Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2016

Romeo ja Julia: Klassikkohaaste 2

Tammikuu on päätöksessä, samoin KLASSIKKOHAASTE 2. Ensimmäisen klassikkohaasteen lukukokemukset kokosi 31.7.2015 Omppu blogiinsa. Tänään bloggaajat lisäävät klassikkopostauslinkkinsä minun keräyspostaukseeni. Klassikothan eivät tähän lopu. KLASSIKKOHAASTE 3 alkaa pian ja sitä emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari.
klassikkohaaste2


Klassikkovalintani on William Shakespearen Romeo ja Julia (WSOY 2006). Jokusen Shakespearen näytelmän olen vanhoina käännöksinä lukenut, mutta siitä on aikaa. Valitsin satoja vuosia vanhan rakkaustragedian kolmesta syystä. Minua kiinnostavat aikojentakainen tunnepuhe, uusi käännös ja näytelmäteksti. En juuri lue draamoja enkä ensisijaisesti rakkaustragedioitakaan.
Romeo ja Julia 1
Romeo ja Julia on keskeinen konteksti lukuisille sen jälkeen ilmestyneille rakkaustarinoille. En muistanut sitä, että Shakespearen 1590-luvulla synnyttämä näytelmä jo itse päivitti klassikkotarinaa. Siitä ja paljosta muusta valistaa suomentaja Marja-Leena Mikkolan esipuhe. Suosittelen Mikkolan pohjustustekstiä: se avaa draaman kulttuurikerroksia sekä tulkitsee niitä suhteessa Shakespearen tekstiin.

Voidaan sanoa, että yhtäältä Romeo ja Julia on rakkaustarina, jonka ovat muokanneet 1500-luvun lopun Englannin sosiaaliset ja kirjalliset konventiot; ne tuovat tarinaan poliittista särmää ja suitsevat idealismia. Toisaalta Romeo ja Julia dramatisoi rakkaustarinan, joka ylittää ajan ja paikan; nuori intohimo välähtää ohi nopeana ja järkyttävänä kuin salama, mutta heijastaa samalla jotakin absoluuttista, ideaalista.

Mikkola tekee pätevää analyysia, siksi minä valotan lyhyesti vain kokemustani. Draaman kieli ja kerronta lumoavat. Vaihtelevat tunnelmat imeytyvät erilaisiin kielimuotoihin, jotka sopivat kunkin roolihahmon suuhun. On runollisuutta, suorasanaisuutta, navanalusvihjailuita, keskenkasvuisten juippien rehvastelua ja höynähtäneiden lemmenluritusta. Ja niin paljon kauniisti puettua tunnetta!

ROMEO
Oma sieluni äänessäsi kutsuu minua.
Kuinka hopeisina helähtävät yössä
rakastavaisten äänet, kun hento sointu
sille, joka osaa kuunnella.

Kaiken lisäksi henkilöiden muuttuvuus välittyy sanomisen tavoista. Ikivanha teksti on siis kaikkea muuta kuin pölyinen – kiitos komean käännöksen. Kielen lisäksi hämmästelen draamaleikkauksia, sillä kohtaukset todella tehokkaasti lisäävät jännitystä sekä läväyttävät tunnelmavaihdoksia sanan säilän sinkautuksista toimintakohtauksiin ja komiikasta traagiseen romantiikkaan.

JULIA
Rakastavaisten oma kauneus
valaisee heidän rakkautensa riitit;
tai jos rakkaus on sokea, se viihtyy
parhaiten yössä. Tule jo, yö vakava,
hillitty mustiin pukeutunut vaimo,
neuvo, kuinka kaksi tahratonta neitsyttä
pelissä voitetaan ja menetetään.

Julia ei ole vielä täyttänyt 14 vuotta ja Romeokin on ailahteleva murkku. Lasten naimapuuhat hirvittävät, mutta draaman tapahtuma-aikoina tyttöjä naitettiin jo 12-vuotiaina. Tosin tekstissä teinilemmen tunnustukset tuntuvat kovin sivistyneiden sanailijoiden kaunopuheilta, mutta luen niitä ilmaisuvoimaa ihastellen. Nuoren rakkauden kohteiden ailahtelu, tunteiden leimu ja vaihtoehdoton kiihkeys välittyvät äärimmäisenä – ja totena. Myös jätkäjengien älytön uho on uskottavaa ja valitettavan ajatonta. En nyt takerru draaman vihapuheeseen ja yhteiskuntaa horjuttavaan vihan lietsontaan. Sekin on kovin totta nykyään niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Ja vanhassa draamassa huhut ja juorut leviävät kuin konsanaan somessa.

Draamassa kuvataan terävästi ihmistä yksilönä ja yhteisön osana. Tyylittely ei haittaa, nauttia voi eloisista tilannehahmotuksista. Kieltämättä jo kokemani R&J-tuotekerrokset vaikuttavat lukukokemukseeni: Imettäjänä näen silmissäni komiikkaa lisäämässä Rakastunut Shakespeare -elokuvan ”DA-Carsonin”, Romeon kasvoiksi välistä lehahtaa Leonardo di Caprion naamataulu toisesta elokuvasta – näitähän piisaa. Mutta suomennoksen kieli vyöryy kaiken yli. Nautin.
Romeo ja Julia 2

Jari Järvelän Romeo ja Julia (Tammi 2007) on räyhäkkä uudisversio. Jos haluaa tutustua vain klassikkotarinaan, suosittelen Mari Elomäen mukauttamaa Romeo ja Julia -selkokirjaa (Opike 2012). Karsittu kokonaisuus säilyttää ihmeellisen hyvin alkuperäisteoksen hengen. Muuten suorasanaista kerrontaa katkaisevat Cajander-käännöstyyliset säkeet, ja ne säkenöittävät kokonaisuutta. Lisäksi kirjan kuvitus lisää esteettistä nautintoa. Toisille siis sopii selkoversio, toisille modernisaatio ja toisille Mikkolan käännös. Tai ne kaikki. Klassikko toden totta elää.

– – –
William Shakespeare
Romeo ja Julia
Suomentanut Marja-Leena Mikkola
WSOY 2006
191 sivua.
Lainasin kirjastosta.

William Shakespeare
Romeo ja Julia
Selkokielelle vapaasti mukauttanut Mari Elomäki,
lähteenä käytetty Paavo Cajanderin suomennosta (WSOY 1907)
Opike 2012
74 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

17 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Klassikkohaaste 2: koonti

klassikkohaaste2
Blogistanian historian toinen klassikkohaaste päättyy huomenna 31.1.2016. On siis joukolla koettu mainetta keränneitä, klassikkokohotettuja teoksia, joita ei ole aiemmin luettu. Jokainen osallistuja on saanut vapaat kädet arvioida, onko valitussa kirjassa klassikkoainesta.

Ensimmäisen klassikkokierroksen kokeneena (koonti Ompun blogissa 31.7.2015) suosittelen lukemattomiin vanhoihin kirjoihin tarttumista. Kirjojen glooria voi karista tai arvaamattomasti kohota. Joka tapauksessa se on sitten vihdoin itse koettu. Haasteen iso ilo on bloggaajien lukukokemuksien lukeminen, ja herkkua on myös se, että bloggaajien postauksista saa vinkkejä lukupinon seuraavaan klassikkoon.


 

Aloituspostauksessani olen luetellut blogit, jotka etukäteen ilmoittautuivat haasteeseen. Sen kommenteissa on muita haasteeseen ilmoittautuneita tai kirjan vaihtaneita.

Tämän postauksen kommentteihin bloggaajat lisäävät linkit KLASSIKKOHAASTE 2 -juttuihinsa.


 

Sieltä sitten keräämme ideoita seuraavalle kierrokselle. KLASSIKKOHASTE 3 saa emännäkseen 1001 kirjaa ja yksi elämä -blogin Marin. Haaste päättyy 31.7.2016.

Somessa voit jakaa klassikkosanomaa: #klassikkohaaste #klassikkohaaste2 #klassikkohaaste3

Täkynä tulevaan:

Klassikkohaaste 3

36 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Juha Hurme ja Töppöhörö

Kansallisteatterin bloggariklubi mahdollisti Juha Hurmeen tapaamisen pari tuntia ennen Töppöhörön ensi-iltaa. Käsikirjoittaja-ohjaajassa ei ollut jännityksen häivää:
– Tästä esityksestä on levollinen olo. Näyttelijät ovat taiturimaisia. Teatterintekijöillä on velvoite, että esitys paranee esitys esitykseltä. Esityksessä pitää olla kehittymisen varaa. Tietysti ensi-ilta on tarpeeksi hyvä, mutta se ei ole kiveen kirjoitettu. Esitys on yleisölle aina ensi-ilta, niin sen pitäisi olla esiintyjillekin.

Hurmeella on maine hyvän ilmapiirin tuojana. Töppöhörössä on ollut iso työryhmä, mutta näyttämöllä nähdään vain kaksi näyttelijää. Ensimmäinen näytös on hommafoorumityylistä miesmonologia, toisessa näytöksessä miehen rinnalla on keijuhenkinen ihmetyttö. Esityksen on ohjannut Hurmeen kanssa tanssija-koreografi Hanna Brotherus. Hurme kuvailee yhteistyötä siten, että hän kirjoitti ja Brotherus ohjasi.
– Hanna on ihmiskehon filosofi, ja se on avannut aivan uuden mahdollisuuden ja tuottanut esitykseen kehollista viihdearvoa. Ohjaajana olemisen paine vähintäänkin puolittui. Kummallakin on ihmisnäkökulma.

Juha Hurme

Juha Hurme: ensi-iltaan tunti.

Töppöhörön ensi-illan jäljiltä olen hämmennyksen tilassa, joten teen lyhyen katsauksen esitykseen siten, että yhdistelen muokkaamiani siteerauksia Juha Hurmeen puheesta ja tunnelmiani näytöksestä. Otsikot ovat epätarkkoja muistikuvia esitysrepliikeistä.

Mää nään mieluummin nälkää kuin nykytaidetta

Vikin näyttelijä Jarkko Lahti ja Juha Hurme alkoivat jo vuosia sitten kehittellä Tony Halme -tyyppistä hahmoa.
– Lähtökohtana viisi vuotta sitten oli tavattoman tympeä mies, joka luotiin Jarkon kanssa. Ja se laajeni työryhmän käsittelyssä. Katsoja päättää, mistä Töppöhörö kertoo. Mää en tiedä. Hyvä esitys ei ole tyhjenetty yhdellä analyysilla. Haluan tehdä töitä, jotka ruokkii jokaisen omaa ajattelua.

Näytelmä ei kerro vain suomalaisesta miehestä vaan yhteiskunnallisesta tilasta ohi sukupuolirajojen. Päähenkilöön on silti kasattu kaikki änkyrä-äijän ominaisuudet: eronnut, alkoholisoitunut, työtön, kaikessa ennakkoluuloinen, naisvihamielinen, rasisti, taidetorjuja, sivistymätön, omahyväinen ja ruokoton.

Monologin aikana yleisö tyrskähtelee kaikelle kuonalle, jota mies latelee. Leijuin kummiin tunnelmiin. Klisemies lavalla lätisee ennalta arvattavaa sisältöä, joka on muotoiltu kirjalliselta kuulostavaksi draamatekstiksi. Sivistysyleisö katsomomontussa lukee päässään monologin käänteistä alatekstiä eli oikeasti haluaa olla suvaitsevainen ja taidemyönteinen. Kurkimmeko sieltä pimeästä katsomosta valaistulle näyttämölle niin kuin tirkistelisimme kansan syvien rivien edustajaa eläintarhan häkissä? Olemmeko olevinamme parempia ihmisiä?

Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto

Toinen näytös on kahden orientaation ja liikekielen erillisyyttä ja hetkellistä kohtaamista. Mies on niin sanotusti ostanut sian säkissä. Tarjouspossun sijasta kauppakassista pompahtaa eloisa neitonen. Alina Tomikovin suloinen symbolihahmo on kerrassaan valloittava ja hänen tapansa liikehtiä kuin sulaa vahaa. Myös Vikin liikkuminen monipuolistuu ”Helinä-keijun” myötä.

Toppöhörö

Töppöhörön käsiohjelman taustalla teemaan sopivaa verkkohöröilyä.

Varsinaista yhteyttä ei kahden hahmon välillä tapahdu. Ihmetyttökin lähinnä pulppuaa itämurteista monologia. Esimerkiksi kokkiohjelmien yleisyyden pohtimisesta kumpuaa huikea katsaus koko ihmiskunnan miljoonavuotisesta historiasta. Taidokkaasti se tapahtuu, jälleen kovin kirjallishenkisesti. Löydän perustelun Hurmeen orientaatiosta:

– Draamateksti on kaikin tavoin rajoitettua. Kun kirjoitan draamaa, kirjoitan sen nuotitettuna omaan ohjaukseen, tiettyyn aikarajaan ja kaupalliseen tarkoitukseen. Draamateksti syntyy kommunikointisuhteesta, on se sitten monologia tai dialogia. Sen sijaan proosan kirjoittaminen on vapauttavaa, sillä silloin on vapaa draaman rajoitteista. Se jatkuva riemu, että sinne voin laittaa, mitä vain.

– Mulla on ajatus, että kirjallisuus on korkeampaa kuin teatteri. Kivi ja Shakespeare pyörii koko ajan mielessä. Vanhempi maailmankirjallisuus on aarteisto. Luen vuosittain myös uutta kotimaista kirjallisuutta. Teatteri on kiva käytännön projekti kirjallisen viestin kohtaamisesta.

Mä oon niin yksin

Töppöhöröön on istutettu katharsis. Totuusseerumin vaikutuksen aikana protomies tulee ulos roolista ja on ihminen. Sitä seuraa ihmetytön julistusosuus, josta yhden repliikin jo anastin: ”Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto.”

– En ole kovin sanomahakuinen. Mulla on oikeus tehdä vain hyvä taideteos. Jotta saan kasaan teoksen, sinne työntyy tärkeitä teemoja. Asialle tekee hallaa, jos sanoma on pinnalla ja näkyvä. Esimerkikiksi Töppöhörössä on moniarvoinen idea letkeästi purtavana, ei opettavaisesti.

Näin sanaili Hurme ennen esitystä. Itse näen esityksessä häpeämätöntä saarnaa hyvän elämän puolesta. Hyvään elämään kuuluu ihmisen ja luonnon harmonia sekä ihmisluonnon mahdollisuus parempaan. Loppupaatoksesta on kaukana kyyninen älykkömäisyys, mikä tuntuu virkistävältä. Siinä annetaan täydesti palaa sen puolesta, että asioille VOI tehdä jotain. Viesti koskee sekä yhteiskuntaa että yksilöä. ”Ei jäädä tuleen dokaamaan”Töppöhöröä lainatakseni.

– – –
Töppöhörö
Kansallisteatteri, ensi-ilta 28.1.20016
Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Käsikirjoitus Juha Hurme
Alkuperäisidea (kapakassa Kokkolassa helmikuussa 2011)
Esiintyjät Jarkko Lahti ja Alina Tomikov
Lisätietoja Kansallisteatterin kotivisuilla.

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille tilaisuudesta!

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Tapani Bagge: Musta pyörre

Lajityyppinä historiallinen dekkari on innostava. Entisajan tapakulttuuri, tunnelma ja miljöö tuottavat monesti houkuttelevan kehyksen jännitysjuonelle. Tapani Baggen neliosianen värisarja liikkuu 1930-40-lukujen taitteessa noir-henkisesti. Kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut aikoja sitten, nyt osuu lukuvuoroon kolmas osa Musta pyörre (Crime Time 2012).
Musta pyörre

Musta pyörre on sijoitettu vuoteen 1942. Valpon ylietsivä Mujunen ratkoo rikoksia sota-aikana, jota leimaa polittisesti kireä ilmapiiri. Asemasota on jumissa, kommunisteja jahdataan kotirintamalla ja aseveljeys Natsi-Saksan kanssa velvoittaa veljeilyyn.

– Onko sinulla jotain Himmleriä vastaan? Karlsson tivasi. – Mitäpä minulla, Mujunen sanoi. – Mukava mies, aseveli ja kollega. Kaikkeen sitä ihminen työnsä vuoksi joutuu, hän ajatteli. Suojelemaan miestä, jonka mieluiten kuristaisi omin käsin. Isänmaan etu vaati yhteistyötä murhamiesten kanssa. Miten pitkälle siinä oltiin valmiita menemään?

Mujunen on viisikymppinen jermu, joka yksikätisenä tuurijuopponakin on kunnon mies, oikea Ihanneurho. Mujusen synkeyteen taipuva elämänasenne sopii ajankuvaan. Hän kuulustelee inhimillisesti, päättelee asioita nokkelasti ja toimii tehokkaasti. Mujunen puhuu useita kieliä ja klaaraa kiusalliset tilanteet jämäkästi. Hän vastustaa mielivaltaa, siksi hän toimii niin juutalaisten kuin sotavankienkin puolustajana. Tilanteen niin vaatiessa hän muuntautuu vaikka vakooja-upseeriksi. Taunopalomainen ulkokuori tehoaa naisiin. Leskimies-Mujunen hellii muistoja entisistä rakkaistaan, ja lankeaa lyhytaikaisesti lemmekkäisiin, kypsiin naisiin.

Aimo annos kliseisyyttä naurattaa, ja kyllä sydämeltään haavoittuvainen ja välillä sarkastisesti sanaileva Mujunen viekoittelee tykästymäänkin. Päätän nimittäin ottaa Mustan pyörteen genrensä edustajana, enkä odota rajoja rikkovia syvällisyyksiä. Oikeustajuisella machomeinigillä porskutetaan. 

Bagge pudottelee autenttisuutta tukevia historiafaktoja vilkkaasti juoksevaan juoneen. Aiemmassa Mujus-sarjan osassa oli kiehtovaa Petsamo-elämää, tässä käydään suomalaisessa keskitysleirissä ja Äänislinnan kaupungissa. Tällaiset ympäristöt eivät ole yleisiä suomalaisessa proosassa. Mitähän olisi syntynyt, jos koko juttu olisi keskittynyt Äänislinnan tienoille – olisivatko aiheenkäsittely, tarina ja henkilöt syventyneet? Nyt ei aihelmia säästellä.

Historiaseikkailu viihdyttää, joskin pahojen ja hyvien tyyppien väliin toivoisin välimuotoja. Pitääkö minun kuitenkin vetää toimintajännäristä korkealentoisia johtopäätöksiä tähän päivään? Pitää. Se, mitä Bagge kertoo natsimielisistä, erilaisia vainoavista suomalaisista, pistää miettimään päivittäisuutisia katupartioiden ja kodinturvajoukkojen kokoamisesta sekä kansallismielisestä uhosta. 1940-luvun alun asenneilmapiiri kuulostaa turhan tutulta juuri nyt. Silloin otettiin natseista mallia ja…

Ja Suomi oli samassa veneessä. Tukevasti karilla.

– – –
Tapani Bagge
Musta pyörre
CrimeTime 2012
jännäri
392 sivua.
Luin e-kirjana HS-kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Eeva Joenpelto -haaste

Kirjabloggaajat kaivelevat naftaliinista Eeva Joenpellon (1945 – 2004) tuotannon. Tänään Joenpellon kuolinpäivänä (27.1.) käynnistyy haaste: lue, bloggaa ja kommentoi Joenpellon teoksia. Postaukset julkaistaan Joenpellon syntymäpäivänä 17.6.: KOONTI ON TÄSSÄ.

Joenpelto-haaste

Eeva Joenpellon tuotannossa on valinnan varaa:
 Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946
 Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950
 Kaakerholman kaupunki, 1950
 Veljen varjo, 1951
 Johannes vain, 1952
 Kivi palaa, 1953
 Neito kulkee vetten päällä, 1955
 Missä lintuset laulaa, 1957
 Ralli, 1959
 Syyskesä, 1960
 Kipinöivät vuodet, 1961
 Naisten kesken, 1962
 Viisaat istuvat varjossa, 1964
 Ritari metsien pimennosta, 1966
 Halusit tai et, 1969
 Vesissä toinen silmä, 1971
 Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa)
 Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa)
 Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa)
 Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa)
 Elämän rouva, rouva Glad, 1982
 Rikas ja kunniallinen, 1984
 Jottei varjos haalistu, 1986
 Ei ryppyä, ei tahraa, 1989
 Avoin, hellä ja katumaton, 1991
 Tuomari Müller, hieno mies, 1994
 Uskomattomia uhrauksia, 2000

Itse tartun todella halukkaasti esimerkiksi Lohja-sarjaan. Lähden tutkimaan, mitä muistan aiemmin lukemastani ja miten toisin luen nyt, vuosikymmenien jälkeen. Myös syksyllä ilmestynyt Helena Ruuskan  Eeva Joenpelto -elämäkerta inspirioi palaamaan tuotteliaan kirjailijan teoksiin.

Haasteeseen heittäytyjä: toimi seuraavasti

1) Ilmoittaudu tämän jutun kommenttikenttään.

2) Julkaisen oman Joenpelto-postaukseni aamulla varhain 17.6. 

– Bloggaaja: käy päivän aikana lisäämässä kommenttiin linkki omaan Joenpelto-juttuusi. 

– Muu lukija: kerro päivän aikana lukukokemuksestasi kommenttiin.

26 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kotiinpaluu-romaanin (Otava 2016) kansikuva lupaa paljoin: 1950-lukutyylinen nuoripari halailee veden partaalla puuhun nojaten. Odotan kannen avattuani epookkista laatuproosaa, jossa henkilöiden tunnevyöryt nivoutuvat odottamattomaan juonenkuljetukseen ja makunystyröitä hellivään kerrontaan. Kaikkea tuota hyvää kohti johdattelee edellinen Sadie Jonesin proosan lukukokemus Ehkä rakkaus oli totta (Otava 2015).

Kotiinpaluu 1
Lupausten lunastus ei tapahdu Kotiinpaluu-romaanissa automaattisesti. Vaikka tarina tutustuttaa minut tehokkaasti nuoren Lewisin ahdinkoon, aste asteelta voimistuva synkkyys tuntuu raskaalta. Hoksaan, se on tyylikeino: siinä on vakuuttavasti 50-lukulaisten elokuvien melodraaman henki. Tarinan vaiheita voi ennakoida, paisutus kuuluu asiaan ja niin myös Tunne (isolla kirjaimella). 

Toteutus on tyylikäs. Näen kerrotun technicolor-värein sävytettynä, henkilöiden luoden viistoja silmäyksiä, hidasliikkeisesti tukahdutettuja tunteitaan padoten. Taustalla soi hillitty jatsi, jonka kontrabasso sykkii tummia, levottomuutta herättäviä taajuuksia kokijan vatsanpohjassa.

Kotiinpaluu huokuu tummaa tunnelmaa. Romaanin kohtauksissa viritellään toinen toistaan seuraavia katastrofeja. Niissä pysäytetään sää, miljöö ja henkilöt otoksiin, joissa tapahtumat viedään räjähdyksen partaalle, räjähdyksiin, ja asetetaan uudelleen sytytyslanka kytemään.

Julkinen häväistys sai Gilbertin avuttoman vihan valtaan, ja kotona hän sulki Lewisin huoneeseensa. Alice meni kylpyyn ja kaunistautumaan Gilbertiä varten, ja päivällisen jälkeen kaikki oli taas kohdillaan: Lewis oli mahdoton, Alice oli tehnyt parhaansa ja Gilbert antoi heille molemmille anteeksi. Alicelle hän antoi anteeksi sängyssä, kun taas Lewis ei koskaan saanut tietää anteeksiannosta. Hän söi illallista huoneessaan ja nukkui vaatteet yllään. Aamiaisella kukaan ei maininnut edellisen päivän tapahtumia.

Lewis rikkoutuu rakastavan äidin kuoleman vuoksi. Pojan tuska kääntyy sisäänpäin, muille näkyväksi se purskahtaa murrosikäisenä. Onnetonta kierrettä ruokkivat Gilbert-isän ymmärtämättömyys, Alice-äitipuolen taitamattomuus ja porvariston hillitty charmi, joka pysyy hengissä kangistuneen tapakulttuurin ulkokultaisen asenneilmapiirin varassa.

Oikeastaan romaani kertoo siitä, miten sisäoppilaitoksissa kasvanut aikuisväki on jäänyt lämpöä vaille eikä osaa sitä siten jakaa. Lisäksi sodan jälkeen oli vaikea jatkaa perhe-elämää. Etenkin miesten paluu rujoista oloista siistiin porvaripikkupiirin ei vaurioitta onnistunut. Sukupuolten roolit ja perhemalli jäykistyivät ahtaisiin asemiin. Tunteita ei saanut näyttää, ulospäin piti olla kunnollista, mutta aggressiivisuus vaikutti joko passiivisena tunnekylmyytenä tai kodin suojissa aktiivisena väkivaltana. Uhka piilotettiin ja pelon ilmapiiri peitettiin teeskentelyyn. Ahdistus siirtyi näin seuraavan sukupolveen. Siitä ovat esimerkkinä Lewis ja Carmichaelin perheen tyttäret Tamlin ja Kit.

Kotiinpaluu 2

Talvipäivän taikaa: kirja vie toiseen tunnelmaan, aikaan ja paikkaan.

Myötätunto ja toivonkipinä kaltoinkohdeltuja Lewisiä ja Kitiä kohtaan kantavat lukuprosessiani – antaudun sittenkin melodraaman virran vietäväksi. Ja viehän se! Jones osaa upottaa henkilöiden mielenliikkeisiin, mikä jouduttaa eläytymistä tapahtumiin ja toivomaan romaanin lempihahmoille parasta ja käsittämään monien ei-mieluisten tyyppien käytöksen.

Miksi The Outcast -otsikko on käännetty Kotiinpaluuksi? Onhan se sisältöön sopiva ja hienovarainen, mutta alkuperäinen antaa raamit sille, mistä on kysymys. On myös kysymys siitä, että lasin ja peilin voi rikkoa itsensä ja maailman väliltä ja nähdä eteenpäin. Ja siten hylkiökin voi nähdä hyväksyvän katseen, edes yhden. Ja kuulla:

”Minä ymmärrän sinua. Uskot olevasi synkkä, ja sinun ympärilläsi on kauheasti kaikkea synkkää, mutta kun minä katson sinua… Sinä kiillät. Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.”

– – –
Sadie Jones
Kotiinpaluu
The Outcast
Suomentanut Marianna Kurtto
Otava 2016
romaani
355 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Leena LumiPieni kirjasto ja Sivutiellä.

 

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Empimättä myönnän skeptisyyteni, kun luen Fausto Brizzin roomaanin 100 onnen päivää (Gummerus 2015) markkinointitekstiä. Houkuttimina ovat mainesanat ”koskettava nyyhkytarina”.

Sitten tapahtuu jotain. Kansitekstikin kysyy: ”Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi sata päivää jäljellä?” Ajatus oikeasti alkaa vaivata minua.  Torjun peruuttamattoman kysymyksen, ajattelen vain jatkavani vanhaan malliin kummoisia miettimättä (vaikka tiedän toisin). Päädyn tunteensiirtoon. Haluan tietää, miten kuolettavaan syöpään sairastunut Lucio käyttää viimeiset 100 päiväänsä.

Ja kuitenkin minulla on minulle rakkaat vaimo ja kaksi lasta, mahtavia ystäviä, vesipallojoukkue, joka uhraisi henkensä minun puolestani, olen tehnyt virheitä ja tulen tekemään niitä lisää, mutta minäkin olen ollut mukana juhlissa. Minäkin olin täällä. Ehkä vähän sivussa, en minään juhlittuna sankarina, mutta kuitenkin. Ainoa harmin aihe on se, että minun piti kuulla kuolevani alkaakseni elää.

Romaanin lukunumerointi on käännetty päälaelleen, lähtölaskentatyyliin. Se sopii Lucion tarinaan, hilpeyshakuiseen kerrontan ja avautuvaan elämänymmärrykseen. Vähitellen alkaa kuristaa kurkkua: luopumisen ja kesken jääneen elämän suru siirtyy minuun. Ai miten sentimentaalisuuden liukkaalla pinnalla luistellaan! Onneksi mukana on myös arkisuutta ja ehdottomuutta. Romanttisen komediatyylin tietoinen huumori vilkuttaa kirkasta valoa, vaikka vääjäämätöntä pimeää kohti edetään.

Tärkeintä on, että kohtaamme kuoleman elävinä.

Perimmäisistä kysymyksistä kerrotaan kepeästi, pintaliitävällä pehmoironisella otteella. Elämänarvojen muuttumista romaani silti kuvaa, ja kuin ihmeen kaupalla imelyys tuntuu sopivalta. Kehittyvä ymmärrys ja lämpö välittyvät, tavanomaisia päiviä ei unohdeta, ja erinäisten törttöilyiden seuraukset tuntuvat. Loppukypsyttelyyn sulan. (Todettakoon kuitenkin, että viimeinen luku ”Myöhemmin” on valitettavan turha.)

100 onnen päivää vaikuttaa tosiaan mahdollisuudelta tuntea eläneensä ennen kuolemaa. Oikeassa elämässä taasen – hui – tämä elämähän voi päättyä hetkenä minä hyvänsä.

100 onnen päivää

– – –
Fausto Brizzi
100 onnen päivä
Suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus 2015, ilmestyy 1/2016
412 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muita lukijoita mm. Lilli ja Umami.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson kuorii ajan, ihmisen ja elämän kerroksia romaanissa Hävityksen jumala (S&S 2016). Olen  ihastunut  Atkinsonin Brodie-dekkarisarjaan (etenkin itse Brodieen).  Elämä elämältä (2014) tärisytti tasapainoani pari vuotta sitten, ja tämä rinnakkaisteos tekee sen taas. Aluksi kohtuuttoman kovat odotukset jarruttivat heittäytymistä, mutta loppua kohti ei enää mikään estänyt. Hävityksen jumala on monihaarainen romaani rakkaudesta, kuolemasta ja sodasta.

Hävityksen jumala 1

Sukupolvet

Elämä elämältä -romaanin perheen parissa jatketaan; nyt Ursulan sijasta päähenkilönä on Toddien kuopus, joka toisen maailmansodan aikana toimii hävittäjälentäjänä. Teddy on Ursulan veli, sittemmin Nancyn mies, Violan isä sekä Bertien ja Sunnyn isoisä. Hän lupaa yrittää olla aina ystävällinen, jos vain sodasta selviää. ”Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.” Teddy on romaanin kokoava lämpökeskus, ja hänen elämänkaarensa lähes satavuotiaaksi on kaiken kehys.

Atkinsonin tyyliin ei kuulu tyhjentävä henkilökuvaus vaan sirpaleina levittyvä hajaannus. Kolmannen persoonan kerronta valitsee jonkun henkilön, jota seurata ja jonka ajatuksiin ja tunteisiin voi tunkeutua – ja siirtyä toisiin. Tästä huolimatta ja johtuen henkilöistä haluan tietää lisää. Romaanikerronnan elämänkahmaisutaitoa todistavat useat kohdat, joissa noin yhdessä sivussa syntyy täysi kuva yhtäkkiä siihen putkahtaneeseen hahmoon. Täyteys on huokoista ja viitteellistä.

Henkilön rooli voi olla vain sarkastisen tölväisijän Sylvie-äidin ja Bertie-tytön tyyliin tai kontrasti, kuten Violan dickensiläinen appivanhempikauhuperhe on vertailukohta Teddyn vaatimattomalle huolehtivaisuudelle. Viola-tyttären karikatyyrinen itsekeskeisyys on muistutus siitä, että jokaista määrittää kasvuympäristö mutta myös määräysvalta omaan käytökseensä. Runsaan henkilögallerian merkityksellisyydestä voisi jatkaa loputtomiin.

Ihmisen elämänkulkuun liittyvistä aihelmista monet menevät ihon alle. Esimerkiksi Alzheimerin taudin olemus ja omaisen olo ovat karuudessaan suojukset irrottavia.

Sota meissä

Hävityksen jumala alkaa sykähdyttävällä kuvalla luonnosta ja leivosista, ja vastaavista kauneuskokemuksista saa nauttia pitkin romaanimatkaa. Romaania väkevöittää ajatus kauneuden ja kaiken katoavaisuudesta. Mikä sen tuimemmin osoittaisi kuin sota, jolloin antiikin veistosta muistuttava kaunotar voi hetkessä revetä kappaleiksi tai pommi tuhota taideaarteita pursuavan talon?

Linnut ja lentäminen liihottavat toistuvasti symboleina, mutta ne ovat myös tarkasti kuvattua sotatodellisuutta. Lennostotoiminta, pommittajan riskit ja taisteluiden ristiriitaisuus näyttäytyvät Teddyn kautta ja kotirintamakokemukset muiden henkilöiden avulla. Sattumanvaraisuus ja hetkellisyys korostuvat.

Oli käynyt ilmi, että koko sivilisaatio oli rakennettu juoksuhiekan ja mielikuvituksen varaan.

Hävityksen jumala todistaa, ettei sota pääty rauhanjulistuksiin. Se jatkuu elettynä elämänä sodan kokeneissa ja heistä se siirtyy seuraavaan polveen. Se jättää jälkeensä miljoonien uhrien elämättömiä elämiä, joista olisi syntynyt arvokkaita tarinoita. Romaanin pasifismi puhuttelee.

Sota oli ammottava railo, eikä heillä ollut enää pääsyä sen toiselle puolelle, entiseen elämään, niiksi ihmisiksi joita he olivat olleet.

Hävityksen jumala 2

Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita vaan uhreja, jotka kannettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, muuri murtuisi jossain vaiheessa.”

Hölskyvä aika

Elämä elämältä leikittelee mahdollisilla maailmoilla. Hävityksen jumala on samoilla jäljillä mutta eri kerrontakeinoin. Yhdessä tekstikappaleessa voidaan visiteerata monessa ajassa. Kerronta tapahtuu tilassa, jossa aika hölskyy. En tunne Stephen Hawkingsin säieteoriaa (johon romaanissa kerran viitataan), mutta tiedän, että siinä neljäs ulottuvuus on aika. Aika-avaruusteorioissa eri paikoissa tapahtumien aikajärjestys ei ole yksiselitteinen. Teorioinnista kokemukseen: Atkinsonin romaanissa ajan säikeet kietoutuvat toisiinsa moniselitteisesti yhdistellen olevaa, mennyttä ja tulevaa.

Elastinen tapa suhata tilanteesta, näkökulmasta ja ajasta toiseen on ehtaa Atkinsonia, joka kieputtaa tarinaa miten tahtoo. Toisto kerronnan keinona ei yleensä vetoa minuun, nyt se ei häiritse, esimerkiksi yksi timanttisormus kimmeltää proustilaistyylisenä symboliherkkuna. Kaiken kielen koreuden ja komeuden kääntää Kaisa Kattelus nautittavaksi suomeksi.

Rakenne ja kerronta valloittavat minut piiritystaktiikalla, vähittäin ihastuttaen. Teksti vaikuttaa omaan aikaani. Olen pakotettu lukiessani viivyttelemään, hetkittäin kiihdyttämään, pääasiassa hidastumaan.

Fiktion valta

Kirjallisuus parhaimmillaan on tätä: se vie uskomaan keksittyyn, ja vaikka uskoa tietoisesti horjutetaan, fiktion voima vain vahvistuu. Tunteet liikahtavat, odotukset muuttavat muotoaan ja ajatukset auraavat entisistä poikkeavia uria. Uppoudun, liikutun, pakahdun. Atkinson kirjoittaa syyn siihen romaanin lopun avartavissa ”Kirjailijan saatesanoissa”:

Tällainen jääräpäinen fiktiivisyys vaatii sitä, että on sydämestään paneutunut kirjoittamaansa, sillä muuten kirjoittaminen muuttuu kaksiulotteiseksi tilaksi ja teksti lakkaa olemasta oman itsen ja maailma kohtaamispaikka.

Romaanin Teddy ja Nancy yhdessä keskustelussa toivovat, ettei kaikkea pitäisi eikä voi pukea sanoiksi. Hävityksen jumala on lukukokemuksena niin voimakas, että ensin en löytänyt keinoja kielellistää sitä (ja sitten liiankin kanssa). Mielessä möyryää kiitollisuus kohdata Atkinsonin teksti ja lukea se omaksi.

– – –
Kate Atkinson
Hävityksen jumala
A God in Ruins
Suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2016
romaani
492 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita: Lumiomena, Lukutoukka, P.S. Rakastan kirjoja, Taikakirjaimet ja Ullan luetut kirjat.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Luettelenpa asiat, jotka nyt vain täytyy hyväksyä:
1. Lisbeth Salander on sarjakuvien ja tarujen supersankariperillinen, ainakin Pepin, Robin Hoodin ja Waspin (?) ihmetyttöristeytymä. Kipeän hyvä ollakseen totta. Ai niin, onkin fiktiota.
2. Mikael Blomkvist on jumaloitu journalisti. Tällaisia pitkän kaavan printtimedian julkkissenttaajia siis voi olla. Fiktiossa.
3. Nerot ovat vähintään sosiaalisesti rajoittuneita, parhaimmillaan autistisia savantteja.
4. Alkulukujen moninaisuus yhdistyy tekoälytutkimusrikollisuuteen ja Amerikka-Venäjä-vehkeilyyn Helsingin kautta Tukholma polttopisteenä. Ei se mitään, vaikkei tästä paljon ymmärrä.
5. Rahastustarkoituksessa tuotettu suosikkisarjan jatkoteos voi silti olla viihdyttävää jännityskirjallisuutta.
Se mikä ei tapa

David Lagercrantz kaikista epäilyistäni huolimatta selviytyy melkein mahdottomasta tehtävästä. Se mikä ei tapa (WSOY 2015) sointuu Stieg Larssonin menestystrilogian sävyihin. Olen aika ällistynyt siitä, miten tutut henkilöt jatkavat elämäänsä tunnistettavalla kuvaustyylillä.

Juoni kulkee ansoja virittäen. Henkilöitä on turhan paljon, vaan aika hyvin heidät saadaan punottua tapahtumakäänteisiin. On toki joukossa ennalta-arvattavaa ja varmuus siitä, että supersankarit selviävät. Joukossa on hämmentävän runsaasti matemaattistietoteknistä luentomateriaalia tällaiselle lyhyen oppimäärän rimaahipoenselviytyjälle.

Tärkeintä on että me ymmärrämme että elämä on vakavaa ja rikasta. Meidän tulee sekä arvostaa sitä että pyrkiä parantamaan maailmaa.

Ohhoh! Näin ylevästi kaiken hakkerointi- ja takaa-ajomelskeen keskellä siteeraa rabbiaan romaanin kiinnostavin henkilö, rikostutkija Bublanski, joka etsii elämään tarkoitusta sekä ratkaisua murhaan, katoamiseen ja hakkereiden tietovuotoihin. Häneen keskittyvät keskeisimmät syvävirtaukset. Dekkarin ydintä on tietoteknistymisestä haurastuneen maailman muutostuska, jota meidän kaikkien puolesta Bublanski potee.

”Me elämme sairaassa maailmassa, Mikael.”
”Niinkö?”
”Maailmassa, jossa vainoharhainen on terve.”

Mikael on vetämättömässä kunnossa, Lisbeth sen sijaan kuin nälkäinen näätä. Sananen vielä Lisbethistä. Onhan hän uskomaton luomus. Voin vain toistaa itseäni ja tähdentää, että tyypin suhteen on luovuttava uskottavuusodotuksista: tuloksena voittamaton äärimmäisyys. Olkoon hän kaikkien epäinhimillisyyksiä kokeineiden selviytymisuskoa kannatteleva superhahmo. Sarja jatkukoon – hyvän ja pahan taistelu jää merkittävästi kesken.

– – –
David Lagercrantz
Se mikä ei tapa
Suomentanut Outi Menna
WSOY 2015
Jatkoa Steig Larssonin Millenium-sarjalle
544 sivua.
Sain bloggaajakaverilta.
Muualla muun muassa:
Kulttuuri kukoistaa pitää kirjaa vauhdikkaana ja tasokkaana vaikka henkilöitä aiempaa laimeampina.
Kirsin kirjanurkkaa ärsyyntyi mutta halusi kuulla kaiken nyt ja vielä lisää tulevaisuudessa.
Kirsin Book Club olisi halunnut tykätä enemmän.
Lillin kirjataivas koki odotuksensa täyttyneen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Blogistania 2015

Taas on aika riipivän pisteytyksen: kirjabloggaajien vuoden 2015 PARHAAT-äänestys. On niin monta erilaista hyvää lukukokemusta, joten niiden paremmuusjärjestykseen asettaminen tuottaa puistatuksia. Osallistun silti, jopa joka kategoriaan.
Blogistaniat


 

Blogistania Finlandia
blogistanian_2015_finlandia

3 pistettä
Laura Lindsted
: Oneiron (Teos 2015)

On, ei, on: Oneiron. Pari sekuntia kuoleman välitilassa luo seitsemälle naiselle elämän ja minulle merkillisen kokemuksen. Siihen on kuulunut ihastusta, kauhistusta, uuvutusta ja herätyksiä. Olen kokenut olevani osa jotain ainutlaatuista. Kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla Oneironin kaltainen löytöretki kielen ja kerronnan keinoin jonnekin kerrassaan ennen kokemattomaan.

2 pistettä – vai saako jakaa kahdelle 3 pistettä, jos ei jaa jämäpointsia muille?
Petri Tamminen: Meriromaani (Otava 2015)

Tämän vuoden suosikkikirjani ovat ääripäitä. Oneiron liukuu laveasti henkilöstä, tarinasta ja tyylistä toiseen. Petri Tammisen Meriromaani on keskittynyt, karsittu ja hiottu yhden elämän ajaton kuvaus – ja samalla luita ja ytimiä laajentava elämäntuntotarina. Luin sen henkeä pidätellen, hymähdellen, hymistellen ja liikuttuen. Silmäilin sen heti perään keräten kiteytymiä, joita kieleen saadaan sidottua silloin, kun kirjailija osaa napauttaa vähään kertakaikkisen paljon. Ja olen sen lukenut vielä uudelleenkin sana sanalta yhä uusia löytöjä tehden. Meriromaanissa kielenkäytön ohella ihastuttavat juoni, henkilökuvaus, tarina ja niistä irtoava näkemys elämästä.

Jämäpistettä en siis anna. Sen olisivat ansainneet ainakin Anneli Kannon Pyöveli, Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Ainakin.

Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.


 

Blogistania Globalia
blogistania_globalia

 

3 pistettä
John Williams: Stoner (Bazar 2015)

On sitten syynä kirjan keräämä kohu ja kehut vai puhdas kokemus, mutta konstailematon elämäntarina tuntuu puhtaalta ja puhdistavalta kaunokirjallisuudelta. Stonerissa ei kikkailla, siinä vain kuvataan mahdollinen ihmiselo epäonnisine valintoineen, masentavine konflikteineen ja hetkittäisinä hyvänolontunteineen – ja nämä kaikenkattavan elämänarvoisesti.

2 pistettä
Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)

Ajattelin kyllästyneeni natsikorttiin, jota kaunokirjallisuudessa usein vilautellaan. Sopimus tuo aihepiiriin saksalaisen kotirintaman ja kolmannen valtakunnan rakentajien arjen olosuhteet, joskin riutuvaa rintamaakin kuvataan karusti. Lisäksi Sopimus käsittelee perhesuhteita kylmänkuumalla liekillä. Kerrontaote tepsii minuun ja tarjoaa aiheeseen tuoreutta.

1 piste
Herman Koch: Naapuri (Siltala 2015)

Naapurissa on tavallaan kaikki nykykirjallisuuden ”viat” eli eri näkökulmia, aikatasoilla sahailu ja dekkarimaisuus. Niistä ja taitavasta henkilöiden tavoittamisesta syntyy nappaavaa proosaa, joka jää kaivertamaan. Naapuriin upottuu monia teemoja valinnoista ja vastuusta, sattumastakin.

Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.


 

Blogistania Tieto
blogistanian_2015_tieto

3 pistettä
Bea Uusma: Naparetki (Like 3015)

Naparetki kertoo epäonnisen kuumailmaretkueen kuolemansyyn kartoituksesta. Jos ei aihe kuulosta kummoiselta, toteutus on kahmaiseva. Kerronta kaappaa mukaansa, sillä Uusma upottaa itsensä täysillä selvitystyöhön ja lukijan sitä seuraamaan. Aihe jättää nälän tietää Andréen retkueesta lisää. Tietokirjaan tunkeutuvat tunteet, ja Naparetken kokonaisesteettinen elämys lisää tehoa.

2 pistettä
Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

Jos haluat harjoitella selkeän ja vastaanottajaa huomioivaa tekstiä, kokeile selkokirjoittamista. Jos opit kirjoittamaan hyvää selkotekstiä, sinulta sujuu entistä paremmin myös yleiskielinen kirjoittaminen. Näin uskon. Kirjoittajakehitykseen on nyt entistä ehommat mahdollisuudet, sillä hyvien selkokirjoittamisen yleisohjeiden lisäksi muutamaan tekstilajiin tarjotaan havainnolliset neuvot kirjassa Selkokirjoittajan tekstilajit. Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja konkreettisesti.

1 piste
Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet… (Otava 2015)

…vaikka mitä ja voit olla vaikka mitä. Voimaballadi kaikelle tyttöydelle iästä ja sukupuolesta riippumatta, vaikka kohderyhmänä onkin nuoret neidot – sitä on monipuolinen ja reipas asenneasiateos. Erityisesti minua viehättää se, että kirja välittää aktiivista ja yritteliästä meininkiä olematta ruusunpunainen söpöstely. Sävykkäälle  kasvatuskirjalle piste!

Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.


 

Blogistania Kuopus
blogistanian_2015_kuopus

 

3 pistettä
Panttivanki ja muita kertomuksia (OPH 2015)

Uskokaa jo, että iso osa teineistä ei halua tarttua kirjaan, koska se on vanhanaikainen, väsyttävä ja tylsä kapine. Siinä silmäily tai sipaisu sivulta toiselta ei onnistu. Siksi tarvitaan lyhyitä, helppoja kertomuksia, silti kiinnostavia ja kirjallisesti innostavia. Siksi tarvitaan selkokielinen Panttivanki ja muita kertomuksia. Kirjan selkokielisyyttä ei mainosteta, mutta nykykirjailijoiden tekstit on vaivattomaksi selkoistanut taitava Ari Sainio. Sekin on merkittävää, että melko uusista ja suosittujen kirjailijoiden teksteistä koostetaan kokoelma, joka sopii kaikille ja monenlaisille nuorille lukijoille. Kiitos valikoimatyön toimittajalle, Päivi Heikkilä-Halttuselle!

2 pistettä
Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni : Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015)

Lapsille pitää lukea, kaikenikäisille taaperoista teineille. Maami mustikka on yhdistelmä Eppu Nuotion alkuperäissatuja, visualistin oivaltavaa retrokuvitusta ja varhaiskasvatusammattilaisen sepitämiä, sanataideopetukseen sopivia hauskoja leikkejä ja tehtäviä. Kirjasta poikii näin monipuolinen kielitietoisuutta ja mielikuvitusta ruokkiva kokonaisuus. Lapsille pitää siis lukea: lisää tietoja ja vinkkejä on Päivi Heikkilä-Halttusen mainiossa Lue lapselle! -kirjassa.

1 piste
Nadja Sumanen: Rambo (Otava 2015)

Tässä on kaikki katastrofin ainekset: erityislapsi, mielisairaus, kuralla olevat perhesuhteet, avioero, menneisyyden kasvatusvirheet. Kaikki tuo kuorma painaa, mutta niin vain painetaan eteenpäin ja eletään päivä kerrallaan melko valoisissa kesätunnelmissa. Ja se kerrotaan luistavasti. Eikä jahnata hikisessä teiniseksissä, sen hinkuamisessa tai kiusaamiskuvioissa. Rambo miellyttää tällaista mummeli-ikää lähentyvää, toivottavasti murkkujakin.

Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

13 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Tietokirja

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carverin tyyliä on kutsuttu likaiseksi realismiksi. Siitä esimerkillinen näyte on novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Sammakko 2015). Samanniminen novellivalikoima on ilmestynyt suomeksi jo 1986, mutta syksyllä 2015 julkaistu Seppo Lahtisen suomennos on käännös alkuperäisestä vuoden 1981 novellikokoelmasta.

Olen aiemmin lukenut Carverin Oikopolkuja ja nähnyt siitä Altmanin filmiversion. Kumpikin vaikutti tunnelmallaan, ja sama vetoaa tässä kokoelmassa. Novelleihin vaipuu kuin epämääräisen seepianväriseen painajaiseen: tässä olen, enkä muuta voi, mutta mitä tapahtuu? Ei välttämättä mitään, mutta varuillaan minun pitää olla.carver

Novelleja on yhteensä 17. Ne ovat lyhyehköjä tilannekuvia. On tapahtunut jotain sitä ennen, ja varmasti tapahtuu sen jälkeen. Olen mukana ihmistenvälisessä kohtaamisessa, jonkinlaisessa konfliktissa tai jännitetilanteessa. Mukana on täytepuhetta, jonka takana on muuta, monesti räjähtämätön tunneruuti. Synkänpuoleisesti elämää esitellään vaan ei tylsästi.

Selittelylle ei anneta tilaa, ja se, mitä on, ilmaistaan napakoin virkkein. Carver vie arkihetkiin usein dialogin keinoin. Siinä sitten sivusta seuraan, mitä on meneillään, ja arvailen vihjeiden varassa. Tehokkain Carver on novellien päätöksissä: lopputuloksena on usein avoin yllätys.

Niminovelli on kerrassaan kiehtova. Siinä on paljon puhetta, humaltuvaa ja tilaa vievää paasausta, kiristyvää jännitettä sekä rivienväleistä tihkuvia tietoja. Ja kun rakkaudesta puhutaan, puhutaan kaikesta muusta(kin).

” – -. Kaikesta tästä, kaikesta tästä rakkaudesta josta me nyt puhumme jäisi jäljelle pelkkä muisto. Ehkei edes sitä. Olenko hakoteillä? Puhunko pelkkää hölynpölyä? Sanokaa toki jos olette sitä mieltä. Tahdon tietää. Myönnän etten tiedä mistään mitään ja myönnän sen auliisti.”

Kokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta kirpaisee. Carver ei hio särmiä, hän antaa niiden viillellä.

– – –
Raymond Carver
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Suomentanut Seppo Lahtinen
Sammakko 2015
novelleja
158 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Maailman kirjat mutustelee monipuolisesti uutta Carver-suomennosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Helena Ruuska: Eeva Joenpelto

Elämän kirjailija – oivallinen alaotsikko Eeva Joenpelto -elämäkerralle (WSOY 2015)! Tahtooko kirjoittaja Helena Ruuska upottaa siihen monimerkityksellisyyttä samoin kuin Joenpelto romaaninimiin? Ensinnäkin Joenpelto esitellään ihmisten elämän psykologisena kuvaajana, toisekseen Joenpelto venytteli omissa jutuissaan totuutta eli kirjaili elämään omasta päästä kuvioita niin sanoakseni mielin määrin. Ja viittaahan se yhteen Joenpellon romaanin nimeen, Elämän rouva, rouva Glad.
Eeva Joenpelto
Joenpelto halusi olla sekä rouva että kirjailija. Rouvuus koki kolauksen, mutta sen jälkeen kirjailijuus kukoisti. Ruuska ripottelee Joenpellosta privaattitietoja ja kytkee niitä tuotantoon. Teosanalyyseja ei parane tältä kirjalta odottaa, vaikka tuotannosta hyvin kerrotaankin, sillä tavoitteena on tavoittaa Eeva. Sen verran ylväs hahmo hän on ollut, että heti nolottaa mainita hänet vain etunimeltä.

Komeus ja kopeus tulevat teoksessa liki, Joenpellon persoona ei. Se olikin hänen ydintään: varauksellisuus ja etäisyys. Tunteet piti peittää, paitsi kiukku. Ulkopuolisille ei aikanaan traagiset perhetapahtumat näyttäytyneet, nyt ne levittäytyvät lukijan nähtäväksi. Pitkä ja katkennut avioliitto jää kuitenkin kutkuttavan arvoituksellisena, samoin Joenpellon muu suhde-elämä.

Kirja ilmestyi sopivasti Joenpellon 100-vuotissyntymävuotena. Muuten ei paljon ole ollut melskettä aikanaan suositun kirjailijan tuotannosta. Missä ovat juhlapainokset Lohja-sarjasta tai uusintaesitys siitä tehdystä tv-sarjasta? Tämä elämäkerta muistuttaa, että Joenpelto oli myyvä ja luettu kirjailija. Se myös kertoo lähivuosikymmenten kirjallisesta kentästä kohdettaan enemmän. Ruuska on selvitellyt ansiokkaasti valtavaa aineistoa. Jotain toisteisuutta olisin karsinut, mutta sujuvaa teksti on, ja mukavasti kohteen oma ääni kuultaa rivien välistä.

Joenpelto oli arvonsa tunteva ja selvästi kilpailuhenkinen. Monesti häntä verrataan lähihistorian kuvaajana Väinö Linnaan. Antaa kirjailijan itse vastata siihen:

”En itsekään pidä siitä, että minua toistuvasti verrataan Väinö Linnaan. En ole hänen veroinen, en parempi jos en paljon huonompikaan. Olen aivan erilainen, koko kirjoittamiseni perustuu ihmiskuvaukseen eikä laajoihin eeppisiin kaariin.”

Luin lukioaikana useita Joenpellon kirjoja pakollisen kirjallisuustutkielman vuoksi. Valitettavasti tutkielma on hävinnyt, muisto ei. Paniikissa etsin lainaksi juuri ilmestynyttä viimeistä osaa Lohja-sarjasta, ilman sitä ei tutkielmasta olisi mihinkään. Lempiaineeni historian (oli myös Joenpellon lempiaine) lehtori lainasi oman kappaleensa Eteisiin ja kynnyksille -romaanista vannottaen haluavansa lukea sepustukseni. Jo olin otettu. Yksi nuoruuteni talviloma meni Joenpelto-tulkintoja naputellen vanhanaikaisella kirjoituskoneella.

Elämäkerran innoittamana palaan nyt Joenpellon kirjoihin. Vetää kaikista ovista on jo iPadiini ladattuna. Miltä mahtaa maistua Lohja-sarja vuosikymmenten jälkeen? Voinkin lukea hitaasti, sillä käynnistän kirjabloggaajien Joenpelto-haasteen 27.1. ja postaukset paljastuvat vasta Joenpellon syntymäpäivänä 17.6. Tule mukaan!
Joenpelto-haaste
– – –
Helena Ruuska
Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija
WSOY 2015
elämäkerta
498 sivua.
Ostin itselleni joululahjaksi.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus

Jari Järvelä: Romeo ja Julia

Romeo on 17-vuotias Vantte, Julia on 13-vuotias Julia. Kouvolan kulmilta romanssi alkaa, ja rakastavaisten pako päättyy hyiseen huvipuistoon. Jari Järvelän modernisoiman Romeon ja Julian (Tammi 2007) päähenkilöt ovat esikuviensa ikäisiä, ja tuttua on myös se, että teiniromanssi on epäsopiva. Nyt ei ole kyse sukuvihasta, vain siitä, että lempiväiset ovat liian nuoria. Järvelä lisää juoneen ennen kokemattomia: tulee mieleen eräs tien päällä irrotteleva tappaja-Valjakkala Shakespearen sijaan.
Romeo ja Julia_Järvelä
Shakespearen Romeo on tunnekuohujaan hallitsematon teini, joka pari kertaa tirvaisee pistoaseella. Vantte tappaa monesti, eri konstein, aika harkiten ja jälkiään korkeajännitteisen ruokottomasti peittäen. Jään pitkäksi aikaa mietteisiini romaanin loppusanojen jälkeen: ”Me vaan rakastettiin toisiamme.” Ja olihan heti kärkeen omistus ”nuorelle rakkaudelle”.

Mitä on nuori rakkaus? Se on äkkinäistä, ehdotonta, näköalatonta, ryöpsähtelevää, hillitöntä. Siinä on ujoutta, kokeilua, todistelua ja näyttämistä. Siinä ollaan hauraita ja puolustusasemissa. Luovun selvittämästä, miksi Vantte niksahtaa. Seuraan kauhun vallassa. Julia on aivan vietävissä. Tapahtuu pahoja. Rakkaus ja nuorten mielenliikkeet välittyvät lähinnä tekoina tai vyöryvänä höpinänä, jonka epätoivoinen lapsekkuus lisääntyy tapahtumien kärjistyessä.

Tarinan jutustelee Vantte. Etenkin romaanin käynnistys on juipin sanailun säihkettä, ja hienosti kieli mukautuu mielen ja tekojen mutkistuessa. Vanten sanomisen tapa on assosiatiivista, se hyppää mielleyhtymästä toiseen ja kuljettaa vallan varmasti. Shakespearelaisia sulosointuja ei luettavaksi loruilla, jonkin verran virtaa joukkoon valo-pimeys/päivä-yö -tekstiä esikuvan lailla. Mutta pistämättömästi Vantella on siis sana hallussa – muuten hän pistää sillä, mikä käteen osuu.

Kuuntelen radiosta kun meistä puhutaan, joka toinen lause kompastuu naamalleen teknopoppiin, radio Novosibirskin laulaja kimittää taustalla huokailee itseltään mursunnahkasukkahousut pois. Saan huokausten seasta selvää, olen aseistettu ja vaarallinen.

Juttu jää loppupuolella junnaamaan, toisaalta tragedian suhteettomuus on suhteessa nuoruuden suhteellisuudentajuttomuuteen. Tekstitaidosta teos todistaa.
Romeo ja Julia_J&S
– – –
Jari Järvelä
Romeo ja Julia
Tammi 2007
romaani
182 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Jännärivuosi 2016 on hienoa aloittaa tällaisella kirjalla, joka yllättää ja muuttuu. Renée Knightin trilleri Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava, ilm. 5.1.2016) on ilmeisesti innostanut jo ympäri englanninkielistä maailmaa ja se on kääntymässä usealle kielelle.

Priimatrillerissä psykologista korkkiruuvia kierretään, ja väännössä irtoavat purut murenevat vanhaan espanjalaisviiniin, jota voisi luonnehtia adjektiiveilla nahkainen ja kitkerä. Pahoittelen tällaista koristelua, joten sanon suoraan: Knightin esikoiskirjassa on tehokas juonenkuljetus nyky-Englannissa ja parinkymmenen vuoden takaisessa Espanjassa.

Catherine jatkaa matkaa alas, ja kirjan katkelmat välähtelevät hänen päässään. Osa Brigstogen kuvauksista piti paikkansa. Mistä tieto on peräisin? Ja sitten hän kuulee menneisyydestä kaikuvan äänen: räps, räps, räps.

Catherine tunnistaa itsensä hänelle lähetetyn romaanin henkilöstä, ja käy ilmi, että romaani on varta vasten tehty herättämään hänen syyllisyytensä. Se, mitä on tapahtunut, on tuhonnut ainakin yhden pariskunnan. Se, mikä on nyt kirjoitettu, muuttaa peruuttamattomasti Catherinen, hänen miehensä ja aikuisen poikansa elämän. Mikään ei ollutkaan sellaista kuin oli näyttänyt olevan, ja uhat vaihtuvat toisiin. Onnistuneinta trillerissä on tapahtumien vähittäinen paljastuminen sekä asiantilojen ja henkilöiden muutos. Siinä sivussa muokkautuu lukijan suhtautuminen kuvattuihin henkilöihin.Kenenkään ei pitänyt tietää

Kenenkään ei pitänyt tietää etenee näkökulmia vaihdellen, mikä ei ole uusinta uutta, eikä sekään, että kerrontaan on upotettu romaanisepitettä ja mennyttä aikaa. Nämä keinot sopivat tähän tarinaan mainiosti lisäämään hinkua tietää asioiden todellinen laita. Vaikka loppupuolella on jännityslopahdusta, muuttavat viime sivut käänteentekevästi jälkimakua.

Kuten monesti, nytkin perhesuhteet ovat tärkeitä. Voi pojat ja poikien äidit! Kipeitä kehityskulkuja kuvataan uskottavasti ja mielestäni jopa erilaisesta kulmasta kuin tavallisesti. Tästäkin kirjasta varmasti tehdään tiheätunnelmainen leffa tai sarja, ja kyllä kirjan kimmoisa kerronta ja nopeat leikkaukset sopivatkin sekä jännäritekstiin että draamaan.

– – –
Renée Knight
Kenenkään ei pitänyt tietää
Disclainer
Suomentanut Arto Schroderus
Otava 2015, ilmestyy 5.1.2016
trilleri
318 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Haluatko lukea arvaamatonta tarinankuljetusta, jossa nuoren tytön silmin pyritään pääsemään kärryille ihmisten toiminnasta? Suosittelen Ida Simonsin romaania Tyhmä neitsyt. Se on vuodelta 1959 ja juuri suomennettu (Gummerus 2015).

Romaania markkinoidaan ”Hollannin Stonerina”, sillä Ida Simons on vastikään löydetty uudelleen. Häntä mainostetaan myös ”Antwerpenin Jane Austenina”. Se osuu, sillä Simons tarkkailee terävänpirulllisesti ihmisten käytöstä silmän pilkettä unohtamatta.
Tyhmä neitsyt

Kannen vangitseva kuva on Shiori Matsumoton hitusen magrittetyyppisen surrealistisesta maalauksesta, ja se sopii mainiosti romaanin sisältöön: kummassakin on selkeyttä ja tarkkuutta, silti tunnelma kummallistaa kaiken. Maalaus myötäilee Tyhmä neitsyt -romaanin keskeisteemaa:

Milin mukaan jokaiset ihmiskasvot kätkivät sisäänsä salatun tarinan, mutta vain viisaat silmät osasivat lukea sen oikein.

Romaani on saanut nimensä Raamatun kertomuksesta, jossa viisaat neitsyet osaavat varautua vaikeuksiin ja selvitä niistä, tyhmät eivät. Päähenkilö joutuu karusti kokemaan tyhmien joukkoon joutumisen. Voi miten kokematonta hupsutetaan aikuisten pelissä, jonka sääntöjen tulkintaan tarvittaisiin kokemuksen hiljaista tietoa!

Romaanin minäkertoja on Gittel, jonka äänessä välillä värähtää jälkiviisas aikuinen, mutta pääasiassa kertoja on 8-13-vuotias juutalaistyttö 1920-30-luvun taitteen Hollannissa. Laaja suku ja tuttavapiiri ovat romaanin oleellisin ympäristö. Juoneen kuuluvat jatkuva matkailu äidin suvun hoteisiin ja Gittelin yksityinen ystävystyminen Mardellin perheeseen. Minua ja kirjan henkilöitä hämmästyttää kolmikymppisen neiti Mardellin kiihkeä ystävyys pikku-Gitteliin, vaan selviäähän syy siihen.

Lämpenen hissukseen Tyhmän neitsyen tarinaan ja sitten hyrisen sen tahdissa, hytisenkin. Ikään kuin kasvan ja kehityn Gittelin kanssa havaitsemaan ympäristön ihmissuhdekuhinaa. Hämmästelen aikuisten suhtautumista lapseen sekä aikuisten tempoilua ja ymmärtämättömyyttä. Naureskelen ja nautiskelen tarkkanäköisiä tilannekuvia.

Ennen kaikkea kerronnan ja juonen ennakoimattomuus tekevät vaikutuksen. Tyhmä neitsyt hämmästyttää olemalla erikoinen kasvukertomus. Vaikka se ankkuroituu kulttuuriin, aikaan ja paikkaan, kokonaisuus on ajaton ja ilmaisu omaperäistä. Tämä romaani kuuluu hyvien romaanien ketjun niihin kirjoihin, jotka avaavat lapsen silmin tirkistysluukkuja ailahtelevaan aikuisuuteen.

Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.

_ _ _
Ida Simons
Tyhmä neitsyt
Suomentanut Sanna Van Leeuwen
Gummerus 2015, ilmestyy tammikuussa 2016
Hollannissa romaani on julkaistu ensimmäisen kerran 1959.
190 sivua.
Sain kirjan kustantajalta – kiitos Gummeruksen kevätkauden esittelytilaisuuden!

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus