosia sitten tapahtuneesta ”tositarinasta” vanheneva menestyskirjailija M. on aikanaan kirjoittanut fiktiivisen suosikkiromaanin. Nykyhetkessä M. ja naapuri lähenevät toisiaan, ja tositarina alkaa paljastua.

Yksi romaanin teema on fiktion ja faktan rajojen haku tai hukkaaminen. Lähtökohtaisesti jokaisen kokemus eroaa toisistaan – mikä siis voi olla faktaa? Naapurin kuvaama katoamistapaus taustoineen on ollut faktaa, joka on peruuttamattomasti vaikuttanut tapahtumiin osallistuneisiin. Siitä kirjailija M. on vääntänyt fiktiota, sumuttanut faktoja ja sepittänyt todenkaltaista, ja se on vaikuttanut osallisiin ja ulkopuolisiin. Fiktio vaikuttaa faktan tulkintaan, ja pohjimmaisen totuuden tietää mahdollisesti vain yksi.Naapuri

Tässä romaanissa olisi vaikka mitä pöyhittävää. Yhteiskunnan, siis Hollannin, tilasta on sanottavaa. Kirjailijuudesta karistetaan kaikki illuusiot, niin myös koko kirja-alasta. Kirjallisuudesta ja lukemisestakin on sanottavaa. Siinä on terävää, jopa julmaa ihmisyysmietintää. Yksioikoisuuteen ei millään alueella sorruta.

Mitä me odotamme kirjalta? Että henkilö kehittyy johonkin suuntaan – oivaltaa jotain? Mutta entä jos kehitystä ja oivaltamista ei tapahdu? Sehän on pohjimmiltaan paljon lähempänä todellisuutta. Ne ihmiset, jotka kehittyvät elämässään, voidaan laskea yhden käden sormilla. Oivaltamisesta puhumattakaan. Ei, todellisuutta on se, että me pysymme aina samanlaisina.

Minä lumoudun Kochin tavasta kuvata henkilöitä. Ihmismieli ei ole kaunista katsottavaa, kiinnostavaa kyllä. Monisävyisesti nähdään etenkin nuorten keskeneräisyyden ja hävyttömän itsetietoisuuden harmaat alueet. Ihmisten valtaa toisiinsa puretaan monissa kohtaamisissa. Nuorisokuvauksessa se kärjistyy ”mukavan ja toverillisen” opettajan sekaannuttua rajattomuuteensa. Kaikkiaan romaanin henkilökuvaus on kirurgimaisesti avattua: paljon paljastuu inhimillisen elämän sisuksista. Mutta kaikkea ihmisessä ei voi avata, ja sen arvoituksen vääjäämättömyys hönkii romaaniin henkeä.

Naapuri jää mieleen mylläämään pitkäksi aikaa. Siinä on tiettyä kyynisyyttä, mutta se ei näverrä kerrottua. Henkilöiden ja kerronnan aukot huutavat täytettä, ja koitan paikata niitä kirjan vihjeillä ja omilla johtopäätöksilläni, hyväksyn myös selittämättömyydet, pyöriskelen niissä.

Lukija lukee kirjan. Jos kirja on hyvä, hän unohtaa itsensä. Se on kirjan ainoa tehtävä. Jos lukija ei pysty unohtamaan itseään vaan ajattelee lukiessaan jatkuvasti kirjailijaa, kirja on epäonnistunut. Lukuilon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Joka tahtoo kokea iloa, ostakoon lipun vuoristorataan.

Unohdin itseni ja kirjailijan Naapuria lukiessa. Kirja on hyvä. En tarvitse lippua Lintsille, ihan riittämiin lukukokemus tuottaa minulle mielihyvää. Nyt lukemisen jälkeen havahdun: naapuri ja kirjailija M, sama etunimi kuin kirjan kirjoittajalla – mitä se meinaa? M. ja kaikki muutkin vain yhdellä kirjaimella mainitut kirjailijat – ovatko tosielämäpohjaisia? Antaa olla, Naapuri on vuoden käännösromaaneista parhaasta päästä.

– – –
Herman Koch
Naapuri
Suomentanut Sanna van Leeuwen
Siltala 2015
romaani
516 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita ihastujia ovat mm. Leena Lumi, Mari A., Annika, Mai ja Krista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 syyskuun, 2015 · 7:00 am

Haasteita ja selkokirja Presidentin painajainen

Hyvää kansainvälistä lukutaitopäivää! Tervetuloa mukaan muistamaan, että maailmalla tallaavista aikuisista on vielä viidennes lukutaidottomia. Suomen pakolaisavun tämän vuoden lukutaitokampanja on nimeltään LAHJOITA LUKUTAITO. Keräyksen keskiössä ovat pakolaiset, joiden koulunkäynti on ollut mahdotonta. Keräyksen avulla mahdollistetaan lukutaitokoulutus. Lisätietoja ja suora klikkaus lahjoitussivulle on tässä linkissä.

 

Suomalaisten lukutaito on hyvällä tolalla, joskin kaikissa viime vuosien tutkimuksissa ja selvityksissä taitotasossa nähdään laskeva trendi. Etenkin nuorten aikuisten ja nuorten lukemisen taidot ovat heikentymässä. On myös hälyttävää, että iltasatulukeminen on vähentynyt – tuo läheisyyttä ja kokonaiskehitystä tukeva arvokas traditio, jolla tuuditetaan tulevat polvet mielikuvituksen ja kielentaitojen ytimeen.

Selkokeskuksen arvioin mukaan noin 10 % suomalaisista hyötyy selkokielestä, joissain tilanteessa jopa tuplamäärä. Lukutaitoon kannustamisen kunniaksi esittelen alakoululaisille suunnatun selkokirjan, koska selkoromaani parhaimmillaan houkuttaa lukemaan ja nappaamaan itselleen ajatuksia avartavan harrastuksen sellaisillekin lapsille, joille lukeminen on vaikeaa ja hidasta.

Maiju Mäen selkoromaani Presidentin painajainen (Opike 2015) on jatkoa lastenjännärille Pulmista pahin (Opike 2011). Uusi kirja toimii kyllä itsenäisesti. Kiperiä mutta aika kilttejä tilanteita ratkoo toimelias Seela-tyttö, joka osaa puhua eläinten kanssa. Nyt Seela on vierailulla Tyyne-tädin luona ja päätyy setvimään sekä erilaisia eläinongelmia että presidenttiä uhkaavan nolon tilanteen.

Juoni lähtee käyntiin aika hitaasti, mutta uskon, että joustava kerronta pelaa niin hyvin, että lukija tai kuuntelija jaksaa odottaa noin 40 sivua, että siirrytään hieman jännittävämpään vaiheeseen. Pidän kovasti luistavasta kielestä. Se on selvästi selkokieltä, ei kuitenkaan helpointa selkokieltä, sillä tarina on pitkähkö ja siinä on vaihtuvia tapahtumakäänteitä sekä paljon henkilöitä, etenkin vilahtavia eläinkavereita.

Samaan hengenvetoon totean, että Presidentin painajainen on sujuvaa ja sidosteista, siis nautittavaa tarinointia. Selkoulkoasu tukee lukemista, sillä kapeat palstat ja lyhyet kappaleet helpottavat tekstiä. Luvut ovat oivallisen pituisia. Näen sieluni silmin, miten kirja toimii alakoulun ensimmäisillä luokilla jatkokertomuksena opettajan lukien sitä luku kerrallaan.

Kerrassaan manio lisä on kirjan lopun tehtäväpaketti. Siinä on näppäriä tehtäviä keskittymiskyvyn, tekstitaitojen, kielellisen tietoisuuden ja mielikuvituksen kehittämiseksi. Toivottavasti kodit ja koulut nappaavat käyttöönsä kirjaa elävöittävät hyvät tehtävät.Presidentin painajainen

 

Muistutan vielä käynnissä olevasta selkokirjahaasteesta (blogissani 12.8.). Lue selkokirja ja kerro kokemuksistasi kommentoiden blogiini 2.10. Voit toki levittää selkokirja-aatoksiasi muutenkin somessa tai yhteisöissäsi. Haasteen idea on jatkaa selkokeskuksen mottoa JOKAISELLA ON OIKEUS LUKEA.

_ _ _
Maiju Mäki
Presidentin painajainen
Opike 2015
selkoromaani lapsille
110 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

6 syyskuun, 2015 · 8:00 am

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Lankesin Päivi Alasalmen edellisen romaanin Joenjoen laulu (Gummerus 2013) taikapauloihin. Ihastuin kolmeen erilliseen, eriaikaiseen tarinaan saamelaisuudesta. Niiden leikkaukset olivat viitteellisiä, ja romaanin kuvaus- ja käsittelytapa antoi askaretta mielelle.

On aika palata Joenjoen varrelle. Edellisen romaanin Soruian tarina jatkuu romaanissa Pajulinnun huuto (Gummerus 2015). Aanaarissa eletään vuotta 1525, ja muutama vuosi on kulunut siitä, kun pirkkalainen Kaukomieli jätti synnyttävän saamelaisnaisensa Soruian oman onnensa nojaan. Neuvokas nainen on jatkanut pystypäin elämäänsä kotikylässä.

Tämä oli ollut lenseä kesänalku tähän asti, ja tulossa oli oikea kuuma maitokesä. Kotipeuroillemme syntyisi paljon vasoja, ja saisimme lypsää vaatimilta maitoa omille lapsillemmekin. Ajopeuramme söivät vihreitä kasveja, heinää ja lehtiä. Hirvaat lihoivat kyljistä leveiksi ihan silmieni alla ja hankkivat kuntoa sitä aikaa varten, kun niiden tuli taistella keskenään vaatimista.

Romaani kuvaa saamelaiskylän vuodenkiertoon ja luonnonuskontoon luottavan kansan elämänmuodon törmäystä valtaa ja varallisuutta hamuavien turmiokulttuuriin. Pirkkalaiset tulevat ahnehtimaan joen kultaa, samalla perimään veroa kuninkaalle, ja porukan kelvoton munkki koittaa väkisin kastaa väkeä Hiesuksen uskoon. Tämä on täysin käsittämätöntä aanaarilaisille. Asetelma on ilmiselvä, ja siksi romaanin draaman kaari ei ole yhtä jäntevä kuin saamelaisten jousipyssyt.

Soruian minäkerronta on kronikkatyylistä. Pääsääntöisesti se on tapahtumakuvausta melko lyhytvirkkeisesti. Välillä kertoja selventää tunteitaan, purkaa ajatuksiaan ja havaintojaan omasta ja kanssaihmisten käytöksestä. Tunteiden ailahtelua on myös, ja ruumiillisuus välittyy tekstistä. Läheisistä välittäminen kerrotaan koruttomasti mutta omistautuvasti. Yksinkertaisen ilmaisun tavoittelu on ymmärrettävää, se on suhteessa oppimattoman kansannaisen osaan. Arvelen, että pinnalta simppeli tyyli joko viehättää tai vieraannuttaa. Minä hyväksyn tyylin tilanteenmukaiseksi: uskon kertojaan.

Minut oli nostettu ja siunattu. Minua kylmäsi ja kauhisti huomata, että olin saanut kykyjä, joita annetaan harvalle, ja vain silloin kun elämä on muuttunut mahdottomaksi jatkaa ilman niitä lahjoja. Minä otin nöyrästi henkimaailman lahjat vastaan, sillä jos niistä valittu ihminen kieltäytyi, hän sai jumalten vihat ylleen niin ankarina, että saattoi menehtyä niihin.

Kertoja on yhteisössään poikkeushenkilö. Hän on kyläpäällikön tytär, häpeällisestä menneisyydestään huolimatta hänellä on asema. Hän on neuvokas ja osaava. Soruia on myös shamanistinen näkijä – naiselle tavaton taipumus hänelle hyväksytään. 

Löydän hahmosta yhtymäkohtia Paula Havasteen Tuulen vihat ja Maan vihat -romaanien (Gummerus 2014 ja 2015) Kertteen, joka hänkin näkee henkiä, luottaa luonnonuskoon kristinuskon torjuen, tekee uhrauksia rakkaittensa vuoksi sekä ratkoo pulmia nokkelasti ja järkeillen, välkymmin kuin muut. Kertojapäähenkilöiden besservisseriys häiritsee hieman, vaikka etenkin Soruia piehtaroi syyllisyydentunnoissa. Näissä historiallisissa romaaneissa minua askarruttavat aktiivisten naisten modernihkot aatokset ja toiminnot sekä jokuset nykymaailmalta särähtävät sanat ja ilmaukset.Pajulinnun huuto

Sekä Havasteen että Alasalmen historiallisissa romaaneissa vakuuttaa arkielämän toimintojen ja ympäristön kuvaus. Muinaiset tavat, uskon ja luonnon yhteys sekä vuodenaikojen vaihtelu ja työaskareet ovat kerrassaan kiehtovaa luettavaa. Etenkin Lapin lumo leviää minuun Soruian välittämänä: joki kivikkoineen, järvi joutsenineen, tunturi seitoineen, kanervikko tuulineen ja tuoksuineen.

Alasalmen romaanissa on luontosymboliikkaa. Pajulinnun huuto on jo nimenä täräyttävä: pieni lintu reagoi voimakkaasti. Se kuvaa hyvin tragediaa, joka rauhanomaista saamelaiskylää kohtaa kulttuurien arvomaailmoiden törmäyksessä. 

Pidän juonenjuoksutusta viivyttelevänä. Sen ei tarvitse olla huono asia, sillä muinainen ajantuntu on toinen kuin nykyinen. Minä toivoin ehdoitta heittäyväni tarinan vietäväksi, vaan jostain syystä jäänkin usein tähyämään joenjokiselle vastarannalle, etäälle, mustavalkoisia virtoja seuraten. Ei se estä nauttimasta kulttuurikuvauksesta. Arvostan Alasalmen tapaa elävöittää kovin harvoin kaunokirjallisuudessa nähtyä alkuperäiskulttuuria – sen voi mainita kulttuuriteoksi.

– – –
Päivi Alasalmi
Pajulinnun huuto
Gummerus 2015
romaani
286 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

5 syyskuun, 2015 · 10:40 am

Matti Rönkä: Eino

Tein mitä voin. En sitä mitä halusin.

Että semmoiset elämänehdot. Monella on. Sellaiset on myös Matti Rönkä luonut Eino-romaanin (Gummerus 2015) nimihenkilölle, yhdeksänkymppiselle sotaveteraanille, vaikeaksi mainitulle puolisolle ja isälle. Aivoverenkiertohäiriö pysäyttää teräsvaarin kartoittamaan elettyä elämää ja sen kärkikokemuksia.

”Tapoitko sinä sodassa monta?” Joonas kysyi.
”Tapoin minä. Muutaman”, Ukki sanoi arkisesti. ”Ei taivaaseen asiaa senkään puolesta. Mutta ei niitä voi joka päivä ajatella. Syntejä. Ne vain pitää kestää. Vaikka peitellä johonkin muuhun touhuun.”

Kohta ei ole enää ketään kertomassa rintamakokemuksista tai sodanjälkeisestä sopeutumisesta. Se on mielestäni yksi Röngän romaanin terä, joka satuttaa minua. Einon tavoin monet hautasivat hirveydet jos jonkinmoiseen touhuun: oli jatkettava elämää, elätettävä perhettä ja rakennettava hyvinvointiyhteiskuntaa. Ei ollut traumaterapiaa tarjolla, vaikka koko kansakunta olisi sitä tarvinnut. Tehtiin, ei puhuttu.Eino 1

Kerrontarakenne toimii Eino-romaanissa hyvin. Eino muistelee mennyttä, paljon sodanjälkeisiä, ja sinnittelee nykyhetkessä tietäen, että hän rimpuilee ajan ja muistin reunalla. Pojanpoika Joonas on elämänvalintojensa alussa lukion ja armeijan jälkeen – samanikäinen kuin sodasta palannut Ukki mutta aivan eri maailmasta ja lähtökohdista. Joonaksella on hyvä yhteys ukkiin ja mennyt kiinnostaa. Siinä välissä heiluu Einon poika ja Joonaksen isä. Vaikeita ovat kontaktit isien ja poikien välillä, niissä on liiallisia odotuksia hämmentämässä aitoa kohtaamista. Käy selväksi se, että lähimmistä ei tarvitse tietää kaikkea.

Eino on miestutkielma. Naisilla on taustamerkitys, vaikka he ovat enimmäkseen kuin hiertäviä kiviä kengässä. Einon ja Kerttu-vaimon suhde on kipeä, ja pidän vähäeleisestä vihjeistöstä, kuten avioliiton odotusten ja toden ristiriidasta ja pingottuneesta asemasodasta. Einon Neukku-rajantakainen seikkailu on kuin rauhan aikaan sopeutumattoman nuoren miehen toiveuni, sellainen köyhän miehen Bond-vaihe ennen ura- ja perhepuurtamista. Myönnän: on se selittävä tekijä Einon loppuelämän suunnalle ja suhteille.

Kovia ovat menneet polvet kokeneet, silti olen aistivinani jonkinsorttista toiveikkuutta. Piehtarointi pahassa riittäköön, ihminen voi vapautua menneistä, synneistäkin, jos haluaa. Ei se yksiselitteistä kuitenkaan ole.

Koskaan ei ole myöhäistä hankkia onnellinen vanhuus.
Onko se liian julmaa katumusta. Sitä pitää miettiä, epäillä.

Rönkä kertoo tiukasti. Kerronta on ekonomista ja selkeää, ja se avaa tekojen lisäksi ajatuksia ja tunteita. Liikutun Einon elämän tilinteosta. Ymmärrän hyvin sen, että sukupolvilta toisille siirtyvät asetelmat, jännitteet ja ilmapiiri. Siksi ei Einoon riitä vain nimihenkilön näkökulma, vaan tarvitaan tuore Joonaksen osuus, vaikkei se kovin syvälle yllä. Ja tarvitaan myös Einon pojan kapea osuus, pärjäävän ja avioliitossaan seesteisen aikuisen miehen, vaikkakin isän varjossa kasvaneen. Einon ehtoo etenee suoraselkäiseen hyväksymiseen: on monia asioita, joita ei voi muuksi muuttaa eikä sanoiksi pukea, mutta niiden kanssa eletään ja kuollaan.

Eino ihastuttaa todenoloisella henkilökuvauksella. Valokuvien rooli menneen dokumentteina viehättää myös. Romaaniin valikoituu jotain elämän varrelta kuvien tapaan. Entisen pysäytys mustavalkoiseen hetkeen sisältää valöörivaihteluita, joista ei voi kaikkea kertoa. Uppoudun elämänmenon albumiin, jonka Rönkä minulle taitavasti avaa.

Eino-romaanin kansi tukee kirjan sisältöä. Saippuakuplilta vaikuttavat valokuvaväläykset ilmentävät hyvin romaanin henkeä: mennyt näyttäytyy hetkittäisinä kuvajaisina koetusta. Joskus kuplia katsoo yksin, välillä joidenkin toisten kanssa, mutta kukin tavallaan nähden, muistaen tai arvaillen, vaikeasti toisten kanssa jakaen.Eino 2
_ _ _
Matti Rönkä
Eino
Gummerus 2015
Kannen suunnittelu Jenni Noponen
romaani
235 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Myös Kaisa-Reetta ja Hyllytonttu ovat vaikuttuneet Einon kuvauksesta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

2 syyskuun, 2015 · 5:03 pm

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Aivan samoin voin todeta nyt kuin Rautakolmion (Tammi 2013) aikoihin: mukava tavata vanha tuttu ja kuulla kuulumiset. Leena Lehtolaisen Surunpotku (Tammi 2015) päivittää useita vuosia ja 12 kirjan verran tuttavapiiriini kuuluvan Maria Kallion oman ja perheen elämäntilanteen, työkavereidenkin. Siinä sivussa seuraan yhtä murhatutkintaa ja pääsen perille poliisiorganisaation uusimmista säästötoimista.

Leena Lehtolainen kirjoittaa varmaa, arkista jännityskirjallisuutta. Mitään huikeaa vauhtia tai piinajännitystä ei tarvitse pelätä tai odottaa. Henkilöt ovat tavallisia, perheet suomalaisia ydin- ja eroperheitä. Rikokset ovat pääsääntöisesti murheellisia sattumuksia, usein pienet tölväisyt kasvavat kauheisiin mittoihin. Vaikka Surunpotkussa liikkuu rahaa ja jalokiviä, eivät ne tarinaan erityistä glamouria luo.

Lehtolaisen luomat henkilöt ovat monesti kissaihmisiä. Näin hurjaa menoa ei kyllä kirjoissa ole.

Lehtolaisen luomat henkilöt ovat monesti kissaihmisiä. Näin hurjannäköistä menoa ei kyllä kirjoissa ole. (Kuvan kissa kyllä haukottelee…)

Mies murhataan kirkkoon, ja tapauksella on joku kytkentä uhrin vaimon lapsuusperhesuruun. Rikostutkinnasta totean sen verran, että Maria toimii jälleen jämäkästi tutkintamenetelmien mukaan. Tiimityöskentely Koivun ja Puupposen kanssa on hioutunut sulavaksi, ja kuulusteltavien puhuttamiseen on toimivat rutiinit. Aika hitailla kierroksilla kerronta kulkee, tiivistämisen varaa olisi, etenkin kun loppuratkaisu ilmestyy ainakin minulle äkkiväärästi. Mutta eihän poliisityö etenekään suorin kaavoin, Marian mukaan:

Olin päätynyt toimittamaan ihmisiä telkien taakse vaikka en läheskään aina tiennyt, päätyivätkö sinne suurimmat syylliset. Toisinaan kadehdin Anttia: matematiikka oli ytimeltään kirkasta ja selkeää, mutta antoi myös mahdollisuuden löytää uusia teorioita. Minun yhtälössäni kaksi plus kaksi oli joskus neljä ja toisinaan miinus viisi. Välillä vastausta ei löytynyt laisinkaan.

Keskeinen teema on perhe. Sivujuonteena on varhaiskypsän 11-vuotiaan onneton tapaus ja hyvinvoivan perheen tapa jättää teininalku heitteille. Marialla on tasapainoinen koti, menestyvät lapset ja leppoisa mies, joskin mietittävää riittää sisarussuhteissa. Koivun kotitilanteen raskaus on tässä sarjan osassa kaikkein riipivin, se ylittää murhatutkintatragediat.

Maria Kallio -sarja on viihdyttävä ja turvallinen. Sitä saa, mitä tilaa: kotimaista hötkyilemätöntä murhatutkintaa ja tyyntä tarkastelua tutkivien poliisien privaattiminästä. Ei erityisen eloisaa eikä jännittävää. Tekstin joukkoon sujautetaan ajankohtaista ja liberaalia yhteiskuntanäkemystä.

Surunpotku on taite, sillä tuttu tutkintaryhmä lakkautetaan. Mitähän siitäkin seuraa? Seuraako jatkoa:  millaista työtä Maria jatkossa tekee, entä Puupponen ja miten käy Koivun perheen?

Se, mikä tässä osassa jäi todella vaivaamaan, on se, millainen humppa tuo suosikkibiisi ”Surunpotku” mahtaa tai voisi olla…

– – –
Leena Lehtolainen
Surunpotku
Tammi 2015
dekkari
432 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: