Arktinen hysteria on kuvaus suomalaisen keskiluokan synnystä. Torpparimyllärin pojasta tulee pankkiiri, pankkiirin pojasta voimalaitosinsinööri. Mutta pato on murtumassa. Mitä se kertoo Suomesta, mitä se kertoo kolmen sukupolven suomalaisista?
Pohjustus
Ennen noiden kysymysten vastauksia poikkean viikkojentakaisessa Bloggariklubissa, jossa työryhmä (ohjaaja, dramatisoijat, dramaturgi ja lavastaja) kertoi Marko Tapion romaaniin pohjautuvasta produktiosta.
Neliosaisesta Arktinen hysteria -romaanisarjasta (1967-68) julkaistiin kirjailijan elinaikana vain kaksi, joten dramatisoijista jatkon keksiminen tuntui houkuttelevalta. Dramatisoija Jukka-Pekka Hotinen oli löytänyt SKS:sta romaanisarjan julkaisemattomat jatkosuunnitelmat. Esityksessä on julkaistua ja julkaisematonta materiaalia. Arkistomateriaali tulee näin ensimmäisen kerran julki.
Juha-Pekka Hotinen toi esille sen, miten Tapio halusi luoda Linnan Pohjantähden rinnalle dostojevskilaisen romaanin psykologisin henkilökuvin.
– Linna on kuin Tolstoi, Tapio kuin Dostojevski, tiivistää Hotinen. Olen pohtinut Tapion modernin romaanin dramatisointia 1970-luvulta lähtien.
Hotinen (vas) ja Kahiluoto (oik) keskustelussa
Ohjaaja-dramatisoijaa
Atro Kahiluotoa on kiinnostanut Tapion proosan kerrontateknikka, joka liittyy modernismin traditioon toisin kuin muu kirjan ilmestymisajan kotimainen raskas realismi. Kahiluodolle erityinen haaste muiden produktioon osallistuneiden kanssa oli tämä:
– Yhdessä lauseessa voidaan olla kolmessa ajassa. Miten se muuttuu teatterikieleksi? Ja se täytyy sanoa, että tässä produktiossa on ollut puolet karsimista. Materiaalia on ollut todella paljon.
Simultaanius ei ole uusi teatteritekniikka, mutta tekijöiden mielestä uutta on futuurin lisääminen. Tekijät pitävät tekstiä ajankohtaisena. Keskeisiä metaforia ovat murtuva pato ja voimalaitos. Jälkimmäinen edustaa keskiluokan syntyä, pato puolestaan tasoja yhteiskunnallisuudesta yksityiseen murtumiseen.
Lavastaja Reija Hirvikoski lupasi, että esityksestä tulee hyvä ja ajankohtainen. Tekijät lupasivat, että suhteessa järkälemäiseen teokseen ja siihen liittyvään arkistomateriaaliin, esitys tulee olemaan tiivis, väliaikoineen alle kaksi ja puoli tuntia.
Ensi-ilta
Tekijäryhmän lupaukset pitkälti pitivät. Arktinen hysteria ihastuttaa etenkin simultaanisella ajankäsittelyllä. Voimalaitosinsinööri-Harry lausuu mielestäni draaman ydinrepliikin:
– On vain lomittaisia tekoja tai tekemättä jättämisiä.
Samaan aikaan lavalla on eri aikatasojen henkilöitä. Myös roolituksessa on lomittumista: jotkut näyttelijät esittävät sukulaisia kolmessa polvessa. Tai sitten sama henkilö esittää hahmoaan pikkulapsesta vanhaksi ukoksi. Siitä huikeasti suoriutuu pankkiiria näyttelevä Taisto Reimaluoto. Päähenkilö voimalaitosinsinööri Harry ei jää toiseksi, vaikka kova flunssa hieman taisi vaikuttaa Timo Tuomisen intensiteettiin. Roolisuoritukset kaikin osin toimivat mainiosti.
Keskeinen tyylikeino on toisto. Kohtauksessa pysytään tovi ja siinä toistellaan tiettyä repliikkiä tai aiheeseen palataan toistamiseen. Aikaa venytetään tai pysäytetään. Kokonaisuus pysyy kasassa, ja juonen punainen lanka erottuu, vaikkei ”oikeaa” loppua ole. Näytelmässä on herkkiä, kipeitä ja hurtteja kohtauksia. En ole romaania lukenut, joten voin todeta, ettei tekstituntemus ole tämän draaman seuraamisen onnistumisen edellytys.
Näytelmän avaus on hämmentävä. Kovin tyylitellysti ja asetelmallisesti esitellään patotyömään vuoto- ja lakkotilanne sekä henkilöt. Kun siitä irrottaudutaan ja siirrytään sukupolvitarinaan, alkaa draama elää. Pieni kauneusvirhe on, ettei malteta lopettaa ajoissa. Lopusta olisi saanut nipistää kymmenisen minuuttia – vähemmälläkin spekulaatioidea olisi selvinnyt. Tuntui, että vähän väkisin vietiin rakkauden sanomaan.
Kulttuurimme keskeistä kuvastoa käytetään esityksessä viitteellisesti. Kullervotyylinen hahmo kurkkii käsiohjelmasta. Hauen leukaluusta ei väsätä kannelta, mutta merkitystä kalalla kyllä on.
on kiinnostava, nousujohteinen esitys. Lisäksi se sopii hienosti Suomi 100 -teemaan. Se näyttää, miten sisällissota sekä talvi- ja jatkosota möyrivät meissä polvesta polveen, ja miten isien teot siirtyvät taakaksi edelleen. Poliittinen ajatus sykkii taustalla, ei varsinaisesti julista mutta puhuttelee. Näytelmä väläyttää sitä, miten jakolinjat syvenevät: porvari porskuttaa, työväki muhii massana, mikä ennustaa aina yhteiskunnan murtumista.
Esillepano on niukka mutta ilmeikäs, ja laulunpätkin sävytetään tilanteita. Esityksessä on monia sykähdyttäviä näyttämökuvia, jossa kolme sukupolvea on yhtä aikaa lavalla ja joka aika elää jokaisessa, etenkin kolmannessa polvessa kaksi edellistä. Minua liikahdutti esimerkiksi kohtaus, jossa pankkiiri käy poikansa kanssa myllärimökissä muistelemassa isänsä kuolemaa, ja kolme polvea laulaa perinnevirttä, vanhin jo edesmenneenä mutta läsnä. Siihen on seisautettu mennyt, nykyinen ja tuleva – kierto ja jatkuvuus.
— –
Kansallisteatteri
Arktinen hysteria, ensi-ilta 1.3.2017
ohjaus: Atro Kahiluoto
dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
dramaturgi: Alina Bergroth
lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski.
rooleissa: Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Tarja Hannula, Timo Torikka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Heikki Pitkänen, Petri Liski.
Lisää Kansallisteatterin kotisivuilla.
Kiitos esittelystä ja esityksestä Bloggariklubille!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 