Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2016

Vappuviikon kansallisgalleriakierrokset

Helsingin herkkuja maistelin tällä viikolla Ateneumissa ja Kiasmassa. Lomaviikon kulttuuripläjäyksiin kuului myös lukemista ja kirjoittamista, mutta museokäynnit mursivat kotirutiineita.

Kaikkonen

Ateneumin edessä Kaarina Kaikkosen teos Kasvun aika

Ateneumin Rodin– ja Japanomania-näyttelyissä oli paljon katsottavaa. Kuvanveistotaide harvoin tekee minuun suurta vaikutusta.  Balzac-patsaan energia kyllä viehättää silmääni. Ja mitä taiteilija itse sanoikaan näköisyyden vaatimuksesta? Jotain siihen suuntaan, että taiteilija näkee totuuden, mikä on toista kuin valokuvan totuus. Ei ihan noilla sanoilla.

Japanomania pohjoismaisessa taiteessa -katselmus on monipuolinen. Etenkin minua viehättää asettelurytmiikka: teemoittamalla teoksia saadaan yllättäviä ja keskenään kommunikoivia kokonaisuuksia.

Varsinainen ripustamisen riemuvoitto on perusnäyttelyn uusi tuleminen. Ajattelin etukäteen, että nämähän on jo nähty moneen kertaan – vaan ei! Teemahuoneet ja oivaltava maalausten rinnastaminen puhuttelee. Lisäksi huoneet on maalattu tummiksi, mikä pistää maalaukset hehkumaan uudella tavalla.

Ateneum

Yksi nurkkaus henkilökuvahuoneesta

Kiinnitin huomiota siihen, että naistaiteilijoita on esillä entistä enemmän. Esimerkiksi  Elga Seseman pompahti tietoisuuteeni kahdella vaikuttavalla 1940-luvun maalauksellaan. Lisäksi tutuilta taiteilijoilta löysin uusia teoksia, kuten  Hugo Simbergin iso muotokuva Anni Bremeristä, Keinutuolissa (1908), sykähdytti. Teos on henkilökuville pyhitetyssä huoneessa, jossa olisi voinut viettää pitkän tovin. Mitä ripustuksen silmäkarkkia! Yhtäkkiä bongasin joukosta pienen ennen näkemättömän sisäkuvan, Severin Falkmanin ( 1831-1889) maalauksen maljakkomaalaajattaresta – kovin vermeeriläinen herkkupala.

Kiasmaan houkutti värikäs muovi ja lanka. Ensimmäisellä herkuttelee Choi Jeong Hwon Happy together: muovinen blingbling tekee etenkin arkisista käyttöesineistä karnevaalin. Ernesto Neto on virkkaillut monenmoisia katsoja-ansoja. Värikkäät kudokset ahmaisevat verkkoihinsa. Töissä on rentoutta, ne rentouttavat.

Muovi

Yksi katsoja ”happy together”.


Neto

Ernesto Neton riippukiikut

Kiasman kokoelmista on otos museon yhdessä kerroksessa. Tekstiorientoituneena poimin yhden teoksen, Roma Auskalnyten videoinstallaation Punishment. Siinä ihoon painautuu teksti (suomennettuna):

Tekstiin luotan / Kirjoitettuun sanaan / Uskon / Lue lisää

Teoksen selostustekstissä lukee: ”Se tuntuu kysyvän, löytyykö totuus todella kirjoista ja teksteistä.” Kaikki kunnia museo-opastusteksteille, mutta haluaisin tehdä johtopäätökset ja tulkinnat ihan itse, en johdatellusti. Ja minun tulkintani on: totuus löytyy teksteistä, kirjoista, kuvataideteoksista ja elämästä, ihan mistä vain, jokaiselle jotakin, mutta ei rangaisten.

Punishment

3 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Terhi Rannela: Frau

Vähän aikaa sitten vannoin, että pidän taukoa sotakirjoissa. Kuolema keväällä pisti sen verran rajusti ilmat pihalle toisen maailmansodan saksalaistoiminnasta. Vannomatta paras – ja toisaalta Terhi Rannelan Frau (Karisto 2016) on osuva teos Ralf Rothmanin romaanin rinnalle.

Sota-aikaiset asenteet ja arvot ovat juuri niin kohtuuttomia kuin historiasta tiedämme. Se on Fraun yksi ulottuvuus. Kirjassa on niitä monia, mikä on voitto kaunokirjallisuudelle.

Romaani kerii Lina Heydrichin tarinaa: 1980-luvun alussa frau Lina myöntyy erään Erich Richterin haastatteluun. Syyt haastatteluun selviävät hiljalleen. Ne palautuvat sota-aikaiseen Prahaan, jossa SS-upseeri Reinhard Heydrich murhattiin. Muut romaanin tarinat liittyvät Heydrichin perheen kuolintapauksiin kytkeytyviin kostoihin ja niiden vaikutuksiin viattomiin.

Frau
Frau vältää yksioikoistamisen, vaikka kalsea ja muistoja torjuva päähenkilö kylmää. Vanhassa Linassa on oma totuus, jokaisen hellimä sisäinen pakko perustella toimensa parhain päin. Hänestä näkee kasvatuksen ja arvomaailman seuraukset. Lopputulema on: ”Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä.”

Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset.

Lina on ristiriitainen kuin kuka tahansa. Romaanissa on oikealla tavalla aukkoja. Esimerkiksi niin herkullista kuin olisi pöyhiä Linan outoa avioitumista suomalaisen teatterimiehen kanssa, se jätetään vain heitoksi. Tämäntyyppiset ratkaisut ja korostamaton kieli lisäävät tekstin kiinnostavuutta. Myös rakenteen repaleisuus ajasta ja näkökulmasta toiseen siirtyen lisää minun lukuintoani. Selvittelen omassa rauhassani fiktioon upotettuja salaisuuksia ja irrallisia yhteyksiä.

Rannela on viimeisissä romaaneissa käsitellyt valtapoliittista väkivaltaa. Edellinen romaani Punaisten kyynelten talo on minusta osoitteleva, mikä etäännytti minut, vaikka arvostan kunnianhimoista kamputsealaista aihevalintaa – ja muistuttaminen on tärkeää, jotteivät kaukaisetkaan kauheudet unohdu.

Frau sen sijaan vakuuttaa: siinä käsitellään vallankäyttöä, raakuutta, rakkautta, totuuden etsintää ja ainoan elämän katoavuuden kipua. Historiallisen romaanin tavoin Frau turvaa tositapahtumiin ja autenttisiin paikkoihin sekä sirottelee niille fiktiolle varatun taikapölyn – herättää tilanteet ja tapahtumat eloon. Kerronta välittää sävyjä, tunnelmia ja tunteita siten, ettei niitä nimetä. Lukijana tunnen ne. Se jättää tulkinnanvaraa. Se jää jäytämään. Sellaista on hyvä kirjallisuus.

– – –
Terhi Rannela
Frau
Karisto 2016
romaani
232 sivua.
Ostin kirjan ja ruusun päivänä (enkä saanut kylkiäiskirjaa – olivat loppuneet!)
Fraun ovat lukeneet myös mm. Kirjapolkuni, Leena Lumi, Lumiomena, Mari A. ja Oksan hyllyltä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sieluni hymyt -haaste

”Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.”

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja haastoi minut miettimään onnellisuusasioita. Hyvä ajoitus haasteella on, sillä ylikuormitus on viime aikoina väijynyt ja pimittänyt arjesta nauttimista. Lomaviikon aluksi on hyvä pysähtyä listaamaan plussia. Jo otsikko ”sieluni hymyt” saa leudolle mielelle.

Onnelliseksi juuri nyt tekee se, että saan olla muutaman päivän aikataulottomana, viettää täysin suunnittelemattomia päiviä. Koitan vältää kevätsiivousta huutavien kohteiden meteliä. Vain olen. Suorittamatta.varpaat

Onnellisuuden hyrinää tunnen siitä, että lähellä olevilla ihmisillä on asiat juuri tällä hetkellä riittävän hyvin. Tunnistan reunaehdot, mutta niiden sisällä tänään on hyvä päivä. Ja voiko tältä hetkeltä enempää pyytää, kun on saanut aikuiselta lapselta WhatsApp-viestinä sykkivän sydämen?

Onnen aineksia antaa myös Alma. Kissan omaehtoinen kumppanuus virittää päivittäiseen ihmettelyyn luontokappaleen mielenailahduksista. Alman runoilu on pieni bonus (kissa)elämän päivittelyssä.

Alma

Onnelliseksi tekevät sanat, lauseet, tekstikappaleet – joskus jopa itse naputeltuna. Kirjoittaminen tekee ajattelua näkyväksi, itselle käsitettäväksi, joskus jopa jaettavaksi. Hienot sanat voivat olla myös kuultua, esimerkiksi osana musiikkia – säväytysteho tuplaantuu.

Onnelliseksi tekee myös kirjojen kaveruus. Kuuntelin taannoin kirjailijaa, joka eritteli lukuharrastustaan juuri siten, että se karkottaa yksinäisyyttä. Minulla on ollut onni lukea juuri hyvä romaani, Frau. Vaikken päähenkilöä kaipaa tuttavapiiriini, kirja on hyvää seuraa – antaa pohdittavaa.

kirjahyllyt

Hyllykavalkadi

Onneksi on ollut mahdollista matkustaa. Viime vuosien kaupunkilomat palautuvat välillä ilostuttavina muistoina. Seuraavan reissun suunnittelu sisältää jo ison osan reissun riemua.

Onnellista on nähdä värejä. Kuvataide herättää ja virkistää. Nyt onkin lähistöllä useita näyttelyitä, jotka kiinnostavat. Se niistä suunnittelemattomista lähipäivistä…

kevät2

Onnea on kevät. Valon ja vihreän versoava liitto virkistää. Huomaan iän myötä herkistyneeni vuoden kierrolle. Käyn säännöllisesti Kuolemaisen lähellä, suolammen, jossa kaksi kurkea pesii. Viikonloppuna ne taas kajauttivat trumpettiäänellään kaivatun tervehdyksen. Haikuksihan se onni taipui:

Kevät käynnistyy
leveän siipivälin
tultua: kurjet.

Haastan sielun hymyä jakamaan jokaisen lukijan – edes yhden tämänpäiväisen ilonpilkahduksen. Toivon näkeväni hymynkaretta ainakin Ullan, Kirsien ja Jonnan blogeista.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Sekalaista

Veera Vaahtera – likkalittiä

Synkeiden sotakirjojen välissä halusin lukea hömppään kallellaan olevaa kirjallisuutta. Chick lit ei ole lempilajini, mutta jos monipuolinen kirjailija Pauliina Vanhatalo sitä kirjoittaa muun kirjoitustyön vastapainona, voin minä samasta syystä sitä lukea. Vanhatalon tuotannosta Pitkä valotusaika (Tammi 2015) on komea taiteilijaromaani ja Keskivaikea vuosi (S&S 2016) säväyttävän avoin masennuskuvaus – katsastan siis kirjailijan Veera Vaahtera -tyylin.

Veera Vaahtera on Vanhatalon alter ego. Vaahtera-kirjojen kansiliepeissä tekstejä kutsutaan komediallisiksi lemmentarinoiksi. Olen lukenut niistä nyt kaksi ensimmäistä: Onnellisesti eksyksissä (Tammi 2012) ja Rakkautta vahingossa (Tammi 2013).

Kirjojen päähenkilöt ovat kolmikymppisiä akateemisia naisia ja dilemmana on aikuistuminen ja vastuun otto elämästä. Esikois-Vaahterassa yliopistosta valmistuminen takkuaa, toisiaisessa yllätysraskaus laittaa elämän raiteiltaan tai raiteilleen. Kummassakin yksi kariutunut suhde kummittelee mahdollisuutena, mutta tyrkyllä olisi pari potentiaalia romanssia, kunhan vain päähenkilö luottaisi siihen, mitä haluaa.

Veera Vaahtra

Teininä luin Hilja Valtosta ja pari kesää sitten nauroin vedet silmissä viimeisintä Bridget Jonesia. Jane Austenia arvostan tarkkanäköisenä ihmistuntijana. Nämä kolme mainitaan Vaahteran esikuviksi. Ei paha! Terävän huvittuneesti Vaahteran naiset näkevät itsensä ja muut. Vaahtera ei ole ääneen naurattaja, mutta arkisia kommelluksia ja päähenkilön törmäilyjä hän kuvaa hymynkareisen lempeästi.

Huomaan arkirealistina kompastelevani joihinkin realiteetteja uhmaaviin tapahtumakäänteisiin. Pidän hitusen enemmän Onnellisesti eksyksissä -kirjasta, siinä on raikas ote. Hiljavaltosmaisuutta on sattumustouhuilu (okei, kuuluu genreen muutenkin), ehkä myös ensimmäisen romaanin seksittömyys. Huumori on irtonaisempaa kuin Rakkautta, vahingossa -kirjassa, jossa elämäntilanne on peruuttamaton mutta ratkaistava. Jälkimmäisessä on sen sijaan virkistävän reteää raskausajan kuvausta ja äitimyytin purkua.

Pidän tyylistä. Teksti on luistavaa; kömpelöä juonen- tai virkkeenkuljetusta ei tarvitse pelätä. Mukavaa viihdettä siis. Sen lisäksi kirjoissa on omapäisen naisen voimasisus. Naiset pärjäisivät omillaan, mutta tottahan elämää sulostuttavat lemmekkäät suukot ja kaipuu ihojen likistelyyn. Tiivistän tunnelmani Onnellisesti eksyksissä ystävyyssitaattiin:

Ja niinä lyhyinä tuokioina, jolloin nauroimme yhdessä sinä iltana, tunsin vähän aikaa, että olimmekin onnekkaita ja turvassa, että tämä poukkoileva, kummallinen ja arvaamaton elämämme oli kuitenkin piripintaan täynnä vapautta.

– – –
Veera Vaahtera

Onnellisesti eksyksissä
Tammi 2012
komediallinen lemmentarina
272 s.

Rakkautta, vahingossa
Tammi 2013
komediallinen lemmentarina
239 s.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Toisen maailmansodan loppuaikojen illuusiottomuus vavahduttaa Ralf Rothmannin romaanissa Kuolema keväällä (Atena 2016). Saksalaiskirjailija kertoo tiukkaan tyyliin hädin tuskin 18-vuotiaiden Walterin ja Fieten sotareissun. Tilanne on tämä, Fieten sanoin:

”Kuitenkin joka iikka tietää, että tämä sota ei toimita enää mitään. Upseerit heittävät käsikranaatteja omien miesten kannoille, jotta saisivat ne lähtemään hyökkäykseen.”

Sotaväki on silkkaa tykinruokaa, lähes lapset ja haavoittuneet marssitetaan tuhoon tuomittuihin taisteluihin. Harhaiset valtakuntahaaveet on ilmiselvästi menetetty, silti yhä soditaan. Käynnissä on lähinnä sisällissota: keskinäinen julmuus ja pelko sen osumisesta omalle kontolle on ainoa asia, joka pitää joukot kasassa. Sotilaat napsivat amfetamiinikapseleita, ryystävät viinaa, ja toiminta on sen mukaista.

Kuolema keväällä
Turhien kuolemien tuska voimistuu, kun pääosassa on nuoruuden kukkeuden juuri saavuttaneet nuorukaiset. Paljastan nyt tämän: Walter palaa hengissä, ja paluu siviiliin on jatkoa illuusiottomuudelle. Tämä romaani ravistelee miettimään myös sitä, millaista oli sittemmin heillä, jotka selvisivät, miten kaiken väkivallan jälkeen siirryttiin siviiliin uudelleenrakentamaan.

Psyykkinen ja fyysinen sotavamma saa jälkeläisissä jotain aikaan. Loukkaukset, lyönnit tai luodit, jotka osuvat sinuun, vammauttavat myös syntymättömät lapsesi.

Saksalaisuudesta romaani kertoo sen, että autoritaarisen kasvatuksen myötä koko valtakunnan taipuminen tympeän viiksiniekkajohtajan harhoihin käy melkein käsitettäväksi. Kaikkien romaanissa vilahtavien isätarinoiden ydin on sama: mielivaltainen väkivaltakuri ja alistaminen on tapa, johon on totuttu.

Olen vaikuttunut Rothmanin kerronnasta ja suomentajan kirkkaasta käännöstyöstä. Sanotun selkeys ja aiheen kaaos muodostavat yhdessä kouraisevan kokonaisuuden. Joukossa on upeita tilannepysäytyksiä ja luontohavaintoja. Kevätaamun usva tai kylmien öiden kuorruttama kuura on yhä kaunis on sota tai ei, ja kun luontonäyn kokee taistelutienoilla, vaikutus voimistuu. Luonto on ja pysyy, ihminen ei; ihminen tuhoaa itseään ja toisiaan.

Karu ja kamala kirja – ja hieno. Nyt on kyllä niin, että Kuolema keväällä tyhjensi vähäksi aikaa pajatson: sotakirja-annos on hetkeksi täynnä. Olen peräkkäin lukenut romaanit Harriet ja Olof, Veriruusut ja Armonranta, joissa kuvataan ensimmäisen maailmansodan tapahtumia. Tämä toisen maailmansodan päätöksen surumarssi soikoon jonkin aikaa hiljaa itsekseen.

– – –
Ralf Rothmann
Kuolema keväällä
suomentanut Raija Nylander
Atena 2016
romaani 206 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Leena Lumi ja Lukutoukka.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jenni Pääskysaari: Poika sinä olet…

Tyttö sinä olet… -kirjan (Otava 2015) postauksessa heitin toiveen, että samanmoinen voimaopus tarvitaan pojille. Näin se ratkesi: tyttökirjan kylkiäiseksi ilmestyi juuri saman tekijän, Jenni Pääskysaaren, Poika sinä olet… (Otava 2016).
Poika sinä olet...
Pääskysaari jatkaa hyväksi havaitulla rakenteella ja teemoilla. Se sopii, hengennostatus ja tunnetaidot eivät ole sukupuolesta riippuvaisia, kaikki omaksi itsekseen kasvavat tarvitsevat niitä. Niin tyttöjen kuin poikienkin kirjassa minua viehättää se, että lämpö kasvavaan nuoreen hehkuu kirjan sivuilta. Samoin minä symppaan sanomaa itsensä hyväksymisestä muita alentamatta ja älyvoimanponnistuksia väheksymättä.

Siksi on tärkeää olla kiinnostunut ja loputtoman utelias kaikesta ja koko ajan. Vain sillä tavalla voit jäsentää ympäröivää maailmaa ja sijoittaa itsesi kartalle, oppia tuntemaan itsesi aidosti.

Kirjassa etunimellä siteeratut miehet kertovat omakohtaisia havaintojaan ja kokemuksiaan, ja ne ovat aitoja esimerkkipaloja kirjailijan vahvistussanaosuuksien välissä. Lisäksi on nimekkäitä tapauskertomuksia Duudson-tyypistä Antti Holmaan, mukana on myös veli-sisko-muistelu.

Sitä en ymmärrä, miksi lumilautailija- ja kirjailijahaastattelut on tehty naisista. Eikö todellakaan olisi löytynyt näiden alojen esikuvaksi käypiä miehiä? Jos on poikakirja, sitten on poikakirja; ei tyttökirjassakaan poikapuolisia ollut, eihän. Siitä olisi valtava älämölö syntynyt (eivätkö naiset riitä tytöille esikuviksi -tyyliin). Ja sanon tämän feministinä. Enkä tarkoita sitä, etteikö sekä tytöillä että pojilla saa ja pidä olla esikuvia ihan mistä tahansa sukupuolista, pikemminkin sukupuolista riippumatta. 

Jospa tällaisen jo otsikossa esille tuodun sukupuolimääritellyn kirjan idea on juuri esitellä ko. sukupuolen moninaisuutta, mahdollisimman laajan reksiterin samastumismahdollisuuksia. Ja tämä vielä: voi pojille juuri näin pääskysaarilaisittain naisäänellä julistaa rohkaisua, joskin on hyvä, että myös miesten syvällä rintaäänellä tulee todistusta monenlaisen miehuuden mahdollisuuksista.

Pienet pohdintapoikkeamani eivät vähennä sitä, että lämpenen Pääskysaaren kirjalle. Soisin omille, naapurin ja kaikille muillekin nuorille ja vanhemmille miehille sitä kaikkea hyvää oloa, avoimuutta ja väljyyttä, mitä tunneälyinen kirja Poika sinä olet… tarjoaa. Ja nyt lähtee kirjapaketti kummipojalle, joka vielä juuri mahtuu kirjan optimi-ikähaarukkaan. Mitähän hän tästä tykkää?

Lukukeskuksen kampanjaviikko on käynnissä.

Lukukeskuksen kampanjaviikko on käynnissä.

Hyvää lukuviikon jatkoa ja tsemppiä #pojatkinlukee-kampanjalle!

– – –
Jenni Pääskysaari
Poika sinä olet…
Otava 2016
asiaproosaa nuorisolle
159 sivua.
Ostin kummipojalle syntymäpäivälahjaksi.
Blogeissa: http://www.lily.fi/blogit/sivulauseita/poika-sina-olet

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Roope Lipasti: Thorin pöly

2016 lukuviikko_1

Lukukeskuksen kampanjaviikko

Lukuviikko on käynnissä! Kannustaminen kirjojen lukemiseen onkin paikallaan, sillä kaikki kilpailevat ajanviettotavat vievät lasten ja nuorten lukuaikaa. Kirjan lukeminen edellyttää pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä: palkkio tulee oman mielikuvituksen tuottamin keinoin. Tietysti mielihyvä pohjaa hyvään tekstiin.

Valitsin lukuviikon lukemistooni lapsille suunnatun romaanin, joka vie viikinkiaikoihin. Roope Lipastin kirja Thorin pöly (WSOY 2016) on jatkoa Viikinkisolmu-romaanille (2015), mutta toimii oikein hyvin itsenäisenä tarinana.

Heitä alkoi naurattaa ja Vilja kaappasi sekä Pekon että Egilin suureen halaukseen ja siinä halatessaan suli erossa oltu vuosi ja hävisi kokonainen meri, joka oli ollut heidän välillään. Yhtäkkiä oli kuin he olisivat nähneet eilen. Ystävyys on sellaista.

Vilja on noitaoppia saava tyttö, Pekko on perheetön poika ja Egil viikinkipäällikön koditon perillinen. Viehättävästi Lipasti kuvaa kaveruutta: kolmikon ystävyys on kunkin ominaislaadun huomioon ottavaa. Sopivasti jännitteitäkin näyttää kytevän sukujuuriin ja sukupuoliin liittyen. Juuri ja juuri ollaan lasten maailmassa, sillä rajalla, koska aikuisuuteen liittyvät työt ja suhteet vyöryvät päälle.

Päähenkilökolmikkoa kutsutaan kirjoissa lapsiksi, mutta tarkka ikä ei selviä. Se on ehkä tarkoituksellista, jotta kirjan käyttöikähaarukka on mahdollisimman leveä. Murrosiän kynnyksellä tässä lähinnä kuljetaan.

Tarinan käynnistää kaverusten epäonninen purjehdus, jonka seurauksena he päätyvät orjiksi Hiittisiin. Kunnon seikkailukirjan tapaan neuvokkaat lapset päihittävät aikuiset.
Thorin pöly
Lipasti tavoittaa menneen ajan hyvin. Uskomukset raamittavat toimintaa, ja tapahtumissa on raakuuksia ja lasten aseman vääryyksiä, jotka kuuluvat aikoihin ja tapoihin. ”Thorin pöly” on vallanhimon väline, ja siten kirjassa käsitellään myös siihen liittyviä asioita.

Miljöö on mielikuvitusta houkutellen kuvattu, ja elämäntapaan liittyviä yksityiskohtia on vakuuttamassa tapahtuma-aikakaudesta. Juoni etenee liukkaasti ja jännitysmomentteja ripotellaan pitkin matkaa. Yllättävintä on se, että sutkina sanailijana tunnettu Lipasti on seikkailusta hyydyttänyt huumorin. Nyt mennään tarinallisuus edellä, ja hyvin se sujuu.

Ehkä Lipasti koittaa osua HBO:n Vikings-sarjan suosiosaumaan, vaikka taitaa sotaisanverisen tv-tarinan kohderyhmä olla kirjaa iäkkäämpi – toivottavasti. Ihan aloittelevalle lukijalle ei Thorin pöly sovi, sillä parisataasivuisen kirjan lukeminen edellyttää jo hyvää lukutaitoa. Ja loppukiteytys: minun mielikuvitustani Thorin pöly ruokkii; se on vauhdikas ja hyvin kirjoitettu historiallinen lastenromaani seikkailua kaipaaville pojille ja tytöille.

– – –
Roope Lipasti
Thorin pöly
WSOY 2016
lastenromaani
206 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Malleja lukemiseen: #pojatkinlukee

Vuosittainen Lukuviikko (tänä vuonna 18.4.- 24.4.) lähtee taas käyntiin. Sen tavoitteena on edistää lasten ja nuorten lukemista. Lukemiseen innostavia malleja tarvitaan, joten esittelen kaksi nuorta miestä, joille kirjoilla on merkitystä. Olen haastanut muitakin kirjabloggaajia haastattelemaan lukevia poikia ja miehiä.

2016 lukuviikko_1

Lukukeskuksen kampanjaviikko

#pojatkinlukee – puuhamies Mikko Toiviainen

Lukuviikon aikana pitää muistuttaa helmikuussa käynnistyneestä kampanjasta #pojatkinlukee. Hankkeen takana on somessa nimellä @kalenterikarju vaikuttava, musiikki- ja kustannusalalla työskentelevä Mikko Toiviainen. Hän peräänkuuluttaa positiivisia lukijaesikuvia pojille ja nuorille miehille.
–  Kun näkee, että kirjoja lukevat monennäköiset tyypit, ennakkoluulot karisevat. Esimerkiksi kirjojen lukija voi olla katu-uskottava parikymppinen urheilija, johon voi samastua. Toivon, että kampanja tavoittaa nuoret ja onnistuu vaikuttamaan myönteisesti asenteisiin.

Koska Kalenterikarjun mieltä alkoi painaa nuorten heikkenevä lukutaito, hän sai idean tempaista lukemisen puolesta nimenomaan somessa.
– Päättelin, ettemme kirja-alalla osaa viestiä kiinnostavasti tai oikeilla kanavilla, vaikka hyviä kirjoja ilmestyy. Kampanja käynnistyi puolivahingossa Instagram-kuvasta. Kerroin siinä omasta lukemisestani ja aikeistani edistää poikien lukemista. Halusin kokeilla, tavoittaako somekampanja nuoret ja heidän vanhempansa.

Pojatkin lukee -Facebook-sivuilla on jo yli 2500 tykkääjää, myös Twitterissä ja Instagramissa on satoja seuraajia. Viimeisin tempaus #minunkirjahyllyni kahmaisi satoja kirjahyllykuvaajia someen.
– Jos kotona ei ole kirjahyllyä ja ainoat lukukokemukset ovat olleet epämieluisia, ei kirjoihin tule tartuttua. Somessa on nyt malleja siitä, että kirjoja luetaan.

Kalenterikarjun toiminta lukemisen puolesta kertoo mahtavasta aloitteellisuudesta ja hyvän asian innovoivasta jakamisesta. Arvostan ja ihailen energiaa ja iloa, jolla hän kampanjaa vetää. Näyttää siltä, että kirjallisuus on antanut paljon ja silloin samaa toivoo muille. Tätä vahvistavat myös Mikon kokemukset:
– Kirjojen lukeminen on auttanut minua ymmärtämään maailmaa, sivistänyt, lohduttanut, itkettänyt, naurattanut ja herättänyt pohtimaan asioita. On sykähdyttävää myötäelää hahmojen kanssa ja kuvitella itse kirjan maailma. Pidän siitä, että kirjan lukeminen aktivoi aivoja ja samalla rauhoittaa. Kai kirjat tarjoavat minulle pakopaikan somemaailmasta ja kaikesta arjen infoähkystä.

#pojatkinlukee Mikko Toiviainen Photo: Miikka Pirinen

Mikko Toiviainen, #pojatkinlukee, kuva: Miikka Pirinen. Kalenterikarju (@kalenterikarju): Facebook, Instagram Periscope, Snapchat ja Twitter sekä blogi (rosvot.fi/kalenterikarju). Kampanja #pojatkinlukee: Facebook, Instagram ja Twitter.

Mikko Toiviaisen koko haastattelu ilmestyy toukokuussa ÄOL:n lehdessä Virke.

Räppääjäkin lukee

Lukuviikon toisena lukijaesimerkkinä on Olli, parikymppinen räp-mies, jolle on lapsesta asti tuputettu kirjoja.
– Kotona oli kirjahyllyjä joka huoneessa, ja vanhempia näki päivittäin kirja kädessä. Mulle ja veljelle luettiin paljon. Itse olin aika laiska. Muistan, että isoveli luki mulle iltaisin ääneen Harry Potteria, olisinko ollut silloin ekaluokkalainen. Luin kyllä itse Mauri Kunnaksen kuvakirjoja, Risto Räppääjiä ja Reuhurinteen ala-astetta.

Bänditouhut ja elokuvat veivät aikaa yläasteella, joten kirjojen lukeminen jäi vähälle.
–Luin pakolliset kirjat yläkoulussa ja lukiossa, taisi joku kyllä jäädä takakansitekstin varaan. Koskaan ei ole fantasia vedonnut muhun eikä jännitys. Kiinnostuin politiikasta ja filosofiasta, joten innostuin tietokirjoista. Luin myös elämäkertoja. Suurimman vaikutuksen on tehnyt Pentti Linkolan Toisinajattelijan päiväkirja, se avarsi ajattelua.
– Teininä ei tehoa, vaikka mutsi tai ope antaisi miten valistuneita kirjavinkkejä. Jos kaveri lukee ja suosittelee, se vaikuttaa. Ja kyllä tyypit, joita fanittaa, voivat innostaa lukemiseen.

– Viimeksi kaveri suositteli Ryan Gattisin romaania Vihan kadut, joka perustuu tositapahtumiin, Los Angelesin jengimellakoihin. Kerronta eri näkokulmista toimii hyvin, kiinnostava kirja!

Olli lukee yhä harvakseltaan tietokirjoja, mutta myös kaunokirjallisuus on alkanut kiinnostaa uudesta näkökulmasta.

– Yllättävän monissa räp-sanoituksissa viitataan kirjallisuuteen. Jos tuntee kirjallisuutta, saa sanoituksiin uuden tason. Olen viime aikoina lukenut esimerkiksi suomalaista runoutta. En tiedä, siirtyykö sieltä mitään omiin biiseihin, mutta runoista saa ajattelun aiheita. Valmistun pian media-assistentiksi ja huomaan, että niissäkin töissä on hyödyksi, että tuntee laajasti kulttuuriasioita, kirjallisuuttakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Sekalaista

Helena Sinervo: Armonranta

Aikamoisen paketin Helena Sinervo sitoo romaaniinsa Armonranta (WSOY 2016). Siihen sisältyy sukutarina noin kuudessa polvessa ja etenkin parisuhde- ja vanhemmuusongelmia. Siinä myös kuolema syleilee uuden sukupolven sikiämistä. Kiertokulusta on kyse, myös elämänkäänteiden suhteellisuudesta.

Toistin itselleni, että tosiasiat ovat tässä: Helenan isä tekee kuolemaa, ilmakehässä myllertää myrsky, olemme Teiskossa Näsijärven rannalla. Huomennakin aurinko nousee, kuten kaikkina päivinä, ja ihmiset kiiruhtavat töihin.

Kaikki tapahtuu yhden yön reissulla Tampereen suuntaan pyryilmassa syksyllä 2006. Helenan ja Hetan ajomatkan tarkoituksena on käydä hyvästelemässä Helenan kuoleva isä. Reissulla kuunnellaan Helenan isän C-kasettimuisteluita, Helena kelaa lapsuudenperheen vaiheita, isänäidin jyrkkyyttä ja Raffe-isän isätöntä elämää sekä lukee Raffen jääkäri-isän, Kalle Iivarin, ensimmäisen maailmansodan aikaista Saksan-muistikirjaa. Matkalla käsitellään lisäksi naisparin välejä ja Hetan lapsenhankintahalua. Välillä loikataan nykyhetkeen Berliinin-metrossa, keskusteluihin pikkutytön ja Helenan kesken, ja niissäkin lähinnä kerrotaan Helenan lapsuudenperheestä.

Armonranta

Ja ihme tapahtuu: kaikki ainekset järjestyvät nautittavaksi lukuromaaniksi. Sen synnyttää ajatuksen ja kielen monimuotoisuus, joka tarjoillaan silti selkeästi. Kerronnan langat pysyvät varmoissa käsissä. Myönnän auliisti, että romaanin alkupuolella tarina ei valloita. Siinä on mielestäni lepsua, toisteista jaarittelua, ilmeiseltä tuntuvaa. Etenkin loikat nyky-Berliinin rasittavat. Sitten teemat poksahtavat silmilleni kuin saippuakuplat: hauraat, kirkkaat, kirvelevät, kipeät. Ja samalla kerronnan ja kielen vaihtelevuus alkaa viehättää. Lisäksi käy niin, että raskaiden asioiden vatvonta ei tunnu painostavalta, vaan avaa kiertokulun solmuja.

Ja voiko menneisyyden tapahtumista kertoa muuta kuin jonkun harsuuntuneen, reikiintyneen, kuristuneen, vääntyneen ja koukuttuneen tarinan?

Armonrantaa luen yhdellä tasolla juoniromaanina Helenan suvun vaiheista ja Helenan parisuhteesta, ja niissä vanhemmuuden ongelmat ovat etusijalla. Tämä taso erottuu, vaikka kirja on kerronnaltaan moniääninen, ja nämä kaikki äänet painottavat sitä, että ihmissuhteet ovat mutkallisia. Edellisten sukupolvien osattomuuden tunteet ja kovat kokemukset siirtyvät. Mutta miten ne tavoittaa tai taittaa?

Hetkiä, jolloin yhtäkkiä tajuaa, että syvällinen ymmärrys toista muovanneista vuorovaikutustilanteista ja kasvuympäristöistä on mahdoton. Ei ehkä mahdoton vaan ulottumattomissa, sen vuoksi ettei koskaan tule kurottuneeksi niin kauas tai eläytyvästi kohti toisen erilaisuutta.

Ihmisten kohtuuttomuus toisiaan kohtaan on tavallista, mutta silti jokainen tekee, mitä pystyy ja mihin on saanut eväät. Joskus se on pahaa, kostoa, syyllistämistä ja kieltämistä. Joskus se on armollisuutta. Jälkimmäisen voimistamiseksi näemmä pitää pistäytyä autiossa lomakodissa, Armonrannassa. Symbolista, kyllä. Ja sitten on yksi kysymys, yksi ja perustavanlaatuinen:

Pystynkö ja osaanko ja haluanko hyväksyä sen sellaisena kuin se on?

Romaanin elämänaatoksista hiotuimmat laitetaan Hetan suuhun. Ehkä se johtuu siitä, että hänessä palaa elämän jatkamisen pakko, halu saada lapsi. Hetan hiljaiset mietinnät pistävät isoja asioita asemiinsa. Yksi on todellisuuden sepitetty luonne.

Sain yhtäkkiä voimakkaan kokemuksen elämän kummallisuudesta ja mielivaltaisuudesta, miten se ravisteli meitä kourissaan kuin kahta noppaa. Oivalsin, että mikään tarina, ajatus tai tunne ei ole oikeastaan olemassa muuten kuin tarinana, ajatuksena tai tunteena. Tietoisuudet, jotka niitä luovat, ovat aina jotakin muuta, toisen ja myös itsensä tavoittamattomissa. Niihin sanat eivät yllä. Sanat ovat kuin haarukat, lassot, vieheet. Minkä ikinä ne saavat napattua, sitä ne samalla vahingoittavat.

Pari sanaa todesta. Kirjan lopuksi Helena Sinervo huomauttaa lukijaa: Armonranta on omaelämäkerrallista fiktiota, fiktion totuutta, joka välittää ihmisestä olennaista vain siten kuin vain romaanitaide voi –  ei mikään muu taidemuoto. Romaanin alussa ajattelin loppusanoista tietämättä, että luen elämäkertaa, sitten kerronta, rakenne ja sisältö vei minut mennessään romaanin tapaan: siitä henkilöiden eri puolien valaisun voimasta poimii yleistä sanottavaa ihmisenä olemisesta.

Minun totuuteeni Armonranta ankkuroituu paikallisesti. Lapsuudenkotini on Teiskossa, postiosoite Kämmenniemi, ja niinpä ajelin sinne naisparin matkassa tuttuja teitä. Ei tietääkseni seudulla ole Armonranta-nimistä lomapaikkaa (Kotkanranta on ollut), ja epäilin myös romaanissa mainitun jo kadonneen tiilitehtaan todenmukaisuutta. Siitä sitten minua edeltävän sukupolven edustaja sanoi, että sieltä ne ovat meidänkin leivinuunin tiilet hankittu. Fiktio kävi näin kotona. Monella tapaa.
uunitiilet
– – –
Helena Sinervo
Armonranta
WSOY 2016
romaani
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Anneli Kanto: Veriruusut

Suomen satavuotisjuhla lähenee. Itsenäistymiseen liittyvää kansalaissotaa ei voi ohittaa, ja sisuksia vääntävästi siitä muistuttaa Anneli Kannon romaani Veriruusut (Gummerus 2008).

Veriruusut jatkaa kunniakkaasti realistisen proosan perinnettä. Se herättää historiallisen aiheen eloon ihmiskohtaloiden avulla. Siinä missä Väinö Linna Pohjantähti taustoittaa kansalaissodan ja kuvaa sen yhden hämäläisperheen ja kyläkunnan kannalta, Kannon romaani kertoo rinnakkain valkeakoskelaisen ja tamperelaisen naiskaartin synnystä ja tuhosta muutaman nuoren naisen ja heidän lähipiirinsä välityksellä. Kanto kahmaisee sekä pikkupaikkakunnan että tehdaskaupungin kapinatapahtumiin taitavan kerronnan keinoin.

Veriruusut

Veriruusut teiskolaisnurmella huhtikuussa 2016

Yhteiskunnallinen näkemys on romaanin selkäranka. Näkökulmaa laventaa sukupuolisen eriarvoisuuden tematiikka. Lisäksi työ- ja kotiolojen kuvaus välittää epäröimättä olosuhteet, joista taistelu eriarvoisuutta vastaan ryöpsähtää sodaksi. Valtaapitävän väen pienet ja isot piittaamattomuudet ja kaltoinkohtelut kasaantuvat, mikä ruokkii työväen kostomielialaa.

– Vallankumous… tää vaatii kovia tekoja. Ja sorassa tehrään virheitä kans. Ei se oo pelkkää yhteislaulua ja iltamia. Tässä ei saa itteensä sääliä eikä liioin porvareita. Ne on vihollisia. Se meirän pitää muistaa. Liika hempeemielisyys saa tämmösessä tilanteessa paljon pahaa aikaan. Tää on raakaa eikä tää hyvältä tunnu, mutta me ollaan pakkoravossa. Meirän pitää tehdä pahoja tekoja sitä varten, että työläisten tulevaisuus olis onnellinen ja vääryys loppuis.

Veriruusujen aiheen käsittelyn vaikuttavuutta tukevat tekstin elävyys ja kaihtelemattomuus. Nopein vedoin liudasta henkilöistä tulee lihaa ja verta. Henkeä pidätellen pelkään ja toivon Sigridin, Martan, Lempin, Lauhan ja monen muun puolesta. Kaikki inhimilliset tunteet ovat käytössä, ja ne välittyvät perihämäläisestä puheenparresta. Kieli soi korvissani tuttuna ja totena.

Tarkkasilmäinen kuvaus poimii yksityiskohtia henkilöistä ja tilanteista: toispaikkakuntalaiset agitaattorit ovat paikallisia oloja ymmärtämättömiä hyväosaisia, ihmisissä velloo kauna ja oma etu väristä huolimatta, moni ajautuu tapahtumiin ymmärtämättömyyttään. Kansalaissota on kaikkien kannalta silkkaa tragediaa. Pysäyttävimmillään Kanto on järjestäytymättömän mielivallan näyttäjänä. Sama silmittömyys sisältyy niin punaisten kuin valkoistenkin kostotoimiin. Joitain ne kavahduttavat, kummallakin rintamapuolella:

– Minä oon lähteny kaartista ja sinä lähdet kans. Tää on mennny semmoseksi mielivallaksi ja rosvomeiningiksi, että tässä minä en oo mukana.

– Tämä on semmosta laittomuutta, että täällä voi tapahtua mitä hyvänsä ja vaikka mukuloille.

Onhan sitä tullut satoja sotakirjoja luettua. Juuri ennen Veriruusuja luin Martti Backmanin kirjan Harriet ja Olof (Gummerus 2016), jossa kuvataan valkoisten masinoimaa holtitonta joukkomurhaa Viipurissa keväällä 1918. Verenhimoinen tappotyö liittyy siinäkin joukkojen järjestäytymättömään pidäkkeettömyyteen. Backmanin kirjaan sisältyy myös epäsopivan romanssin ja murhan selvittäminen, ja lajityyppinä se on faktio, siis arkistomateriaaleihin nojaava kokonaisuus fiktiokeinoin kuorruttaen. Anneli Kannolla on takanaan vankka lähdemateriaali, josta rakentuu ehta romaani. Se hyökkää suojauksieni läpi, ja käy niin kuin romaanin teiskolaisisännälle:

Totuus oli, että hänen saita ja väkivaltainen mielensä oli perusteitaan myöten järkkynyt ja huojahtanut nähdessään, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle tehdä.

Veriruusut pitäisi kuulua pakolliseen lukemistoon juhlavuoden 2018 lähestyessä. Jokaista tulisi muistuttaa siitä, mistä itsenäisyys lähti ja missä asemassa olivat ihmiset ja naiset, kun töitä vielä oli kaikille muttei juurikaan oikeuksia tai eteenpäinmenomahdollisuuksia. Sitä ei sovi unohtaa, vaikka lähes 100 vuotta on yhteistä hyvää rakennettu kolmen sodan arpia nuollen, nousu- ja laskukausia kestäen. Hyvinvointivaltio, yhteiskuntasopimus, kasvunäkymät – ja epätasa-arvoisuuden kasvavat merkit. Niitä merkkejä sopii yhteiskunnan kavahtaa ja kaventaa jokaisena maailmanaikana, nykyisenkin hallituksen.

– – –
Anneli Kanto
Veriruusut
Gummerus 2008
historiallinen romaani
427 sivua.
Lainasin kirjastosta ystävän suosituksesta.
Suosittelen puolestani Anneli Kannon 1600-luvulle sijoittuvaa komeaa romaania Pyöveli (Gummerus 2015).

Martti Backman
Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 2018
Gummerus 2016
faktio
273 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Lue lisää, mm. Leena Lumi ja Kirja vieköön!

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Skandinaaviseen jännityskirjallisuuteen ilmestyi juuri pikantti lisäys. Samuel Davidkinin esikoisromaani Esikoisten lunastus (Johnny Kniga 2016) kertoo suomenjuutalaisesta yhteisöstä ja hasidien juutalaislahkosta. Keväisen Helsingin kaduilla kuljetaan tiheästi ja etsitään talmudaarretta sekä sitä jahtaavia hämärämiehiä. Tällaista ei ennen suomalaisjännäreissä ole ollut.

Eskoisten lunastus
Juutalaisuusjuonne on kirjassa oleellinen, niin myös kahden päähenkilön osuus. Leo Asko on omaperäinen poliisitutkija, erakoituvalta ja kompleksiselta vaikuttava oman tien kulkija. Hänen luottoapunaan toimii vakaumuksellinen juutalaisuskovainen Daniel, joka hänkin on vakavamielinen kolmikymppinen. Kumpikin tahoillaan kipuilee perheasioita. Noir-henkisyyttä on tarinassa ja henkilöissä, Danielin sanoin Leolle:

Olet ollut paikalla, kun pimeys on ollut läsnä. Niin yksinkertaista se on, ja samalla sitä ei voi koskaan kokonaan korjata tai selvittää. Tiedäthän, kuinka haavoittuva ihmissielu on. Sen osat ovat kuin lankoja vaatturin käsissä, ja on pienestä kiinni, että se saavuttaa ja säilyttää muotonsa.

Samuel DavidkinPidättäydyn enemmiltä paljastuksilta. Päästän välillä ääneen itse kirjailijan, sillä kuuntelin hänen haastatteluaan maaliskuun lopussa:
– Joskus kun menee syrjään, näkee paremmin, mistä on kyse. Tämä pätee Askoon, sama pätee juutalaisuuteen. Isättömyyden teema on myös syrjässä oloon liittyvää. Se tuli kirjaan, koska vanhemmuuden merkitys on kiehtonut minua. Toisen vanhemman puuttuminen jättää aina jäljen. Päähenkilölle se on sulkeutumaton haava. Sama koskee muitakin hahmoja.
– Tarina on fiktiivinen mutta juutalaisuuden historia Helsingissä on faktaa. Suurin osa juutalaisista muutti Helsinkiin tsaarin sotilaina 1860-luvulla. Juutalaiset elävät koko ajan menneisyydestä tietoisina. He muistavat 3000 vuotta vanhoja asioita ja viimeisen 100 vuoden dramaattisia asioita. Mystiikka kuuluu juutalaisuuteen, ja kirjassa on hieman sitä. Aihe on lähellä minua, juutalaisuus on oma selkärankani.

Toistan: juutalaisuus on jännityskirjallisuudessa tuore näkövinkkeli, ja kiehtovasti se kirjassa kulkee. Siinä on vahva sisäpiirituntemuksen sointi. Toinen asia, joka minua kiinnostaa, on elävä miljöö. Nimetyillä keskustakadulla kulkemista kuvaillaan tarkasti. Helsinki on selvästi yksi päähenkilö. Näin Davidkin totesi kaupunkikuvauksesta ja painotti sen merkitystä:
– Helsinki on minulle koko ajan läsnä ja kiehtoo, en haluaisi olla missään muualla.

Esikoisten lunastus -dekkarissa on minun makuuni jonkin verran epätasaisuutta. Vaikka keskushenkilöissä on omaperäistä virettä, heissä on jotenkin erikoisen veretöntä varovaisuutta. Etenkin käsivarren mitan päässä pidetyt naissuhteet hämmentävät, mutta se myös vaikuttaa siten, että toisaalta joudun perusdekkareista poikkeavan suhdekuvaustavan pauloihin. Totean kuitenkin: etäisenkohtelias ilmaisu voisi jatkossa väkevöityä. Eniten murehdin kielellisiä kömpelyyksiä ja hitusen kankeaa kerrontaa.

Koska aihepiiri kytee, jopa kipunoi, ja miljöö loistaa, jatkan Davidkinin tuotannon seuraamista. Kirjan ihmissuhteet jäävät auki. Kirjailija kertoikin, että niitä on tarkoitus syventää ja kirjalle on jo tekeillä jatko-osa.

– –
Samuel Davidkin
Esikoisten lunastus
Johnny Kniga 2016
jännitysromaani
299 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Runopoika ja haaste tulevalle Lukuviikolle

Aurora pysäytti minut kauniilla laulullaan Runopoika. Se kertoo herkästä ihmisestä – tässä laulussa nimenomaan mainitaan poika, mutta moneen junaan mahtuvia henkilöitä on sukupuolesta riippumatta. Sanotuksessa oleellista on se, että yhteiskunnan odotukset tehokkaista tyypeistä eivät istu jokaiseen. Hyvä ja hyväksyttävä voi olla monenlaisena, vahvuus voi löytyä jostain sellaisesta, mikä on nähty heikkoutena.

Siitä tulee vielä runopoika,
laittaa joku päivä kaikki viulut soimaan.

Runopoika-nimitys voi johdatella kliseajatuksiin kirjojen ja kirjoittamisen kanssa nyhertävistä syrjästäkatsojista. Se ei ole tarkoitus, vaikka Auroran biisiin henkilö on hiljainen, vähitellen kypsyvä säkenöijä. Ei sanotuksessa suljeta pois sitäkään, että myös toisensorttiset tyypit voivat olla kirjaihmisiä. Nämä mietteet johdattelevat seuraavaan.

pojatkin lukeeKalenterikarjun helmikuussa käynnistämä kampanja #pojatkinlukee on antamassa kasvoja monennäköisille lukijoille ja kirjaihmisille. Tavoitteena on tehdä kirjojen lukeminen kiinnostavaksi ja innostavaksi. Kampanja kohdistuu poikiin, sillä tutkimusten mukaan etenkin poikien lukutaito on heikentymässä ja asenteet lukemiseen ovat vuosi vuodelta negatiivistuneet.

Koska 18.4.-24.4. vietetään vuosittaista Lukuviikkoa ”Monta tietä tarinaan”, haastan sinut julkaisemaan lukuviikon aikana kirjablogissa tai muussa somessa haastattelun lukevasta pojasta tai (nuoresta) miehestä. Näin saamme positiivisia esimerkkejä lukevista maskuliineista.

Oman lukijahaastatteluni julkaisen 18.4.2016.

Olen vuosia työskennellyt enimmäkseen nuorten naisten kanssa, ja minulla on evidenssiä siitä, että on syytä olla huolissaan myös tyttöjen lukuinnon laskusta ja asenteiden nurjamielisyydestä.  Ei unohdeta tätä, kun kohdistetaan kannustuskatseet poikiin. Mutta aloitetaan tämä haaste pojista ja miehistä.

Lisää tietoa linkeistä:
Lukuviikko
10 + 1 faktaa lukemisesta 
#pojatkinlukee 

mies lukee

Tämä lukija on lukenut pienestä pitäen lajista toiseen, printistä e-muotoon.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Tua Harno: Oranssi maa

Pidin ihan kohtuullisesti Tua Harnon esikoisesta Ne jotka jäävät (Otava 2014). Omaääninen juonen ja henkilöiden kuljetus pisti odottamaan seuraavaa kirjaa. Oranssi maa (Otava 2015) ei petä: taas on tarjolla kiharaisia perhetilanteita, myös vieras maa. Harno taitaa odottamattomat asetelmat.

Tuulessa kulkeminen oli kuin yrittäisi kävellä veden alla, meren pohjassa, hiekka syöksyi suuhun, jos sen avasi. Tuuli täytti hänet, hän oli kuin parahtava urkupilli, hänen päässään soi hysteerinen, loputon marssi. Hiekkaa nousi kohti taivasta, ei nähnyt, missä maa päättyi.

Oranssi maa vie kolmikymppisen Sannan Australian aavikoille, ensin kaivosalueelle sitten vaeltamaan itseään etsien. Takana ovat ahdistava lapsuus Kannelmäessa ja pitkä nuoruussuhde sekä edessä peruuttamaton muutos. Sanna on välillä raivostuttava tapaus, enkä käsitä lammasmaista ajautumista epämääräiseen aavikkoreissuun, kun lukijallekin osoitellaan siihen liittyviä kummallisia jännitteitä. Okei, kaikki se tarvitaan, että Sanna oppii aukeamaan itselleen ja elämälle. Sannan lisäksi tutuksi tulevat Sannan perhe ja nykynomadi Martti, maailman kaivoksia kiertävä sodankyläläinen.

Joku kaunokirjallisuusluomistietoisuus ja sielukkuuden hakuisuus minua Harnon kuvaustavassa hiertää. Silti pääsääntöisesti pidän kielestä. Usein onnistuu mielenliikkeiden tai havaintojen kaunis asettelu, kielikuvalliset tilanteet ja henkilöiden kipinä. Mutta todettakoon: paikoiteillen koskettuminen etääntyy.

Arvostan sitä, että Harnon juonenkuljetus polveilee ja poikkeilee reiteille, joita en voi arvata. Se vaikuttaa siihen, että olen ärsyyntymättä sattumista ja toivon onnellista loppua, eikä sellaiseen päätyminen tunnu ilmeiseltä.

Oranssi maa

Rakkaus on tärkeä aihe, vaikea aihe. Harno saa minut uskomaan kirjan rakkaustarinaan, joka valaa uskoa siihen, että on mahdollista jakaa kaksi elämää ehdoitta, menneisyyksineen. Parasta antia on henkilöiden mahdottomuus, keskeneräisyys, virheellisyys.

Mutta sitten hän kuitenkin teki niin, ja hetken he olivat täydellisessä pimeydessä, tuntui kuin jokin olisi syöksynyt heitä kohti, mutta se oli enemmänkin aika tai tuuli, tai kaikki ne tähdet. Kenguru käänsi päänsä pois autosta ja loikki kuin varjokuva ohitse.

Australia on kaukainen maa, minulle tavoittamaton. Erikoisen otoksen Oranssi maa minulle siitä tarjoaa. Tunnelma on poltetunoranssin maapölyn peittämä, hieman epätodellinen. Alkutakkuilun jälkeen viihdyin sen seurassa, ja perhepulmien puristeluissa oli tuttuuden ohella omalaatuista vetävyyttä. Jään odottamaan Harnon seuraavaa romaania: minkälaisia repaleperheitä ja maanosia taas kohtaankaan.

– – –
Tua Harno
Oranssi maa
Otava 2015
romaani
336 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.
Maaliskuussa 2016 uutisoitiin, että Amazon julkaisee Oranssin maan USA:ssa.

Monista innostuneista blogijutuista muutama linkkaus: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjakaapin kummitusKirjasähkökäyrä ja  Täysien sivujen nautinto.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Milja Kaunisto: Luxus

Milja Kauniston Luxusta (Gummerus 2016) edeltänyt Olavi Maununpoika -trilogia herätti keskiajan henkiin kuvaten rehevästi suomalaisen opiskelijanuorukaisen Ranskan vuosia, vähän takapajuisen Turun piispanistuimenkin aluetta. Nyt pysytään Ranskan maalla, vallankumousmellastuksessa 1790-luvun alussa.

Luxuksen tarinan aloittaa pyövelikisälli-Isidoren minämuotoinen osuus, jonka päätähtenä on rahvaan vihaa pakeneva kreivitär Marie. Sitä seuraa Marien lähtötilanteen ja pudotuksen osuus, ja lopussa vuorottelee näiden kahden henkilön käänne tulevaan. Eletään aikoja, jolloin rokonarpinen äpärä ja valkohipiäinen aatelinen voivat kohdata, kun kaikki on menetetty.

Luxus

Luxus ei ole perinteinen rakkausromaani, vaikka asetelma antaisi niin ymmärtää. Kaikkea kyllä annetaan ymmärtää, sillä porttolaympäristöissä pyöritään. Lihan revittelystä enemmänkin puhutaan, vähemmän tiiraillaan tositoimia. Kauniston kaihtelematon kuvailu pääsee kyllä oikeuksiinsa niin bordelli- kuin pyövelikäytäntöjenkin osalta.

Sujuvasti teksti suoltaa siekailemattomuuksia ja päähenkilöihin liittyviä tapahtumia taustanaan vallankumouksen juonitteleva ja verenhimoinen ilmapiiri. Markiisi de Saden ilmestyminen pääjuonijaksi oikein yllyttää, bonuksena luksusbakkanaalit ja vallan hamuaminen.

He nousivat yhtä aikaa seisomaan ja Marie katsoi markiisin loistaviin, mustiin silmiin. ”Nainen, joka on syntynyt kuningaskunnan tuhkista. Nainen, jossa vanhan maailman kunnia ja uuden maailman väkivaltainen syntymä yhdistyvät. Kuin Ranska itse. Murrettu, häväisty, raiskattu, köyhtynyt, nälkäinen, tuskan puhdistama, raunioilta noussut, vapauden tulessa muovattu. Te, kreivitär, olette Marianne.

Minua miellyttää romaanissa se, että kaunopuheiset ja eri lähtökohdista hyveitä peräävät Isidore ja Marie kääntävät takkiaan, erehtyvät ja tarttuvat oljenkorsiin, he muuntuvat. Historiaviihteessä on menoa ja meininkiä, mutta totta toinen puoli – enkä tarkoita nyt useita henkilöitä, joilla on historialliset esikuvansa.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Se on mahdollista vain pelimiehille. Naisia eivät iskulauseet koske. Naiset ovat holhouksen alla, alistettuja ja kaupattuja, hallitsee sitten kuningaskunta tai tasavalta. Se on yksi Luxuksen alateksteistä. Toinen on se, että luksukseen tottunut tavoittelee sitä periaatteitaan venyttäen. Kolmas on se, että vallankäyttö on himoista vahvimpia, joskin muitakin on riittämiin. Neljäs kuvaa rahvaan mahdollisuuksia edetä mitättömiksi, ja massoja viedään kuin pässiä narusta.

Surutta Luxusta olisi voinut supistaa. Poliittishistoriallisen taustoituksen ymmärrän, jotain luentomaisuutta on joukkoon jäänyt. Sukkela dialogi kyllä asemoi henkilöt, siten erilaiset ajattelutavat erottuvat. En ihan imeytynyt henkilöihin, mutta kyllä he kyllin kiinnostavat. Tuntuu, että nyt tarina vasta alkaa: tervetuloa Purppuragiljotiini-sarjan tulevat osat. Miten Marie muuttuu Marianneksi ja pärjää de Saden juonikynsissä tai miten Isidore sivistyneenä puoliverisenä löytää paikkansa luksusta hamuavien käskyläisenä?

– – –
Milja Kaunisto
Luxus
Gummerus 2016
historiaviihderomaani
548 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Ainakin näissä blogeissa: Morre erottelee kiinnostavasti kirjasta kolme tasoa, Kirsi pitää faktan, fiktion ja aistien sekoituksesta, Vinttikamarissa vietti lukuaikaa ahmien ja Minna tykkäsi hurjasti.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Neljäntienristeys Logomossa

Neljäntienristeys Logomossa

DRAAMAKÄSIKIRJOITUS: NAISET KATSOMOSSA

Kaksi keski-ikäistä naista pääkaupunkiseudulta on matkannut Turkuun katsomaan Tommi Kinnusen romaaniin pohjautuvan näytelmän Neljäntieristeys.

Ensimmäinen näytös

(Naiset kuiskailevat katsomon eturivissä toisilleen. Taustalta kuuluu dialogia, pääosin kovaäänistä, rakennustyön pauketta, vaimeaa Suomi-tanssimusiikkimelodiaa.)

Nainen 1: Miksi tuo kätilö huutaa noin, ettei saa mitään selvää?
Nainen 2: Mitä? En kuule enkä saa selvää. Miksi noilla on puolikkaita vaatteita? Ovathan henkilöt vaillinaisia, puolitekoisia elämään toistensa kanssa, silti voisivat vermeet olla esityksessä ehjät.
Nainen 1: Näin on. Onneksi olen lukenut kirjan, pysyy henkilöissä ja aikatasoissa kärryillä.
Nainen 2: Aika hienosti saadaan joitain kohtauksia lomitettua simultaanisesti vähän kuin dialogiin keskenään. Esimerkiksi tuo kahden sukupolven äpäryys on hyvin toteutettu.
Nainen 1: Totta. Romaanissa pidin siitä, miten rauhallinen ja perhettä kärsivällisesti koossa pitävä Kaarina-miniä selviää anopin ja miehensä välissä. Tämä keikistelevä draama-Kaarina on aika kaukana romaanimielikuvastani.
Nainen 2: Ehkä hahmon avulla koitetaan keventää tunnelmaa? Juoni on muuten romaaniuskollinen, mutta kaipaan draamaa: aika paljon on tepastelua kohtauksesta toiseen.
Nainen 1: Jotenkin kulmikasta menoa. Mutta todella vaikuttava loppukohtaus!

(Naiset poistuvat väliajalle jotain epäselvää jupisten.)

Toinen näytös

(Naiset kuiskuttelevat katsomossa vasaran paukkeen yltyessä sekä tulen sytytyksen, veden lotraamisen ja kovaäänisen vuoropuhelun aikana. Taustalla soi säröisesti Sinitaivas-iskelmä.)

Nainen 2: Lavastus sopii esitykseen, rakentamisen pakkomielteinen meininki tulee esille, symbolisuus kanssa.
Nainen 1: Totta. Ja se, että hiiltynyt pytinki on koko toisen näytöksen näkyvillä, rinnastuu tuhkaksi meneviin suhteisiin. Ja tuli ja vesi -elementeillä on esityksessä suuri rooli.
Nainen 2: Rooleista puheen ollen, kokonaisuus on aika epätasainen. Toinen näytös on selkeästi ensimmäistä parempi, mutta kyllä ilmaisu voisi olla sävykkäämpää. Etenkin kähisevä huutotyyli epäilyttää.
Nainen 1: Samaa mieltä. Taas kehkeytyy joitain onnistuneita kohtauksia tällä yhtäaikaisuustekniikalla, kuten tämä: kaksi eri ajan paria kesämökillä unelmoimassa tietäen tosielämän ahtaat realiteetit. Se ylti jo tunteisiin.

Nainen 2: Kinnusen teksti koskettaa juuri siinä, miten pettymykset, torjutuksi tuleminen ja oman ytimen peittäminen vaurioittavat. Joitain siivuja siirtyi dramatisointiin.
Nainen 1: Kyllä Onnin ja Lahjan tragediat välittyvät.
Nainen 2: Minä ymmärrän hyvin, että esityksessä Lahjan osuus korostuu. Mahdottoman ihmisen taustalla painavat asiat antavat selityksen jäätävälle tyypille. Se oli romaanissa vähitellen avautuvaa, teatterilavalla ilmeistä mutta käsitettävää, näytelmän loppupuolella riipaisevaakin.
Nainen 1: ”Ei paha ole kenkään ihminen vaan…”
Nainen 2: Ei paha. Aina kannattaa Turussa käydä, vaikkei esitys nappisuoritus olekaan.

(Aplodit kaikuvat katsomossa, joku yksittäinen katsoja hihkuu. Naiset lähtevät tilasta, selät etääntyvät ja häviävät Turun kevätyön pimeneviin varjoihin, hiljainen rupattelun ääni vaimenee.)

– –
Yhteys todellisiin henkilöihin on olemassa, mutta postaaja kantaa vastuun kirjoitetusta.
– –
Neljäntienristeys 
Turun kaupunginteatteri, Logomo
Näytelmä perustuu Tommi Kinnusen samannimiseen romaaniin
Dramaturgi Paula Salminen
Ohjaus Susanna Airaksinen
Rooleissa Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila (ja lapsirooolit)

Tuokiot Tommi Kinnusen Lopotti-romaanin yhdestä tapahtumapaikasta:

Aurjajoki kuvajaisineen

Aurajoki narsisseineen

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus