Kuukausittainen arkisto:Toukokuu 2016

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Ella Kanninen: Ellan Toscana

Nojatuolimatkailu ilahduttaa, kun todellinen reissaaminen on vasta haaveiden tasolla. Ella Kannisen italialaisen kyläelämän kuvailu Ellan Toscana (Tammi 2016) on kerrassaan viehättävä kirjallinen turistimatka. Opas on asiantunteva: hän kertoo asiaan kuuluvasti anekdootteja ja pistää sopivan annoksen tietoja tiskiin – siis keveää mutta sivistävää.

Passaparola on paitsi hauskanoloinen sana, myös äärettömän tehokas ja ikiaikoja vanha keino välittää tietoa. Passare la parola tarkoittaa kirjaimellisesti ”siirtää sanaa” eli kertoa suullisesti toiselle henkilölle tietämästään asiasta. Puhumme siis puskaradiosta.

Kannisen puskaradio toscanalaisesta ihanuudesta toimii. Luvut ovat lyhyen journalistisia. Syvällisyyksiin ei pureuduta, vaan sujuvasti selostetaan vaikutelmia ja yksityiskohtia. Aiheet on valikoitu siten, että niissä käsitellään alueen ja italialaisuuden eri puolia. Tyylikkäästi Kanninen annostelee henkilökohtaista siten, että lähestyttävyys säilyy mutta läheiset säilyttävät yksityisyytensä.

Kirjassa on runsaasti reseptejä, jotka on koottu kyläläisiltä ja anopilta. Herkullisilta ruuat vaikuttavat. Ja miten kauniita ovat vaikkapa ”venuksen navat”! Voin vain kuvitella, miten tahmeilta kikkareilta omat pastanyyttini näyttäisivät.

Tästäpä siunaantuikin oiva aasinsilta kirjan kuvitukseen. Ellan Toscana tuskin olisi näin viehkon tunnelmallinen teos ilman Ofer Amirin kuvia. Niitä on paljon! Niiden välityksellä vaeltelen Ellan seurassa kukkuloilla, viiniviljemillä, kasvimailla, toreilla ja väkijoukoissa. Tervehdin iloisia paikallisia. Nautin annosten silmänruuasta. Kuvissa on arkea eli räpsimiseltä vaikuttavia yksityiskohtaotoksia mutta myös juhlaa ja elämäniloa välittäviä muotokuvia.

Olipa maukas kirjamatka. Seuraava lento Toscanaan?

Ellan Toscana

– – –
Ella Kanninen
Ellan Toscana. Kyläelämää Italiassa
Tammi 2016
elämänmeno- ja reseptiproosaa
208 sivua.
Sain lainaksi ystävältä (kun taannoinen ostoyritys kilpistyi painoksen loppumiseen).

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies

Marja-Leena Tiainen on tuottelias ja luotettava nuortenkirjailija. Keväällä on ilmestynyt viehättävä tämän- ja tuonpuoleista yhdistävä Viestejä Koomasta (Tammi 2016) ja selkoromaani Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2016). Jälkimmäinen ei ole ainoa laatuaan Tiaisen tuotannossa: viime vuonna sai nauttia selkokerronnasta kirjassa Poika joka katosi (Avain 2015).

Tämä on pakko toistaa muutaman kerran vuodessa: on tärkeää, että nuorille on koskettavia ja jännittäviä kertomuksia, joita on helppo lukea. Muistan monen teinin kysyneen kirjoja suositellessani: ”Onks se paksu, eihän siinä oo montaa sivua?” Koska monet nuoret lukevat vähän ja haluttomasti, voi laadukas selkokertomus houkutella tarttumaan proosaan ja sen hyvää tekevään vaikutukseen. Hyvää tekee siis mahdollisuus samastua ja myötäelää, mielikuvituksen villitsemisestä puhumattakaan. Esimerkiksi Tiaisen selkokirjoista saa myös ajattelemisen aihetta.

Tatu, Iiris ja Pääkallomies keskittyy 16-vuotiaaseen Tatuun, joka kuumana kesänä ihastuu elämäniloiseen Iirikseen. Iiris on useita vuosia Tatua vanhempi, hänellä on repaleinen tausta ja mustasukkaisia poikaystäviä.

Tatun sydän sykki kiivaasti.
Hän mietti,
miltä tuntuisi levittää voidetta Iiriksen iholle…
Tatu ei saanut katsettaan irti Iiriksestä.

Heräävään erotiikkaan vihjaillaan, mutta se puoli jää aika kiltiksi. Romantiikan sävy muuttuu ja tarinasta kehkeytyy jännäri – siksi otsikossakin kummittelee Pääkallomies. Juoni etenee sopivan liukkaasti ja tiivistyy aste asteelta. Parasta on se, että mukana on myös tunteiden käsittelyä, ei vain toimintaa.

Tiainen ei kaihda vaikeita asioita. Poika joka katosi käsittelee syvää huolta ja murhetta, ja tämä uutuus sisältää myös pelkoa, surua ja luopumista. Mukana on lisäksi eroperhe- ja huostaanottoaineksia. Mutta mikä tärkeintä: romaani kiinnittää lukijan päähenkilöön ja siinä samalla selviytymiseen ja toivoon. Selkokielisyyteen liittyvä kielihienouksien niukkuus ei estä sitä, että Tatusta kehkeytyy persoona.

Tatu Iiris ja pääkallomies_kansi.authoriso

Tatu, Iiris ja Pääkallomies sopii mainiosti sekä tytöille että pojille. Erityiskiitos kirjan kannesta, joka on samalla raikas ja hitusen vaaran tunnetta välittävä – sopii hyvin kohderyhmälle ja kirjan tunnelmaan.

Millä ihmeen keinoin saisi palautetta lukukokemuksesta kirjan lukeneilta teineiltä? Haloo kaikki peruskoulun äidinkielenopettajat: luettakaa selkokirjojakin ja kommentoikaa, miten ne purevat, tai antakaa nuorille lukijoille kommentointimahdollisuus!

Tämän postauksen kommenttiin listaan viime vuosien selkokirjoja, jotka sopivat yläkouluun.
– – –
Marja-Leena Tiainen
Tatu, Iiris ja Pääkallomies
Avain 2016
selkojännitysromaani nuorille
104 sivua.
Sain kirjan käsiini.
Muissa blogeissa: Dysphoria ,Evarian kirjahylly ja Kirjakko ruispellossa 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Antti Ritvanen: Miten muistat minut


Otsikossa ei ole kysymysmerkkiä. Miten muistat minut on siis väite. Niin väittää Antti Ritvasen esikoisromaani (Otava 2016). Minä väitän romaanin perusteella: On siis niin, ettei kannata naida, jos ei rakasta. Siitä ei hyvä seuraa. Ja jos rakastaakin, ei sekään takaa, että hyvin käy. Riittääkö tämä kiteytys romaanista seuraavan siteerauksen kera?

Se on tarina typeristä yhteensattumista; se on tarina meistä ihmisistä heikkouksinemme ja oikkuinemme. Se on tarina siitä kuinka me jatkuvasti etsimme lohtua itsemme ulkopuolelta, toisistamme tai jumalista tai vakka nyt taiteesta, kuinka me – äitini esikoiskokoelman runon sanoin – yritämme täyttää tyhjää / joka aina meihin jää.

Jessen prologi käynnistää perhetarinan, jota sitten tarjoillaan takautuen ja edeten erilaisin tekstilajein. Äänen saavat eri-ikäisinä Jesse-poika ja Marjatta-äiti, joskin Marjatan osuus tulee lähinnä suodatettuna kuten naistenlehtijuttuina tai proosakatkelmina. Todettakoon jälleen, että olen repalerakenteen ystävä, ja taas se toimii. Juonta paloitteleva aikaharppailu ja tekstisilppu lisäävät intoa selvittää, mitä on tapahtunut ja mitä sitten tapahtuu.

Miten muistat minut

Marjatta on maankuulu kirjailija, joka on aikanaan jättänyt miehensä ja kuusivuotiaan poikansa, Jessen. Jesseen jää täyttymätön äidinkaipuu, eikä oidipaalisuutta romaanissa mitenkään peitellä. Näiden kahden ympärillä porukkaa pyörii. Romaanin henkilöt eivät ole miellyttäviä, monissa tuntuu hiertävän lapsuudenaikaiset traumat. Tarjolla on kosolti rikkonaisia henkilöitä ja perheitä, eikä romaanissa pihdata;  toisteisesti on sex, drugs and rock´n roll -aineksia.

Miten muistat minut ei muistele ketään hyvällä vaan raivokkaan aukinaisesti. Jesseä väkisinkin myötäilen, vaikkei hänkään kovin sympaattinen ole. Minämuotoinen avautuminen kaikkine kuonineen – se on konsti käännyttää äänessä olevan puolelle. Pärjäämisen ponnistelut riipaisevat. Taiteilijaelämä näkyy sekoilevana itsekkyytenä, joka on turhan yksioikoista ja venytettyä. Sen sijaan taiteilijaromaanina teksti miellyttää minua, sillä Marjatan tuotantokatkelmat saavat minut uskomaan fiktiotekstiin fiktiossa.

Reuhtomisen joukossa on joitain toivon hetkiä, mutta valtaosan aikaa saa pelätä pahinta. Kerrontaote muistuttaa minua Jussi Valtosesta, Elina Hirvosesta ja Juha Itkosesta. Taitavat olla muutenkin nelikymppisille kotimaan prosaisteille läheisiä moniääniset, pahan olon kierteessä kieppuvat perhe- ja suhdetarinat. Miten muistan minut on taiten kerrottu (vaikka yhden rokkarin hähäättely riepoo ja loppu venyy) ja puoltaa paikkaansa perhekurimuskertomusten ketjussa.

– – –

Antti Ritvanen
Miten muistat minut
Otava 2016
romaani
463 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Täysien sivujen nautinto kiteyttää kirjaa hienosti, niin myös Lumiomena.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta

Silva odottaa viimeiseltä peruskoulukesältä paljon. Hän on pohjimmiltaan kunnon tyttö, vaikka osallistuu pahispuuhiin. Sattuu hengenvaarallinen pysäytys. Siitä kertoo Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Viestejä Koomasta (Tammi 2016).

– Kooma?
– Siellä me nyt ollaan, Kata selventää.
– Me ollaan siis unessa?
– Syvässä sellaisessa. Jotkut meistä kuolevat, toiset taas… Oletko nähnyt, miten ihmisiä katoaa yhtäkkiä?

Tiaisen romaanissa Kooma on todellinen paikka, välitila. Laura Lindstedtin Oneironissa henkilöt lilluivat parin sekunnin olemattomuudessa ennen kuolemaa, tässä nuortenromaanissa Koomasta joko palaa elämään viestintuojana tai joku tuttu noutaa turvallisesti Tuonpuoleiseen. Eikä ole sattumaa, että Silvan sukunimi on Marras…

Miellyttävästi Tiainen välttää hörhöilyn. Elämään palaajat joutuvat ratkaisemaan, miten kertoa muille välitilakokemuksesta vai uskaltaako siitä kertoa lainkaan. Arkitoden ylittävä kokemus kuitenkin hälventää pelkoja eikä kallistu minkään uskontokunnan saarnaksi. Keskeinen sanoma tulee voimalla: minä hetkenä tahansa voi sattua peruuttamatonta, mutta kuolemaa ei tarvitse vaan pitää elää läheisten kanssa joka päivä niin hyvin kuin osaa.

Viestejä Koomasta

Viestejä Koomasta rakentuu näppärästi: Kooma-osuus eroaa visuaalisesti ja kerronnallisesti muusta tekstistä. Aiheita ja teemoja on tungokseen asti, sillä kirjassa käsitellään kuolemaa, vakavia onnettomuuksia, nuorten yllytyshulluutta, kiusaamista, ystävyyttä, ihastumista ja (uus)perhesuhteita. Kasassa kaikki pysyy, ja kokonaisuus on helppolukuinen, ei erityisen syväluotaava.

Nuortenromaanit ovat merkityksellinen portti romaanitaiteeseen. Ne totuttavat juonenkehittelyyn, teemojen kuljetukseen ja henkilöihin samastumiseen. Kerronnallisesti ei yleensä kikkailla, vaikka näkökulmien vaihtelusta pääseekin nauttimaan. Monesti nuorisokirjallisuuteen ujuttuu opettavaista ainesta, mikä voi aikuislukijasta tuntua rasittavalta.

Opetuksia Viestejä Koomasta -kirjassa on, ei kuitenkaan kovin osoittelevasti, mutta on myös tyttöyteen kuuluvaa elämänmakuisuutta. Siinä on myös aitoutta asetelmissa: aikuinen on hukassa surun kanssa, ja nuori käsittelee mullistavia asioita epävarmuuden sietäen. Hienosti näkyy myös se, miten käänteentekevä tapahtuma on sivullisille yhdentekevä tai torjuttava. Koska nuorena ei saa koskaan liikaa rohkaisua ja toivoa, tämä kirja tarjoaa siihen mukavan lisän tämän- ja tuonpuoleisen yhdistäen.

– – –
Marja-Leena Tiainen
Viestejä Koomasta
Tammi 2016
nuotenromaani
210 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Lue kirjasta myös Lukutoukan ja Dysphorian blogeista.

P.S. Tutustu myös Tiasen selkokirjoihin! Aloita tästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Kutittavan odottava tunne leviää, kun kuulen, että uusi Fred Vargas -suomennos on ilmestynyt. Olen aiemmin tuumaillut teemaa ”hyvää kirjallisuutta” juuri Vargas mielessäni. Hyvyys ei ole genresidonnaista, se on taitoa punoa juonta, tarinaa ja henkilöitä omaperäisesti kertoen, ja parhaimmilla on lisäksi kiehtovaa kierrettä kielessä ja rakenteessa.

Vargasin jännitysromaaneiden rakenne ei luo mitään uutta, ei varsinaisesti kielikään, mutta asiayhteyksien, henkilökuvauksen ja dialogin nyrjähtäneisyys antaa Adamsberg-sarjalle poikkeushohteen. Sen suhteen ei uusin komisario Adamsberg -mysteeri tuota pettymystä. Hyisiä aikoja (Gummerus 2016) hykerryttää.

Adamsberg-sarjan osissa seurataan useita tapauksia ja tutkintalinjoja. Yleensä ne viistävät muinaisia legendoja, joita nivotaan nykyhetkeen. Vaikken ole mikään yliluonnollisuusfani, Vargas onnistuu käännyttämään minut tarinan puolelle. Uskon, kun hyvin uskotellaan. Taas käy niin.

Hyisiä aikoja

Hyisiä aikoja sopii luettavaksi muinakin kuin hyisinä aikoina.

Hyisiä aikoja -romaanissa ensinnäkin salainen Robespierre-larppaajaporukka todistaa, miten Ranskan vallankumouksen traumat elävät sukupolvesta toiseen. Toisekseen Islannissa kymmenen vuotta sitten tapahtunut kauheus voi aiheuttaa murhamysteerin nyky-Pariisissa, eikä ole ihme, että mytologinen hahmo asumattomalta Kettusaarelta, Islannin takamailta, kutsuu Adamsbergia. Tutkittavat rikokset ovat hämmentäviä jopa Adamsbergin mielestä.

Komisarion mielessä pyöri inhottavan tiheä levämöykky, jonka lonkerot kuristivat häntä jopa öisin. Hän ei pitänyt käsillä olevasta tehtävästä.

Dekkari-ihannemiehiini lukeutuva Adamsberg kaikkine kummallisuuksineen on vastaansanomattoman valloittava. Vaistojen varassa toimiva ja ajatuksenjuoksultaan samea hahmo toimii arvaamattomasti. Myönnän, että kummallisuudet kieppuvat reunalla, jonka yli uskottavuus voi helposti läikkyä, mutta minä mieluusti seuraan levä- tai silakkaparvimaisesti lilluvaa mielenmaisemaa tai:

”- – juuri nyt me ajelehdimme kuin saippuakuplat tuulessa. On parempi olla ajattelematta liikaa.”

Aiempien osien perusteella tunnen miekkosen taustoja, repaleisia naissuhteita ja ohimenevän isyyden. Vaikkei Hyisiä aikoja tuo uutta hahmoon, se kuitenkin laventaa sitä, näyttää komisarion välittävää vaikkakin vaikeaa läsnäoloa. Muihin se vaikuttaa lojaliteettia lisäten tai etäännyttäen. Kummallisesti käy: en jännitä  romaanissa murhia, jännitän poliisiporukan henkilöjännitteitä.

Tässä osassa Adamsbergin värikkäistä alaisista osa nousee kapinaan omavaltaisen päällikön vuoksi. Uskon, että kirjan lukijalle on eduksi, että tuntee henkilöt ennestään, sillä parinkymmenen hahmon seuraaminen vailla ennakkotietoja voi olla työlästä. Monella on poikkeusominaisuuksia, joiden yhdistelmästä syntyy outo työporukka  – ja mielenkiintoinen henkilögalleria. Yli muiden nousevat muistihirmu Danglard, naismuuri Retancourt ja kirjavatukkainen Veyrenc.

Ehkäpä juoni junnaa paikoillaan muidenkin mielestä kuin Adamsbergin alaisten. Minulle viivyttely sopii, ja sulatan jotkut ”helpot” juonenkäänteet ja yhteensattumat. Jälleen kerran monista sivuhahmoista muodostuu lyhyin, iskevin tilannekuvin eläviä. Tyrskähtelen usein odottamattomasti polveileville keskusteluille, ja ihastelen ohimenevien kohtaamisten osuvaa kuvausta, pienin viittein onnistuvaa henkilöhahmotusta ja ajelehtivan juonen kasassa pysymistä. Ja Adamsberg: oudossa ylivoimaisuudessaan epäilyttävä ja niin kiehtova!

– – –
Fred Vargas
Hyisiä aikoja
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2016
jännitysromaani
481 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sarjan osat: Sinisten ympyröiden mies, Kuriton mies nurin, Painu tiehesi ja pysy poissa (nämä kolme ensimmäistä on juuri ilmestynyt pokkareina), Ikimetsän sydän, Jalattomat, elottomat ja Normandialainen tapaus.

img_3223Eikä mene kuin muutama viikko, kun käynnissä on tämän vuoden dekkariviikko, jota emännöi Oksan hyllyltä.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Aina herättyään Saara tunnusteli ensimmäiseksi pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan.

Tällaiset visuaalisuuteen vikittelevät kielikuvat ihastuttavat minua. Hiotusta kerronnasta nautiskelen Leena Parkkisen romaanissa Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Tarinassa on arvoituksellisuutta ja viileyttä, jossa kuitenkin polttaa näppinsä. Juonessa on salaisuuksia, siispä sananen vain ajasta, henkilöistä ja tunnelmasta.

Parkkinen pureutuu etenkin 1950-luvun tunnelmiin. Sota on ohi mutta niin lähellä, se vaikuttaa kaikkeen: garderobin koostumukseen ja laatuun, ruokasäännöstelyyn, sukupuolirooleihin, tapakulttuuriin. Pikantti yksityiskohta on sodan välttäneen Ruotsin itseriittoinen hyvinvointi. Kaikkiaan ilmapiiri tavoitetaan tekstissä hienosti. Ajan vaatima käytös on pinnalta hillittyä, jolloin paljon jää sanomatta ja näyttämättä, mutta joka solulla aistii, että pinnan alla porisee kiellettyjä tunteita.

Säädyllinen ainesosa

Mistä romaani kertoo? Hämäyksistä, salaisuuksista, menneistä tapahtumista, jotka vaikuttavat yhä. Se kertoo myös ihmissuhteista, joita täytyy naamioida normiin sopiviksi. On suhteita, joita siedetään, tai sellaisia, joihin liittyy sitoutunut huolehtivuus, ja sitten niitä, joissa hullaannutaan säädyllisyyden rajat ylittäen. Latausta siis on. 

Kuitenkin jonkinlainen epämääräisyys hämärtää, enkä saa kiinni kaikista motiiveista, vaikka jännäriasetelmiakin rakennetaan. Atmosfääri on oleellinen: siinä on kylmän sodan henki, menneen lumoa ja vaaran tuntua. Outo omakohtainen sattumus on se, että katsoin heti kirjan luettuani elokuvan Carol, ja aistin siitä kirjalle tuttua väreilyä ja ajankuvaa.

Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi, sen ulkopuolella tapahtui todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista.

Saarasta ei oikein ota selkoa. Nykyhetken Saara on rakastava äiti ja tunnollinen rouva. Aviomies on yksi haalea mutta itsekeskeinen hölmö, mutta oleellinen tausta Saaran kehitykselle. Tavallinen, nukkavieru pikkurouva on pintakuva, jota takautumat terävöittävät, ja silti Saarasta jää ääriviivaton käsitys. Onkin kummallista, miten kiinnostava muotokuva syntyy naisesta, jolla ei oikeastaan ole omaa persoonaa.

Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisenkin keskustelukumppanin mukaan.

Saaraan hiipivän muutoksen ja romaanin jännitteiden katalysaattorina loistaa naapurin Elisabeth, todellinen femme fatale. Poikkeuksellisen kosmopoliitit elämänvaiheet lisäävät naisen jännittävyyttä. Hänkin on tavallaan persoonaton mutta toisella tavalla kuin Saara. Jos Saara on valuva, valkoinen maito, Elisabeth läikkyy kuin punaviini, siis jättää jälkeensä vaikeasti poistettavia tahroja.

Pidän romaanin rakenteesta. Tapahtumia seurataan Saara edellä, lähinnä vuonna 1956, mutta merkittävät piipahduksen Elisabethin sota-aikaan ja sodasta toipuvaan Eurooppaan vaikuttavat tarinaan. Niistä moni romaanin salaisuuksista juontaa. Ruokalajein nimetyt lukuotsikot ovat aika hauskoja, osin osoittelevia, osin osuvia. Elisabethin kirjeillä on merkitys, myös sillä, että niistä erottaa heti, ettei niitä ei ole tarkoitettu lähetettäviksi.

Kovin kirjallinen teos on tämä Säädyllinen ainesosa. Se on osa viehätystä, siitä syntyy tyylikästä proosaa, kiehtovaa ajakuvaa ja tunnelmaa. Olen tyytyväinen, että pääsen todistamaan kahden erikoisen naisen käänteitä ja kohtaamista sekä arvoitusten jatkuvuutta.

”Sinun pitää valita, Saara. Kun katsot myöhemmin vuosien taakse elämääsi, niin tämä on se hetki. Se hetki, kun sinä et enää lukenut kirjoja vaan sinusta tulee nainen, josta voisi kirjoittaa kirjan.”

– – –
Leena Parkkinen
Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
romaani
335 sivua.
Sain lainaksi bloggaajakaverilta.

Muissa blogeissa mm. lumoutunut Lumiomena, tekstiin tempautunut P.S. Rakastan kirjoja ja ihastuneesti ällistynyt Kulttuuri kukoistaa.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Liha tottelee kuriaTämähän on työmatkabussikirjaksi mainio! Luvut ovat lyhyitä, juoni etenee vikkelään ja  kieli jolkottaa notkeasti. Matkailen siis rattoisasti Miina Supisen romaanin Liha tottelee kuria (WSOY 2007) kanssa.

Ylemmän keskiluokan perheessä on ruuvit löysällä. Sisustussuunnittelijaäiti määräilee hermostuneena matriarkkana, kapelimestari-isä haahuilee taidehöpönä, esikoistytär kurittaa kroppaansa seksileikeissä, teinipoika hurahtaa kehonrakennukseen ja nelivuotias kuopus liihottelee onnellisen viattomana. Porukan kohellusta sivuavat tolkullinen kuntosaliyrittäjä, päiväkodin ääliöjohtaja, väliaikainen laitapuolen lastenhoitaja ja julkea sukellusopas.

Ensin alkuun ajattelen, että perheen vuorovaikutushan sujuu rennoissa tunnelmissa ja välit ovat aika mutkattomat. Sitten paljastuu, että vaikutelmaa kannattelevat mamman huolellisesti rakentama kulissi ja manipulointi.

Äidin peittelyprojekti on vinksauttanut kaikki perheenjäsenet, eli teemana on pahojen asioiden maton alle lakaiseminen, villaisella painaminen – mitä ihmeen sanontoja tälle vielä onkaan. Erilaiset hallinnan yritykset peittävät todelliset tunteet. Kokonaisuudesta muodostuu virkeä siten, että kulissien kukistumista seurataan äidin, tyttären ja pojan näkökulmista siihen pisteeseen asti, kun liha ei tottele enää kuria. Käänteen koittaessa esimerkiksi Astra-tytär räjähtää näin:

”Voi vittu kun kukaan ei koskaan ymmärrä mitään!» Astra huusi. Totta kai minä olen tavallinen ja sinä olet tavallinen ja kaikki on ihan tavallista ja vittu nakit ja muussi! Se on kaikki teeskentelyä! Se on niin haurasta. Se on niin kuin perhosen siipi. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?”

Romahtamisessa on show-tunnelmaa. Meheviä tyyppikuvia Sutinen maalailee leveällä pensselillä. Kokonaisuus on viihdyttävä, vaikka päätösosuus hieman lopsahtaakin. Lopun avonaisuudesta kyllä pidän. Hirtehisen hauska välipala!

– – –
Miina Supinen
Liha tottelee kuria
WSOY 2007
romaani
370 sivua.
Luin HS-kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jännittää lukea Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi 2016). Tottahan odotettavissa on jännäri, vaan eniten hermostuttaa, pysyykö yllä taso. Ensimmäinen osa Tyttö ja pommi jysähti kunnolla, eikä sen jatko Tyttö ja rotta vähentänyt vaikutusta: nyt on ilmestynyt omaperäistä piissiä genreen.

Metro on graffiteja maalaava nuori nainen, jonka rakastettu Rust kuolee yhtenä maalausyönä. Syypää on vartija, jota Metro sittemmin jahtaa, ja Metroa jahtaa sekä vartija että kriminaali raharikas, jonka taideaarteet Metro tuhoaa. Tämä on karkea tiivistys aiemmin tapahtuneesta. Kolmannessa osassa menneitä selitellään tarinan tuntevalle toistelevasti, mutta kirjaa itsenäisenä teoksena lukevalle se on luonnollisesti tarpeen. Tyttö ja seinä huipentuu Metron määrätietoiseen tuhoretkeen Kotkassa ja lähiympäristössä, joissa hengenvaarassa ovat Metron lisäksi harvat hänelle tärkeät henkilöt.

Pohjimmiltaan Tyttö ja seinä on rakkausromaani. Menetetty onni on polttoainetta kostolle, jota Metro jääräpäisesti jatkaa kuin viimeistä rakkaudentekoa. Rust ei Metron mielessä ruostu vaan hohtaa entistä kirkkaampana. Surulle ei ole tilaa, mutta katkeruus oikeuttaa vaikka mitä. Romaani näyttää graffitityylille uskollisesti, miten rakkaus ei kuole – ja minua haudantakainen rakkaudentunnustus vavahduttaa.

Karu, tiivis ja visuaalisesti vaikuttava teksti menee ihon alle. Kerronta on kurinalaista ja havainnollista, erityisesti Järvelän tyyliin natsaa ääripäiden yhdistäminen. Väkivalta räiskähtää rajuna, ruumiinosien rusahdukset kuulee ja ruhjeet näkee. Vendettatyyppisessä kujanjuoksussa on vauhtia, johon onnistuneesti limittyy iskevä dialogi, pitkälti piikikäs sanailu. Kuitenkin joukossa on hetkellisesti rujouden riisuvia kauneuden ja välittämisen hetkiä.

Tyttö ja seinä -romaanissa herätellään myös hilpeyttä. Metron ex-isäpuoli maalataan melkoiseksi originelliksi, ja vaikutelmaa tukevat herran asuinympäristö ja ajopelit. Kotkalaiset hobitit ovat hekin erikoista porukkaa. Lisäksi romaani sisältää pahimman painajaiseni, johon liittyy vettä ja umpio. Tarjolla on vieläkin pahempaa – se, kun on umpio ja sitä itseensä. Ei niistä sen enempää. Eikä yhdestä liian ihmeellisestä sattumasta.

Tyttö ja seinä

Koko sarjan sydän ja sisus on Metro, jonka silmin kaikki nähdään, suulla kerrotaan, keholla koetaan. Muutamia muita viistoja vilkaisuja näkyy; jaan entisen isäpuolen Voltin  havainnot, kaikella rakkaudella:

– Olen seurannut sun elämääsi nyt muutaman päivän, ja mun täytyy sanoa että sun koko elämäsi on hätätilanne. Sun pitäis tyttö hyvä rauhottua. Ettet makaa kohta sairaalassa äitis vieressä. Oikeassa hätätilanteessa. Sä olet yksi kävelevä katastrofi.

Metron älykäs selviytymistaistelu tekee vaikutuksen. Lapsesta lähtien hänen on pitänyt pärjätä itsekseen, koska huhaa-äiti on tempoillut omiaan ja isä jättänyt. Joukosta erottuvana Metro on oppinut pitämään puolensa ja olemaan alituiseen varuillaan. Usko ihmisiin on mennyt, mutta luovuttaminen ei ole Metron juttu.

Kukaan ei tekisi mun puolesta mitään. Mun pitää toimia itse. Se oli ainoa hyvä ohje, jonka mä olin osannut itselleni antaa elämässä.

Kuolema on vain ulospääsy. Eläminen on paljon vaikeampaa, se vaatii sinnikkyyttä, sitä että jaksaa nousta jokaisesta kuopasta, johon putoaa, ja jatkaa matkaa. Ja niitä kuoppia riittää.

Ruumiinvammoja ja kalmoja kertyy yksityistä oikeutta jakavan naisen matkalla. Minut asetetaan moraaliseen konfliktiin. Olen Metron puolella, toivon hänelle pelkkää hyvää, mutta miten voin hyväksyä hänen pyövelintoimensa? Metro ei hevillä paljasta, että säälimättömyys kirpaisee. Toisaalta hän on kuolemanvaarassa ja puolustaa itseään. Ehkä toivoisin enemmän Metron pohdintaa aiheesta, sillä kovaksikeitetyn tyylin vaarana on yksioikoistus. Kyllä Metro on houkuttelevan ristiriitainen hahmo, mutta kolmannessa osassa on melko selvät (hyvät,) pahat ja rumat. Länkkäriksikö tämä meni?

Olkoon sitten graffitilänkkäri, yksinäisen kostajan ratsastus kohti auringonlaskua wraittaajien paratiisiin. Tyttö ja seinä etenee jäntevästi ja tilannekehittelyt onnistuvat yllättämään. Lopun unenomaisuus ja rytminmuutos on tyylikäs tapa viedä juttu päätökseen. Mikä loppulause! Heilauttaa se. Ja Metro jättää jäljen, eikä vain kaupungintalon seinään. Epäilyksettä ihmetyttö-Metro pysyy kulumattomana tagina lempijännärihenkilöitteni kuvagalleriassa.

– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja seinä
Tammi 2016
jännitysromaani
262 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lähiaikoina ilmestyy postaus Ompulta, jonka kanssa aiempien osien suhteen meillä on ollut kahden hengen pop up -blogibändi, sellainen myöhempien aikojen Metro-tytöt.

P.S. Tuijata ylpeänä esittelee romaanin Tyttö ja seinä kansiliepeen:

Tyttö ja seinä2

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Helsinki Lit – keskustelevat kirjailijat

Helsinki Lit tarjoaa tilan kirjailijoiden kohtaamiselle yleisön edessä. Kaksi kirjailijaa keskustelee vapaasti ja vastavuoroisesti: siinäpä simppeli ja kohottava formaatti. Salillinen kirjoista kiinnostunutta väkeä kuuntelee keskittyneesti sisältöä. Ei ole messutyylistä markkinahulinaa tai päällekkäisaikataulutusta. Viivytään yhdessä kirjallisuuden lukemisen ja kirjoittamisen keskiössä.

Helsinki Lit

Osallistuin Helsinki Lit -tapahtumaan lauantaina. Keskusteleville pareille oli otsikoitu tietty teema, jota toki sivuttiin, mutta merkittävää ei ollut se, vaan kahden keskustelijan kontakti ja ajatustenvaihto. Haastattelutilanteesta poikkeavasti kohtaaminen vei teemoihin, havaintoihin ja kokemuksiin – ei uusimpien kirjojen teko- tai juoniaineksiin.

Kiehtovasti keskusteluissa oli yhdistäviä asioita. Lauantaiaamupäivänä aistit tai niiden puute limittyivät käsiteltäviin kirjoihin, iltapäivällä taas mielenterveyden herkkä heiluminen. Lisäksi sain paljon kokemustietoa kirjailijuudesta ja kirjailijoiden luomien henkilöhahmojen vaativasta omapäisyydestä päästä paperille.

Tommi Kinnunen vertasi hienosti, että kirjailijoille on annettu samat legopalikat, mutta jokainen rakentaa niistä omanlaiset torninsa. Muitakin symboleja kirjalle tuli kuten Sadien Jonesin katedraalin rakentaminen. Lopputulos voi olla vaja – mutta kyllä omaperäiset rakennelmat ihastuttavat lukijoita.

Lauantaista tallennan lämmittävien kohtaamisten sarjan. Tuntuu kohtuuttomalta nostaa joitain yksityiskohtia, mutta annan mennä: Kinnusen ja Katri Lipsonin ilo kirjoittaa toisen työn ohessa, Sadien Jonesin läsnäolo Juha Itkosen kanssa, Sirpa Kähkösen lämmin yhteys viehättävästi perinteistä brittiälykköhuumoria hyödyntävän Helen Mcdonaldin seurassa. En unohda taiteidenvälistä vuorovaikutusta Hannu Väisäsen ja Hanna Saarikosken kesken. Lisäilona oli kirjabloggajakollegoiden tapaaminen, vaikka lyhyesti, silti antoisasti.


– – –

Helsinki Lit 14.5.2016
Katri Lipson ja Tommi Kinnunen
Hanna Saarikoski ja Hannu Väisänen
Juha Itkonen ja Sadie Jones
Claes Andersson ja Sara Stridsberg
Sirpa Kähkönen ja Helen Mcdonald
Mark Levengood

Litistä lisää: Ompulla on hieno juttu Sadie Jonesiin liittyen ja Kirsin Book Club dokumentoi osuvasti ohjelmaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kierrän vuoden: sanoja selkorunoista 

Ihmettelen elämää
viikko viikolta,
kuukausi kuukaudelta
koko vuoden.

Vuodenaikojen kierto koskettaa kaikkia: sää ja luonto elävät rinnakkain mielentilojen vaihteluissa. Nämä ajatukset ovat siirtyneet runoiksi, etenkin heille, jotka lukevat harvoin runoja tai pitävät niitä vaikeina. Selkorunokokoelmani Kierrän vuoden (Opike 2016) julkaistiin juuri. Siispä sananen selkorunoista – ensin yleiskielellä, lopuksi selkona.

kansi

Kansikuva: Kierrän vuoden. Runot: Tuija Takala. Valokuvat: Jani Ahti. Opike 2016

Runokieli on tavallisesti kuvallista ja monimerkityksellistä, samalla aukkoista ja tiivistä. Miten ihmeessä siitä saa selkoa?  Runon voi – sen saa – ilmaista tavallisiin sanoin ja lyhyin lausein. Selkoruno pysyy yhdessä asiassa ja kielen kuvallisuus on rajallista. Kielen pinnalta erottuva ajatus saa riittää, silti selkoruno voi olla monitulkintainen. Sen voi aiheuttaa yhden sanan tuoma tunne, tuttu ilmaisu odottamattomassa yhteydessä tai se, miltä sanat tai äänteet kuulostavat yhdessä. Kieli synnyttää oivalluksen tai mieleen kuvan. Sitä on runo, selkoruno.

Aurinko aukaisee oksien silmut.
Ajattelen, että ne ovat kevään silmät.
Ne näkevät kaiken vihreänä,
uutena alkuna.

Runo on kielen kantama ajatus, havainto, tunnelma, joka laajentuu lukijan omaksi kokemukseksi. Oleellista runossa on tekstin ja lukijan vastavuoroinen tila. Toivon, että runon lukija luottaa omaan kokemukseensa, tulkintaansa. Se on oikea. Ainoa oikea.

toukokuu

Toukokuu. Kuva: Jani Ahti

Kierrän vuoden -kirjassa on jokaiseen kuukauteen liittyvä valokuva. Jani Ahti on ottanut kuvia, joihin runojen lukija voi peilata tunnelmia, kokemuksia ja muistoja. Kuvat kertovat omia tarinoitaan; ne voivat liittyä runoihin tai poiketa toiseen suuntaan. Toivon, että runot ja kuvat ovat kimmoke jakaa ajatuksia. Siksi kirjan lopussa on keskustelun alkuun virittäviä kysymyksiä. Niistä ajatukset saavat karata omille teille. Vaikka näin: Miltä sinusta tuntuu lämmin tuuli keväällä?

Vaikka unohdan kaiken muun,
en unohda kevään ensimmäistä lämmintä päivää.
Tuuli tuntuu iholla
kuin pehmeä kissan tassu.

Olen pitänyt itseäni kovin (asia)proosallisena ihmisenä, kunnes vuosia sitten oivalsin, että pienestä pitäen olen tiivistänyt tunnelmia runomuotoon. Mutta hulluko olen, että pistän itseni likoon harvinaisen selkolajin tekijänä! Selkorunon mahdollisuudet ja rajat ovat hiertäneet ja houkuttaneet minua pitkään, siitäkin syystä, ettei selkorunoja ole paljon julkaistu. Keväällä kaksi vuotta sitten syntyi päätös koota vuodenkiertomietteet. Haastoin itseni, asettelin ajatukseni lyyriseksi selkosuomeksi ja jaan ne nyt kanssasi. Antoisia selkorunotuokioita!


Selkorunoista selkokielellä

Minkälainen kirja on Kierrän vuoden?

Minua on aina kiinnostanut
vuodenaikojen vaihtuminen.
Luonto muuttuu joka kuukausi,
mikä vaikuttaa ihmiseen.

Nämä ajatukset siirsin runoiksi.
Esimerkiksi toukokuussa voi tuntua tältä:

Vaikka unohdan kaiken muun,
en unohda kevään ensimmäistä lämmintä päivää.
Tuuli tuntuu iholla
kuin pehmeä kissan tassu.

Haluan, että runoista voi nauttia kuka vain.
Siksi kirjoitin runot selkosuomeksi.

Kirjassa Kierrän vuoden on valokuvia,
jotka myös kertovat eri kuukausista.
Toivon, että lukija innostuu
ja haluaa keskustella kuvista ja runoista.
Juttelun voi aloittaa vaikka kysymyksillä,
joita on kirjan lopussa.

Touko_img_4277_1_1 (2)

Kevät. Kuva: Jani Ahti

Millainen on selkoruno?

Monet pitävät runoja vaikeina,
sillä usein yhdestä asiasta hypätään toiseen.
Asiat voidaan sanoa epäsuorasti,
ja runoissa on myös sanoja ja lauseita,
joilla voi olla monia merkityksiä.

Lyhyt selkoruno kertoo havainnon tai ajatuksen.
Se pysyy yleensä yhdessä asiassa,
ja siinä on helppoja sanoja ja lauseita.
Monimutkaista kieltä ei voi käyttää,
silti selkoruno saa leikkiä kielellä.
Runon asiat eivät voi olla epäselviä,
mutta asiat saa ymmärtää monin tavoin.

Kaikille runoille on yhteistä se,
että sanat tuovat lukijan mieleen kuvia.
Runo synnyttää lukijassa
ajatuksia ja tunteita,
jotka ovat jokaiselle omia.
Jokaisen mielipide runoista on oikea:
se on runoissa kiinnostavaa.

Toivon hyviä hetkiä selkorunojen seurassa!


Tuija Takala
Kierrän vuoden. Selkorunoja
Valokuvat: Jani Ahti
Opike 2016
52 runoa.
Kiitän tarkkasilmäistä ja -vaistoista kustannustoimittajaani Henna Karaa, oivaltavaa taittajaa Brigit Tullaa ja avarakatseista Opike-kustantamoa, jotka saattoivat selkorunot kirjaksi!

Kierrän vuoden KANSI

Kirjan voi ostaa Opikeen verkkokaupasta.

17 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Selkokirja

Ei mikään pikku juttu

Viisikymppisiään lähenevälle harva asia on pikku juttu. Vääjäämätön ajan kulku tikittää. Otetaan esimerkiksi yksi nainen, toimeton yksinhuoltaja. Exään on sotkuiset välit, murkkupoika datailee ja tarmokas ystävä välillä kiristää hermoja. Tätä kaikkea sakeaa pääsee viihtyen näkemään Valtimonteatterin näyttämöllä otsikolla Ei mikään pikku juttu.

Anja Erämajan teksti sopii näytelmähenkilöiden suuhun. Mieleenjuolahdukset ja siirtymät mielentilasta toiseen joustavat. Dialogi ei aina paljon monologista eroa, itsekseen ja ohi puhuminen on tavanomaista. Arjen oivallukset ovat yllättäviä, tavalliseen ilmaantuu vinkeä kulma, joka tölväisee – tilanteissa ja aiheissa on tunnistettavia jokanaisen kipupisteitä. Sopii miehillekin!

Esityksestä voi poimia Erämajan runoista tuttuja aineksia. Esimerkiksi Ehkä liioittelen hieman -kokoelmassa on viittauksia teinipoikaan, joka puhuu tunnistamatonta tietokonepelikieltä, niin myös näytelmässä, jossa on herkullisia hetkiä äiti-poika-suhteesta, hermojen menettämisen ääritilanteista hiljaiseen toivoon.

Päänainen on komediallinen kimurantti tyyppi, josta ystävä epäilee, ettei hänelle mikään riitä. Ystävä sen sijaa yrittää hallita elämää, mutta ei se niin mene. Naisten elämä etenee kriisistä kriisiin, joiden rytmiin näytelmä rakentuu. Hulvattomia ovat Demis Roussos -vainaan ilmestyminen, nukkuva miesvieras ja imurirobotti. 

Kolme näyttelijää täyttää intiimin näyttämön. Niina Hosiasluoma on lähes koko ajan näyttämöllä, hallitsee tilaa ja tilanteita ilmeikkäällä olemuksellaan. Pinja Hahtola ja Pyry Äikää hoitavat monet roolinsa mallikkaasti. Koomiseen tyylilajiin sujahtavat tyylittelyt, eivätkä liioittelut läiky yli. Ja totta on vähintään toinen puoli, vaikka vitsikkäästi katsojaa viedään.

Pienet teatterit saavat aikaan raikkaita esityksiä. Kannattaa siis käydä katsastamassa Ei mikään pikku juttu. Enää neljä näytöstä on jäljellä.


Ei mikään pikkujuttu
Valtimonteatteri
Teksti: Anja Erämaja
Ohjaus: Minna Koskela
Rooleissa: Niina Hosiasluoma, Pinja Hahtola ja Pyry Äikää
Lisää teatterin kotisivuilla.

Pikku juttuja esitysillasta:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Maineen pauhu kulkee kirjan edellä. Kirjailijan salamyhkäisyys lisää uteliaisuutta, sillä  piilotteleva kirjailija mediapersoonapainotteisena aikana on ihme – tai käänteispsykologiaa. Niin tai näin, Elena Ferranten romaanin myötä syöksyn 1950-luvun napolilaiseen rähjäkortteliin: Loistava ystäväni (WSOY 2016).

Romaanin prologi paiskaa odottamaan suuria. Siinä ollaan nykyajassa, ja sekä kertojan että ystävän persoonista välähtää vimma, josta haluan tietää lisää. Sen jälkeen alkaa kronologinen tutustuminen varhaisvuosien kertoja-Elenaan, ihmeelliseen Lilaan ja koko korttelin sekamelskaiseen väkeen.

Loistava ystäväni

Loistava ystäväni on kehityskertomus, henkilökuva ja yhteisökuvaus. Alaluokka on rooliensa ja murteensa rajaama. Miesten ja naisten asemat ovat ahtaat, ja niitä pidetään yllä kytäten, rähisten ja pää verissä riidellen. Kaavat, joihin työläistyttöjä kasvatetaan, puistattavat. Naiseksi kasvaminen on joka ajassa ja ympäristöissä pulmallista, mutta napolilaisessa kiistailmapiirissä se on levottomuutta herättävää. Vasta 16-vuotiaita naitetaan, ja sananvaltaa on vain perheenpäillä tai varakkailla. Äijävalta ja kaksinaismoraali vavahduttavat: tavallista on pikkutytöille hävyttömyyksien huutelu ja vikittely samalla, kun kosto uhkaa oman väen ahdistelijoita.

Elena muistelee, etenkin ystäväänsä Lilaa, jonka poikkeuksellisuutta ei tekstissä hiivistellä. Lila on yksinkertaisesti ylivoimainen. Kuten kaikki kiinnostavat romaanihenkilöt Lilakin on arvoituksellinen. Ystävyyskuvauksessa on sähköä: tytöt kiertävät toisiaan kuin kissat kuumaa puuroa, keskinäinen kilpailu on latautunutta ja välittäminen on paljolti riippuvuutta (Elenan suunnalta). Elena kieppuu arvaamattoman Lilan ympärillä ilmapuntarin lukemia tulkiten, ja hänen valintansa ovat usein hieman vääristyneitä Lilan peili- tai vastakuvia.

Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelin nykyään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi uudelleen kaiken.

Romaanissa on huikeita kertojan havaintoja ja kokemustuntemuksia. Esimerkiksi romaanin lopun häät ovat terävyyden ja tunnelman huipennus. Ei niinkään tyylistä mutta kiihkeästä ystävyyskuvauksesta tulee hieman mieleen romaani Silvia Avallonen Teräs, jossa siinäkin työväenluokan italialaistytöt uppoavat ystävyyteen ja hakevat naisistumisen reittejä. Teräksen tyttöjen tiet eroavat, vaan Elenan ja Lilan matka on vasta alussa. Ferranten Napoli-sarjaa on yhteensä neljä osaa, ensimmäinen Lapsuus ja nuoruus on alkusoitto.

Yksi kiinnostava teema kirjassa on suhtautuminen koulutukseen. Elena saa jatkaa koulunkäyntiä, siitä tulee pätemisen paikka, kisailumahdollisuus suhteessa älykkääseen Lilaan ja mahdollisuus ottaa etäisyyttä lähiöläävään. Miten Elena selviää näyttämishalunsa ja kasvavan erillisyytensä kanssa? Miten Lilan ratkaisut ratkeavat? Mitä roolia näyttelee rakkaus? Ja mitä tarkoittavat Lilan sanat (ja totta kai ”loistava ystäväni” väännetään toisin kuin on annettu ymmärtää)?

Lila katsoi ammeesta välkehtivää vettä ja sanoi:
”Tapahtui mitä tahansa, jatka sinä opiskelua.”
”Vielä kaksi vuotta: sitten minulla on tutkinto ja lopetan.”
”Ei, älä lopeta koskaan: minä annan sinulle rahaa, sinun pitää käydä koulua aina.”
Naurahdin hermostuneesti ja sanoin:
”Kiitos, mutta jossain vaiheessa koulut loppuvat.”
”Eivät sinulle: sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset.”

Pidän kirjasta, sen ajan- ja miljöökuvauksesta, kerrontatarkkuudesta ja kertojan luotettavuusharhasta. Lukukokemukseni on kuitenkin ristiriitainen. On kohtia, joihin tympäännyn, esimerkiksi väsyn ulkonäköpainotuksiin ymmärtäen, että teineille ne ovat tärkeitä. Jossain vaiheessa ärsyynnyn Lilan äärimmäisyysglooriaan, lähinnä tapaan, miten poikkeuksellisuutta painotetaan. No, minun käy niin kuin kaikille Lilan ympärillä: hän ei jätä kylmäksi. Ei kyllä kertojakaan, joka koittaa päästä paisteeseen ystävänsä varjosta. Ferrante taitaa koukuttamisen: Loistava ystäväni lopetetaan siten, että seuraavan osan soisin ilmestyvän heti käsiini.

– – –
Elena Ferrante
Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus
suomentanut Helinä kangas
WSOY 2016
romaani
362 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Tapani mukaan tutustuin vasta oman juttuni kirjoittamisen jälkeen muihin postauksiin. Monissa blogeissa on luettu Loistava ystävä, esimerkiksi Kirjakaapin kummitus, Kirsin Book Club,  Lukutoukka, Leena Lumi, Lumiomena, Omppu (joka myös Teräs-vertailee), Rakkaudesta kirjoihin ja Yökyöpeli.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Colm Tóibín: Nora Webster

Varmoissa käsissä. Sellainen tunne on, kun luen Colm Tóibínin romaania Nora Webster (Tammi 2016). Olen lukenut tämän kirjailijan tuotannon aiemmat suomennokset ja siksi osaan odottaa paljon. En pety.

Nora Webster ei temppuile kerronnalla eikä rakenteella. Romaani kertoo leskeksi jääneen nelikymppisen, neljän lapsen äidin surutyöstä irlantilaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Välillä poiketaan muistoissa, mutta pääasiassa tarvotaan kronologisesti kolmisen vuotta selviämistaivalta.

Nora Webster

Romaani on aivan käsittämättömän hieno siinä, miten vähällä draamalla saadaan tunnelmaan ja kerrontaan sellainen sisäinen vire ja totuus, joka naulitsee seuraamaan keskiössä olevan naisen tarinaa. Ja erityisen hienoa ja tenhoavaa on se, että Norasta ei oikeastaan saa täyttä tolkkua.

Romaani vie heti ytimeen: Noran leskeytymiseen, yksinäisyyteen ja erillisyyteen. Vähitellen kuvatuista tilanteista ja Noran tuntemuksista paljastuu nyansseja ja vihjeitä päähenkilöpersoonasta. Sivulla 11 rakennetaan kehys, jonka sisus täydentyy muun 400 sivun mittaan:

He olivat oppineet kätkemään tunteensa. Hän puolestaan oli oppinut tunnistamaan vaaran merkit, ajatukset, jotka johtivat toisiin ajatuksiin.

Nora on älykäs tarkkailija, salakitkerä, jäyhä, holhoavuutta karsastava, naurettavuudet herkästi aistiva nainen, jossa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Hän sai roolin, johon mahtui (vaimo, äiti), mutta on nyt perheen ainoana huoltajana uuden edessä. Kohteliaisuuden pintakiilto (ja sen harkitut murtumat), pienen yhteisön toimintatavat ja poliittisen liikehdinnän taustakohina ankkuroivat yksityisen kriisin yhteisöön ja yhteiskuntaan.

Kiehtovaa Norassa on jäädyttävä vaikutus: häntä selvästi arvostetaan mutta pelätään.  Romaanin upeimpia kohtia ovat väläykset, joissa Nora oivaltaa tilannetekijöitä ja omien valintojensa seurauksia lastensa ja muiden sukulaisten kannalta sekä lastensa toimintatapojen taustatekijöitä. Romaanissa on toisaalta paljon henkilöitä – kaikki yksilöinä erottuvat lapset, sukulaiset, tuttavat – toisaalta vain Nora.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Tóibín vangitsee tekstiin hiljaisen surun yhdistettynä selviytymiseen. Selviytymistä on henkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Puhumattomuuden ja tunteiden tukahduttamisen pakko on ainoa vaihtoehto. Kestäminen on ainoa vaihtoehto. Sen tuntee luissa ja ytimissä. Noran askeleet itsellistä vapautta kohti tarjoavat merkityksellisiä hetkiä: Nora laulutunnilla, Nora levykaupassa, Nora mekko-ostoksilla, Nora oman huoneen remontoijana, Nora kuulee totuuksia itsestään ja nauraa.

Huomaan, että pakko on taas vetää Stoner-kortti: John Williamsin vavahduttavan elämänkohtaloromaanin kaltaista henkeä on Nora Websterissä. Näemmä tällainen kikkailematon, arkinen, vakava henkilövetoinen proosa vakuuttaa minut. Ihminen on siinä läsnä ymmärrettävänä ja silti käsittämättömänä. Ihmisenä, erehtyväisenä ja keskeneräisenä. Totena.

P.S. Lukiessani näin romaanin sieluni silmin elokuvana, viipyilevästi arkisen kuvauksen sateisen harmaanvihreässä Irkku-maisemassa, paljon puhuvia katseita, sivuhenkilöiden lörpöttelyä, harvakseltaan Noran repliikkejä, Norana itseoikeutetusti Kate Winslet. Ennevalveuni?

– – –
Colm Tóibín
Nora Webster
Suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi 2016
romaani
410 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaaLeena Lumi ja Omppu.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Deborah Levy: Uiden kotiin

Ensin haluan mainita loogisen mahdottomuuden: runoilija on maailmankuulu julkkis. Ei kai niin voi olla edes vuonna 1994, johon sijoittuu Deborah Levyn romaani Uiden kotiin (Fabriikki Kustannus 2016). Toiseksi totean, että tuiki taiteellinen hämäryys vaanii kulman takana (mutta sittenkin pysyy siellä, takana väreilemässä). Kolmanneksi painotan, että Uiden kotiin tuottaa kerrontaonnentunteita.

Merkittävä runoilija Joe Jacobs viettää kesää kuumassa nizzalaishuvilassa. Mukana ovat toimittajavaimo, teinitytär ja tuttavapariskunta. Liepeillä häärivät hippitalonmies, mickjaggertyylinen baarimikko ja naapurin reumainen rouva. Pakan sekoittaa paikalle pelmahtava sekopääneito. Tai tilanne on kyllä ollut ilmeisen kireä jo ennen Kitty Finchin ilmaantumista, mutta tasapainoton runoilijan ihailijatar käynnistää korttitalon sortumisen.

Tyttö ei ollut runoilija. Hän oli runo. Hän oli napsahtamaisillaan kahtia. Joe ajatteli, että hänen omat runonsa olivat saaneet tytön rah rah rah rah rakastumaan häneen. Ajatus oli sietämätön. Hän ei kestänyt sitä. Tyttö yritti muistaa, kuinka sanotaan muistaa.

Kourallinen henkilöitä kerrotaan eläviksi. Se käy niin kuin harsittaisiin repaleista kangasta: teräviä pistoja tikataan sinne tänne, eriparisia tilkkuja yhdistellään. Ei tule suojaavaa takkia, tulee läpinäkyvä viitta, joka paljastaa henkilöistä arvaamattomia.

Eihän juoni ole mikään omaperäisyyden ylistys, näitä taiteilijakriisejä, päät sekoittavia ja päänsä sekoittaneita laiheliininaisia sekä kasvukiputyttöjä on tukuittain kirjallisuudessa. Silti on odotettavissa kummallisia sivujuonteita ja  poikkeavia motiiveja.

Uiden kotiin

Pienoisromaanissa on ilmaisuvoimaa. Luen välillä henkeä pidätellen tekstiä, sillä joskus virke päättyy tai seuraava alkaa kierteellä, jota en osaa odottaa. Nautin. Myös kerronnasta välittyvä sakea tunnelma kiehtoo.

Uiden kotiin on hengeltään jopa julma. Rakkauden ympärille kaikki kietoutuu, ja takertuvat tunteet ajavat ahtaalle. Minulle pienoisromaani kertoo ihmissuhteiden hiertymistä, depressioista, sodan varjoista –  ja kyllä jotain tihkuu myös runoudesta.

Uiden kotiin on luonnollisesti otsikko ja romaanin tarinaan oleellisesti liittyvä runo. Kotiin uiminen – se sisältää uppoamisen mahdollisuuden. Minuun romaani upposi. Vaaran tunne väreilee vangitsevan kerronnan kerroksissa. Tarina on tiheä, huomattavasti laveampi kuin sivumääränsä.

– – –

Deborah Levy
Uiden kotiin
Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016
romaani
144 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Hienoa, että yhä syntyy tällaisia riippumattomia pienkustantamoja!

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus