Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2016

Milla Keränen: Kapteeni

Lukukokemukseni heiluu kuin purjelaiva myrskyisellä ja karikkoisella Itämerellä. Luovin kyllä loppuun asti kotisatamaan pääsyä tähyten. Kyse on Milla Keräsen romaanista Kapteeni, joka kertoo 1700-luvusta merihenkisesti. Romaanin mittaan käydään Porvoossa, Loviisassa ja Tammisaaressa sekä kuljetaan meriä Lontoosta Intiaan, Amsterdamista Pietariin.

Johan on kauppiaan poika Porvoosta, mutta hän hinkuu merille ihailemansa enon tapaan. Johan nai enonsa ystävän ujon tyttären Gretan, mutta kunniallinen liitto ei pidä levotonta miestä maissa. Meriltä matkaan tarttuu Mikko, joka ystävystyy kummankin kanssa.

Romaani käsittelee mereen huuhtoutuvia pyrkimyksiä. Keskeistä on se, että asiat eivät ole sitä, miltä näyttävät. Esimerkiksi Johan ei ole varsinaisesti tai pääasemaltaan kapteeni, vaikka sellaiseksi häntä on sanottu jo lapsena. Hitaan laskuveden tapaan tarina vie synkille petosten vesille. Osa niistä on ilmeisiä, osa lipuu tarinaan arvaamatta. Ohoi, on aika siirtyä sekoittamaan kerronnan pohjavesiä.

Romaanissa edetään kronologisesti vuodesta 1749 vuoteen 1760, mutta muodikkaasti vuosista noukitaan vain muutamia kirjauksia. Osan tapahtumista kertoo Johan, osa nähdään Gretaa sivusta seuraten ja hänen kirjeitään lukien.

Alku on varovainen, jopa niin hiivistelevä, että olen jättää kirjan kesken. Liiallista häveliäisyyttä on henkilöissä ja kerronnassa. Romaani tarvitsee arvioituksellisen Mikon, sillä ytyä Johanista ja Gretasta uupuu, vaikka koko ajan lukiessa aavistaa, että kohteliaan tyvenen alla myrskyää. Toisaalta asianmukaisesti rakastetaan, toisaalta kaivataan, toisaalta ei kohdata. Kuin yössä ohittavat laivat, ohoi.

Jännite löystyy, kun pitkittyy se, mitä romaanissa ajetaan takaa. Sivuja on siis ihan liikaa. Harmittaa, sillä tekstissä on mainioita aineksia. Gretan kehityskaaressa piilee yllätys, ja Johanin itsepetoksen pyörteessä on joitain vetäviä virtoja. Mikko kiehtoo, vaikka hahmo kätkeytyy turhan paksuun sumuun – hänet kuvataan vain muiden silmin tai ulkopuolisena, vaikka tyyppi on tilanteen tasalla ja sisällä. Yksi piirre tekstistä erottuu selkeänä: mereen ja veteen liittyvä taikausko.

Veden pinnan alla ei ollut talvellakaan kylmää, vaan lämmintä kuin heinäkuisena yönä. Kaislat rahisivat matalassa rantavedessä ja kahisivat kuin paperi toisiaan vasten. Kun tuuli yltyi, niiden humina kuulosti siltä kuin hukkuneet olisivat laulaneet. Tule minun kanssani, ne rahisivat, ui minun kerallani.

Kapteenissa on useita hienoja kuvauksia merestä ja vetehisten kutsusta tai sen torjunnasta. Tietty kohtalonomaisuus tarttuu romaanin tunnelmasta. Kansikuva ilmentää hyvin kirjakokemustani: siihen jää paljon utuista, myös jotain kirkasta.

Kapteeni

– – –
Milla Keränen
Kapteeni
Gummerus 2016
historiallinen romaani
470 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Aikuisten värityskirjat ovat hitti, ja englantilaiset kuulemma ovat innostuneet aikuisten lastenkirjoista. Joukon jatkoksi sopivat aikuisten saturomaanit, esimerkiksi ranskalainen Romain Puértolas on sellaisen sepittänyt: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven (Otava 2016). Tämä fabula on erityisen fiktiotietoinen kehyskertomuksineen ja fakta-sepite-variaatioineen.

Minä uskon kiinalaiseen merirosvoonne oranssissa pyjamassaan, senegalilaiskiinalaiseen poppamieheen, joka syö Lidlin jogurtteja, ja Renaultin tehtaan munkkeihin, jotka pelaavat petankkia vihreillä tomaateilla. Minä uskon siihen kaikkeen. Koska se tekee minulle hyvää. Vaikka tiedän, että se on valetta, silkkaa mielikuvituksen tuotetta.

Posteljooni Providence lentää (siis lentää itse, ei lentokoneella) Marokkoon saatuaan luvan adoptoida sieltä kroonisesti sairaan tytön. Tämän mahdottoman matka varrella kohdataan merkillistä väkeä, kummia sattumuksia ja paljon populaarikulttuuriviittauksia, joita kaikentietävä ja -tietoinen kertoja ripottelee juoneen. Jos joku lukijoista uuvahtaa ennen loppukolmannesta, jää itämättä tarinoinnin totuuden siemen. Vakava asia on pohjalla, mutta överiksi menee. Voi juustokudotut vaatteet!

Tyttö joka nielaisi

Tarinassa on paljon viehättävää, mutta johtuen puisevasta mielentilastani tai tälle kirjalle epäonnisesta lukutilanteesta, kokonaisuus tuntuu venytetyltä. Luin juuri Kate Atkinsonin romaanin Hävityksen jumala, joka käsittelee osin samoja teemoja ja tekee sen niin häkellyttävän vaikuttavasti, että rinnalla Puértolas jää pikkukivaksi kokeiluksi. No juu juu, onhan näiden kirjojen tyylilaji ihan eri, vaikka yhteistä ovat mielikuvitus, fiktion lohdullisuus ja kuolema-aihe. Niitä voi toki käsitellä monella tavalla – kyllä sepityksen leikkiä maailmaan mahtuu ja joka tyylin lukijoita.

Uskon, että Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven vetoaa kepeänviehkon tarinoinnin ystäviin. Näppärää sanankäyttöä romaanissa on. Satumainen on myös Puértolasin esikoinen Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin, ja sen elämää rakastavista sattumuksista toissa kesänä viehätyin. Se on sopivan raakasokerinen. Tässä uutuudessa on katkeransuloisuudesta huolimatta minulle liikaa makeutta, joskin ”onnellinen” loppu on askarruttavan monimielinen.

– – –
Romain Puértolas
Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven
Suomentanut Taina Helkamo
Otava 2016
romaani
224 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Ja juuri niin kuin pitääkin, sukeutuu erilaisia lukukokemuksia: Krista piti tästä, ei niinkään Fakiirista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Juhani Aho: Rautatie

Selkokielisiä klassikoita ilmestyy tasaisin välein. Luotettu mukauttaja Pertti Rajala välittää maineikkaita kirjoja lukijoille, joille alkuperäinen teksti on turhan vaikeaa. Uusin mukautus on Juhani Ahon merkkiteos Rautatie vuodelta 1884 (Opike 2016).

Rautatie-romaanissa Matti ja Liisa saavat vihiä uudesta teknologiasta, junasta. Romaanin rakenne on mainio: alussa tutustutetaan pariskunnan asemaan, luonteisiin ja keskinäiseen olemisen tapaan, ja sitten heidät viedään mukavuusalueen ulkopuolelle eli juonelliseen kohokohtaan, junamatkaan. Loppu palauttaa heidät kriisin jälkeen asemiinsa.

Rautatie

Tarina on riemastuttava, ja se on sellaisenaan säilynyt mukautuksessa. Henkilötyypit ovat tunnistettavia, ja ajankuva huokuu riveiltä ja niiden välistä. Kenelle sitten tämä selkomukautus sopii? Näen sen ensinnäkin norminuorison oppimateriaalina. Romaanin avulla voi pohtia entisiä aikoja, mullistavien keksintöjen vaikutuksista ihmisiin, ja kiinnostavia kohtia romaani tarjoaa parisuhteen, yhteiskunnallisen aseman, suomalaisuuden ja alkoholikulttuurin puimiseen. Toisekseen selko-Rautatie viihdyttää varmasti myös ikääntynyttä lukijakuntaa.

Nyt siirryn ”mutta”-osastoon. Rautatie-mukautus on hankala johtuen menneen maailman ilmiöistä ja ilmaisuista. Rajala myötäilee Ahon virkkeen rytmiä ja käänteistä sanajärjestystä. Voin aavistaa perustelun: siten pidetään yllä autenttista tunnelmaa. Tyylikeino ei ole kaikille selkokielen tarvitsijoille helppo.

Osin sanoja selitetään (tyyliin: rovasti, kylän pappi), mutta monet sanat ja sanonnat voivat jäädä käsittämättömiksi. Miksi ”varakas”, miksei ”rikas”; miksi ”panna kahvit tulille”, miksei ”keittää kahvia”; miksi ”panna tupakaksi”, miksei ”polttaa tupakkaa”. Miksi puhutaan rautatieaiheen keskellä ”raudoista” tarkoittaen jänisansoja? Paikoin siis teksti tuntuu varsin vaikealta selkosuomelta, jonka lukemisen tueksi tarvittaisiin muinaismerkillisyyksiä selostava tulkki.

Motkotus sikseen. Selkoromaanissa on vallan viehättäviä luontohavaintoja ja eläviä tilannekuvia. Lisäksi pidän arvokkaana vanhan kirjallisuuden elinkaaren jatkamista. On kulttuurihistoriallisesti tärkeää palauttaa mieliin vaikkapa elämänmuutoskokemukset, kuten Liisan ja Matin junamatkan:

Matti ja Liisa istuivat vastakkain,
tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni.
Heistä tuntui kuin istuisivat
hevosen kyydissä, joka juoksi
hurjaa vauhtia mäkeä alas.
Liisa ei uskaltanut ulos ikkunasta katsoa,
Matti uskalsi vain vilkaista välillä.

P.S. Keskiviikkona 24.2.2016 vietetään kansainvälistä ääneen lukukemisen päivää, ja silloin on myös Luetaan ääneen selkokirjaa -kampanjapäivä. Ainakin 180 vanhus- ja vammaispalveluyksikköä on ilmoittautunut mukaan, ja monet silmäätekevät lukevat ääneen, esimerkiksi Jenni Haukio, Vappu Taipale ja Marjukka Havumäki. Siispä lukekaamme ääneen – vaikka selko-Rautatietä.

– – –
Juhani Aho
Rautatie
Mukautus selkosuomeksi Pertti Rajala
Opike 2016
Selkoromaani.
87 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Loukussa

Andri lumimyrskyssä jossain geysirien ja jäisten tulivuorten tuolla puolen. Andri etsimässä ratkaisua merestä löytyvälle torsoruumiille. Andri erotuskissaan, vihkisormus vielä sormessa, nähden vilauksen ex-vaimosta yöpymässä uuden miesystävän kainalossa talossa, jonka toisessa huoneessa yhteiset kouluikäiset tyttäret valvovat miettien, kenelle pitäisi olla lojaali. Tätä on Loukussa, islantilainen tv-dekkari. Olen loukutettu.

Tv-sarja etenee nauhana hienoja kuvakulmia, rajauksia, otoksia kalseanviimaisesta Pohjolan perukasta. Murha, perhesuru, kuntapolitiikka ja valtapeli vaikuttavat tilanteisiin, ja ratkaisemattomia ihmispulmia putkahtelee niin poliisien piiristä kuin muiltakin juttuun sekaantuneilta. Tunnelmassa, henkilöissä ja tarinassa on kutkuttavassa suhteessa tavallisuutta ja kummallisuutta.

Vasta kolme jaksoa on YLE Femma Loukussa-sarjaa näyttänyt. Hienosta käynnistyksestä on pakko kirjoittaa ja houkutella muitakin loukuttumaan. Toivottavasti tulevissa osissa taso jatkuu yhtä kovana. Loukussa on tanskalaisen Rikoksen sukua. Piinaavaa ilmapiiriä levittävä toteutus hajaantuu eri suuntiin, ei sotkuisesti vaan mieltä sopivasti sekoittaen. Kuvatut ihmiset murheineen, pettymyksineen ja pyrkimyksineen ovat totisen tavallisia, joten ymmärrys herää ja kiinnostus pysyy.

Loukussa

Kuva muokattu YLE Arenan Loukussa-sivulta.

Nallekarhumainen Andri vetää vääjäämättä puolelleen, eikä tehoa vähennä romanttisriutuva perheenisämäisyys eikä tunturionkaloista resonoiva matalasointinen puheääni. Puheessa kalisee islannin kieli, kivikkoiselta kuulostava murina. Sitäkin kuuntelen nautiskellen, niin myös sarjan tunnusmusiikkia. Andrin vastapainona on hellyttävän pikkuruinen ja pehmeäkasvoinen naispoliisi, kiehtovan mutristeleva hahmo. Voisihan noita henkilöitä tuumailla pitkään, muitakin, vaikkapa Andrin ex-vaimoa, ex-appivanhempia tai koulukiusaajatyttäriä.

Henkilövetoinen jännitys komeasti kuvattuna rajatussa äärimiljöössä vetoaa jälleen kerran minuun. Eikä tuo juonenkuljetuskaan hullummin suju. Olen siis Loukussa.

Traileri: http://areena.yle.fi/1-3251642

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Valitettavasti ei ole mitään syytä olettaa, että maailmankaikkeuden sekavat ja kummalliset tapahtumat asettuisivat tarinaksi muuta kuin väkivalloin. Jos onkin jokin rakenne tai merkitys, ei ole mitään syytä olettaa, että me rajoittuneine aivoinemme pääsisimme siihen käsiksi. Etenkään ei ole mitään syytä olettaa, että olisimme huipentuma. Tai ettei asteroidi voisi iskeä koska tahansa.

Dinosauruksia, ekokatastrofienteitä, matematiikkaneroutta, kehitysvammaisuutta, perheasioita, koirapoika, kummituksia, suhdesotkuja. Rikkonaisia, epätäydellisiä ja arvaamattomia henkilöitä. Paljon kaikennäköistä kovin kiinnostavasti: tarina ja rakenne on hienosti hallittua kaaosta, joka ei vaikuta väkivalloin rakennetulta vaan monimuotoisen luontoilmiön tapaan jäsennetyltä. Kiitokset Iida Raumalle ennakoimattomasta romaanista Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015).

Erika on sosiaalisesti rajoittunut matematiikkanero ja romaanin keskeishenkilö. Sattuu traumaattinen kokemus ja Erikan tarinaa keritään taakse- ja eteenpäin. Valloittavan murrepuheinen Annukka on kerrontakeventäjä, vaikkei hänenkään elämisensä höyhenen lentoa ole. Tuovi on tarinan yllätystyyppi, yhtäkkiä juttuun ujuttautuva hahmo. Erikoisen hienosti ulkoisilla asioilla ei ole merkitystä, merkitystä on kehollisuudella ja ihmisiä muuten käynnissä pitävillä voimilla, kuten väreinä avautuvilla numeroilla.

seksistä ja matematiikasta
Se, että tapahtumista ei voi etukäteen mitään arvailla, on herkkua. Tyylissä on rentoutta vaikka kuvatuissa keskushenkilöissä on kireyttä. Ahdistavia asioita kasautuu, mutta toteutus ei ole missään määrin raskas vaan pikemmin ahmittavan liukkaasti etenevä. Lisäksi kovin sujuvasti tiukan rationaaliseen maailmankatsomukseen sotkeutuu rajantakaisuutta, aineksia muusta kuin tästä maailmasta.

Me kaipaamme lohdullisia ja yksinkertaistavia selityksiä. Siksi me kerromme tarinoita, lievittääksemme pelkoa.

Minäkin kaipaan lohdullisuutta, pelottomuutta, ja sitä tyhjentämätön Seksistä ja matematiikasta tarjoaa kaikella muulla kuin yksinkertaistavalla tavalla. Siksi taitavat kertojat kertovat, jotta me lukijat saamme tarinoita, joita emme olisi ikinä kyenneet kuvittelemaan.
– – –
Iida Rauma
Seksistä ja matematiikasta
Gummerus2015
romaani
474 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Ja on tästä tosiaan tykätty, mm. Kirjamuistikirja, Kirjanurkkaus ja Opus eka.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tommi Kinnunen: Lopotti

Neljäntienristeyksen läpi ajellaan evakkokyydillä, perhemenopeleillä ja ruumisautolla. Risteykseen ilmestyvät liikennevalot, niin myös lukukokemukseeni. Etenen jokaisen kolmen valon määräämällä tavalla, kun luen Lopotti-romaania (WSOY 2016). Lisäksi huomaan, että käyn ikään kuin sukuloimassa Neljäntienristeyksen (WSOY 2014) tutuksi tekemän perheen parissa.

Kaikki on muuttunut, ihmiset ja paikat. Vain nimet ovat pysyneet, mutta niitä kantavat ihmiset vaihtuneet. Nykyään täällä isä on Johannes ja äidillä tarkoitetaan Kaarinaa. Se, minkä minä tunsin isänä, on lahonnut haudassa kauemmin kuin nuo kaksi ovat tunteneet toisensa. Entisestä äidistä on tullut mummu, eikä se osaa sitäkään roolia. Sitä, jonka minä tunsin mummuna, ei tuon mökin sisällä olevista muista kukaan muu kuin Johannes. Minua kutsutaan Helena-tädiksi.

Tommi Kinnunen ammentaa perheestä ja omaksi itseksi kasvamisesta sukupolvien jatkumossa. Neljäntienristeyksen väestä saadaan lisävalaistusta, mutta Lopotissa etualalla ovat Helena ja Tuomas, täti ja veljenpoika. Kaikkea ei kerrota, vuosista lohkotaan tietyt tilanteet. Helena ehtii tarinassaan loppuun, Tuomasta seurataan kolmannen persoonan kerronnan keinoin lapsuudesta aikuisuuteen.

Toiseus-teema nousee päällimmäiseksi. Helenan sokeuden kuvaus on romaanin kiinnostavinta antia, sillä näköaistimuksien korvaaminen muiden aistien voimin hoituu taitavasti. Kun muu suku puuhaa valokuvien kanssa, Helena kokee musiikin, äänet, tuoksut ja kosketukset.Lopotti
Helena kohtaa erilaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Sokeainkoulun olosuhteet ovat asia sinänsä, lisäksi mieltä myllertävät suhteet isään, äitiin, avioimieheen ja omaan olemiseen. Pienilläkin asioilla on merkityksensä, niin myös kotipaikan nimellä: Lopotti-kaupunginosanimi saatta juontaa venäjän vapaus-sanasta. Juurista ei vaan niin vapauduta, vaikka kuinka kasvatetaan ja kasvaa lujaksi.

En suostu olemaan ulkopuolinen, en tahdo oppia inhoamaan tätä paikkaa, näitä ihmisiä. Miten voi maailmasta löytää paikkansa se, joka kotiaan vihaa?

Lopotin vaikuttavat kohdat liittyvät sisäiseen puheeseen, oivallukseen ihmisen osasta osana vääjäämätöntä sukupolvien ketjua, jota ei voi valita vaan johon kytkeytyy – haluaa tai ei. Ja lapsuudenkotiin:

Täällä minä en ole viisissäkymmenissä vaan joku, jolle tarjoillaan kahta vaihtoehtoa, totella tai nurista. Toinen on lapsen rooli, toinen teini-ikäisen, ja valitsen ensimmäisen, koska se on tänään helpompi kulkea ja koska molemmat tiet johtavat samaan pihaan. Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.

Toiseuteen liittyy Helenan ja Tuomaksen perheettömyys perheen sisällä, sillä heille pariutuminen ja lapsettomuus ovat kompleksisia. Tuomaksen taustakuvana kajastelee Onni-isoisän kohtalo, mikä samalla tarjoaa perspektiivin perheen asenneilmapiirin muutoksiin. Koen kuitenkin Tuomaksen identiteettikehitysosuuden junnaavan joiltain osin ulkokohtaisesti, vaikka etsinnän, peittelyn, erillisyyden, kaipauksen ja vapautumisen hetkissä on myös hienoja havaintoja ja isyyshaaveissa julmaa tragiikkaa.

Palaan alussa mainitsemiini liikennevaloihin. Kinnusen jysäyttävä esikoisromaani lataa Lopotille kohtuuttomat odotukset – siksi jämähdän tarinassa välillä punaisiin valoihin. Keltaiset valot jarruttavat eläytymistäni: haluan koskettua voimallisemmin kuin kosketun, vaikka tarina tarjoaa riipaisevia ja lohduttavia hetkiä. Vihreillä annan mennä, sillä henkilöiden kohtalot mietityttävät, niin myös se, miten kalsean kodin kokenut jälkipolvi ottaa opikseen ja murtaa hyisen tuomitsevuuden. Lujaa minulla kulkee myös lukuotsikoinnin myötä: laulelma- ja iskelmäsanoituslauseet asettavat monitulkintaisen alatekstin muulle kerrotulle. Lisäksi Lopotti tuottaa sanataituruusihailuhetkiä ja komeita näkyjä elämisen kirjavuudesta.

– – –
Tommi Kinnunen
Lopotti
WSOY 2016
romaani
364 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Nyt annan nostalgian ja tunteen viedä. Lapsuudenkodin kirjahyllyssä ei paljon runoutta ollut, mutta kuitenkin rinnakkain jököttivät Lauri Viidan Betonimylläri ja Aila Meriluodon Lasimaalaus. Isän loruiluna jo varhain minulle tulivat tutuiksi Viidan ”Räntäseula seudun päällä” ja ”Siisti pitää aina olla”. Näistä tunnelmista lähden tutustumaan Sakari Katajamäen kokoamiin ja aiemmin kirjana julkaisemattomiin Lauri Viidan runoihin Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016).

Viita ja Katajamäki

Sakari Katjamäki johdattelee Viidan jälkeen jääneiden runojen julkaisemiseen.

Katajamäki on pitkään tutkinut Viitaa ja tämä kokoelmakoontikin on ollut jo jonkin aikaa valmis. Nyt on julkaisun aika, Viidan 100-vuotisjuhlavuotena. Kirjan lopussa on oiva selitysosuus, ja sen avulla kokoelman runot kolahtavat kontekstiinsa. Mukana on luonnostyyppisiä versioita, tilaustyöntapaisia juhlarunoja ja lehdissä julkaistuja runoja.

Lyriikkamieltymykseni liittyvät lähinnä moderniin runoon, loppusoinnuttomaan kuvallisuuteen. Huomaan, etteivät esimerkiksi kalevalapoljentoiset runot oikein minuun iske. Muuten ihailen Viidan rytmiosaamista. Loppusoinnut runnovat sisällön tiukkaan muotoon. Viita mainitaan satiirikoksi ja tölväisijäksi, ja kyllä taidemaailmaan ja maailmanmenoon kohdistuvaa nokittelua onkin. Runoissa on lisäksi runsaasti aihelmia rakastamisesta ja elämän elämisestä. Esimerkiksi ”Runoilijan hauta” on nelirivinen kiteytys kaikesta siitä, mitä ihmisestä jää – jos jää. Jokunen runo (tai muu dokumentti, jälki) saattaa yksittäisestä ihmisestä jäädä ”soimaan: Täällä elin”.

Onni-sikerämä koskettaa jo senkin vuoksi, että se sattumalta julkaistiin Parnassossa Viidan kuolinpäivänä (22.12.1965). Yhdeksäs runo ”Kaita polku kaivolta ovelle” on kulunut kuolinilmoituksissa. Vai onko? Itse en sen käytölle ole nähnyt vaihtoehtoa: kummankin kummisetäni muistoksi sen aikanaan jäljensin. ”Kun olen kuollut, kun olen kuollut./Kesä jatkuu, kesä.” Kumpikin oli perheettömiä miehiä, pienten metsämökkiensä hallitsijoita, luonnossa samoilijoita ja Tampereen seudun kasvatteja, omatoimisesti itseään sivistäneitä työmiehiä Viidan tapaan. Mutta tähän päätän Viita-nostalgian:

Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi.

Kaksirivinen runo tiivistää kaiken sen, mitä on taide. Ja runossa on se, mitä kirjallisuus minulle merkitsee. Mieli- ja kielikuvin luotu maailma on todellisuutta, jonka jokainen luo mielessään ja herättää henkiin. Se lennähtää, lepattaessan pistää oivaltamaan, näkemään, kokemaan ja tuntemaan. Kunkin tavallaan.

Ne runot jotka jäivät– – –
Lauri Viita
Ne runot, jotka jäivät. Runoja kokoelmien ulkopuolelta
Toimittanut Sakari Katajamäki
WSOY 2016
runoja selityksineen
115 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Johan Ludvig Engel piirsi Suomen uuden pääkaupungin näyttämään tsaarin valtaan sopivalta hallintopaikalta. Jukka Viikilän romaanissa Helsinki muotoutuu arkkitehden mielessä ja mielestä. Fiktio saa muotonsa päiväkirjana vuosilta 1816 – 1840: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).

Tämä kaupunki ei ole kasvanut tästä maasta, vaikka sen kiveä onkin, tämä on kasvanut ikävästä, mutta ei niin kuin paras runo vaan niin kuin tukkimiehenkirjoitus vankikopin seinään.

Heti alkuun käy ilmi Engelin raskas muutto työn perässä pimeään ja tuuliseen maailman kylmäkellariin, Helsinkiin. Huolia lisäävät talous- ja uranäkymät, vaimon Berliinin-kaipuu ja Emilie-tyttären sairaus. Engel näyttäytyy hillittynä, hallittuna miehenä, joka muilta peittää muut tunteet kuin omanarvontunnon ja kunnianhimon.

Tämä romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisen julkiseksi: Engelin mielensisäiset hajamietteet tulevat liki, tekevät ymmärrettäviksi päiväkirjakirjoittajan elämäntunnon. Yksinäisyys ja erillisyys saavat verbaalin muodon samalla kun kaupunki saa autiot aukiot sekä hallitut ruutuasemakaavat ja julkisivut.

Akvarelleja Engelin kaupungista 3

Akvarelleilla tarkoitetaan maalauksia, joissa vesiohenteinen väri kuultaa ja teokseen jää maalaamattomia alueita. Romaanin verbaalisti kuultavat kuvauspinnat ovat valikoituja mielentilavaikutelmia, pääosin ne on laveerattu pimeän ajan päivinä tummin värein. Tekstiakvarelliin kuuluvat oleellisesti maalaamattomat kohdat – päivät ja asiat, joista ei kerrota.

Kirjauksien sisältöä ei voi ennakoida, ja aihe- ja sävyvaihtelut yllättävät, vaikka raskasmielisyys väijyy. Miksi Engel kirjoittaa päiväkirjaa? Yhtenä syynä on Emilie-tytär, jolle merkinnät on tarkoitettu. Päiväkirjassa on sanoja, joita ei ole voinut sanoa tai ole ketään, jolle sanoa.

Yöpäiväkirja, käänteinen päiväkirja, ajatuksia vailla yleisempää merkitystä. Surua vailla yleisempää merkitystä. Suunnatonta halua suudella lapsen paljasta selkää.

Viikilä on runoilija, jonka proosavirke on tiivis ja sisällöltään tiheä. Luen hitaasti, haluan pysähtyä mielikuviin ja tunnelmiin. Kokemustani vahvistaa kirjan viime sivun lause: ”Älä kiirehdi tai odota jotakin tapahtuvaksi.” Iloitsen, ettei tyyli perustu sanahelinään, vaan tarkkaan, valikoivaan ilmaisuun, joka laventaa lauseita sanojaan suuremmiksi.

Lukemisen jälkeen Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjan sivut repsottavat; kulmataitokset muistuttavat hienoista kielikiteytymistä. Huomaan yhä uudestaan palaavani tekstiin, selaan ja silmäilen, en päästä irti. Olen lukenut romaanin, joka vaivaa, tekee levottomaksi, herättää ihailua.

Kirjan jäljiltä näen akvarelleja: Engel puutarhassaan, Senaatintorin rakennustyömaalla, yksin oopperan aitossa tai Kauppatorin laidalla. Sen sijaan vermeeriläisinä laatukuvina katson vaimoa ikkunan edessä talven kalvakassa valossa lukemassa uutiskirjettä Berliinistä tai tytärtä öljylampun läikkeessä uppoutuen (isän inhoamaan) romaaniin.

Akvarelleja 2

Yksityiskohta kannesta, kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Sivelen kirjan kantta, joka puhuu samaa kieltä sisällön kanssa: rajattu siluetti pääkohteestaan, ympärillä tyhjää tilaa, läpäisevät akvarelliväriläikät ja jämptit rakennuspiirustukset. Sitten taas silmäilen sisältöä. Kieli on ainutlaatuinen rakennelma, ja niin ovat myös kaupunki ja ihmiset.

Siihen totesin, että kaupungin rakentaja luottaa aina siihen, että osan kaduista ihmiset kulkevat ajatuksissaan, eivätkä koskaan kirkkaasti hahmota kaupungin kokonaisuutta, jossakin aina puretaan jotakin tai rakennetaan. Siis heidän muistissaan ja mielessään, joka on tosiasiallisesti se paikka mihin kaupunki rakennetaan.

– – –
Jukka Viikilä
Akvarelleja Engelin kaupungista
kannen suunnittelu Jenni Noponen
Gummerus 2016
romaani
213 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Olive Kitteridge

olive-kitteridge-9781471149047_hrAlkuvuoden tv-draamakohokohtani on Olive Kitteridge, neliosainen sarja, joka perustuu Elizabeth Stroutin samannimiseen romaaniin. Pulizer-palkittua kirjaa ei ole suomennettu. Sarja on HBO-tuotantoa (2014) ja tuottajina ovat toimineet muun muassa Tom Hanks ja Frances McDormac. Jälkimmäinen vetäisee nimihenkilönä huikean roolityön.

Jo alkutekstiosuus musiikkeineen ja kuvaleikkauksineen vakuuttaa perosoonallisuudesta. Tapahtumat aloitetaan lopusta, peruuttamattomalta vaikuttavasta päätöksestä, mutta oikopäätä siirrytään 25 vuotta taaksepäin. Katsojalle tarjoutuu useiden päivällishetkien todistajana kuva pienen perheen dynamiikasta. Olive on ilmapiirin kalseuttaja, Henry leppoisa tunnelmatasoittaja ja Christopher-poika kahden tuulen välissä.

Sarja on kuvattu mainelaisen rantakaupungin kauniissa maisemissa. Vuodenajat erottuvat, pikkukaupunki on idyllinen, silti todellinen. Seutukunnan ihmiset ovat tavallisia, enemmän tai vähemmän ahdistuneita. Oudoin kaikista on Olive.

Sarjan roolitus osuu niin oikeaan kuin mahdollista. Etenkin Olive (Frances Mc Dormac) ja Henry (Richard Jenkins) loistavat persoonina, joiden pienet suupielen värähdykset tai silmäkulman liikkeet kertovat enemmän kuin dialogi. Vaikka asetelma on selkeä, se ei ole yksioikoinen. Kauheassa Olivessa on hienoja piirteitä ja ystävällisessä Henryssä rasittavia. Erityiskiitoksen esitän juuri draaman välittämästä inhimillisyydestä, jota korostaa se, että rooleissa on tavallisen näköisiä henkilöitä, riutuneita ja ryppyisiä. Botox- ja silikonisilotellut epähenkilöt loistavat poissaolollaan.

Draamakerronnan hienous on siinä, että asioita näytetään, ei selitetä. Tilaa jää katsojan tekemille täydennyksille ja johtopäätöksille. Juonta ei pysty ennakoimaan. On kyse siitä, millaisia henkilöt ovat toisilleen, mikä pitää heitä yhdessä tai erossa. Perhesuhteet jäytävät. Pohjavireenä kulkevat mielenterveyden ja kuoleman synkät pohjavirrat. Toteutus ei ole ahdistava, joskaan ei erityisen hilpeäkään. Omaperäinen tunnelma vangitsee.

Voin vain toivoa, että YLE hankkii Olive Kitteridgen. Tai voi olla, että sen esitykset ovat livahtaneet minulta ohi. Laatudraaman ystäville suosittelen empimättä tätä hienoa sarjaa, johon pääsee käsiksi HBO Nordicin avulla tai kirjaston DVD:n lainaamalla. Trailerin voi katsastaa Youtubesta.

– – –

Olive Kitteridge

Yhdysvallat 2014 (HBO Nordic)
Ohjaus Lisa Cholodenko
Käsikirjoitus Jane Anderson
Pääosissa Frances McDormand, Richard Jenkins, John Gallagher Jr., Peter Mullan, Bill Murray

 

7 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Rakkauden ja surun monenkirjavuus värittää Milena Busquetsin romaania Tämäkin menee ohi (Otava 2016). Nelikymppinen minäkertoja viettää huvilakesää lasten, koiran, ystävien, rakastajan ja ex-miesten seurassa muutama kuukausi äidin hautajaisten jälkeen. Aika paljon kirjan aineksista kiteytyy tässä:

On suhteellisen helppo saada seksiä, mutta että saa jonkun pitämään sylissään koko yön on toinen tarina, eikä edes se takaa rauhallista unta; jotkut miehet ovat äärimmäisen epämukavia. Polttava aamutuuli saa silkkimekkoni liehumaan ihollani. Myös se, ettei paina mitään ja ettei mikään paina, on oma tarinansa, ja se että suru saa kaiken painamaan tonnikaupalla omansa.

Romaani on suru- ja ikäkriisin impressio. Kertoja koittaa tarttua kiinni hetkeen ja paeta samalla, kun hän ikään kuin pitkittää jäähyväisiä äidilleen. Muistumat äidin sairaudesta ja kuolemasta painavat, silti kesä läikehtii. Pahaa mieltä kertoja koittaa karkottaa intohimopurkauksin. Hyviäkin hetkiä menneestä vilahtaa, mutta kohtaamiset ja muistot kiitävät ohi. Päiväperhosmaisuus peittää painostavuutta: kovin paljon tilaa vievät ulkonäkö- ja puvustuskuvailut, päihteily ja miesjutut.

Tunnen olevani yhtä tosikko kuin Elena-ystävä, joka joutuu sanomaan suorat sanat etuoikeutetun häilyjän itsekeskeisyydestä. Käsitän kyllä, että vapaa nainen on saanut syyllistämättömän kasvatuksen ja kyvyn heittäytyä, nauraa ja jatkaa rakastamista. Huomaan kuitenkin eläytymiseni tökkivän, vaikka romaanissa on hölinän välissä koskettavia huomioita.

Sinun kasvosi, äiti, katosivat sen naamarin taakse jonka sairaus niille nosti. Ponnistelen joka päivä, jotta näkisin ne taas, jotta pääsisin vuosien läpi ja kohtaisin todellisen katseesi, sen joka sinulla oli ennen kuin se kivettyi. Tuntuu aivan kuin kaataisin muuria vasaralla. Samalla tavalla käy surun kanssa, joka asettuu päällemme ohuina ja narskuvina lasikerroksina ja peittää meidät vähä vähältä kokonaan.

Minua nävertää yleensäkin romaaneissa sinä-kerronta. Tyylikeino on vaativa – joskus se toimii, toisinaan ei. Tämän tarinan Blanca-kertoja liukuu vähän väliä sinäilemään, eli hän vetää äitinsä mukaan tarinaan kuin hänelle päiväkirjaa tai kirjettä kirjoittaen. En sille sulanut. Mielenkiintoista, että tämä on toinen äitiromaani, jossa sinutellen lähestytään poissa olevaa äitiä; toinen on eteläkorealainen Pidä huolta äidistä (2015). Tunnelma romaaneissa on kovin erilainen, ja espanjalaisromaani on näistä rosoisempi.

Tämäkin menee ohi -romaanin kuohukuplina pirskahtelevat hetkiin liittyvät tunnelma- ja aikatasoliukumat. Ristiriitainen vaihtelevuus on kieltämättä elämänmakuista, vaikkei Blancasta lempihenkilöäni kehkeydykään. Uskon, että tästä tarinasta syntyisi täysiverinen espanjalaiselokuva, jossa olisi paljon puhetta ja aistillisen räiskyviä kohtaamisia.

Tämäkin menee ohi  niin kuin hento lumipeite Riian vanhankaupungin aukiolla. Luin romaanin ennakkokappaleen joulukuisena matkapäivänä.

Tämäkin menee ohi niin kuin hento lumipeite Riian vanhankaupungin aukiolla. Luin romaanin ennakkokappaleen joulukuisena matkapäivänä.


– – –
Milena Busquets
Tämäkin menee ohi
suomentanut Tarja Härkönen
Otava 2016
romaani
190 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Kotimaisen proosan kehitysromaaniketjuun hitsautuu Jarmo Ihalaisen uutukainen Mitä miehen pitää (Atena 2016). Romaani väläyttää 100 vuotta siten, että kiertokulku, elämänkokemukset ja yhteiskunnan muutos heijastuvat sukupolvien peilipinnasta. Ja kuvat jäävät lukijan mieleen välkkymään.

Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Kelpon taival alkaa 1910-luvulla huutolaisuudella ja etenee työteliäistä miehuusvuosista 80-vuotisjuhliin. Keski-ikäisen Mikan ero-sinkku-opettaja-elämään pysähdytään lyhyeksi ajaksi 2010-luvulla.

Kelpon osuudessa on ainesta kehkeytyä kotimaiseksi duunari-Stoneriksi, sellaiseksi ytimeen pureutuvaksi elämäntarinaksi, joka ujuttautuu lukijan sydämeen. Kelpoon kilpistyy paljon sitä, mitä työväenluokan miehen on Suomessa pitänyt tehdä selviytyäkseen hengissä ja omillaan: sietää, raataa ja äänettömästi toivoa – takaiskujen moukaroimana mutta ajatukset vapaina.

Elämä alkaa joka aamu alusta. Mitään ei saa ilmaiseksi. Jokainen tiili ja jokainen päivä on muurattava paikoilleen yksi kerrallaan.

Kelpon tarina voisi kuitenkin yksinään jäädä Linna-traditiosta erottumattomaksi, joskin vakuuttavaksi proosaksi, siksi Mikan nykymaailmakuva laventaa tematiikkaa. Mikan minämuotoinen osuus tuo pintaan tunteet viikonloppuisänä, nettideittihaukkana ja tulevien polvien ammattikasvattajana. Vastaavaa kattausta ei miesnäkökulmasta nykyproosassa ole ollut. Otteessa on lievää ironiskyynistä tarkkailua mutta myös haavoittuvaisuutta. Mikan vanavedessä vilahtaa lisäksi keski-ikäistä nuorempien miespolvien nykytila. Dilemma on kuitenkin tämä:

Maailma on kiimaa, pelkoa ja häpeää. Avoimia mahdollisuuksia retkottaa edessä vaikka millä mitalla, enkä saa tartuttua mistään kiinni, ja vähitellen ovet sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen. Kaikki menee ohi. Koko ajan sitä tietää tai ainakin vakuuttaa itselleen, että vielä on aikaa. Ja samaan aikaan tiedostaa, että aikaa ei ole koskaan riittävästi. Ei ole tarpeeksi aikaa ymmärtää, kuka haluaisi olla ja mitä haluaisi tehdä, saati että vielä ehtisi muuttua sellaiseksi kuin haluaa ja tekisi sitä mitä tahtoo.

Mitä miehen pitää kahmaisee käsittelyyn valtavasti aineksia, joten väkisinkin jotain jää nopeasti ohitetuksi. Aukkoisuus ja paikoittainen ohuus sopivat, sillä fokus on tarkkarajainen. Välillä miehenä elämisen vaateista on suoraa selittelyä, välillä siitä tihkuu tulkinnanvaraista tavaraa. Vaihtelevuus toimii. Ihalainen kirjoittaa sulavaa ja tehokasta tekstiä. Kumpaakin tarinaa sekä niiden yhtymäkohtia ja eroja noukin joutuisasti ja eläytyen. Liikutun ja vaikutun.

Mitä miehen pitää

Romaanista voisi nostaa monenlaista, mutta valitsen tähän tämän: huutolaisuuden. Ihalainen muistuttaa osuvasti, miten lähellä meitä tuo lapsia kaltoinkohdellut systeemi on. Romaani kertoo siitäkin, miten kovat kokemukset heijastuvat tuleviin polviin ja miten jokainen ympäristön vaikutuksesta johtuen ja huolimatta rakentaa ja purkaa elämäänsä. Mikan kautta näemme siivuja tämän ajan huutolaisista: huostaanottoilmoituksista ja hukassa olevasta vanhemmuudesta.

Miehellä ja miehistä on siis asiaa. Esikoisromaanissa Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012) oli paljon naisasiaa, no, ihmiskuvaa. Mitä miehen pitää ei ole äijäilyä vaan kyse on roolista, johon ei mahduta. Ollaan sitten miehiä tai naisia, ihmisiä.

Minuus liikkuu aikakausien ja paikkojen välillä ja muuttaa niiden suhteita toisiinsa. Muuttaa ihmissuhteita, työsuhteita, perhesuhteita ja asuntojen mittasuhteita. Äiti ja poika, isä ja poika. Äidit, isät ja pojat. Poikien suhde tyttöihin ja naisiin, miesten suhde naisiin, poikien suhde poikiin ja miehiin, miesten suhde miehiin. Olla yhtenä pojista, olla olematta yksi miehistä.

– – –
Jarmo Ihalainen
Mitä miehen pitää
Atena 2016
romaani
254 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Minulla on ollut etuoikeus lukea tämä romaani myös käsikirjoitusvaiheessa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus