Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2016

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten

Korot kopisten haarukoi kulttuuriharrastuksiin sopivia taidelajeja ja vierailukohteita. Katja Jalkasen ja Aino-Maria Savolaisen kirjan alaotsikko on sopivasti Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Otsikon nähtyäni mietin, miksi ei voi tassutella tennarein, kiitää kiiltonahkakengin tai maleksia maiharein. Tarkoitan lähinnä sitä, vahvistaako kirjan nimi käsityksiä kulttuurista naisihmisten puuhasteluna. Ei naispainotuksessakaan mitään vikaa olisi – kulttuuriharrastuksethan ovat naisvaltaisia (ja ne tutkitusti tekevät onnelliseksi ja pidentävät ikää, hyvä naiset!). Kirjan kohderyhmä on selkeästi aikuiset, ja otetaan tekstissä jokapojatkin huomioon, ei vain marimekot. Kunniakas tavoite on innostaa kaikkia (aikuisia) kulttuurin pariin.

Korot kopisten

Kirja esittelee laajasti kulttuurilajeja oopperasta ja baletista museovisiitteihin ja kulttuurimatkoihin. Pukukoodikin avataan kulttuurialoittelijan epävarmuutta poistaen. Mukana on lajiesittelyjä, sanastoja ja teoskuvailuja.

Kerronta on letkeää, luistavaa ja irtonaista. Kulttuuriharrastuksesta halutaan karistaa tärkeily. Hyvä! Runsaasti esitetään lukijalle kysymyksiä, mikä myötäilee kulttuuriherättelytavoitetta. Testit ovat hauskoja, esimerkiksi heti aluksi voi asemoida itsensä: olenko Nirppanokka-Niilo vai Poppi-Pinja?

Korot kopisten haastaa kurottelemaan mukavuusrajojen yli. Siksi se sopii jo alun alkaenkin kulttuurimyönteiselle lukijalla. Silti himottaa tietää, miten kirjan vastaanottaa änkyrä-äijä, joka lähtökohtaisesti pitää kulttuurihömpötyksiä turhina.

Ihan hitusen kirjassa on opettavaisuutta, mikä ei häiritse rennossa menossa. Mutkiakin suoristetaan: vaikka kokemusten omakohtainen elämyksellisyys on pointtina, kirja tarjoaa pelastusrenkaita.

Luonnollisesti kannustamme nauttimaan kulttuurista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja aidosti, mutta joskus pienet oikopolut voivat olla paikallaan. Siksipä neuvomme, kuinka luovit itsesi kunnialla ulos kiperästä tilanteesta.

Enpä tässä paljasta, miten…

Minua hauskuttavat kirjan Ystäväkirja-sivut, joissa on lainattu tunnettujen kulttuurihenkilöiden haastatteluiden pohjaksi lasten ystäväkirjaideaa. Haastatelluista ilmenee aivan uusia puolia. En olisi arvannut Jaakko Hämeen-Anttilan lempileffaa tai Katja Ketun lempimuseota. Jos jotain rukkaisin, haastateltavien ikähaarukka voisi olla tätä valikoimaa leveämpi, mukana joku ”kunnolla” vanha ja joitain nuorempia kuin 1970-luvulla syntyneitä. Tämä vielä antoisasta kulttuurioppaasta: kannen ja sisäsivujen omenanvihreä korkkarivinjetti on viehättävä!

Korot kopisten 2

– – –
Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen
Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon
Avain 2016
asiaproosaa
168 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Kovin paljon ei kimppakirjoja tehdä, joten on mielenkiintoista lukea dekkari, jolla on kaksi tekijää. Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirja Nainen parvekkeella (Bazar 2016) on lisäksi aihepiiriltään omaperäinen: keskiössä on Albert Edefeltin maalaus 1880-luvulta, Nainen parvekkeella.

Nainen parvekkeella 1

Berliinissä asuva dokumentaristi Salome Virta aloittaa kirjeenvaihdon vanhemman suomalaisherrasmiehen kanssa, sillä Arvo Samuel Joenmaa omistaa Edefeltin maalauksen, josta Salome kaavailee dokumenttia. Nainen parvekkeella-maalaus alkaa kiinnostaa muitakin, ja tapahtumiin sotkeutuvat pariisilainen Edefelt-tutkija ja Pariisissa asuva Joenmaan poika Tuomas. Välillä poiketaan 1800-luvulla Edefeltin asuintalossa Pariisissa ja seurataan parisuhdetragediaa. Merkittäviä sivuhenkilöitä ovat pariisilaiset portinvartijamadamet.

Romaanin jännitysjuonne käynnistyy hitaasti, vasta loppupuolella alkaa tapahtua rikoshenkisesti. Nykyaikaan sijoittuvissa Pariisin tapahtumissa on kuitenkin juonikipinöitä stalkkauksineen ja motiiviepäilyineen. Lopussa itse rikososuus pläjähtää aika liimatusti. Kiinnostavinta onkin taide, sähköpostikirjeenvaihto ja ihmissuhteet.

Olen miettinyt sitä, miten ihmisten tarinat kietoutuvat toisiinsa odottamattomalla tavoilla. Kiitän sinua luottamuksesta, sillä että kerroit salaisuutesi. Uskon, että salaisuutemme ovat arvokkainta mitä meissä on.

Näin koko kirjan luonnettakin hyvin kuvaavasti kirjoittaa A. S. Joenmaa Salome Virralle. Näiden kahden kirjeenvaihdossa tulee hyvin esille vähittäinen välittämisen ja luottamuksen synty sekä sen ailahtelu. Toisenlaisiakin suhteiden etenemiskuvauksia kirjassa on. Mielenkiintoista on tietylainen epäromanttisuus, vaikka kuuma Pariisi ja vehreä Ruissalo hehkuvat kesän väreissä. Tuomakseen littyvissä jutuissa on heikkoja lenkkejä, mutta isä-poika-suhde pohjustuu ja etenee. Yllätyksiä pulpahtelee, yhteensattumiakin.

Kokonaisuus on viihdyttävä: näppärästi juonilankoja punova, ei hiuksia nostattava dekkari, vaan jännitysaineksinen ihmissuhderomaani taidemaustein. Kahden aikatason kuljetus kirjeenvaihdon lisäksi sujuu mainiosti, ja tapahtumien katsominen eri kanteilta virkistää.

Rakenteen muotoutumisesta kertoi Eppu Nuotio kirjan julkistamistilaisuudessa:
– Kirjeromaanimuoto sopi meidän kummankin kirjoittajan elämäntilanteisiin: toinen asuu Turussa, toinen Berliinissä. Aluksi kirjoitin Salomen osuuksia, Pirkko iäkkään taidehistorioitsijan osuuksia, mutta muokkausvaiheessa kumpikin työsti kokonaisuutta. Ja vähitellen kerrontaan tuli muutakin kuin sähköposteja.
– Edefelt-tuntija Anna Kortelainen luki käsikirjoituksen ja antoi innostunutta palautetta. Romaanissa on hyödynnetty tutkimustietoja, siis olemme käyttäneet faktaa mutta myös keksineet paljon omasta päästämme.

Nuotio & Soininen

Pirkko Soininen, Virginie  Edefeltin maalauksen luonnoksessa Nainen parvekkeella ja Eppu Nuotio

Kirjailijapari Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen tapasivat muutama vuosi sitten Soinisen blogin kautta, he ystävystyivät ja vähitellen syntyi yhteinen dekkari-idea, josta Bazarin väki innostui. Kumpaakin kirjailijaa kirjoittamisen lisäksi yhdistää viehtymys kuvataiteeseen ja visuaalisuuteen, mikä vaikutti merkittävästi yhteiskirjan aiheen valintaan.

Edefelt-ideaan kirjailijoita inspiroi Bukowskin luettelo, jossa Nainen parvekkeella -maalaus oli myynnissä. Julkkarijuhlissa pääsi näkemään maalauksen luonnoksen. Lähi-Tapiolan omistuksessa oleva teos ei aikanaan mennyt liian tummasävyisenä kaupaksi. Varsinaisen heleän maalauksen olinpaikasta ei ole tietoa.

Nainen parvekkeella 2

Nuotion ja Soinisen taidedekkariyhteistyö ei ehkä jää tähän:
– On kiinnostavaa, että taiteeseen liittyvät rötökset ovat kolmanneksi yleisimpiä rikoksia. En sano, että jatkamme samojen henkilöiden kanssa, mutta kyllä kutkuttaa jatkaa taiteeseen liittyvää jännitystä, vihjaili Eppu Nuotio.

Eppu Nuotio

– – –
Eppu Nuotio & Pirkko Soininen
Nainen parvekkeella
Bazar 2016
dekkari
299 sivua.
Julkistamistilaisuus Lähi-Tapiolan pääkonttorissa 15.3.2016.
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Hemulin kirjahylly (kiitos julkkariseurasta!) ja Lukutoukka-Krista.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Elif Shafak: Valkoinen elefantti

Avaan koristeelliset kirjankannet jännittyneenä: Valkoinen elefantti (Gummerus 2016) on juoniromaani, jonka yksi päähenkilö on kieroilua ja kaltoinkohtelua kihisevä Istanbul 1500-luvulla. Innostuneena Elif Shafakin aiemmista romaaneista Rakkauden aikakirja (lumoava Rumi– ja suufilaisuusaihe), Kirottu Istanbul ja Kunnia odotan suuria.

Varsinainen päähenkilö on intialainen elefantinhoitaja Jahan, josta tulee merkittävän arkkitehdin Sinanin oppipoika. Tosielämässä Sinan suunnitteli käsittämättömän määrän mahtirakennuksia. Jahankin on tavallaan tosihahmo, ainakin romaanin loppuällistyksen perusteella. Pääjuoni kulkee Jahanin mukana, ja hänestä irrotan luonteenomaisen katkelman:

Osa hänestä oli päättänyt paiskia töitä olan takaa ja tulla oppipoikien kaltaiseksi. Toinen osa ajatteli vain, mitä varastaa ja koska karata. Juopa näiden kahden välillä oli niin syvä ja leveä, että sitä oli yhä vaikeampi ylittää. Ennemmin tai myöhemmin hänen täytyi valita jompikumpi.

Elif Shafakin romani hengittää sakeaa, tempoilevaa ja julmaa ottomaani-ilmaa. Sulttaanit hallitsevat, päitä putoilee, valtaapitävien oikkuja totellaan, muut painavat katseensa ja punovat juoniaan, alistavat alempiaan; ”Vakoojia oli kaikkialla”. Naisia omistetaan, he ovat piilotettuja haaremilaisia, jalkavaimoja tai huoria, salassa toisiaan nokittelevia, alistetun ihmisarvottomia.

Valkoinen elefantti

Nautin rujouden ja kauneuden yhdistävästä tekstistä etenkin romaanin alkupuolella. Kerronta koostuu parhaimmillaan taitolauseista, kielimielikuvista, tilanneloihdinnasta. Historiallinen romaani taltioi mennyttä  ”haihtuvaisessa maailmassa, missä tämänpäiväinen on huomenna poissa – -” ja ihmisen epävarmaa asemaa:

Kuinka äkkiä asiat muuttuivat ja kuinka alhaalle ihmiset putosivat ja millaisista korkeuksista. Jopa ne, joiden hän oli luullut olevan koskemattomia. Tai kenties erityisesti ne. Oli kuin olisi ollut kaksi näkymätöntä kaarta: toista pitkin teot ja sanat veivät ylös, toista pitkin teot ja sanat veivät alas.

Vuolas tarina pysähtyy hetkittäin tiiviisiin tuhokuvauksiin. Niissä kiteytyy Shafakin taito ilmaista oleellista kohdistetusti. Romaanin alkuosassa sotatanner ja ruton leviäminen ovat siitä eläviä esimerkkejä. Karmeus tarjotaan paisuttelematta. Etenkin kuvaus siitä, miten rutolle etsitään syypäätä kaikesta erilaisesta, on pysäyttävä. Ja rakentamiseen liittyviin yksityiskohtiin ihastun.

Tapahtumia tilkitään opetuksin, esimerkiksi näistä pitäisi jokaisen (käsityöläisen) ammentaa: ”lukeminen, harjoittelu ja matkustaminen”. Teksti liittää monesti työn, ympäristön tai ilmiön kuvaukseen filosofisen tai aforistisen tason.

Niin oli myös jättiläismäisten rakennusten laita. Ne pysyivät alati muuttumattomina, kun taas ihmiset, jotka tilasivat, suunnittelivat ja rakensivat ne ja viimein käyttivät niitä, muuttuivat jatkuvasti.

Valkoinen elefantti on romaani, jossa on koko ajan hitunen vaaran tuntua. Entisaikojen kuvauksessa leijuu myös tuhannen ja yhden yön taikapölyä. Rakkaus epätyypillisesti kohdistuu eläimeen ja oppimestariin sekä tyypillisesti roihuaa sopimattomaan kohteeseen.

Usko, uskottelu, taikausko, massa, yksilöt, suhteet, petokset – voi, mitä kieputusta tapahtumasta toiseen! Mutta puolivälissä intoni alkaa laimentua, vaikka toisin tahtoisin. Teksti liippaa vain pintaa, ohittaa dramaattiset vaiheet oudosti ohimennen. Jahanin vankilakeikka on kiusallinen, tulipalopelastajana toimiminen myös. Aikamoisia aikaharppauksiakin tehdään, ja valtavat moskeijat valmistuvat hups-vain. Ihmisten iällä fabuloidaan suruttomasti.

Toistuvasti juolahtaa mieleeni waltarimaisuus: juoni painottuu, ajankuva on vakuuttava, kuvaukset herkullisia mutta henkilökuvaus epätasaista. Murheekseni Valkoisen elefantin henkilökuvaus on ohutta eikä rakennekaan säväytä, ja vähitellen alkavat häiritä lukujen loppujen aforismiopetuksetkin tai viittaukset, että päähenkilö käsittää asian vasta myöhemmin. Mitä minulle tapahtuu? Eläydyn epämääräisesti.

Haluaisin lumoutua tästä romaanista, sen kuvaamasta levottomasta, kirjavasta, väreilevästä vanhasta Istanbulista, Bosborinsalmen jättikaupungin elämästä. Täysin se ei onnistu,  mutta onnekseni monin kohdin kellun tarinankuljetuksesta nautiskellen. Lukukokemukseni toistuvien aallonpohjien jälkeen ihan lopussa taas nousen kohtalokuohuihin hihkumaan.

Oi, Istanbul ja Sinanin rakennusajattelu – se elää yhä.
– – –
Elif Shafak
Valkoinen elefantti
The Architect’s Apprentice
Suomentanut Maria Erämaja
Gummerus 2016
romaani
559 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Tietokirjallisuus on lavea laji, ja sen sisällä on myös teoksia, joissa faktaproosaan ujuttuu fiktiivisestä tekstistä tuttua tyyliä. Viime vuosina minua ovat säväyttäneet tietoa, taitoa ja kokemusta yhdistäneet Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naparetki. Näiden tapaan Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (Gummerus 2016) tarjoaa subjektiivisen elämystietomatkan.

H niin kuin haukka (tästä lähtien vain H) on kaunokirjallissävytteisesti kirjoitettua asiaproosaa luonnosta ja sen kesyttämisyrityksestä. Aiheena on ikiaikainen haukkametsästys, lähinnä haukan koulutus. Macdonald tuntee aiheensa läpikotaisin sekä satoja vuosia vanhan kirjallisuuden tuntemuksen että oman, jo lapsena alkaneen haukanlennätysharrastuksen vuoksi.

H niin kuin haukka

Aihepiiri on nykymaailmassa yllättävä. Sen kulttuurihistoriallista taustaa valotetaan kiinnostavasti, ja siitä lukisin lisääkin. H:ssa esitellään kiehtovasti haukkakirjallisuutta. Etenkin pureutuminen 1900-luvun alkupuoliskon kirjailijan T. H. Whiten kompleksiseen elämään ja tuotantoon vaikuttaa. Ja tapahtuu kummia: Whiten osuus kiepauttaa faktan fiktiotekstiksi, lähdetiedot alkavat elää kuin romaani.

Haukkametsästyksellä ja haukan koulutuksella on H:ssa monia merkityksiä. Macdonaldille siihen liittyy syvimmin isän kuoleman ja oman masennuksen käsittely. Haukka on syy, symboli, väline ja keino.

Höyhenet kohoavat ilmaan, tuuli puhaltaa ne pensasaitaan, ja ne takertuvat hämähäkinseitteihin ja piikkisiin oksiin. Haukan varpaille vuotanut helakka veri hyytyy ja kuivuu. Aika kuluu. Siunattu auringonpaiste. Tuuli liikuttelee ohdakkeenvarsia ja on poissa. Ja minä alan itkeä äänettömästi. Kyyneleet vierivät kasvoillani. Fasaanin vuoksi, haukan vuoksi, isän ja hänen kärsivällisyytensä vuoksi, sen pienen tytön vuoksi, joka seisoi aidan vieressä ja odotti, että haukat tulisivat.

Kirjassa on upeita kuvauksia, hienoja lauseita, avointa pohdintaa, kipeitä havaintoja, laajan tietämyksen oivallusyhdistelyä ja älykästä erittelyä. Etenkin kirjan alkupuoli herättää ihailua kerrontataidosta ja aiheenkäsittelystä. Valitettavan tapani mukaan huomautan, että kirjan loppupuolella on tiivistämisen varaa, mutta ymmärrän hyvin, että masennuksen ja surun kierteestä ei ole oikotietä. Siinä on juostava nummia ja mäkiä haukan perässä, ryvettävä mudassa, saatava raapaleita piikkipensaista ja terävistä kynsistä, väännettävä niskoja nurin kaniineilta, puisteltava päältä fasaaninhöyhentukkoja, säikyttyä äänistä, eristäydyttävä ja luovutettava.

Ja olen oppinut myös, miten vaarallista on luulla, että jonkin olennon villi elinvoima olisi samaa villeyttä, jonka me ihmiset siihen yhdistämme. Kanahaukka on kuoleman, veren ja ja hurmeen ympäröimä olento, mutta sitä ei voi syyttää julmuuksista. Haukan epäinhimillisyyttä kuuluu vaalia, koska se, mitä haukka tekee, ei liity mitenkään meihin.

Suruprosessikuvauksena kirja koskettaa. Huikeinta siinä on kuitenkin se, että villiä luontoa, luontokappaletta ei lopulta romantisoida. H niin kuin haukka asettaa haukan ja ihmisen paikoilleen: haukkaa tai elämää ei voi hallita, elämä ja sen lennon pituus ovat rajallisia. Haukka voi lentää metsän kätköihin palaamatta. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, ja ihminenkin pitää päästää lentämään.

– – –
Helen MacDonald
H niin kuin haukka
H is for Hawk
Suomentanut Irmeli Ruuska
Gummerus 2016
asiaproosaa
376 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja julkaistaan viikolla 12.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Takashi Hiraide: Kissavieras

Olen minä murakamini lukenut, jotain muutakin japanilaista kirjallisuutta. Omaleimaisen outoon tunnelmaan niiden välityksellä vajoan, enemmän tai vähemmän, eikä Takashi Hiraiden Kissavieras (S&S 2016) tee poikkeusta.

Keski-ikäisen taiteilijaparin vuokratalon pihaan karkailee naapurin kissa. Mistä kirja kertoo? Pariskunnasta, kissasta, vuokraemännästä, naapureista, uuden asunnon etsinnästä? Ehkä jotain niistä ja vielä enemmän kertojasta. Kissavieras jättää minut hivenen ymmälleen.
Kissavieras
Ymmärrän hyvin kissaan kiintymisen. Romaaninkin kissa on omaehtoinen kulkija, persoona, jota ei voi kokonaan kesyttää tai kuvitellakaan hallitsevansa. Vaikka luontokappale asettaa kanssakäymiselle ja läheisyydelle rajat, silti ihminen lumoutuu ja ottaa omakseen oikukkaan otuksen, vaikkei se ole oma. Sen romaani hyvin tallentaa.

Vaimoni mielestä oli mielenkiintoista, että vaikka eläimet, kuten kissat, saattoi luokitella yhteen kategoriaan, niillä kullakin oli oma luonteensa.
”Minulle Chibi on ystävä, jolla on kissan ulkomuoto. Me ymmärrämme toisiamme.”

Minäkertoja antaa omakohtaisuuden vaikutelman esimerkiksi selostamalla esseitään, jotka ovat saaneet paikkansa romaanin alkulukuina. Viileän etäinen dokumentointi talosta, kadusta, puutarhasta ja pikkutapahtumista tuntuu silti kätkevän oleellisen. Hienoja kohtia kirjassa on kertojan havahtumisen hetket, esimerkiksi silmien avautuminen naapurin suruun, tai kuvailu rutiineista tai asioista, joille annetaan omia nimiä ja siten merkityksiä. Kertojan ja vaimon suhde askarruttaa. Kertoja ja vaimo ovat jotain vailla, ja sitä täydentämään tai helpottamaan ilmestyy vieraileva kissa.

Avasin ikkunan vastaanottaakseni talvisen aamunkoiton vierailijan. Tunnelma keveni saman tien.

Kun sain oman kissan, tuttavani totesi, että kissa tekee kodista kodin. En kiistä, sillä määrittelemätöntä lämpöhenkeä kissan läsnäolo levittää, vaikka se omapäisesti välttelisikin syliä tai huomiota. Se vie huomion muulta, mahdollisesti hiertävältä, ja se helpottaa hiertymiä. Kissavieras kertoo minulle juuri siitä. Myönnän auliisti, että romaanin monet muut merkitykset jäävät tavoittamatta. Tarinassa on viehättävyyttä, mutta arvoituksellisuus on jutun juju.

– – –
Takashi Hiraide
Kissavieras
Suomentanut Raisa Porrasmaa
S&S 2016
romaani.
Lainasin kirjastosta.

Monista blogijutuista viittaus muutamaan: Kirjanurkkaukselle Kissavieras on kissamaisen lumoava, Lukutoukka pitää sitä kauniina ja tunnelmallisena, Lumiomena viehättyy (enkä kopsannut hänetä ”viehättävä”-luonnehdintaa), Lukuisasta tarina on ihastuttava ja Ullan luetut kirjat mainitsee symbolismin ja meditatiivisuuden.

Pajunkissa

Pajunkissaista pääsiäsiaikaa! Kuva: Jani Ahti

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Mitä enemmän Anja Erämaja liioittelee ja rönsyää, sitä enemmän riemastun. Ennen kaikkea nautin sanomisen vauhdista ja assosiaatioiden ryöpsähdyksistä. On jotain, mitä ei liioitella: vakavia asioita on, syviä syöveritäkin muttei tosikkomaisuutta.

Ehkä liioittelen vähän

Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) hyödyntää samansorttista hölkkärytmiä ja laulullisuutta kuin Töölönlahti (2013), mutta niiden lisäksi pistetään muodolla koreasti. On sivu nurinperin, sivuttainkin, säkeitä ja rivityksiä on hajotettu, myös proosamaisesti paahdetaan pitkiä pätkiä. Runon puhuja myllertää lemmenasioissa, äitiydessä, elämän monissa mutkissa. Läheskään kaikkea en käsitä, mutta innostuneesti mukana roikun ja nautin.

Ehkä liioittelen vähän. Se kuuluu asiaan kun valmistautuu
               henkilökohtaisuuteen.

Kokoelman alkupuoliskon lukemisen soundtrackina mielessäni pauhaa Mariskan sanoitus Jenni Vartiaisen laulantaan Minä sinua vaan. R-sanaa ei sanota ääneen. (Miten niin ”vaan”, pitäisihän se olla ”vain”. Mutta vaan. Aha, se hämmentää tulkintaa, ihan oikein!) R-sanan lausumaton paino tuntuu tanakasti Erämajan runojen puhujan hullaannuksessa. Ajaton, vallaton tunne tunkeutuu kaikkeen ja tekee ennen kaikkea haavoittuvaiseksi.

että ajattelen sinua. Ajattelen pientä giljotiinia pöydällä,
sormen mentävää. Ajattelen askia, jossa lukee hengenvaara.
Ajattelen ainaista tulipaloriskiä. Onnettomuuksia. – -.

Sitten se sanotaan sivulla 40 ääneen. Tai sanotaan: ”Rakkaus jää” – jättääkö, jääkö pysyäkseen, jäätykö? Siinä se. Kannattaa kunkin selvittää.

Ehkä liioittelen vähän on monipuolinen tekstikokoelma; siinä on sanomisen mahtia tunnelmasta toiseen. Mottoa etsivälle runot tarjoavat samastumispintaa, murrosikäisen vanhemmille vertaistukea, kieli-ilottelua kaipaavalle liikkumatilaa, arkihavaintoja keräävälle hoksaamishetkiä ja stand up -harrastajille lohkaisuja. Ja r-sanan sanomista harkitseville: liioittelemattomuuksia.

– – –
Anja Erämaja
Ehkä liioittelen vähän
WSOY 2016
runoja.
70 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan

En ole hurtin veijariromaanityylin suurkuluttaja. Virkistävänä välipalana sellainen maistuu. Nyt lajista nielaisen Petteri Nuottimäen romaanin Varaudu pahimpaan (Like 2016).

Raikkaasti irrotteleva kertoja on kaikkitietävä sukukronikoija, paremmin tietäjä ja nippelitiedon jakaja. Välillä alaviitetekstit niin historiasta kuin muistakin lisähuomioista naurattavat, välillä rasittavat, mutta onhan se harvinainen keino rikkoa romaanikaavaa. Kertoja leikittelee vallallaan. Hän uskottelee kertovansa perhetarinaa ja välillä vetää mattoa alta.

Että sillä lailla.

   Tämä on siis kirjailijan henkilökohtainen tulkinta siitä miten koirajuttu on voinut mennä. Ehkä se meni todellisuudessa ihan toisin. Ja mahdollisesti menikin, sitä emme voi varmasti tietää. Tuntuu vähän siltä kuin tämä juttu olisi lähtenyt lapasesta.

   Mutta nyt minusta olisi parasta palata Matin, Beatan ja Raimon luokse ravintolaan.

Ei palata, mutta sitä ennen taustoitus: Aaltojen perhe muuttaa 1960-luvulla Hämeestä Ruotsiin Matti-isän aloitteesta, Beata-vaimon ihmeellisesti myötäillen originellia miestään. Muuttohässäkässä kaksoispojista jää jäljelle vain Raimo, ja myöhemmin perheeseen syntyivät Elina ja Antti. Isän ideologian mukaan muista ei saa erottua – vaikka hän itse räikeän outona kyllä pistää silmään – ja sukunimi muutetaan Altoksi, jottei aakkosissa komeilla ensimmäisenä.

Varaudu pahimpaan

Romaani keskittyy lähinnä aikaan, jolloin perheen lapset ovat nuoria aikuisia. Matti pitää puhutteluja, valmistaa perhekuntaansa varautumaan tulevaan – no, siihen pahimpaan. Kenestäkään perheenjäsenestä ei synny syväkuvaa, sillä kokonaisuus etenee sattumuskavalkadina. Tuloksena on perhekarnevaali, hassunkurisen suomalaisporukan kotoutumisen yritys omaan perheeseen ja ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

Juonivetoinen ja hilpeä tarina Varaudu pahimpaan on viihdyttävä. Siinä kaikki. Jasså, passar bra, jälkipaasilinnalaista ruotsalaisproosaa finskitwistillä.

– – –

Petteri Nuottimäki

Varaudu pahimpaan

Förvänta dig det värsta

Suomentanut Jaana Nikula

Like 2016

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Samuel on kuollut. Kuka hän oli ja miksi hän kuoli? Sitä etsitään Jonas Hassen Khemirin romaanissa Kaikki mitä en muista (Johonny Kniga 2016). Henkilöhaun ohella romaani kertoo paljon yhteiskunnasta, esimerkiksi kahden kulttuurin nuorista aikuisista ja oleskelulupaa hakevista. Romaanilla on myös asiaa ystävyydestä ja rakkaudesta, kokemushamuilusta, omasta edusta ja pettymyksistä.

Kertoja on kirjailija, joka haastattelee Samuelin tunteneita. Kerrontakokonaisuus on tilkkutäkki, jossa on pieninä palasina lähinnä Samuelin ystävien ja entisen tyttöystävän sanomisia. Lisäsävyjä välittyy myös välttelevältä äidiltä ja muistisairaalta isoäidiltä. Keskeinen ominaispiirre on haastatteluosuuksien nimetön vuorottelu. Juttutilkut ovat erikokoisia, vivahteet vaihtelevia – yhtenäistä peittoa ei tästä synny eikä ole tarkoituskaan.

”Nostalgia siis. Liittyykö se jotenkin tuskaan?”
”Joo. Tyyliin tuskaan siitä, ettei koskaan enää voi palata.”
”Mutta ainahan voi palata. Voi muistella.”

Samuel valitteli huonoa muistiaan ja jo nuoresta kirjasi kokemuksiaan muistikirjoihin. Romaani on sen sijaan muiden muistikirja Samuelista, mutta enemmän se kertoo kertojista ja siitä, miten eri tavalla jokainen muistaa, tuntee ja tulkitsee. Jokaisen muistelijan pyrkimykset ja motiivit muistaa tai unohtaa eroavat toisistaan, ja jokaisella on oma eletty elämä, johon valinnat ja tulkinnat tukeutuvat. Yhtään tai yhtä ehjää kuvaa ei voi kenestäkään saada – sen luen jonkinlaiseksi kirjan sanomaksi. Romaanin haastattelijallekin, ”kirjailijalle”, Samuel vaikuttaa olevan peitetarina jostain kohdehenkilöä läheisemmästä menetyksestä.

Yritän kirjoittaa siitä, mutta se ei onnistu, en voi kirjoittaa, en nyt, on liian aikaista. Liian aikaista? On liian myöhäistä, milloin tajuat, että on liian myöhäistä?

Etenkin romaani pistää minut miettimään, mitä jäljelle jää. Lopulta muistikirjat ovat hyödyttömiä, kun kuolee tai on muistisairas. Jään hieman ahtaisiin ja ahdistuneisiinkin tunnelmiin. Kirja kuvastaa minuuden ja muistojen sirpaleisuutta, elämän katoavaa lyhyyttä – kesti se miten kauan tahansa –  ja kokemusten häviävää individualistisuutta.

Todenoloisuus vakuuttaa. Alakulo valtaa minut. Koen pettyneeni, en kirjaan vaan ihmisiin. Romaani läiskäisee silmilleni elämän ja ihmisten häilyvyyden, ja olen päätyä toivottomuuteen.

Valehtelevat. Kaikki valehtelevat.

Kun hoksasin kerronnan jujun, aloin pitää sitä ainoana oikeana tähän kirjaan. Yleensä henkilövetoisuus viehättää minua, mutta Khmeirin romaanissa henkilöistä en saa otetta, ja sekin sopii, minuuden arvoitus saa jäädä sellaiseksi. Taitavaa on. En silti usko, että Kaikki se mitä en muista säilyy mielessäni unohtumattomana, mutta vaivaavasti siitä välähtelee ihmiselon kaleidoskooppikuvia.

Kaikki se mitä en muista

Oman erikoishehkun tarjosi kirjan lukutilanne. Luin Kaikki se mitä en muista Tukholmassa. Kaupungilla vaellellessani tuumailin, miten mahdollisen maailman Samuel lähipiireineen on samoilla seuduilla kulkenut. Olin jopa närkästynyt Samuelin rakkaan Laiden Tukholma-kuvauksesta (alla), sillä minulle (suomalaisturistille) maaliskuun auringossa säteillyt kaunis keskusta näyttäytyi metropolina, jolla on historia ja tulevaisuus.

Klassinen ruotsalainen kevätaurinko paistoi. Kylmä ja kirkas valo, joka loi harhan lämmöstä, kun sitä katseli ikkunan takaa. – – Miten saatoin olla vapaaehtoisesti matkalla siihen rotankoloon? – – Ajattelin mitä tahansa maailman kolkkaa, joka ei ollut se herttainen kaupunkipahanen. Ei sellainen onneton mesta, jossa oli pari keskiaikaista taloa ja parakilta näyttävä linna ja kolme onnetonta metrolinjaa ja teollisuusalueiden ympäröimä keskusta.

Ei siis Tukholma noin, vaan näin:

T1

T2

T3

T4

T5

– – –
Jonas Hassen Khemiri
Kaikki se mitä en muista
Allt jag inte minns
Suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2016
Ruotsissa August-palkinto 2015
290 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Arja, Nanna,  Omppu, Leena Lumi, Lumiomena ja Lukutoukka.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjabloggaajan puuhäät

Viisi vuotta kirjabloggaajana on kulunut nopeasti. Alku käynnistyi varovaisesti, mutta juttu jutulta olen kokenut verkkolukupäiväkirjailun omakseni.

Blogi 5 v 1

Villainen alter egoni

Kuluneella blogini 5-vuotisjuhlaviikolla löysin vahingossa isäni onnittelukortin. Se on ollut teinivuosinani saadun kirjoituskoneen kyljessä: ”Tätä kun aikansa kilkuttaa / niin Anni Polvakin toiseksi jää. / On Päätalon Kallekin varjo vain / kun Tuija muistelmansa valmiiksi sai!” Varsinaista knasuilua en ole harkinnut, mutta kummasti vuosikymmententakaisen kannustusrunon ajatus on kannatellut. Kirjoittelen blogaten lukukokemuselämäkertaani. Oliivinvihreä, jäykästi nakuteltava kirjoituskone on vaihtunut iPadiin, mutta yhä kirjat ja niistä kirjoittaminen tuottavat iloa ja ihmetystä, jaettavaksi asti.

Voisinhan kirjoitella vain omaksi iloksi. Kuitenkin odottamatonta lisäarvoa on antanut osallisuus lukijayhteisössä. Ja aina yllätyn ja ilahdun, kun huomaan juttujani luettavan, joskus myös kommentoitavan. Näitä miettiessäni huomasin HS-jutun Ms Afropolitan -bloggaajasta Minna Salamista, joka on viime vuonna Elle-lehdessä nostettu maailman 12 vaikutusvaltaisimman naisen joukkoon. Salami sanailee bloggaamisesta samoin kuin ajattelen: ”Vaikka blogistasi ei tulisikaan jättimenestystä, pelkästään sen olemassaolo, että se on arkistoitu, on hyvä syy kirjoittaa.”

Kirjablogini viisivuotisjuhlaa – puuhäitä – vietän lukien, kirjoittaen ja julkaisten. Blogissani välillä käväisen muunkin kulttuurin puolella, mutta yhä vain kirjallisuus painottuu. Bloggaaminen on jonkin verran vaikuttanut lukemiseeni: luen entistä enemmän uutuuksia. Joskus huomaan paineiden kasvavan siten, että holtittomasti hamuan aina uutta kirjaa edellisen seuraksi. Olen luvannut itselleni, että heti kun bloggaamiseen tulee suorittamista, lopetan. Vielä ei ole tarvinnut sitä harkita. Kiitos kirjat ja kanssalukijat!

Blogi 5 v 2

Blogi 5 v 3

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Tutut jännäriainekset uivat Oslonvuonoon ja kalastetaan sumppuun. Saaliista kokataan genreen sopiva dekkari, ei järin pikantti mutta helposti nieltävä ajanvietete: Samuel Bjørkin kynäilemä Minä matkustan yksin (Otava 2016).

Nämä on siis nähty ja nähdään taas: 1) skitsoileva, tummakutrinen, nälkiintyneen näköinen, valokuvamalliaineksinen neropattinaisetsivä itsetuhoisine toimineen, 2) eronnut, pappatyyppinen murharyhmän itseoikeutettu johtaja, 3) pappatyyppiä perheasiat piinaavat 4) murharyhmällä jännitteitä poliisijohdon kanssa kera poliittisen painostuksen 5) itserakkaita ja ahneita journalisteja 6) uskonkiihkoilua rahan kiilto silmissä, 7) lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ja uhkaa, 8) sarjamurha sekä kilpajuoksu ratkaisun ja veritekojen välillä,  9) murha kietoutuu poliisipäähenkilöihin ja 10) rikos viittaa psykopatiaan.

Olen jo aiemmin tunnustautunut dekkarilukijaksi, jonka sukat eivät pyöri jaloissa, jos juoni perustuu umpihullun tappajan jahtaamiseen. Koukutun psykologisesta jännityksestä. Psykologista juurtahan psykopaattien toiminnassa on, niin tässäkin dekkarissa, mutta kaipaan kaivertumista tavismielen niksahduksiin. Lisäksi minua risoo, jos inha rikoskierre kieputetaan koskemaan pääpoliiseja. Minusta selvitystyö ja henkilöiden persoonan avaaminen riittäisi, ei tarvita sotkemista tappomotiiveihin. Minua miellyttävää psykologista vivahdetta on jonkin verran pääpoliisin Munchin hahmossa ja nörttiapurissa Gabrielissa, joka jää aika ohueksi taustahahmoksi. Vielä. Uskon kirjan saavan jatkoa ja Gabrielin lisää tilaa.Minä matkustan yksin

Minä matkustan yksin -dekkari on kelpo jännitysviihdettä. Tähdennän: en nauti lapsiin kohdistuvasta väkivallasta vaan dekkarijuonen juoksutuksesta. Rakenne on nykyisin yleinen, eli eri luvuissa kuljetellaan erilaisia juonenlankoja ja näkökulmia. Osa niistä vie perusjuonta, osa sivujuonia, osa vain vilahtaa, jokunen jää perustelemattoman ohueksi. Rakenne kiskoo seuraamaan, mitä tapahtuu ja miten asiat ratkeavat.

Laskelmoidulta kokonaisuus tuntuu. Joko norjalainen poliisilaitos on oudon kytkeytynyt poliittiseen peliin tai sitten nesbølainen dekkaritapakulttuuri on tarttunut Bjørkiin. Nesbøn Harry Holen kaltaista katseenvangitsijaa ei Bjørkin romaanista sikiä – ei, vaikka kuinka Miasta koitetaan rakentaa särmikästä sankaritarta. Ja vielä näistä lisbethsalanderin kaltaisista synkkyyssiskoista: vaihtelu virkistäisi. Paikallisväriä saisi olla enemmänkin kuin vain viittaukset Edward Munchiin. Ahmaisin silti.

– – –
Samuen Bjørk
Minä matkustan yksin
Suomentanut Päivi Kivelä
Otava 2016
dekkari
428 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

naistenpäiväpostaus

Sarah Winmanin romaanissa Merenneidon vuosi (Tammi 2016) maagisuus levittää lumoharson kaiken päälle, ja tähän huntuun kietoutuvat mahdolliseen todellisuuteen kytkeytyvät asiat, esimerkiksi ajat (maailmansotia edeltävät ja seuraavat vuodet) ja paikat (Lontoo ja Cornwal: Truron lähirannat veden partaalla). Lukiessa tietää, ettei tätä ole tarkoitettukaan todeksi, vaan verbaalisti loihdituksi kangastukseksi.

Realisti minussa supisee, että onpa romaanissa romantisointia kerrakseen merenneitoineen, huhu- ja unisieppauksineen ja epätodellisine elinympäristöineen, puhumattakaan siitä, miten unohteleva vanhuus kuorrutetaan kultauksin. Sitten maagisuuteen kallellaan oleva osani sulaa hienoihin luonto- ja tilannekuviin (oi, yösoutelu rauniokappeliin). Tekstin taikapöly leviää helponoloisesti kaikkiin arkisiin askareisiin, leipomon jauhoihinkin, niinpä romaanin leipurin leipien salainen ainesosa on eletty elämä:

Aivan kaikki päätyy leipiin. Nimet. Laulut. Muistot. Jokainen leipäerä on erilainen, mutta niiden ei pidäkään olla samanlaisia vaan erinomaisia. Epäonnistumisen uhallakin on pyrittävä erinomaisuuteen.

Voisin sanoa, että Merenneidon vuosi pyrkii erinomaiseen fiktioviihteeseen ja onnistuu siinä, jos lukija hyväksyy pakahtuvaisen elämänkoreilun epätodellisin vivahtein. Romaani kertoo järkyttävien kokemusten, epävarmuuden ja pettymysten hyväksymisestä sekä kuoleman vääjäämättömyydestä. Isossa osassa on menetetyn vanhemman kaipuu ja rakkaan poissaolon tai kuoleman hyväksyminen: ”Jatka elämääsi ja he sinun kanssasi, hän oli sanonut.”

En tohdi avata romaanin henkilöitä tai juonta: romaanissa on salaperäinen tunnelma ja haluan säilyttää sen. Päähenkilöiden nimet ovat osa satumaisuutta, niillä on sanatarkkaa ja symbolista merkitystä. Marvellous Ways, Francis Drake ja Rauha ovat menettäneet paljon, mutta antavat elämälle mahdollisuuden. Romaanissa virkistävää on se, että rakkaus ei ole iästä riippuvaista, yksioikoista, eikä aina edes kahdensuuntaista tai vastavuoroista, ja se voi olla myös ystävyyttä tai kohdistua kadonneisiin vanhempiin.

Merenneidon vuosi

Minua miellyttää jo mainittujen maagisten tunnelmatilanteiden lisäksi juoniainesten arvaamattomuus ja kerronta. Romaanissa tempoillaan tarinoissa, ja ne voivat olla kipeitä muistumia, haavekuvia tai ajan sulostuttamia näkyjä. Omaleimaista on se, että romaanissa ei ole dialogia perinteiseen tapaan.

On viihdyttävää, paikoin koskettavaakin viivytellä maagisen realismin taikapiirissä, vaikka hetkittäin kyllä kiusaannun romanttisrunolliseksi äityvästä kohtalokkuudesta tai yhteensattumista. Näistä skeptisyyshetkistä huolimatta maiskuttelen Merenneidon vuoden haikeankauniin aikuissadun jälkimakua ja haluan tarjota sitaatin, josta välittyy romaanin kieli ja elämännäkemys.

Drake katsoi kun Marvellous torkahti. Hiljaisuus valui ja tihkui sakeana kuin siirappi ja liikutus tarttui Draken kurkkuun kuin siitepöly. Hän käsitti sen maiseman majesteettisuuden, ajatteli ihmisiä, jotka olivat siellä aikoinaan uurastaneet, käsiä joista oli jäänyt multaa ja verta lapioihin ja kuppeihin. Ja tuolla sormustinkukan sisällä oli mehiläinen, mutta ei lepäämässä eikä herkuttelemassa vaan kuolleena. Kaikki oli yhteydessä kaikkeen, hän käsitti. Se oli ainutlaatuinen, maadoittunut yhteenkuuluvuuden tunne. Auringonvalo osui hämähäkin kimmeltäviin lankoihin, jotka liittivät kaiken – kuolleet ja elävät – maahan.

– – –
Sarah Winman
Merenneidon vuosi
The Year of Marvellous Ways
Suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2016
romaani
312 sivua.
Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Alexander McCall Smith: Pienten muutosten kauneussalonki

Botswanalainen Naisten etsivätoimisto nro 1 on muutostilassa. Mma Makutsi on raskaana, ja uusi tilanne nostaa pintaan tunteita. Niitä Alexander McCall Smith pukee sanoiksi taattuun, leppoisaan tyyliin. Mma Ramotswe-sarja siis jatkuu osalla Pienten muutosten kauneussalonki (Otava 2015).

Juonentynkänä on kaksi casea: joku mustamaalaa uuden kauneushoitolan omistajaa ja maatilan perijä pitää todistaa oikeaksi. Selvittelyihin kuluu aikaa, rooibois-teetä ja polveilevaa keskustelua. Mma Ramotswe-brändiin liittyy varovaisen hienotunteinen lähestymistapa, ja etsivätoimistojohtajan ihmistuntemusta onkin ilo seurata.Pienten muutosten

Olen aiemmissakin osissa huomannut, että kiertelevänkaarteleva laahaavuus toisaalta viehättää, mutta osa osalta samantyylinen tapahtumakuvaus tuppaa väsyttämään. Hereillä minut pitävät päähenkilöiden yksityiselämän tapahtumat ja ruohonjuuritason inhimillisyys.

”Kuten ihmiseet” mutisi Mma Ramotswe. ”mekin kinastelemme aina – ja ihan samoista asioista kuin eläimet. Maasta. Tilasta elää tai työskennellä.”
”Ehkäpä.”
”Kyllä se niin on. Ja ne, jotka onnistuivat valtaamaan paikan ensimmäisinä, ajattelevat että heillä on oikeus ajaa kaikki muut pois. Niin kuin tuo lintu tuolla. se oli siinä ensin, niin se sanoo. Toinen lintu on pelkkä tunkeilija.”

Äkkiväärä ja herkästi loukkaantuva Mma Makutsi on oiva vastapari lempeälle etsivätoimiston johtajalle. Naisten kiintymys kirkastuu tässä osassa: muuttuvassa tilanteessa keskinäinen solidaarisuus ja tarvitsevuus paljastuvat. Kevytjännitysromaanissa on jokunen koskettava kohta, jossa lämpö siirtyy kirjan sivuilta lukijan sisuksiin. Henkilöt muuttuvat ja kehittyvät, lisäksi vauva muuttaa yllättävästi muitakin kuin vain Mma Makutsin lähiperhettä.

Kun pohjoisen pallonpuoliskon kevättalven harmaus  ja masentavat maailmanuutiset synkistävät, voi arkihehkuinen afrikkalaisviihde piristää. Ja vaikkei tarinan säteily pitkäkestoisesti vaikuta, hetkellinen todellisuuspako rentouttaa. Mma Ramotswen selväpäinen kiltteys tavallisen elämän ilkeyksien, petosten, kiistojen ja loukkaantumisien vastapainona on hellyttävää.

– – –
Alexander McCall Smith
Pienten muutosten kauneussalonki
Suomentanut Outi Järvinen
Otava 2015
199 sivua.
Lainasin kirjastosta e-kirjana.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kirjailijatapaaminen: Jarmo Ihalainen

Mitä miehen pitää, kun kutsutaan helsinkiläisten kirjabloggaajien tapaamiseen? Pitää osallistua. Näin kävi tänään Jarmo Ihalaiselle, jonka toinen romaani Mitä miehen pitää (Atena 2016) ilmestyi helmikuussa. Pienellä porukalla keskustelimme kirjoista, kirjoittamisesta ja etenkin Ihalaisen uutuusromaanista.

– Itse asiassa toinen romaanini on yhden kirjablogin syytä, sillä siinä ensimmäistä romaaniani Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012) sanottiin feminiiniseksi. Sen vastapainoksi päädyin miesaihelmaan. Huutolaisuus ei ollut alkuperäisideana, muuta sattumalta näin dokkarin huutolaisuudesta ja ällistyin, että se on niin lähellä eikä siitä ole kirjoitettu. Siitä siis piti kirjoittaa.

Mitä miehen pitää 2

Kirjoittamisesta

Mitä miehen pitää kertoo Kelposta, joka 1910-luvulla joutuu huutolaiseksi, ja 2010-luvulla keski-ikää kipuilevasta Mikasta – miehestä, isästä ja ihmisestä.
– Päädyin kirjoittamaan miehistä kahdella aikatasolla, mielessäni oli kahden ajan samuus ja muutos. Kelpoa ja Mikaa sitoo esimerkiksi huutokauppa: tiettyä yhtäläisyyttä on neittideittailussa ja huutolaissysteemissä, ihminen on niissä kaupan ja markkinoilla.
– Kelpo lähti elämään, hahmo irtautui itsestäni, ja se sai enemmän tilaa kuin olin kuvitellut. Mikasta olen aika monesti saanut vakuutella, etten se ole minä, vaan sain katsoa hänen kauttaan etäältä lähellä olevia asioita.

Ihalainen on kirjoittanut työn ohella pientä vuorotteluvapaajaksoa lukuun ottamatta. Hänelle sopii se, että on kiinni muussakin kuin vain kirjoittamisessa.
– Selkeä fokus sopii kirjoittamisen tapaani. Tähtään tiiviiseen tekstiin, ehkä liiankin tiiviiseen. Esimerkiksi yksi lempihenkilöistäni poistin. Ja vaikka teen paljon taustatyötä, ei ole tarkoitus, että kaikki tieto siirtyy romaaniin.
– Koko kirjaprosessi meni aika lailla nappiin: 2,5 vuotta keskityin tekstiin ja sen muokkaamiseen, ja kustantaja oli hienosti tukena.

Lukemisesta

Jarmo Ihalainen kertoi  olevansa tavallaan toisen polven kirjantekijä:
– Faija oli kirjapainossa töissä ja toi sieltä kotiin luettavaa. Duunarikodissa siis luettiin, lähinnä jännitystä ja Jerry Cottoneita. Kymmenvuotiaana sain kirjastokortin ja liityin urheiluseuraan, siis kaksi käänteen tekevää tapahtumaa. Varsinainen tekstipysäytys tuli ysiluokkalaisena, kun vahingossa luin Mannin Faustusta ja vaikutuin siitä, että niin hienoja lauseita voi kirjoittaa. Siihen asti olin lukenut juonivetoisia kirjoja.

Vuosien varrella lukuharrastus on vaihdellut. Lähiaikojen mieleen painuneista lukukokemuksista kirjailija mainitsee Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Viime kesän viileyden keskellä lämmitti Sadan vuoden yksinäisyys. Kotimaisista kirjoista vaikutuksen on tehnyt Anni Kytömäen Kultarinta, ja klassikoista viimeisimpiä tuttavuuksia on ollut Boris Pasternakin Tohtori Ziwago.

Jarmo Ihalainen kertoi seuraavansa kirjablogeja ja juttuja omista kirjoistaan.
– On kiva lukea bloggareiden juttuja, koen ne aitoina lukijoiden palautteina. Ja tärkeää on saada myös kriittisiä kommentteja.

Jarmo Ihalainen

Jarmo Ihalainen

Mitä miehen pitää muissa blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa
Mummo matkalla
Oivablogi
Suketus

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Harhapolku haikuihin

Poikkeuksellisesti käytän blogipalstatilaa hajamietteisiini haikumuodossa. Alkavan talviloman tunnelmissa inspiroidun kevättalven valoista ja varjoista.


 

Sinisen hetken
varjoissa puiden oksat
venyttelevät.

sininen hetki

Metsä kuvastuu
pitsinä hangen pintaan.
Nuo puiden sielut.

pitsi

Suven supina
suhisee kuivuneissa
kukkakorsissa.

kuivakukat

Törröttäjänä
kesän jälki piirretään
lumen paperiin.

törröttäjä

Talvinen tähti
sammuu hangen hohteessa.
Valot vastakkain.

tähti

Uusi alku on
kätkettynä kovien
kuorien alle.

Kävyt

Virran viemänä
päivä kuljettaa aikaa
kohti kevättä.

koski

4 kommenttia

Kategoria(t): omat, Runot, Sekalaista

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Nelikymppinen Alice lyö päänsä ja unohtaa kuluneet 10 vuotta eli avioeroaikeet, lastensa syntymät, etääntymisen siskosta, äidin uuden liiton ja kaiken muunkin. Muisti palailee pätkittäin Liane Moriartyn romaanissa Nainen joka unohti (WSOY 2016).

Ongelma oli siinä, että Alice ei osannut yhdistää itseään tähän päivään, eiliseen tai edes edelliseen viikkoon. Hän leijui kalenterin yllä avuttomasti kuin karannut ilmapallo.

Mitä en halua unohtaa?

Ai, miten ketterästi lauseet seuraavat toistaan ja juoni etenee. Helene Bützowin kääntäjäntyö edesauttaa tekstisujuvuutta. Viihdyttävässä kirjassa tavallinen rakkaus-, perhe- ja erotarina on puettu epätavalliseen asuun.

Alice on päähenkilö, ja hänen hapuilunsa entisen ja nykyisen minän välillä on mielenkiintoista. Lapsiperheen arjen vaikutukset aikuiseksi kasvamiseen, pari- ja sukulais- ja ystävyyssuhteisiin tulevat elävästi kuvitetuksi.

Mitä haluan unohtaa?

Vaikka viihdyn, haluan unohtaa sokeriosuudet, joita tekstiin on eksynyt. Jotain turhan makeilevaa on suhteen alkuaikojen haikailuissa ja tapahtumien ennalta-arvattavuudessa, ja käännekohtien draamaosuus jää ohueksi. Myös kiva keskiluokkaisuus on kyseenalaistamatonta, ja lapsikuvaus on asetelmallista, puhumattakaan karikatyyrimäisestä äidistä siippoineen.

Mitä en sittenkään halua unohtaa?

Rakenteellisesti romaanissa hyödynnetään näpsäkästi eri tekstilajeja. Yksi on Alicen nykytilan ja muistelupinnistelyjen osuus. Toinen on Elizabeth-siskon terapiapäiväkirja, joka osoittautuu monipuoliseksi naiselämään kuuluvan kipupisteen käsittelyksi. Kolmantena poiketaan välkyn ikäihmisen blogissa ja sen kommenteissa. Blogi tuo perhetarinaan uuden näkökulmaan, ja se myös laventaa perhekäsitystä.

Ihastuin ikihyväksi Moriartyn edelliseen suomennokseen Mustat valkeat valheet, ja yritän nyt unohtaa sen, ettei Nainen joka unohti ole yhtä terävänkirpeä. Samansorttista fiilistä tässä uutukaisessa kuitenkin on, kuten esikaupunkiperheiden koulukeskeinen pyöritys suhdesotkuineen ja tapahtumien vähittäinen paljastusstrategia. Äitiyden monet puolet tulevat kummassakin kirjassa hyvin esille, säröjä kaihtamatta. Pitäisi vielä lukea kovin kehuttu Hyvä aviomies.
Nainen joka unohti
– – –
Liane Moriarty
Nainen joka unohti
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2016
viihderomaani
495 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. AmmaArja, Jonna ja Salla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus