Päivittäinen arkisto: 6 toukokuun, 2016

Colm Tóibín: Nora Webster

Varmoissa käsissä. Sellainen tunne on, kun luen Colm Tóibínin romaania Nora Webster (Tammi 2016). Olen lukenut tämän kirjailijan tuotannon aiemmat suomennokset ja siksi osaan odottaa paljon. En pety.

Nora Webster ei temppuile kerronnalla eikä rakenteella. Romaani kertoo leskeksi jääneen nelikymppisen, neljän lapsen äidin surutyöstä irlantilaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Välillä poiketaan muistoissa, mutta pääasiassa tarvotaan kronologisesti kolmisen vuotta selviämistaivalta.

Nora Webster

Romaani on aivan käsittämättömän hieno siinä, miten vähällä draamalla saadaan tunnelmaan ja kerrontaan sellainen sisäinen vire ja totuus, joka naulitsee seuraamaan keskiössä olevan naisen tarinaa. Ja erityisen hienoa ja tenhoavaa on se, että Norasta ei oikeastaan saa täyttä tolkkua.

Romaani vie heti ytimeen: Noran leskeytymiseen, yksinäisyyteen ja erillisyyteen. Vähitellen kuvatuista tilanteista ja Noran tuntemuksista paljastuu nyansseja ja vihjeitä päähenkilöpersoonasta. Sivulla 11 rakennetaan kehys, jonka sisus täydentyy muun 400 sivun mittaan:

He olivat oppineet kätkemään tunteensa. Hän puolestaan oli oppinut tunnistamaan vaaran merkit, ajatukset, jotka johtivat toisiin ajatuksiin.

Nora on älykäs tarkkailija, salakitkerä, jäyhä, holhoavuutta karsastava, naurettavuudet herkästi aistiva nainen, jossa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Hän sai roolin, johon mahtui (vaimo, äiti), mutta on nyt perheen ainoana huoltajana uuden edessä. Kohteliaisuuden pintakiilto (ja sen harkitut murtumat), pienen yhteisön toimintatavat ja poliittisen liikehdinnän taustakohina ankkuroivat yksityisen kriisin yhteisöön ja yhteiskuntaan.

Kiehtovaa Norassa on jäädyttävä vaikutus: häntä selvästi arvostetaan mutta pelätään.  Romaanin upeimpia kohtia ovat väläykset, joissa Nora oivaltaa tilannetekijöitä ja omien valintojensa seurauksia lastensa ja muiden sukulaisten kannalta sekä lastensa toimintatapojen taustatekijöitä. Romaanissa on toisaalta paljon henkilöitä – kaikki yksilöinä erottuvat lapset, sukulaiset, tuttavat – toisaalta vain Nora.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Tóibín vangitsee tekstiin hiljaisen surun yhdistettynä selviytymiseen. Selviytymistä on henkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Puhumattomuuden ja tunteiden tukahduttamisen pakko on ainoa vaihtoehto. Kestäminen on ainoa vaihtoehto. Sen tuntee luissa ja ytimissä. Noran askeleet itsellistä vapautta kohti tarjoavat merkityksellisiä hetkiä: Nora laulutunnilla, Nora levykaupassa, Nora mekko-ostoksilla, Nora oman huoneen remontoijana, Nora kuulee totuuksia itsestään ja nauraa.

Huomaan, että pakko on taas vetää Stoner-kortti: John Williamsin vavahduttavan elämänkohtaloromaanin kaltaista henkeä on Nora Websterissä. Näemmä tällainen kikkailematon, arkinen, vakava henkilövetoinen proosa vakuuttaa minut. Ihminen on siinä läsnä ymmärrettävänä ja silti käsittämättömänä. Ihmisenä, erehtyväisenä ja keskeneräisenä. Totena.

P.S. Lukiessani näin romaanin sieluni silmin elokuvana, viipyilevästi arkisen kuvauksen sateisen harmaanvihreässä Irkku-maisemassa, paljon puhuvia katseita, sivuhenkilöiden lörpöttelyä, harvakseltaan Noran repliikkejä, Norana itseoikeutetusti Kate Winslet. Ennevalveuni?

– – –
Colm Tóibín
Nora Webster
Suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi 2016
romaani
410 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaaLeena Lumi ja Omppu.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus