Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2015

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Selkokirjoittajan tekstilajit & Selkeää ja saavutettavaa viestintää

Kirjoittajan ja lukijan suhde syntyy vain tekstin välityksellä. Kenelle minä kirjoitan? Aina en ajattele lukijaani, kirjoitan vain ryöpsähtäen kirjan tai kulttuurielämyksen herättämistä mietteistäni, jotta ne eivät häviä mielestäni. Välillä vilahtaa kyllä Lukijahenkilö. Hän on kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja hän pitää kielen kirjosta. Hän saa kiinni kielikuvista ja mielleyhtymistä, ja kulttuurikontekstit ovat hänelle mieluisia. Joskus näkökentässäni välähtää joku lukeva tuttuni, mutta huomaan, etten kohdenna tekstiäni tietylle kasvolle.

Kirjoittaja-lukija-suhde mietityttää minua luettuani mainion kirjan Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015). Kirjassa käsitellään mediatekstejä, informatiivisia tekstejä ja kaunokirjallisuutta. Selkotekstissä oleellista on lukija – ymmärrys lukijan intresseistä, motivaatiosta ja kielitajusta. Muutenkin kirja palauttaa minut juurille. Vaikka kirjassa puretaan auki tiettyjen tekstilajien selko-ohjeita ja annetaan teksteistä valaisevia esimerkkejä, tarjoavat ne minkä tahansa tekstin kirjoittajalle ajateltavaa. Kuka on siis lukija? Miten tekstilajitietoinen hän on tai minä olen? Miten ja miksi valitsen sisällön sekä venytän sitä tekstilajin rajoissa? Miten rakennan tekstin ja motivoin lukijaa aina asian vaihduttua? Sidostanko ja viittaanko luistavasti sisältöä ja lukijaa kuljettaen?

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen ovat kirjoittaneet tärkeän opas- ja käsikirjan, jonka avulla kirjaan valitut tekstilajit on entistä helpompi kirjoittaa selkokielellä. Eikä vain selkokielellä: ruohonjuuriohjeet antavat varmuutta versoa tekstiä selkosuomea seikkaperäisempään kielimuotoon. Selkokirjoittajan tekstilajit -kirjan ohjeiden mielessä pitäminen auttaa ketä tahansa tekstintekijää näkemään entistä tarkemmin tekstivalintojen vaikutukset. Selkokirjoittajan tekstilajit

Mukana kirjassa on myös kokemuskertomuksia: selkokirjoittaja-asiantuntijat aukaisevat asiaa. Erityisesti jää mieleen YLE:n Selkouutisten toimittajan Pertti Sepän hieno, jopa tarinallista lähestymistapaa lähenevä teksti kohderyhmänäkökulmasta. Monia muitakin kiintoisia kokemuskulmia on, esimerkiksi selkokirjailija Johanna Kartion juttu mukauttamisvalinnoista.

Informatiivisten tekstien luku on osuva opastus tietotekstien kirjoittajille. Selkokielisestä kaunokirjallisuudesta on erityisen kattava esitys: ennen ei ole samalla tavalla purettu eri genrejä. Esimerkit ja vinkit ovat oivaltavia. Koko lähtökohtahan on ongelmallinen, sillä kaunokirjallisuuden taiteellinen kieli- ja kerrontavapaus on ristiriidassa selkokriteereiden kanssa. No, on löydettävissä kompromisseja ja ratkaisuja, jolloin fiktion kiinnostavuus säilyy. Toivottavasti fiktiokirjoittajat ja kustantajat oivaltavat, että erilaiset lukuvaikeuksiset ja -haluttomat voisivat olla varteenotettavaa lukijakuntaa.

Olen kirjoittanut muutaman blogijutun selkokielellä, mutta pääsääntöisesti tekstini on yleiskielen taitajille suunnattuja. Olen bloggaajana myös jonkinlainen mediatekstinikkari mutten siis selkomediateksteilijä. Selkokirjoittajan tekstilajit -kirjassa käsitellään myös mediatekstilajeja, joskin aika printtipainotteisesti. Mediatekstien henkilövetoistuminen, tarinallistuminen ja lajiheilunta on kirjassa hyvin tavoitettu.
Selkeää ja saavutettavaa

Jos liukuisin kirjavlogin tai -trailereiden tekijäksi ja haluaisin saavuttaa selkovastaanottajat, toimisin kirjan Selkeä ja saavutettavaa viestintää (Kehitysvammaliitto 2015) ohjeiden mukaan. Siinä esitellään eri elementtien (teksti, ulkoasu, puhe, kuva, ääni, editointi) ottaminen huomioon selkoilmaisussa. Kirja koostuu asiantuntevista ja havainnollisista artikkeleista, ja verkkomaailmaan vähittäinen siirtyminen myös selkoasioissa tuodaan näin ajanmukaisesti esille.

Vastaanottaja siis keskiöön! Selko-ohjeistukset saavat näistä kirjoista merkittäviä täydennyksiä ja tarkennuksia. On sitten tarkoitus selko- tai yleisviestiä, viestittelijä voi kirkastua tällaisten perustanpalauttajakirjojen avulla.

_ _ _
Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen
Selkokirjoittajan tekstilajit.
Opike 2015.
tieto- ja opaskirja
200 sivua.

Selkeää ja saavutettavaa viestintää. Viisi artikkelia selkoilmaisusta
Toim. Hannu Virtanen
Kehitysvammaliitto 2015.
tieto- ja opaskirja
62 sivua.

Sain kirjat kustantajilta.

Tiesitkö tämän?
– Yleisiä selkokirjoitusohjeita on Suomessa ollut jo yli 30 vuotta.
– Selkokieli on helpompaa kuin yleiskieli kolmella tasolla: sanasto, rakenne ja sisältö. Selkokirjoittajan tekstilajit -kirjan lopussa on kiteytetty 66 yleisohjetta ja kirjassa on tekstilajikohtaiset tarkennetut ohjeet sekä niiden koosteet lukijaystävällisesti kiteytettynä lukujen lopussa.
– Selkokielestä hyötyviä on Suomessa noin puoli miljoona. Syinä ovat neurobiologisista syistä pysyvästi poikkeavat kielelliset taidot, heikentyneet kielelliset taidot tai väliaikaiset kielelliset puutteet.
– Selkokielellä kirjoitetaan tekstejä suoraan selkokielisiksi tai mukautetaan yleiskielisiä tekstejä.
– Selkokielellä on julkaistu internet-sivuja, esitteitä, lehtiä, oppaita, oppikirjoja, tietokirjoja ja kaunokirjoja, myös verkkokirjoja ja kaksi e-kirjaa. Selkokirjoja ilmestyy vuosittain parikymmentä uutta nimekettä, kaikkiaan selkokirjoja on noin 350 nimekettä.
– YLE julkaisee selkokielisiä radiouutisia ja joulukuusta 2015 lähtien myös TV-uutisia.
Selkeää ja saavutettavaa viestintää kokoaa ensimmäistä kertaa selkokielisten verkkomateriaalien (mm. videot, animaatiot, verkkosivut) ohjeita.

JA VIELÄ TÄMÄ: Selkologo uudistuu 2016 eli S-tunnus virtaviivaistuu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Selkokirja, Tietokirja

Downton Abbey: sarja ja kirja

Epookki-intoilijana olen saanut nautiskella usean vuoden Downton Abbey -sarjasta, joistain tuotantokausista useaan otteeseen. Vaikka juoni ja henkilökuvaus ovat latistuneet kausi kaudelta, on ajankuvassa ja sen ulkoisessa koreudessa sitä jotain. Ajan rekvisiitalla, asuilla ja asusteilla herkuttelu ei ole makuaan menettänyt.

Matka ennen ensimmäistä maailmansotaa 1920-luvun puoliväliin on ollut vaihteleva. Erottuvat tyypit ja sattumukset ovat sarjassa kiehtoneet yhteiskuntaluokkakuvauksen ohella. Samaa tähdennetään kirjassa Downton Abbey. Kartanon vuosi (Readme.fi 2014) käsikirjoittaja-tuottaja Julian Fellowesin kannalta:

Julian on kiintynyt hahmoihinsa ja näiden perimmäiseen kunnollisuuteen. Julianin palavan kiinnostuksen kohde on kuitenkin Downtonin tapahtuma-aika ja sen myötä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset. Muutos onkin sarjan keskeinen teema.

Ehkä sarja olisi saanut jo päättyä aiemmin, sillä Batesin pariskunnan oikeustaistelut ovat olleet uuvuttavia, Thomasin törttöily surkeaa, Maryn kalseus yksioikoista, Edithin epäonni lamaannuttavaa ja Bransonin säätyloikka epäuskottava. Vanhojen rouvien sanailu on sen sijaan ollut pistämättömän piristävää, kuolemantapaukset pakahduttavia ja Carsonin kosinta itkettävän ihana. Kaikkea kokeemaani voisi luetella rivikaupalla. Sarja on siis tehnyt tehtävänsä eli viihdyttänyt ja herättänyt tunteita.

Kaksiosainen lopetusdraama päättyi juuri. Haikeaksi vetää. Ja jokunen kyynelkin tirisi. Sopuisasti solmittiin kohtaloita ja otettiin askelia muutokseen.
DA


 

Joulunpyhät ja vuodenvaihteen selailin viidennen tuotantokauden ympärille koottua ”coffee table” -kirjaa Downton Abbey. Kartanon vuosi. Tällaisia oheistuotteita voi pitää rahastuksena, mutta fanille laadukas painotuote runsaine valokuvineen mahdollistaa miellyttävän fiilistelyn. Alkusanat ovat käsikirjoittaja Julian Fellowesin kynästä, ja hänen terävää ja kulttuurihistoriatietoista tekstiään lukisi enemmänkin. Varsinaisesti kirjan on kirjoittanut veljentytär Jessica Fellowes. Hänen tekstissään kerrotaan kiinnostavia asioita tuotantoprosessista. Johtava tuottaja Gareth Neame esimerkiksi toteaa ytimekkäästi sarjasta sekä paineista säilyttää laatu ja kiinnostavuus:

”Se voi olla vaikeaa, sillä sarjassa on niin paljon kerrontaa. Meidän on löydettävä tuoreita toteutustapoja, mutta säilytettävä asiat, joita katsojat rakastavat. Sarjan tuttuus on suurin osa viehätystä. Meillä on nyt selkeä käsitys siitä, miten Violet, Carson tai Tom Branson suunnittelemissamme tilanteissa käyttäytyvät. Meidän on silti löydettävä tasapaino odotetun ja odottamattoman välillä.”

Yllätyn, miten monipuolinen kirja kaikkineen on: taustat tuodaan napakasti näytille. Koko sarja on tehty pieteetillä ja huolelella, ja kaikki mahdollinen tarkistetaan asiantuntijoilla. Tietoiskuja on muun muassa maanomistuksesta, töistä, matkailusta, ulkoliikuntaharrasteista, lastenhoidosta ja koulutuksesta. Vaikka luokkaerot voivat Briteissä yhä paksusti, 1920-luvulla alkoi merkittävä murros, jota Downton Abbey heijastelee:

Käsitys, jonka mukaan jokainen tiesi yhteiskunnassa oman paikkansa ja sitoutui siihen, oli vihdoin kumottu. Robertin, Violetin ja Carsonin kaltaisille ihmisille tästä saattoi seurata vain kaaos. Muille se merkitsi toivoa.

Kartanon vuosi -nimensä mukaan etenee kuukausi kerrallaan. Vuodenkierron tapahtumia ja juhlia on näin luonteva kuvailla sekä ympätä teemaan sopivia reseptejä. Hauskoja yksityiskohtia kerrotaan ateriointikohtauksien järjestämisestä ja tuntikausia kestävistä kuvauspäivistä.DA kirja

En ole muihin vastaaviin oheistuotekirjoihin tutustunut, mutta tämä minulle päätynyt opus on hupaisan hellyttävä fanituote. Sopii minulle. Vaikka kirja on lopullisista tapahtumista jälkijunassa, voin siitä lehteillä menneen tv-kartanoelämän tunnelmia ja 2010-lukuni tv-todellisuuspakohuippua. Vielä pitäisi tallentaa tunnusmusiikki läikyttämään sarjamuistoja.

Jos Downton Abbeyn maailma tuntuu todelliselta, se johtuu siitä, että aikoinaan se on sitä ollutkin.

– – –
Downton Abbey
Carnival Films & Television Llt 2010-2015

Jessica Fellowes (esipuhe Julian Fellowes)
Downton Abbey. Kartanon vuosi
Suomennos Irma Rissanen
Readme.fi 2014
319 sivua.
Sain kirjan joululahjaksi.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Jonathan Franzen: Purity

– Olet viettänyt koko jouluviikon Purityn kanssa, hämmästelee blogini lukija.
– Minulla on aiemminkin ollut käynnistysverkkaisuutta Jonathan Franzenin romaanien kanssa, eikä tämä tehnyt poikkeusta.
Unohdun ajatuksiini. Lukijani käy selvästi kärsimättömäksi. Hän kysyy:
– No, mitä pidit?
– Haluatko kuulla ensin hyvät vai huonot uutiset?
– Huonot.

Huonoista uutisista

– Minua on aina ärsyttänyt amerikkalaisromaaneiden ylikorostunut tapa osoitella henkilöiden kauneutta ja älykkyyttä. Purity on sakeanaan henkilöiden ihmeellisyyden, vaikuttavuuden ja erikoisuuden esittelyä.
– Mutta kyllähän tosielämässäkin kiinnitetään huomiota ulkonäköön ja älynlahjoihin. Miksi ei sitten romaaneissa?
– Totta tuokin, silti yltiöpäisyys tympäisee. Voimistuu tunne, että rasvaisina ja haisevina tasapainottomat originellit eivät olisi kerrottavissa. Ja kerrottavaahan nyt on, joskin 600 sivussa on liioittelemisen makua. Ehkä hitusen tosikkomaistakin teksti on, mutta muuten se, miten kerrotaan… Nyt on aika siirtyä niihin hyviin uutisiin.
Purity 2

Henkilökuvauksen herttua

Lukijaani naurattaa:
– Onko pakko keksiä tuollaisia alkusointuepitettejä?!
Koitan pysyä vakavana ja asiassa.
– Franzenilla on poikkeuksellisen elämänkaltainen ote henkilöihin. Ihmisyyteen liittyvät ailahtelut ja selittämättömyydet verestävät kerrontaa. Välillä jopa kerrotaan ehkä enemmän kuin haluan tietää, sillä raadollisuuksia teoissa ja ajatuksissa ei kaihdeta. Teen siten hovikumarruksen aateliselle henkilöhahmotustaidolle.
– Kuka on lempihenkilösi?
– Ensinnäkin kaikki henkilöt ovat ristiriitaisia ja pääasiassa epämiellyttäviä. Se ei tietenkään heikennä kiinnostavuutta. Pip eli nimihenkilö Purity on tarkoituksellisesti romaanin esittelemä mahdollisuus selvittää edellisen sukupolvien sössintä.
– Mitä? Purity onkin henkilön nimi! Luulin, että se on suomentamaton teema.
– Palaan siihen tuonnempana. Purity on 24-vuotias nuori nainen, joka astuu ansaan, jonka on edellinen sukupolvi virittänyt. Romaanissa kerrotaan seikkaperäisen polveileva perhetarina, johon liittyy peittelyitä, petoksia, pahaa ja ponnisteluja. Henkilöitä on paljon, mutta keskeisiä ovat toimittaja Tom ja itäsaksalainen Andreas sekä Purityn äiti. Miehillä ja Puritylla on erikoisen vinksahtaneet äidit, ja Purityn äidillä muuten nyrjähtäneet perhesuhteet. Välillä tuo kaikki on liiallista, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että romaanikerrontakaanon velvoittaa Franzenia.
– Mitä? Mitä keikarointia tuo tuollainen on?

Sepityksen ytimeen

Lukijaani alkaa selvästi ärsyttää kiertelyni, mutta pitäydyn juonipaljastuksista.
– Hyvä lukijani, en kerro tarkemmin tapahtumia tai edes muutamaa juonenkäännettä, sillä tämän romaanin intensiteettiin kuuluu nimenomaan se, ettei lukija tiedä, mitä tuleman pitää. Ja vaikka eräs karu tapahtuma kiertyy kaikkeen kerrottuun, saat selvittää sen itse. Kirja kertoo paljon ihmisten vaikutuksesta toisiinsa, aikojen ja matkojenkin päästä. Kertoo se siitäkin, miten yhteisön kieroutuneisuus heijastuu yksilöiden vinoutumiseen: jos DDR:ssa Stasi valvoi, nyt nettiverkostot vakoilevat – mutta ihmiset ne kyseenalaisia tekevät, eivät koneet tai koneistot.
– Okei, okei. Mutta vihjailit aiemmin teemasta, siis kerro siitä.
– Annan päähenkilön tehdä sen:

Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?

– Lukijani, se, miten äidin valtaa ja sen vaikutuksia romaanissa käsitellään, on kylmäävää. Tai miten karismaattinen tyyppi voi käyttää hyväksi teinejä, sekin hirvittää. Seksuaalinen vallankäyttö ei ole konsteista vähäisin. Rikokseen osallistuminen tuo mukanaan valta-asetelman. Ja miten yhteisistä kokemuksista kehkeytyy suhteiden valtataisteluja – oi voi. Romaanissa on oleellista salaisuudet ja paljastukset. Voisin jatkaa niistä mutta siirryn nimeen:
– Myös romaanin nimi on monisyinen, ja nimihenkilön voi nähdä puhdistumisen toivona. Monet henkilöiden toimet voivat tähdätä puhdistuksiin, mutta jälki on sotkuista.
Purity 1

Lukusuositus vai ei?

– Saat romaanin kuulostamaan synkältä ja raskaalta. Kannattaako sitä edes lukea? Nyt lukijani näyttää jo todella huolestuneelta. Pehmittelen:
– Romaania on tosiaan välillä raskas lukea, sillä luvut on pitkiä ja kuvailu konstikasta. Kokonaisuus herättää ristiriitaisia tunteita. Suomentaja Raimo Salminen on tehnyt hienoa työtä, joten vaikutun tekstin verevästä kaihtelemattomuudesta ja yksityiskohtaisuudesta. Välillä laveasta elämänkulkukerronnasta tulee Donna Tarttin Tikli mieleen.

Vakuutan lukijalle, että romaani kannattaa lukea, jos kaipaa askaretta ajatuksille ja syventymistä odottamattomiin ihmiskohtaloihin.
– Dostojevskilaisuutta siitä on mielestäni löydettävissä, ja kiistatta Purity on dickensiläinen. Siihen ihan suoraan viitataankin tyyliin ”suuria odotuksia”, ja onhan Pip myös Dickensin romaanihahmo. Niin tässä Franzenin romaanissa kuin Dickensin teoksissa on surkeutta, karkeutta, vääryyksiä, draamaa ja romantiikkaa. Vaan voiko nykyromaanissa paha saada palkkansa ja kaikki päätyä pelastavaan sukuperintöön?
– Mokoma bloggaaja: heität härnäävästi avoimeksi jäävän kysymyksen. Pah. Vastaa: onko tämä siis vanhan hyvän ajan lukuromaani?
– Modernia, rakenteeltaan rikotun mutta taiten kasaan liimailtavan tarinankuljetuksen proosaa Purity henkilövetoisesti on. Lue itse, älä kysele.

– – –
Jonathan Franzen
Purity
Suomentanut Raimo Salminen
Siltala 2015
romaani
600 sivua.
Ostin itselleni joululahjaksi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Mietteitä joululauluteksteistä

Jouluviikon olen kuunnellut Radio Suomi -kanavaa. Puheosuuksia halkovat lähinnä kotimaiset joululaulut. Klassikot painottuvat. Viime vuonna suosituin joululaulu oli Katri-Helenan ”Joulumaa”, ja varmaan se tänä vuonnakin keikkuu kärjessä. Suosittelen kyllä tummanvaikuttavaa Aino Vennan melodiamuutosversiota. Amnestyn julkaisema video liu’uttaa tekstin ydisanomaan uudet ulottuvuudet: http://youtu.be/KMwBr8gXkzo. Ainakin minut kokonaisuus pysäyttää miettimään joulun ”hyvä tahto” -ideologiaa.

Joka vuosi monet pop- ja iskelmätähdet julkaisevat joululevyjä teemalla rakastetuimmat sävelmät tuomatta niihin muutoskulmaa tai särmää toisin kuin Aino Venna tuunattuun ”Joulumaahan”. Yllättävän paljon satsataan vuosittain myös uusiin jouluviisuihin. Lauri Tähkä, Olli Lindholm, Suvi Teräsniska, Anne Mattila ja Jani Wikholm muun muassa esittävät uutta (uusi = noin kymmenen vuoden sisällä väsätty). Tyypilliset viime vuosien joululaulut ovat popiskelmähenkisiä ja melankolisia.

Sanoituksista voisi päätellä, että joulumme ei koostu lasten lahjakekkereistä vaan aikuisten haikailuhetkistä.

Sanoituksista voisi päätellä, että joulumme ei koostu lasten lahjakekkereistä vaan aikuisten haikailuhetkistä.


On sitten vanha tai uusi joululaulu, tekstissä luodaan idyllimaisema. Siinä pitää olla lunta ja tähtitaivas. Kynttilöden tulee loistaa. Kotitunnelma lyö jollain tavalla läpi: joulu on lämpimän perhekeskeinen tai sellaista kaivataan. On sitten maallinen tai hengellinen henki, enkelit ja jokin kuolleisiin viittaava ovat yleisiä aihelmia. Harvassa ovat remakat ilolaulut; pääsääntöisesti tunnelma on harras, haikea tai haaveileva.

Aikakoneen ”Hiljaisuus” on valunut joulunodotusaikana radiosta useasti (otan tekijänoikeusriskin ja lisään linkin: http://youtu.be/89C0EXVTcgg). Pop-biisissä on mollisävelkulkuja vaan ei toivottomuutta. Sanomassa on tärkeä kohdennus. Keskiössä on yksinäisen joulu, jossa ei kyseenalaisteta epätyypillistä juhlatilannetta. Yksinäisen joulua valaisevat tähtitaivas ja toivo edes hetkellisestä hyvästä – enkeleitä unohtamatta. Kappaleen surumielisyydessä on lohdullisuutta, kohottavuutta ja perspektiiviä:

Yön laulu kauas kohoaa.
Yön laulu kauas katoaa.

Tuore tuttavuus minulle on ”Kalevankangas”, Hauli Bros -pispalalaisbändin jouluiskelmä (http://youtu.be/bWr_17RJmt0). Tähdennän, etteivät tämän tyyliset jollotukset kitarasooloineen kuulu mielimusiikkiini. Nostan biisin esimerkiksi siitä, miten juhatapio/arttuwiskari-tyyliset teokset sulavasti sopivat joulutunnelmaan: tunteisiin vetoava vanhuskertomus kytkeytyy hautausmaanäkymään. 

Kuvattu paikka on symbolisen monikerroksinen, sillä Kalevankangas on Suomen itsenäistymisen alun yksi traagisimmista tapponäyttämöistä. Sen lisäksi siellä on sodanaikaisia sankarihautoja ja monien tamperelaissikupolvien muut vainaat. Tällaisessa laulussa kiteytyy siten sakeasti perisuomalainen tummasävyinen joulukertomus. Jouluna on sanomatta selvä lupa rypeä kyyneleet silmissä menetyksiä muistellen. Kaikki kunnia sille: herkistymiselle on tila ja aika.

Hyvät blogini lukijat: toivotan lukuisaa joulua sekä elämyksiä ihmisten, kulttuurin ja tekstien parissa tänään ja tulevina päivinä!image

2 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Sekalaista

Nadja Sumanen: Rambo

Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa. Se ei sulauttanut minua eikä tehnyt minusta normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili.

Näin näkee erityisoppilastouhun 14-vuotias Rambo, terävä kaveri. Nadja Sumanen kertoo Finlandia Junior -palkitussa Rambo-romaanissa (Otava 2015) selviytyjän kesästä. Mielenterveysongelmaisen äidin miesystävän vanhempien mökillä saattaa tapahtua taite nimihenkilölle ja muillekin osallisille.

Rambo on minäkertoja. Aluksi teinikertojan tarinointi tuntuu turhan kypsältä ja moniuloitteisen älykkäältä suhteessa kertojan ikään ja taustaan. Vaan miksipä ei ADHD-nuori voi olla välkky sanailija. Ja onhan hän oppinut tarkaksi ja varuillaan olevaksi, sillä elämäntaidottoman äidin yksinäisenä jälkeläisenä hän on kantanut huolta ja vastuuta pienestä pitäen. Rambon persoonan eri puolet valkenevat vähitellen ja vetävät puoleensa.

Ilmeisiä syrjäytymisriskejä ei romaanissa kaunistella eikä kauhistella. Eikä Rambon käytöshäiriöihin sen kummemmin takerruta. Sen sijaan erilaisuuden suhteellisuus kyllä korostuu. Mökkiporukassa jokaisella on toiseutensa. Kolme sukupolvea ja suhteiden kuprut valottuvat kiinnostavasti murrosikäisten silmin. Aikuisuus ei järin houkuttavalta vaikuta, mutta elämänusko säilyy.Rambo

Rambon tapahtumissa on sopivasti jännitteitä, käänteitä ja tunteita. Täti-ihminen täällä ahmii kertomusta, liikuttuu ja toivoo parasta. Samalla toivoisin lukevani Rambon ikäisten poikien kommentteja kirjasta. Eli iskeekö tarinointi vain tällaiseen keski-ikäiseen kukkahattuhörhöön vai pureeko se myös kohderyhmään? Julkaisen juttuni joulun aatonaattona, ja voin vain toivoa, että kirja löytyy monen murkun joulupaketista ja saan palautetta, miten kirja suli seitankinkun kanssa.

Toivon sitkeyttä ja selviytymismahdollisuuksia kaikille erityisille, päähän potkituille, sinnittelijöille – oikeastaan siis kaikille. Toivon myös, että jokaisella kipuilevalla teinillä olisi annikkinsa ja erkkinsä, huolehtivat ja murahtelevat hyväksyjät, joilla on perspektiiviä yhden sukupolven kasvattamisen virheistä ja siten armollisuutta kolmannen polven kehityskupruille – ja itselleen.

– – –
Nadja Sumanen
Rambo
Otava 2015
nuortenromaani
238 sivua.
Lainasin kirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Bea Uusma: Naparetki

Bea Uusma luki sattumalta noin 15 vuotta sitten vuoden 1897 epäonnisesta kuumailmapalloretkueesta. Ruotsalaiskolmikon tähtäimenä oli Pohjoisnapa, mutta muutamassa kuukaudessa miehistö kuoli jäälauttojen ympäröimällä Valkosaarella, jolta jäännökset vahingossa löydettiin yli 30 vuotta myöhemmin. Bea Uusman löytöretki kesti 2000-luvun alkupuolen, sillä tapaus mitä ilmeisemmin lumosi hänet ja hän on tehnyt kaikkensa selvittääkseen miesten kuolinsyyn. Siitä syntyi Naparetki (Like 2015).

Nelikymppinen Andrée oli vetypallomatkailijoiden johtaja, ja parikymppiset Frænkel ja Strindberg olivat miehistöä. Naparetki ei kerro löytöretkeilijöiden taustoista eikä motiiveista, ei keskinäisistä suhteista tai matkailun tavoitteista. Jo aikanaan retki ja retkueen jäännösten löytyminen kiinnosti ruotsalaisia, joten aiheesta on kirjoitettu runsaasti. Uusma dokumentoi päiväkirjamerkintöjä, lehtitietoja, asiakirjoja ja retkeilyjäämistöjä tavoitteena selvittää matkan pään syy. Ei aavistustakaan, miksi siitä tulee niin tärkeää, ei siitäkään, miksi aiheeltaan kerrassaan kaukainen tietokirja imaisee minut itseensä. Naparetken lähestymistapa vain häikäisee.

Valkosaaren ympärillä hohtaa. Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa.

Kirja kertoo yhtä paljon aiheesta kuin Uusman pakkomielteestä. Vaikka kirjassa asiat toistuvat, samaa veivataan, joukkoon annostellaan sopivasti jokin uusi havainto. Ja vaikka käänteentekevää ei löydy, pysyn mukana melkein henkeä pidätellen. Päivittelen täysin älytöntä retkivalmistelua ja jäätikkövaellusta viinilasteineen ja kirjailtune pellavaliinoineen. Ällistelen kirjoittajan tolkutonta aineistoaltistumista. Ihailen kirjan rakennetta ja visuaalisuutta.Naparetki

Kirjassa koukuttaa tunne. Selittelemättä se vetäisee fiktionkaltaisesti eläytymään nuoreen rakastuneeseen Nils Strindbergiin ja hänen kihlattuunsa Annaan. Autenttiset Nilsin päiväkirjamerkinnät tekevät sen. Uusma valikoi niistä sopivat kohdat ja sijoittaa ne oivaltavasti sellaisiin kirjan paikkoihin, että ne sulattavat mahdollisen lukijajään. Kirjan alotsikko on Minun rakkaustarinani. Kyllä kirja on kertomus Uusman fanaattisesta rakkaudesta aiheeseen, mutta siinä on myös siivu Nilsin ja Annan rakkaustarinaa, joka ei pääty kuolemaan vaan sydänten pääsyyn samaan paikkaan. Satuttavia ovat Nilsin varmaankin lohtua tuoneet, toiveikkaat matkapäiväkirjakirjaukset.

”Me olemme juuri pysähtyneet tältä päivältä, kun nyt olemme raahanneet ja retuuttaneet kelkkoja 10 tuntia. Olen oikeastaan varsin väsynyt mutta minun on puhuttava muutama sana rakkaani kanssa.”

Naparetki on kaunis kirja. Sen rakennetta tukee taitto, jossa tekstin asettelu ja värit myötäilevät moniaineksisista sisältöä. Oma lukunsa on hieno kuvitus. Osa kuvista on Nils Strindbergin, joka raahasi jäätiköllä railoja väistellen yli 70-kiloista kameraa. Filmit löytyivät ja olivat kehitettävissä. Vaikuttavaa. Osa kuvista on Uusman, joka on lääkärin ammatin lisäksi toiminut kuvittajana.

Turkoosilta näyttävä jää on imenyt itseensä kaikki värit paitsi juuri turkoosia. Jään todellinen väri ei siis ole se, jonka näemme. Jää sisältää kaikki ne värit, joita emme näe.

Uusman teksti on tieteellisrunollista. Mahdoton yhdistelmä onnistuu ja kiihdyttää lukemaan. Minun oli yhdeltä istumalta ahmaistava kirja. Alkulehdillä kirjailija vakuuttaa kaiken olevan totta paitsi kaksi sepitesivua. Totuushan tunnetusti on suhteellista, ja monesti Uusmankin faktat liukuvat tulkinnoiksi ja kokemuskuvauksiksi silti uskottavuutensa säilyttäen. Kaikkiaan kiehtova Naparetki on syksyni yksi hämmästyttävimmistä lukukokemuksistani.

Jäämeri sulautuu taivaaseen. Toisen puoliskon näkökentästäni täyttää Valkosaaren itsevalaiseva jäätikkö. Sitä ei näe mustavalkoisissa valokuvissa, mutta harmaanruskean rannan takana jäätikkö kohoaa kuin valtava valkoinen seinä. Kun seisoo täällä, olemassa on ainoastaan tämä rantakaistale, 3 000 kertaa 300 metriä. Täältä ei johda tietä pois.

– – –
Bea Uusma
Naparetki. Minun rakkaustarinani
Suomentanut Petri Stenman
Like 2015
August-palkittu (2013) tietokirja
290 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita ihastuneita: Sinisen linnan kirjasto, Kirjanurkkaus, Nannan kirjakimara ja Lukuneuvoja.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Jopas koukutti! Mustat valkeat valheet (WSOY 2015) on terävä, hauska, kauhea ja tuore jännäri- ja ihmissuhderomaani. Liane Moriartyn dekkari piti ahmaista yhdeltä istumalta.Mustat valkeat valheet

Australialaisen rantakaupungin kouluun ilmoittautujien tapaamisessa sattuu pikkulasten kiusaamistilanne. Alku on dekkariksi poikkeuksellinen, jo se vetää minua virkeän tekstin puoleen, samoin rakenteeseen upotettu vihjailukuulustelu. Alusta asti annetaan ymmärtää, että rikos tapahtuu ja sitä selvitetään. En vain tiedä, kuka on uhri, kuka on tekijä ja miten rikos tapahtuu. Tai arvaan kyllä jo aika alkuvaiheessa kauheimman kelmin, mutta ei sekään haittaa, sillä haluan selvittää, mitä tapahtuu ja miten. Ja jos tarinassa on monenlaisia tasoja, niin on pahuudessakin:

Madeline tuli ajatelleeksi, että maailmassa on monia pahuuden tasoja. Pientä pahuutta, kuten esimerkiksi hänen omat pisteliäät sanansa. Tai se ettei jotakuta lasta kutsuttu juhliin. Oli isompaa pahuutta, kuten esimerkiksi vaimon ja vastasyntyneen lapsen hylkääminen ja seksi perheen lastenhoitajan kanssa. Ja oli pahuutta, josta Madelinella ei ollut kokemusta: julmuutta hotellihuoneissa, väkivaltaa esikaupunkikodeissa, kaupankäyntiä pienillä tytöillä, viattomien sydänten särkemistä.

Kirjassa on kerrassaan kiinnostava kattaus ihmistyyppejä. On kuin jotkut Vauva-lehden vouhottajat olisivat siirtyneet viisivuotiaiden vanhemmiksi australialaiseen proosaan. Tämän porukan ohella on muutama äiti, joista irtoaa vanhemmuuden ja ystävyyssuhteiden moniulotteisuutta. Madeleinella on uusperhepulmia, Celestellä piiloteltu parisuhdekurimus ja Janella yksinhuoltomurheet.

Ilmaisen asiat tässä tietoisesti hyvin lievästi – jää sinulle arvuutteluvaraa – sillä käsittelyssä on kouraisevia asioita lapsista ja aikuisista. Moriarty kertoo niistä osittain kepeästi, mutta perheensisäisiä tai muita väkivaltaisia hirveysmekanismeja hän ei häivytä.

Australialaista kirjallisuutta en juuri tunne, enkä ole Liane Moriartyn tuotantoa aiemmin lukenut – jatkossa luen. Ei Mustat valkoiset valheet ole huikaisevaa taideproosaa, silti arvostan sen aiheenkäsittelyn ketteryyttä sekä juonenkuljetus- ja henkilökuvarakennustaitoa. Dekkarigenre saa tällaisesta uutta säväystä.

BONNIE: Kaikki oli vain hirveää väärinkäsitystä. Ihmisten tunteita loukattiin, ja sitten kaikki riistäytyi hallinnasta. Niinhän siinä käy. Kaikki konfliktit juontavat juurensa siitä, että jonkun tunteita on loukattu, eikö totta? Avioerot. Maailmansodat. Oikeustoimet. Tai no jaa, ehkä eivät kuitenkaan kaikki oikeustoimet. Maistuisiko yrttitee?

– – –
Liane Moriarty
Mustat valkoiset valheet
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2015
Jännäri
301 sivua.
Ostin e-kirjana.
Muita riemastujia ovat olleet mm. Leena Lumi, Kasoittain kirjoja, Sallan lukupäiväkirja ja Rakkaudesta kirjoihin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Thaïs – oopperan koreus

Olen aika musiikkisivistymätön, mutta jatkan kasvatusprojektiani ja käyn pari kertaa vuodessa oopperassa tai klassisen musiikin konserteissa. Oopperoiden kanssa minulla on ollut ongelmia: jos musiikki miellyttää, libretto on kiusallisen kauhea, ja jos libretto on mielenkiintoinen, musiikki riipii. Vähitellen olen alkanut hellittää ymmärrysnyörejä ja hyväksynyt sen, että oopperan juoni olkoon täyttä huttua, eli menen esitykseen paatos ja elämys edellä.

Jouluinen opperatalo 18.12.2015

Jouluinen opperatalo 18.12.2015

Jules Massinet’n ooppera Thaïs esitettiin ensimmäisen kerran 1894. Libretto perustuu Anatole Francen 1890 ilmestyneeseen romaaniin. Tiivistetysti tarinassa munkki Athanaës haluaa käännyttää kurtisaani Thaïsin jumalauskoon, onnistuu siinä, mutta kun Thaïs hehkuu pelastustaan, Athanaës luopuu uskostaan maallisen rakkauden korvennuksen vuoksi.

Välillä libreton seuraaminen on kivuliaan kiusallista. Athanaës on puistattava fanaatikko, vaikka lähes ensi hetkistä voi päätellä, että sananjulistus on sublimaatiota tukahdetulle himolle. Heittäkää vain minua kivillä, mutta tulkitsen ajantasaisesta vinkkelistä niin, että fundamentalistien yksisilmäisyys on juuri tuollaista: hurahtamisen takana on omia pakkomielteitä, jotka painetaan näköalattomaan pauhuun ja yhden asian puskemiseen. Silloin unohtuu se, että elämä ei ole joko-tai vaan sekä-että.

Juonessa on useita hämmentäviä kohtia, sen lisäksi se kummasti ulottaa koskettamaan. Kuuluisan ”Meditation de Thaïs” -kohdan herkkä taite on hieno. Samoin Thaïsin itsetutkiskelukohtaus, jossa kilpailtu kurtisaani pohtii katoavaa kauneutta ja rakkaudetonta tyhjyyttä, pistää suojusten läpi. Ja pääparin kohtaamisissa on imua ja lopussa on ristiriidan ratkaisematonta voimaa ja… Elämyksiä – kyllä!

Pukuloiston silmäkarkki maistuu, jotkut näyttämökuvat miellyttävät myös. Visuaalisuus on art deco -tyylistä, värikästä ja koristeellista. Upeimmillaan ylöspano on juhlissa, jossa Thaïs leuhuttaa siipiasussaan. Kun ensimmäisen näytöksen lopussa Thaïs levittää kätensä ja käsivarsien kultasulat leviävät, katsomossa huokailtiin ja jokunen hihkuntakin kuului.

Yleisö oli poikkeuksellisen villinä. Väliaplodeja sateli ja lopun kumarruskimarassa sali kaikui kiitostaputuksista ja hurrauksista. Eikä syyttä. Tommi Hakala munkkina helli sävykkäällä baritonilla, ja Veronica Dzhioeva Thaïsina lämpeni ja hehkui esityksen edetessä. Mika Pohjosen tenori soi myös hienosti. Minulle hän tarjosi tahatonta hupia kiitäen lavalla lentokonemaisin liikkein, mutta se on ohjauksen ongelma, ei Pohjosen. Kuoro ja orkesteri toimivat korvia hivellen. Thaïsin musiikki kaikkiaan on romanttista, melodista ja sävykästä – tällaiselle noviisioopperakävijälle sopivan helppoa ja välillä oikein kohottavaa.

Jotkut ohjausratkaisut mietityttivät minua, samoin pienet lavastusyksityiskohdat. Miksi komea buduaari oli suunniteltu niin, että se ei kokonaan näkynyt joka suuntaan? Miksi autiomaassa nökotti joukko ryvettyneitä miehiä teatteri-istuimissa? Mutinastani viis. Oopperan koreus ja komeus puri tällä kertaa viihdyttäen ja jopa koskettaen. Ihana ilta!

Väliaika: oopperanautiskelijat iltaikkunaan heijastuen.

Väliaika: oopperanautiskelijat iltaikkunaan heijastuen.

– – –
Suomen kansallisooppera
Thaïs
Produktion ensi-ilta 2013, nyt vuodenvaihteessa muutama uusintaesitys
Musiiki: Jules Massenet
Ohjaus: Nicola Rabb
Lavastus ja puvut: Johan Engels
Kansallisoopperan mainosvideo on tehty vuoden 2013 ensi-iltaa ajatellen (eri solistit), mutta tunnelmaan siitä pääsee.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Oppera

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita

Ukrainalaistaustaisella englantilaiskirjailijalla Marina Lewyckalla on oma tyyli sotkea karnevaalia ihmiselon arkeen. Traktorien lyhyt historia ukrainaksi riemastutti aikanaan, uusin suomennos Meklareita, hippejä, hamstereita (Sammakko 2015) hykerryttää esikoista vähemmän, mutta viihdyttävä sekamelska romaani silti on. Sen merkiksi sotken otsikon sanat ja näppäimistöä säästääkseni nimeän romaanin lyhenteeksi MHH.meklareita

Hamstereita

Näiden pienjyrsijöiden taipumus nopeasti kadota, siitä ja kuolla tulee oikeuksiinsa MHH:ssa. Juoneen sopii, että hamstereiden putkahtelu on sekä symbolista että huvitusainesta, ja nuo otukset kytkevät eri aikoja ja huolehtimistaitoja.

Romaani kertoo 1980-luvun kommuunissa varttuneesta väljästä perheestä, mutta nykyajassa eletään ja kommuuniaikoja vain muistellaan. Näkökulma on hippiäiti-Doron, järkityttären Claran ja hämmennystilaisen Serge-pojan. Äiti on kuusissakymmenissä, oletan, lapset kahden-kolmenkympin välissä.

Perheen Down-ottotyttärelle Uuli-Annalle puetaan – kuten niin usein ”erilaisille” sovitetaan – vilpittömän suoraan sanojan mantteli. Hiukan häiritsevästi tässäkin romaanissa kehitysvammainen on hupaisan lemmikin roolissa.

Hippejä

Romaanin hauskin anti kumpuaa entisten solidaarisuusaatteiden ja nykymenon rinnaikkaisuudesta. Vasemmistotiedostavat akateemiset hihhulit paransivat maailmaa kaivoslakkoaikoina vapaamielisessä kimppakämpässään, jonka tapahtumia ja ihmissuhteita kuvaillaan herkullisesti. Kommuuniasukkaita tuli ja meni, lapsia syntyi – ja aikuisina monet toimivat toisin aattein.

MHH sivuaa monia aihepiirejä: vanheneminen, rakkaudenkaipuu, totuus, valhe, maahanmuutto, yhteiskuntaluokat ja elämäntavat. Lewycka käyttää kerronta-aseinaan kärjistyksiä ja törmäilyjä. Claran ja Doron hahmoissa on kyllä kuristavia kurkistuksia persoonakehitykseen ja äiti-tytärsuhteeseen.

Kirja heijastelee äidin ja tyttären sukupolvien  seksuaalivirtauksia. Kommuunissa yritettiin vapautua porvarillisista kahleista ja sitoumuksista, ja vaikka naiskenneltiin siellä sun täällä, tunnettiin kätkettyä mustasukkaisuutta ja omistajuutta. Nykyisin porno on arkipäivästynyt ja ”fuck” raikuu välimerkin tavoin. Clara ihmettelee, että hänen sukupolvensa nuorten naisten kieltäytyminen seksistä vaatii selkärankaa ja selityksiä. Jatkuvan halutilan oletus on osa alistavia markkinavoimia. Ja kaiken alla väreilee kaiho löytää kaikkiin tarpeisiin vastaava kumppani.

Meklareita

Sergen osuus sytyttää minua vähiten. Hän edustaa kapitalismin terävintä kärkeä eli rahalla pelaamista, huijauksia ja valheita. Minä olisin siitä karsinut sivuja.

MHH:n iloa tuottavaa ainesta ovat juonenkuljetuksen sattumukset sekä henkilöiden ristivalotus. Eläväinen ja hyväntahtoinen sotku kokonaisuudesta sukeutuu, ja vaikka lällyyn suuntaan loppua kohti edetään, tietty kirpeys pitää romaanin tarpeeksi maukkaana.

– – –
Marina Lewycka
Meklareita, hippejä, hamstereita
Various Pets Alive and Dead
Suomentanut Elina Koskelin
Sammakko 2015
romaani
386 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Esimerkiksi Piippuhyllyllä on lukenut HMM ja toteaa sen turhan hyvin toistavan kirjailijan maneereita.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Riika – joulunalustunnelmointia

Miniloma Riikaan (anteeksi, mutta pakko on välillä taivuttaa väärin) reuhtaisi arjesta sopivasti joulun alla. Aina näissä vanhoissa kaupungeissa kirpaisee kateus: miksi meillä ei ole tällaisia keskiaikaisia kivikujakaupunkeja? Niissä nyt vain on esteettiselähdyttävä tunnelma. ”Elettiinpä ennenkin” -ilmapiiri on käsin kosketeltava. Totta kai romantisoin menneen ja aktiivisesti unohdan entisajan ankarat elinolot, mutta kun hotellihuoneen seinä on osa tuomiokirkkomuuria 1400-luvulta ja vieressä on jo 1200-luvulla toiminut söpö ravintola sekä lukuisa määrä vanhaa rakennuskantaa, herää haikea nostalgia.

Keskiaikaa

Keskiaikaa

Riika tuomiokirkon lasimaalauksessa

Riika tuomiokirkon lasimaalauksessa

Jugend-taloja

Jugend-taloja

Kaupunkikuva jugend-silmin

Tällaisen pikaloman pääsisältö on lähinnä kaupunkiharhailu. Katukuvassa onkin katseltavaa. Vanhan keskustan lisäksi innostaa riikalainen jugend-arkkitehtuuri. Art Nouveau -tyylisiä taloja on noin 800.

Rigas jugendstila museijs näyttää tyylikausikodin kaikkine krumeluureineen aidosti ja elävästi. Henkilökunta on ajanmukaisissa asuissa, huoneiston paraatipuolen kalustus, esineistö ja koristelu ilmentävät tyyliä ja näytillä ovat myös keittiö, kylpyhuone ja palvelijanhuone. Minua miellyttää se, että myös porvariston hillityn charmin takainen palveluspuoli näkyy. Viehättävässä kotimuseossa kannattaa aikamatkailla.

Jugend-talossa tapahtuu

Jugend-talossa tapahtuu

Kotimuseon rappukäytävä

Kotimuseon rappukäytävä

Koristeellisuus kiehtoo. Museon jouluaika oli puettu suomalaistyyliin.

Koristeellisuus kiehtoo. Museon jouluaika oli puettu suomalaistyyliin.

Ripaus taidetta

Riialaisessa museossa (Ārzemju māklas muzejs) vanhassa keskustassa oli tavaraa kaukomailta muumioineen päivineen sekä vanhaa hollantilaista ja flaamilaista taidetta. Helmenä oli laadukas lapsikuva vinttikoirineen. Muuten maalaukset johtavat pohtimaan, minkälainen teostehdas 1600-luvun Alankomaan tienoo onkaan ollut. ”Ihan kivoja” sisustustauluja on riittänyt kaupattavaksi joka kolkkaan.

Taidemuseossa oli erikoisnäyttelynä Nicholas Roerichin hämmentäviä maalauksia Himalajan ympäristöstä. En niihin ihastunut mutta niiden erikoisarvo kiinnosti. Vuoristomaisemien hurjanräikeät värikontrastit buddhalaisfiilistelyineen eivät ole aivan tavanomaista taidetarjontaa 1930-luvulta.

Museo ulkoa ja...

Museo ulkoa ja…

...museo sisältä.

…museo sisältä.

Matkan kirjat

Matkalukemiseksi etsin latvialaista kirjallisuutta tai teosta, joissa Riika esiintyisi. En löytänyt. Mankellin Riian verikoiria en ehtinyt saada uusintalukuun, joten valitsin toisin. Menopäivänä perehdyin kotimaisiin käytäntöihin kauan ennen sosiaaliturvaa.

Anna Miskon romaani Armovuosi (Minerva 2014) kertoo 1700-luvun pappisperheestä, jossa sysihämäläinen leskeksi jäänyt papinrouva tarvitsee itsensä ja tyttäriensä elättäjäksi uuden papin, muuten on meno mierontielle. Aihe on kiinnostava, niin ajankuvakin. Romaanissa on jonkun verran kerronnan ja tarinankuljetuksen hiomattomuuksia, ja olisin toivonut hippusen enemmän paneutumista naisjoukon tunne-elämään. Ehkä Armovuosi on alkua sarjalle, jossa vastedes henkilöihin ja ajanilmiöihin pureudutaan ensimmäistä osaa tiukemmin. Joka tapauksessa Miskon romaani oli viihdyttävää matkalukemistoa.

Luin reissulla myös espanjalaisen Milena Busquetsin romaania Tämäkin menee ohi (Otava 2016), mutta kirja ilmestyy vasta ensi keväänä, joten siitä lisää sitten keväällä.

Matkan kirjanäkyjä.

Matkan kirjanäkyjä.

Joulutunnelmaa

Vanhan kaupungin pikkuaukioilla oli useita joulutoreja. Illan hämärtyessä jouluvalot ja -laulut loivat toiveikasta juhlatunnelmaa. Riga balsamilla ryyditetty glögi ja kuuma siideri maistuivat joulupukin johtaessa torvisoittokunnan töräyttelyä. Jokin noissa puhallinäänissä on sellaista, että joulutunnelma kohoaa. Kun soitinten pauhu leviää keskiaikaisen tuomiokirkon katveessa ja valaistun joulukuusen ympärillä seisoskelevalle kansalle, tiedän juhla-ajan saapuneen.

Torvet soi

Torvet soi

Joulupukin syli on avoin

Joulupukin syli on avoin

Mistä näitä pukkeja tulee?

Mistä näitä pukkeja tulee?

Joulutunnelmaa lumisateessa

Joulutunnelmaa lumisateessa

Valoisaa jouluaikaa!

Valoisaa jouluaikaa!

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Äiti kuolee jääkimpaleen osuessa päähän. Täti saa lottovoiton, toisenkin. Nämä eivät ole juonipaljastuksia, jotka pilaavat lukunautinnon. Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015) ei ole vain juonen varassa, vaan se kertoo nautittavasti elämän hallitsemattomuudesta.

Romaanin alussa ja lopussa äänessä on Saara-tyttö. Alussa hän on pieni alakoululainen, lopussa 12-vuotias. Häkellyttävän hienosti kieli ja kerronta tavoittavat kertojan ajattelutavan sekä kielenkäytön kehityksen ja muutokset. Yksi keskeisistä teemoista on se, miten aika parantaa haavat. Sitä romaani ilmentää sydämeen käyvästi. Se, miten tyttö kokee ja näkee mullistavat tilanteet, surun ja ajan, kuhisee merkityksiä. Kerronta onnistuu yhdistämään tummuuden, kirkkauden ja selittämättömän.

Oikean ihmisen ympäri voi piirtää viivan niin kuin Poirot tekee, kun lattialla makaa ruumis. Kuolema on helpompi ymmärtää, kun sillä on kyynärpää ja polvitaive ja oma paikka lattiassa. Ja kun kuollut kannetaan pois, jäljelle jää valkoinen viiva, jonka sisällä ei enää ole ketään. Vähän niin kuin lottovoitto, jonka käsittäisi helpommin, jos se olisi kasa rahaa. Mutta muistoilla ei ole ruumista.

Taivaalta tippuvat asiat
Lapsella on oma aikuisilta kätketty ajatusmaailmansa, joka suojaa ja auttaa selviytymään. Siihen tarvitaan kaikkivoipaista Poirotia, kun lähiaikuiset särkyvät. Aikuinen voi hajota monesta syystä, myös tuplajättipotista. Voittoisasta Annu-tädistä hahmottuu romaanissa eri kulmista kuultava kaleidoskooppi. Pidän kovasti siitä, että aikuiset jäävät romaanissa epäselviksi, mutta heistä saa kuitenkin kiinnostavasti vihiä.

Annun kirjeenvaihto skotlantilaisen miehen kanssa virkistää kerrontaa ja syventää romaanin teemoja. Hamish MacKay on saanut usean kerran salamaniskun. Kirjeenvaihtokumppanuksia yhdistää epätodennäköisyys, ja kokemuksia jakaen he pyrkivät käsittämään elämäänsä.

Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa.

Taivaalta tippuvat asiat on hyvää tekevä lukukokemus. Luotan ensi hetkistä varmaan kerrontaan, hyrisen tärkeiden asioiden omapäisestä käsittelystä ja tulen lohdutetuksi: ”Maailma jatkuu.” Kaikessa on alkuja, keskikohtia ja loppuja – ja ne voivat toistua. Synkistä asioista voi kertoa monessa valossa, valaisten.

– – –
Seija Ahava
Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015
romaani
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Finlandia-ehdokas, eikä suotta.
Muissa blogeissa mm. Omppu, Sara ja Katja.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Älyttömät joululahjatoiveet -haaste

Joulun alla älyttömyydet sopivat vallan mainiosti rikkomaan kirjakulttuuripainotteista turinaa. Moiseen minut viekottelee Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja haasteellaan. Kolme toivomusta on tässä haasteessa jalostettu lahjatoiveiksi, joita ei realismi rajoita.

palmutEnsimmäinen lahjatoiveeni on kuukauden matka kaukaisen palmusaaren bungaloviin. Eikä tämä matka romuta peruselämisen budjettia. Siis. Turkoosinsininen vesi hellii upottavaa hiekkarantaa. Bambuisen huvilaterassin riippumatosta katselen hidasta auringonlaskua hyönteissirityksen säestämänä, ja jostain läheltä kuuluu mukana olevan perheeni hiljainen rupattelu. Kädestä tippuu rentouttava kirja, kun uuvahdan hiljaisten aaltojen huminaan.

toivoToinen lahja on palmusaarimatkaani seuraava hilpeä huolettomuus. Joutilaan leporeissun jälkeen eivät maalliset murheet hetkauta, vaan opin elelemään menneitä miettimättä ja tulevia murehtimatta. ”Elämä kantaa” ei olekaan klisee vaan turva.

musiikkiKolmas lahjani on yllättäen puhkeava laulutaito. Suustani valuu helmeilevä koloratuuri, kun vetäsen Purcelin When I am laid in the earth. Hengitän barokkimusiikin elvyttävää happea, joka muuntuu ihmisäänen kosketukseksi.

Älyttömyyshaasteeseen vedän mukaan Elinan ja Jonnan: toivoa saa mitä vain!

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Sekalaista

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Anu Holopaisen nuortenromaanissa Ihon alaiset (Karisto 2015) eletään (lähi)tulevaisuutta, jossa vain muokattu ulkonäkö mahdollistaa menestyksen ja hyväksynnän. Valtakulttuuri on tuunauksen puolella, ja media tukee tempauksillaan esteettistä kirurgiaa, joka jo melkein on perusterveydenhuoltoa, eikä leikkelyn täysi-ikäisyysraja ole kaikille ongelma.

Hän etsi netistä kuvia muokkauksista ja linkkasi niitä kavereilleenkin. Nukkekasvoja, animekasvoja, pelkistettyjä minimalismikasvoja tai ”kaikkea paljon” -karnevaalikasvoja, teemakasvoja ja -vartaloita eläimistä ja fantasiahahmoista, ulkoisen olemuksen rajana vain mielikuvitus.

Holopaisen romaanin nuoret edustavat dystopian ajanhenkeä. Bloggaaja Plasticprincess myy itseään kerätäkseen rahaa ulkonäkömuutoksiin. Jara hyötyy luomulookistaan, mutta sisäistetty paine tulla muokatuksi voittaa jopa rakkauden. Matiasta kivistää ristiriita kotiväen muokkausbisneksen ja oman luomuideologian välillä. He kaikki valitsevat jonkin peruuttamattoman teon.

Romaaniin sopii repaleinen rakenne ja jännärihenkisyys. Eri henkilöitä seurataan käyttäen somekeskusteluja ja näkökulmakerrontaa. Blogimuoto kyllä tuntuu tulevaisuuden someksi kovin vanhanaikaiselta. Kerronta koukuttaa seuraamaan henkilöiden ratkaisuja ja miettimään niiden syy-seuraussuhteita. Kieli on sujuvaa, ja irvokkaat ulkonäkömuokkauskuvailut ovat tehokkaita.Ihon alaiset

Ihon alaiset on yhden asian romaani, sillä kohtuuton ulkonäkökeskeisyys puskee kaiken läpi. Kovin syvälle ei tunnetasolla ylletä. Tietysti romaani on hyvällä asialla: jokaisella pitäisi olla oikeus rakastaa itseään sellaisena kuin on ja tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin on – median ja kavereiden harhaviesteistä huolimatta. Sanoman selkeys sopii nuortenromaaniin, joka voi parhaimmillaan vahvistaa kehittyvän nuoren haavoittuvaa omakuvaa ja itsetuntoa.

Romaanin vanhemmat ovat yhtä hukassa ulkonäkörukkaamisen suhteen kuin nuoret, eikä oikein kukaan pysty pitämään rajoja tai saa yhteyttä nuorten maailmaan. Yhteiskunnallinen näkemys on vankka: monikansallinen bisnes- ja mediavalta sekä vastuuttomuus vievät vähitellen suhteellisuudentajun. Holopainen näyttää asioita, ja lukija saa päättää, mitä voisi niille tehdä, ettei Ihon alaiset olisi muutaman vuoden päästä totta.

– – –
Anu Holopainen
Ihon alaiset
Karisto 2015
nuortenromaani
202 sivua.
Lainasin kaverin suosittelemana kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

George Saunders: Joulukuun kymmenes

George Saudersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes (Siltala 2015) sukkuloi amerikkalaisten takapihoilla. Noin niin kuin kuvainnollisesti. Näissä tarinoissa eivät nykkiläiset sinkkunaiset juhli tai rahamiehet kisaile. Näkymä on jonnekin katveeseen.

Kokoelman kymmentä kertomusta yhdistää henkilöistä ja tapahtumista yhtäkkiä paljastuvat yllätykset, jotka perustuvat jonkinlaiseen nyrjähdykseen. Yhdistäjänä on myös persoonallinen kielenkäyttö. Siinä on tietynlaista skaalan kokeilua, Käden käänteessä saattaa näkökulma vaihtua tai puheena olla täysin arvaamaton asia. Jäntevä ote kielivariaatioon vakuutta, ja niin vakuuttaa kääntäjä Markku Päkkilän taito keksiä suomeksi uniikkisanastoa. Etenkin ihmiskoenovellissa ”Pako hämähäkin sydämestä” sisältää näppärästi suomennettuja rohtonimiä.

Pitkän proosan vastapainona pidän tällaisesta tiiviistä tilannekuvatarinoinnista, jonka odottamattomuus palkitsee lukijan. Tapahtuma-aika ja -paikka voi olla määrittelemätön, joskus epätodellinen mutta aina uskottava. Saundersin aiheet eivät ole kevyitä, eikä tyyli ole helpointa seurattavaa.Joulukuun kymmenes

”Kotiin” kertoo sodasta palaavasta nuoresta miehestä. Vähitellen paljastuu, mikä sotasankaruutta himmentää, vaikka kaikki vastaantulijat kiittelevät osallistumisesta taistelutoimiin. Ristiriitaisuus on tämän niin kuin monen muunkin jutun juju. Tässä novellissa kytee koko ajan jotain räjähdysaltista, ja se tunne jää päälle.

”Joulukuun kymmenes” on myös tunnelmaltaan sellainen novelli, että jännitän pahaa peläten. Kertomus päättää kokoelman ja tekee sen loppunousun tavoin. Mestarillisesti kerronta välittää käännetilanteen mielenliikkeet. Olen otettu myös toivottomuuden ja häpeän taittamisesta.

Hän oli pelännyt menettävänsä jotakin itsestään nostelun ja kääntelyn ja ja ruokkimisen ja pyyhkimisen myötä ja pelkäsi nytkin, mutta toisaalta hän tajusi että edessä saattoi olla silti paljon – paljon hyviä pisaroita, niin hän sen näki – paljon onnen pisaroita – läheisyyttä – ja että pisarat eivät olleet – eivät nyt eivätkä aiemminkaan – hänen nostettavissaan.

Tänään on joulukuun kymmenes, mutta sopii Saundersin novelleja lukea päivästä ja kuusta riippumatta.

George Saunders
Joulukuun kymmenes
Tenth of Decemer
Suomentanut Markku Päkkilä
Siltala 2015
novelleja
230 sivua.
Kurkista lukijakulmia: Omppu, Ulla, Suketus ja Dysphoria.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus