Minun on vaikea jättää kirja kesken. Bloggaajaystäväni Arja sanoo, että maailma on pullollaan hyviä kirjoja ja aika rajallista, joten on viisautta siirtyä surutta vetämättömästä vetävään kirjaan. Mutta kun kirja on fanittamani tekijän teos!
Margaret Atwoodin romaaniin Uusi maa (suom. Kristiina Drews, Tammi 2015) syöksyn suurin odotuksin. Tiedän kokemuksesta Atwoodin pujottelevan taidokkaasti kerronnan lenkeissä ja luovan vangitsevia tilanteita. Esimerkiksi Orjattaresi ja Sokea surmaaja läikehtivät lukumuistoissani timanttisina. Vaikka jo Atwoodin trilogian edellisissä osissa Onyx ja Crake ja Herran tarhurit huomasin lukuvetoni selittämättömästi nykivän, lähdin Uuteen maahan toiveikkaana.
Vaan hyydyin. Jumiuduin ja matelin jähmeänä, vaikka dystopia kertoo tärkeitä ihmiselosta.
Mitä syödä, missä paskantaa, miten suojautua, mitä ja kenet surmata: siinäkö ovat perusasiat? miettii Toby. Tähänkö on tultu, tai vajottu – tai ehkä palattu?
Entä ketä sinä rakastat? Kuka rakastaa sinua? Ja kuka ei rakasta? Ja, tarkemmin ajatellen, kuka todella vihaa sinua?
Ihmiskunta on ekokriisin myötä karsiutunut ja vallalla ovat viidakon lait. Pienen ihmisyhteisön kanssa hengailevat rotutuunatut crakelaiset, mutkattomat lisääntyjät. Heimon älyllinen kehitys on pysäytetty konkreettiseen ajatteluun. Itse asiassa Atwood kuvaa taitavasti sitä, miten crakelaisten kanssa pitää käyttää selkokieltä, sillä vaikeat sanat, ilmaukset ja käsitteet pitää crakelaisille avata.
Niinpä, sekä selkoselitykset, tarinointi että mullistuneen maailman elämisen kuvailu ovat laatutekstiä, mutta kiinnostukseni tyssää tyystin. En saa otetta henkilöihin, tarinan fokuskin siinä hämärtyy. Kaikki palikat ovat mitä ilmeisimmin kohdillaan, mutta en pääse imuun.
Ensin on tarina, sitten on se todellinen tarina, ja sitten on tarina siitä, miten tarina päätyi kerrottavaksi. On myös se, mikä jätetään kertomatta. Sekin on osa tarinaa.
Minun osakseni tarinassa jää tällä kertaa se, minkä jätän kerrotusta väliin. Luovutan kirjan puolivälissä. Jää kalvava tunne siitä, että 553-sivuisen kirjan loppupuolella on tarjolla jotain ainutlaatuista, mutta sitä en saa koskaan tietää. Lisäksi tunnen pettäneeni yhden entisen elämäni lempikirjailijoista.
Opettelen luovuttamista ja uusia alkuja. Keskeyttämiskokemuksesta kehkeytyy metafora.
Avaan seuraavan lukupinossa olevan kirjan ensi sivun.
Toisaalla: Uusi maa innosti esimerkiksi Annelia, Arjaa, Suketusta ja Ullaa.
Kesken jäänyt, joitain luettuja ja pari lukematonta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 