Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2017

28 helmikuun, 2017 · 6:25 pm

Bram Stoker: Dracula

Voiko sanoa, että jännitys tiivistyy, kun kauhuklassikosta tehdään selkoversio? Bram Stokerin Draculan on ensin ruotsin kielelle selkoistanut Johan Werkmäster, ja selkoversion on suomentanut Ari Sainio (Opike 2017).

Alkuperäisteos on ilmestynyt 1897, sen jälkeen Draculan hahmo on jatkanut elämäänsä monenlaisissa filmatisoinneissa ja vampyyritarinoissa. On paikallaan, että Draculan perustarinasta saa nyt selkoa. Täsmennän: pidän kulttuuritekona, että länsimainen kauhukirjallisuuden perusteos on saavutettavaa kirjallisuutta. Sitä pääsevät nyt lukemaan myös lukijat, joille ei avaudu 600-sivuinen Jarkko Laineen suomennos.

dracula

Perustarinaa on helppo seurata. Henkilöitä on neljä Draculan lisäksi. Päähuomio on Jonathanissa, joka kauppaa lontoolaistaloa kaukaisen Transilvanian linnanherralle. Tämä kreivi osoittautuu verenhimoiseksi yöeläjäksi, joka vaanii Jonathania ja hänen läheisiään. Jännitys syntyy vihjeistä ja suorasta toiminnasta. Painajaisunen tunnelma yhdistyy keskushenkilöiden toimintaan. Draculan hahmo on onnistuneen hyytävä.

Äkkiä Jonathan kylmeni pelosta.
Eräässä arkussa makasi kreivi Dracula!
Draculan silmät olivat auki,
mutta niissä oli täysin tyhjä katse.
Jonathan kumartui kreiviä kohti.
Näytti siltä, ettei kreivi hengittänyt lainkaan.
Dracula näytti aivan kuolleelta.
Silti Jonathan tiesi, että Dracula ei ollut kuollut.

Kuolemaa, pelkoa, kiperiä tilanteita, pimeyttä, rottia, lepakoita ja muuta kauhugenren perusrekvisiittaa riittää. Niin pitääkin. Tarina on siis kaikkien kauhujen äiti (vai isä?) ja siksi siihen tutustuminen sivistää.

Voi sanoa, että Dracula on yleisselkokieltä. Sen kieli on helppoa lukea, tarina etenee sujuvasti ja pysyy tajuttavana, lisäksi eri henkilöt ja heidän tunnevaihtelunsa erottuvat. Kirja sopii laajasti selkokielen käyttäjäryhmille – ja toivottavasti myös monille muille.

– –

Bram Stoker
Dracula
Selkomukautus Johan Werkmäster
suomennos Ari Sainio
Opike 2017
87 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kannatta katsoa Draculan kirjatraileri.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kilpailu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat:

27 helmikuun, 2017 · 3:30 pm

Sinikka Vuola: Replika

Avoin kirje Leipurin vaimolle

Sinikka Vuolan Replika-romaanin (Tammi 3016) henkilöistä sinä kolahdat. Miehesi Leipuri juo ja leipoo, leipoo ja juo, leipoo pojastanne äänettömän. Sinä et ole äänetön vaikkakin vähäsanainen.

Romaanin alussa kuuluu naiivi mutta tarkan lapsen ääni. Henkilöillä ei ole nimiä vaan titteleihin tai muuhun ilmeiseen perustuvat lempinimet. Ympäristö on tyylitelty – kuin maailmojen katvealue. Pääosa eletään köyhien laakson elinpiirissä.

Sinä olet läsnä vaikket aina paikalla. Olet ainoa, joka ei käy laaksolaisten elokuvailloissa. Silti sinä olet näkemättäkin läsnä.

Niin se on, katseen voima on suurin voima, Leipurin vaimo sanoo. Katse hallitsee maailmaa ja minähän sen tiedän. Minä jos kuka, Leipurin vaimo toistaa valottomin silmin.

Minäkertojalla ei ole isää, Äitimuukalainen on, mutta sinä – Leipurin vaimo – olet ottanut minäkertojan syliin. Sillä on merkitystä. Vaikka minut huijataan olettamaan, että olet ohimenevä romaanin sivuhenkilö, tajuan, että sinulla on Merkitys.

Häkellyn Replikasta. Se vaikuttaa parisataasivuisena runona. Sen maailma myllertää merkillisenä, uhan tuntu ja epämääräisyys väreilee; sen kieli henkii ajatuksen vapautta. Romaani leikkii Pinokkion ja Siniparran tarinoilla ja kutoo niille tiukin silmukoin uudenlaiset asut.

replika

Kohotun komeista kohdista. Esimerkiksi Kuoleman läheisyys on sellainen. Romaanin taittoratkaisut täydentävät hienosti sekä kuolevan että lapsen ajatusten rinnaneloa. Romaanissa on elämää suurempia teemoja kuten kasvu, kuolema, rakkaus ja muistot.

ONKO MITÄÄN TURHEMPAA KUIN MUISTO, Kaivoksen kuparinhajuinen suu huutaa meille. Mitä kannattaa muistella? Kuolleita jotka eivät enää koskaan puhu tai vastaa? Laakson katkeran menneisyyden kuvia? Tuskan ja häpeän näyttämöitä jotka sinä tahdot elää yhä uudelleen? Niin, onko mitään, kerrassaan mitään yhtä raskasta ja tarpeetonta taakkaa kuin tarve muistaa?

Rasitun. Teksti ei ole helppoa, ja joudun olemaan varuillani keskittymisen kanssa. Silti epäily kaihertaa: en tajua kaikkea, paljon menee varmasti ohi. Olen symbolipyörteestä pöllämystynyt. Ja silti koen itseni ravituksi, sillä saan tekstistä purtavaa.

Mutta Leipurin vaimo: kun loppupuoliskolla emme tapaa, hajoaa teksti, herpaannun. Minäkertojakin ajautuu sekavaan ympäristöön, kauhujen talolta se minusta vaikuttaa, arvoitukselliselta ja pelottavalta. Sellaista on kasvaa yksin, ilman sinua Leipurin vaimo.

Sinä Leipurin vaimo vaikutat niin, että haluan lukea kirjan loppuun asti, tavata sinut vielä. Ajattelen sinun maadoittavan sähköisen surrealistisen proosan. Et näe etkä paljon puhu, mutta saat lopussa lähes viimeisen sanan – ja annat toivoa.

– –

Sinikka Vuola
Replika
Tammi 2016
romaani
197 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita, esimerkiksi Kaisa Reetta, Katja, Krista, Omppu, Opus eka ja Tuomas.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 helmikuun, 2017 · 3:14 pm

Tampere Filharmonia: Kirkastettu yö

Konserttiotsikko on vallan mainio, mutta se on vain puolet illasta: Tampere Filharmonian konsertissa Tampere-talolla 24.2.2017 esitettiin Arnold Schönbergin (1874-1951) Kirkastetun yön lisäksi Richard Straussin (1864-1949) Metamorfooseja. Kummassakin teoksessa on kirjallinen pohja.

kirkastettu-yo

Straussista sanotaan, että hänen sävellystyönsä pohjautuu suuriin tarinoihin ja runouteen. Straussin inspiraationa ovat olleet Goethen tekstit, etenkin ihmisen luontosuhde, mutta Metamorfoosien päävaikuttajina kaikuvat maailmansodat, etenkin jälkimmäisen tuhovoima. Strauss eli ajassa, jossa maailmansodat pistivät miettimään perinpohjin ihmisluontoa. Metamorfoosit esitettiin ensimmäisen kerran 1945.

Sävellyksessä oli hetkiä, joina ajattelin, että se kuulostaa samalta kuin amerikkalaisten mustavalkoisten melodraamaelokuvien musiikki. Tämä ei ole moite vaan mielleyhtymä, sillä Metamorfooseja oli tunnelmallisena soljuvaa kuunneltavaa. Alku soi hellästi, se vaihtui melankolisuuteen, hetkittäin synkkään pauhuun, ja loppua kohti tummuus voitti. Aivan lopun kontrabassojen syvä hyrinä jäi vatsanpohjaan resonoimaan.

Teosesite huomauttaa, että illan sävellysten välillä on 50 vuotta ja aivan erilainen syntyhistoria. Schönbergiltä ei kuultu teosta moderneimmasta päästä vaan parikymppisenä sävelletty Kirkastettu yö (1899, jousiorkesteriversio vuodelta 1943). Teos pohjautuu rakkausrunoon, jossa mies yön aikana hyväksyy morsmaikkunsa toisen suhteen seuraukset.

Schönbergin teos kuulosti silti modernimmalta kuin Strauss, vaikka se on puoli vuosisataa vanhempi kuin Metamorfooseja. Olisi ollut kiinnostavaa tuntea lähtökohtaruno ja seurata sen perusteella sävellyksen tunnelmavaihteluja, nyt arvailin niitä omin päin. Kirkastetussa yössä tempo- ja sävyvaihteluita riitti, massiivinen jousisto melskasi välillä ristiriitahenkisesti, välillä seestyi ja hiveli lempeästi. Lopun sovinto-osuus oli herkkä ja kaunis. Teoksen nimeen viitaten todistan, että kokonaisuudesta tuli kirkastettu olo.

Sitten siirryn ulkomusikaaliseen osuuteen. Kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin työskentelyä oli ilo seurata. Tanssahteleva sulavuus ja musiikkiin eläytyminen viihdytti, ja maestron kädenliikkeiden hypnotisoiva voima välittyi takaparvelle asti. Liikehdinnän kurotuksia sävyttivät punertavien sukkien vilkkuminen muuten mustasta asusta. Pönötystä kaihtava kokonaistaideteos koko mies.

Ekstrat

Plussat: Väliajalla oli virkistävää tavata Sari ja Terhi, antaumukselliset Tampere Filharmonian kausikorttilaiset.

Miinukset: Vieruspenkin levottoman naisen kännykkä piippasi juuri Kirkastetun yön alussa ja oli sekoittaa pasmani.

 Lisätietoja: Tampere Filharmonia ja teosesittely

Lisuke: Aamulehdessä oli 24.2.2017 näyttävä juttu Rouvalin nousukiitourasta:

 

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

24 helmikuun, 2017 · 3:15 pm

Luovan kirjoittajan työkirja

John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirjassa pyritään kehuja keränneiden kertojien viitoittamalla tiellä innoittaa lukijaa omiin kirjallisiin kokeiluihin. Mestarikertojat toimivat siis sanataideharjoitusten inspiraattoreina.

Kirjassa on aukeamanmittaisia kirjailijaesittelyjä. Valittuja kirjailijoita on 20, pääosin englanninkielisen kaunokirjallisuuden juhlakattaus, on Joycea, Woolfia, Hemingwayta, Atwoodia ja Kingiä. Eli proosagenrejä löytyy. Muunkielisistä mukana ovat esimerkiksi Kafka, Garcia Márguez, Murakami ja Süskind. Suomenkieliseen kirjaan on Jani Saxell tehnyt osuudet Anja Snellmannista ja Katja Ketusta.

Lyhyissä tiivistyksissä luonnehditaan kirjailijan tyyli. Usein nojataan yhteen valittuun pääteokseen. Jos haluan hiuksia halkoa, aika karkeasti kirjailija luokitellaan, esimerkiksi Iris Murdochin tyyli on filosofia. Piste. Toisaalta jotkut kirjailijat ovat näin rajattavissa, ainakin minusta Wonnegutiin osuvat hyvin määreet vastakulttuuri, satiiri, scifi. Katja Ketun tyylit: maaginen realismi, tajunnanvirta. Tajunnanvirta?

Ajattelen, että kirja käy myös kirjallisuuskasvatuksesta. Uskon siihen, että pitää lukea paljon ja erilaista, jotta saa perustan omalle kirjoittamiselle. Tämä teos saattaa houkuttaa lukea esitellyiltä kirjailijoilta kokonaisteoksia, ei vaan muutaman tekstikappaleen mittaisen kuvailun. Välistä palautan mieleen kirjailijoiden teoksia ennen kuin heidän tyylinsä avautuu sormiharjoituksen lähtökohdaksi. Vaan eihän matkinta ole lähtökohta vaan oman tekstintuoton harjoitus.

luovan-kirjoittajan-opas

Monessa kirjailijapätkässä aika mainiosti vaikka kovin lyhyesti luonnehditaan kirjoitusprosessia ja ilmaisutapaa. Tekstin tuoton kanssa takkuilevaa aloittelijaa voi tosin masentaa itsevarma Hemingway-sitaatti: ”Ei kirjoittamisessa ole mitään ihmeellistä. Istut vain kirjoituskoneen ääreen ja alat iskeä suonta.” Tai mikä ettei, lupa kokeilla varmaan lisää vapautta tehdä hemingwayt – antaa vain vapaasti tekstin virrata. Sellaiseen kokeilurentouteen ja tekstitestailuun kirjan harjoitukset tähtäävät.

Kirjaesittelyn perässä on usein kirjailijan tyyliin kytketyt 3 – 4 kirjoitustehtävää. Huomattavaa on, että näinä digiaikoina käsinkirjoittamiselle annetaan reilusti tilaa. Voi olla, että vasta-alkajille jotkut harjoitukset ovat aika vaikeita, mutta monet tehtävät ovat kyllä hauskoja. Uskon, että niistä saa ideoita sekä omatoimiseen kirjoitusharrastukseen että luovan kirjoittamisen opetukseen. Tehtävät sopivat monenikäisille, teineistä vaareihin. Eikä niihin kannata suhtautua ryppyotsaisesti, koska tavoite on kirjan alaotsikon mukaan sormiharjotukset, siis kirjoitusrutiinin treeni.

Testaanpa yhtä. Huomaan, että minulla on sama syntymäpäivä kuin Murakamilla (tällaisia perustietoja kaikista kirjailijoista kirjassa on), joten valitsen hänet. Yksi tehtävä on kehitellä murakamityylisiä metaforia.

Harjoitus. Ajattele arkista esinettä, kuten ovea, ja luo metafora, joka saa oven tuntumaan pahaenteiseltä ja liittää sen yksinäisyyteen, vihaan tai epätoivoon. Kirjoita sitten virke, jossa käytät tätä metaforaa saadaksesi aikaan voimakkaan tunteen.

Huomaan heti, että tällaiset harjoitukset olisivat herkullisia ryhmässä. Yksin pakertaminen ilman keskustelua ja palautetta vaatii tosiaan hinkua harjoitella harjoituksen vuoksi. Yritän silti, ihan itsekseni. Näin: Äkkiä oven suu paljasti verenpunaisen ilta-auringon kajon, raotuksen yön ahmivaan kitaan.

– –
Luovan kirjoittajan työkirja. 20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta
John Gillard, suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell
suomentanut Urpu Strellman
Art House 2017
192 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Avainsanat:

21 helmikuun, 2017 · 6:00 pm

Beth Lewis: Suden tie

Suden tie (Like 2017) sisältää trillerityyppisen selviytymistarinan. Elka ajautuu seitsenvuotiaana Ansastajan hoteisiin. Kymmenen vuotta myöhemmin hänelle vähitellen selviää, minkälaisen miehen huomassa hän on majaillut. Pikku hiljaa Elkan muisti palaa pätkittäin.

Muistot eivät ole kenenkään ystäviä. Ne näyttävät kaikki hyvät asiat, joita ennen oli, kaikki hyvät asiat, jotka on menettänyt, eivätkä anna unohtaa siinä välissä tapahtunutta kamalaa. Ansastaja kertoi kerran, että pää voi suojella, jos jotakin todella pahaa tapahtuu. Se voi tehdä mustia täpliä ja tyhjiä paikkoja kauhun tilalle. Luulen, että minun pääni teki niin.

Vedän juonilangat suoriksi: Elka lähtee etsimään vanhempiaan, kohtaa Ansastajaa metsästävän ja henkilökohtaista kostoa hautovan seriffin sekä saa seurakseen mukavan tytön. Esikoiskirjailija Beth Lewis taitaa perinnetietoisen tarinakuvioinnin, ja samalla hän onnistuu joukkoon tuuppaamaan omiaan.

suden-tie

Kerronta on rempseänrentoa. Elka sanailee kovaksikeitetyntyyppisesti, hän on tyttövariaatio yksinäisestä ratsastajasta ja ratkaisijasta. Hän kertoo, näkökulma on hänen, joten hänen päätösvallassaan on, mitä kertoo ja mitä ei. Jännittävästi aikaa ei voi määrittää: ollaan kuin villissä lännessä, mutta neukut ovat pommeillaan pilanneet vettä, muoviroinaa käytetään ja muitakin modernin maailman asioita esiintyy.

Pidän Suden tien alkupuolesta. Kompastelen sitten aika helppoihin käänteisiin, esimerkiksi siihen otsikossa mainittuun suteen. Jännitys pysyy enemmän tai vähemmän kaikissa käänteissä, inhottavuuksiakin kuvaillaan. Jotain kuitenkin kertoo se, etten jättänyt kirjaa kesken, eli Elkan kerronnan imussa halusin kulkea loppuun asti.

Tämän haluan vielä sanoa: kirja on mielestäni nuortenkirja enemmän kuin monet nuortenkirjoiksi mainostetut. Ei se johdu päähenkilön iästä vaan tarina-aineksista ja käsittelytavasta. Eikä se ole millään muotoa moite joustavajuoniselle jännityskirjalle.

– –

Beth Lewis
Suden tie
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2017
trillerityyppinen psykologinen romaani
410 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

19 helmikuun, 2017 · 12:10 pm

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus & Kirja vieköön! Osa 2

Tarkoituksen etsiminen elämälle tuntuisi koko touhun punaiselta langalta. Silti asian ääneen lausuminen taitaa olla aika noloa. Merete Mazzarella mainitsee, että monesti tällaista pohdintaa pidetään puberteettisena. Siispä karistamaan moisia oletuksia: Elämän tarkoitus (Tammi 2017).

Jos elämän tarkoituksen yksi puoli on mielekkyyden etsintä, on mielekästä lukea siitä. Pidän siitä, että uskalletaan sanoa itsestäänselvyyksiltä kuulostavia, sillä mikä lopulta on itsestäänselvää. Jokin on jollekin, toiselle ei. Mazzarellan kirjassa vedetään viehättävästi matto alta varmuudelta. Ja sitten viimeinen luku päättää kirjan hienosti asioihin, joihin kirjailija-kirjallisuudentutkija uskoo.

Mazzarellan kirjassa on yhdeksän lukua isoista teemoista kuten hyvästä elämästä, myötätunnosta ja pahuudesta. Vaikka otsikot ovat suluissa pienin kirjaimin, ei asioiden käsittelyssä ole mitään pienentämiseen viittaavaa. Mazzarella paneutuu esseistisesti tarkoituksellisuuspohdintoihin yhdistäen henkilökohtaista sekä tukuttain eri aikakausien filosofien ja kirjailijoiden käsityksiä. Tekstistä kuuluvat oppineisuus, kokemus ja avoimuus vaihtoehdoille. Siitä seuraa se, että yhtä totuutta ei ole, on mahdollisuuksia.

Olen kirjallisuudentutkija, olen yli neljäkymmentä vuotta opettanut kirjallisuutta, uskon kirjallisuuden – ja humanististen aineiden yleensäkin – voivan auttaa meidät alkuun keskustelussa elämän tarkoituksesta ja sitä myötä ihmisluonnosta, siitä mitä tarkoittaa olla ihminen.

On ilo olla osallisena Mazzarellan kirjan dialogissa. Myötäillä: hyvin sanottu, noin minäkin ajattelen. Tuhista: tuo on jo monesti todettu. Ihmetellä: aivan, noinkin voi olla – voiko noin olla. Ilahtua: aivan uusi kulma asiaan, tätä lisää. Virittyä: onpa taas kiinnostavasti valittu sitaatti. Kysyä: entä sitten, mitä sitten, miten minä selviän tarkoituksen etsinnässä? Ihmisen elämän tarkoitus vaikuttaa olevan ainakin itse kysymykset – ihmettely ja keskustelu toisten ihmisten ja kirjallisuuden kanssa.

elaman-tarkoitus

Dialogi olkoon aasinsiltana Baba Lybeckin Kirja vieköön! -iltaan 15.2., jolloin yhtenä vieraana oli Merete Mazzarella. Keskustelussa Mazzarella toi esille kirjansa painotuksia, dialogin lisäksi myötätunnon eri aspekteja. Aiheen nolouspuolen hän kuittasi: täti-ihmisen iässä vapautuu ottamaan puheeksi vaikka mitä, esimerkiksi elämän tarkoituksen. Tätiyden tulisi olla kunnia, ei vähättely.

Kirja vieköön! saattaa kirjailijoita lukijoiden lähelle kirjasta kimpoavin ajatuksin. Siispä kirjallisuustapahtuma anti on esimerkiksi innostaa lukemaan heti teos, joka muuten olisi mahdollisesti jäänyt pinon pohjalle, siis myönnän: Mazzarellan kirjan aiheen valtavuus ehti ennen kirjailijan kuulemista hieman epäilyttää. Kirjailija-tutkijan avoin ja terävä esiintyminen houkutti minua heti tarttumaan kirjaan. Olen kyllä lukenut aiemmin Mazzarellan tuotantoa, joten tyyli on tuttua, ja siksi tiedän, että hänen kirjansa ravitsevat ajattelua.

Toisessa Kirja vieköön! -illassa edettiin samantyylisellä sabluunalla kuin ensimmäisessä. Illan kirjoista esitettiin lyhyitä katkelmia, ja niiden jälkeen Baba Lybeck keskusteli kirjailijoiden kanssa. Lavalla oli aina kaksi kirjailijaa. Mazzarellan parina oli Koko Hubara, jonka Ruskeat tytöt -esseekokoelma käsittelee rodullistamista (ks. Ompun postaus). Olisin toivonut kahden esseistin välille enemmän (kuinka ollakaan elämäntarkoituksellisesti) dialogia, nyt tapahtumassa edettiin pitkälti kirja ja kirjailija kerrallaan.

Uskon ajatustenvaihtoon. Se edellyttää rohkeutta muotoilla ajatuksia, joista ei vielä tiedä uskooko niihin vai ei, kuullakseen miltä ne kuulostavat. (Merete Mazzarella, Elämän tarkoitus.)

Illan aloittivat Venla Hiidensalo ja Mikko Rimminen. Ensin mainitun mottona on kirjoittaa näkymätön näkyväksi, jälkimmäisen ehkä kirjoittaa sanoja, joita ei ole ennen ollut. Rimmisen uutuus Maailman luonnollinen asia esittäytyi illassa kryptisesti – tulin iloisen uteliaaksi. Ja jos elämän tarkoituksen etsinnästä toitottaminen koetaan nolona, noloa on varmasti tämäkin: Rimmisen kissan osuus kirjan kirjoitusprosessin näppistassuttelijana herätti kiinnostukseni. (Vaikka uskon Rimmisen romaanin kissa-asiaan sisältyvän vähintään ironiaa esimerkiksi liittyen somen kissa-aineistosuosioon, kiinnoistuin ottamaan itse selvää, miten on.) Jopas karkaa käsistä – on siis vielä palattava Mazzarellan kirjaan ja sallittava sen sanoin korkea- ja matalalennon heilunta:

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.

– – –

Merete Mazzarella
Elämän tarkoitus
Om livets mening
käsikirjoituksesta suomentanut Raija Rintamäki
Tammi 2017
253 sivua.
Lainasin kirjan kaverilta.
Lisää kirjasta mm. Riitan ja Ullan blogeissa.

Baba Lybeck: Kirja vieköön! 15.2.2017
Baba Lybeck, Venla Hiidensalo, Mikko Rimminen, Koko Hubara, Merete Mazzarella, Laura Eklund Nhaga, Taisto Oksanen, Kati Outinen.

Kirjallisuusillasta lisää jo postauksessani mainitun Ompun blogin lisäksi Kirsin Book Clubissa.

Kevään viimeinen Kirja vieköön! -tapahtuma on 15.3.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Avainsanat: ,

18 helmikuun, 2017 · 8:00 am

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Hurtti tämä Poromafia (Johonny Kniga 2016)! Mikko-Pekka Heikkinen heittää saamelaisläppää rennosti ja terävästi. Haluttaisi tietää, miten moni Lapsissa on vetänyt kuksajuomansa väärään kurkkuun, sillä poliittisesti korrektia juonijuoksutus ei tunnista.

Alku tempaa heti mukaansa. Mahtimies Rouku juhlii esikoisen ristiäisiä 1970-luvulla. Tunneviritys herkistää, silti taustalla tykyttää hienoinen vaaran tuntu. Aika pian älyää, että Rouku hallitsee paliskuntia mafiamiehen ottein. Toimintaa siirrytään sihtaamaan nykyaikaan porodynastian pomon Roukun ja siitä erkautuneen pojan Jyppyrä Nelihangan, yksinhuoltaja Saara Poikkipuolen sekä poliisimies Mularin näkökulmista.

poromafia

Doncorleone-tyyppinen poromafioosi nujakoi, korruptoi ja keräyttää suojelurahaa. Laatuviinejä maistellaan ja merkkituoteita tilaillaan. Suvun kunniaa vaalitaan, ja kun perintöprinssi Jyppyrä hyppää moottorikelkkajengin pomoksi, täysi sota kytee Saamenmaassa. Juoni revittelee omaperäisesti, rehvakka on myös Jyppyrän ratkaisu, jolla hän pyrkii kukistamaan isänsä valtarakenteet ja palauttamaan aidon saamelaisen paimentolaiskulttuurin. Miten? En kerro, en!

Komiikkaa ei vaiheista puutu, mutta on tässä muutakin. Poromafia ei ole vain valtataistelukuvaus, vaan se näyttää henkilöistään eri puolia. Esimerkiksi Rouku on rakastava aviomies, koiranomistaja, isä ja isänsä poika häikäilemättömän pisnesäijäilyn ohella. Saara kiinnostaa sinnittelevänä poroyrittäjänä, ja Mulariin tykästyn: leppostelijapoliisi, jolla on suhteellisuus- ja paikallisuustajua. Jyppyrässäkin on vetoavat puolensa.

Alun innostuneisuuden jälkeen hieman hyydyn ja kaipaan jutun jouduttamista. Syynä voi olla se, että kuuntelin äänikirjaa sykäyksittäin. Vaikka tiivistäisin tarinointia, nautin pohjoisesta sanailusta. Kieli jolkottaa rytmikkäästi, ja rajatonta ilmaisuvarantoa riittää kuin tunturin asumattomia kairoja. Karskia veijari- ja äijätyyliä viljellään tähän tyyliin: ”Tykki puhui omaa murrettaan.” Pohjoisen nainen ilmaisee mielipahansa ja turhautumisensa vaikka näin: ”Vituttaa niin kuin siittiöitä persreiässä.” Älkää peljästykö, kyllä sanoja riittää myös maisemien kauneudelle ja lempeiden tunteiden tulvahduksille.

Poromafia viihdyttää. Heikkisen mielikuvitusleikki on lennokkuudessaan uskottavuuden rajoilla, tuloksena mehukas tarina, jossa on kulttuuritietoisesti jännitystä ja jäynää.

– – –

Mikko-Pekka Heikkinen
Poromafia
Johnny Kniga 2016
romaani
Elisa Kirjan äänikirja 12 t 16 min
Lukija Toni Kamila.
Ostin äänikirjan.

Poromafian huumori vetosi Kirjahillaan, ja Kirjareppu mieltää kirjan huumoriremellykseksi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

14 helmikuun, 2017 · 5:35 pm

Sanna Karlström: Päivänvalossa

Runo on vapaa kielellinen lehahdus, ja kun se tavoittaa minut, ei tunteelle välttämättä ole sanoja, vaikka se syntyy sanoista. Voin myös antaa runon laskeutua lintuna olkapäälleni livertelemään. Ei se välttämättä laula samalla kielellä kuin minä, silti minä kuulen sen, ehkä jopa jotain uutta itsestäni ja elämästä.

Runoja saa tulkita jokainen omalla tavallaan, etsiä merkitykset itsestään. Voi olla, että saa irti jotain, mitä kirjoittaja on tarkoittanut, muttei voi olla varma. Runo on siis kartta, joka annetaan suunnistajalle, mutta suunnistaja etsii itse rastit  – ja näkee maaston ja maiseman.

Moisiin mietteisiin minut johtaa Sanna Karlströmin runokokoelma Päivänvalossa (Otava 2007). Olen sen joskus ostanut ja lukenut. Kun palaan siihen vuosia myöhemmin, tarjoaa se jotain ensimmäisestä lukukokemuksesta mutta myös uutta. Nämä runot eivät tyhjene tai vanhene.

paivanvalossa

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen kertoo mielestäni kasvusta, toinen toipumisen tiestä, kolmas jakamisen kokemuksista. Viimeisessä osassa on vain yksi runo ”Kun laskee kädestään kynän ja paperin”. Siitä luen syklisen jatkuvuuden: jonkun lopettaminen tietää jonkun toisen aloittamista. Lohdullista.

Olen ensimmäisellä lukukerralla taitellut kirjasta muutamia sivuja hiirenkorville. On mielenkiintoista etsiä, mikä silloin on merkityissä runoissa vaikuttanut. Huomaan samojen runojen koskettavan taas. Esimerkiksi ”Olen huijannut vain hieman”. Yhä runon puhuja puhuttelee minua, on kuin minä. Koettaa pärjätä.

Sitten on runoja, joihin lukukertojen välillä vierineet vuodet ovat lisänneet merkityksiä. Tähän esimerkiksi:

Miksi me olemme täällä.

Vanhus kaivaa silmälasit esiin
nähdäkseen pienen kirjoituksen:
Jos et sinä ole, en minä ole.

Kokoelmassa toistuvat valkoiset takit, laboratorio, linnut, paperit. Siinä on luopumisen läheisyyttä, mutta löydän paljon myös mahdollisuuksia – ainakin voi valita, mitä näkee, kun katsoo.

Sanna Karlström on yksi lempirunoilijoistani. Hänen runoissaan läkähtelevät sanavalintojen ennustamattomuudet ja vahva visuaalisuus.

Kaiken keskellä havainnekuvan
silmiään räpyttelevä tyttö

narulla kuivuu taivaansininen,
pilvistä riisuttu,
varjoton päivä.

– –
Sanna Karlström
Päivänvalossa. Runoja
Otava 2007
48 sivua.
Olen ostanut kirjan.

runohaaste

Karlströmin runot sopivat Ompun runohaasteeseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Avainsanat:

12 helmikuun, 2017 · 8:29 pm

Kansallisteatterin ja Maijalan Canth

hella-herkka-hehkuvainenSyksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.

Useimmat Canthin teoksista voidaan tällä tavoin lukea eräänlaisina sairaskertomuksina, joissa esitetään, kuinka henkilöhahmon intohimot syntyvät ja kehittyvät ja kuinka ne tuhoavat ihmisen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja muut ympäristötekijät sekä henkilöhahmon luonne muodostavat materiaalin, jota naturalistinen kirjailija teoksessaan tutkii ja tarkastelee.

canthMiten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.

Draama juoksuttaa vikkelästi Minnan vaiheet ennen draamatöitä, myös muu monipuolinen tuotanto ohittuu. Mielenkiintoisesti Minnan kauppiaspuoli näytetään vain äidin kautta. Canthin äitiys ja ystävyys ilmenee näytelmässä lähinnä menetyksinä. Kohututtavuus Juhani Ahon kanssa ohitetaan huitaisten. Pääosin näytelmä on Canthin teatteriteosesittely, näytelmäkatkelmia näytelmässä. Jos ei Canthin draamoja tai elämänkertaa tunne, en tiedä, miten esityksessä pysyy kärryillä.

Intohimo Minnan (Cécile Orblin) hahmossa läikkyy, luovan työn kuume välittyy, myös se, miten Minna oli ajan hermolla. Uskon, että siitä syystä myös esimerkiksi puvustusta ei kahlita aikaan, vaan ikään kuin Canthin moderniutta korostetaan siten, että välillä Minna keikkuu voimistelurenkaissa alusvaatteisillaan, välillä hehkuu hihattomassa glamouriltapuvussa. Myös Papin perhe -pätkä on modernisoitu alleviivaten Canthin draaman käypyyttä tänään.

Monet lavasteratkaisut toimivat, ja ne ilmentävät teatteria teatterissa. Jotain huikeita valaistuksella korostettuja kohtia on myös. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahtele kohdilleen, eli kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Tsehovin Lokki-näytelmän kohtaus vaikuttaa perustelemattomalta.

Maijalan Canth-elämäkerrasta saa käsityksen Canthin ja suomalaisen teatterin puuhamiehen Kaarlo Bergbomin jännitteisistä suhteista. Kansallistetatterin näytelmässä annetaan paljon tilaa Canthin ja Bergbomin sisarusten kohtaamisille, eikä lähestyminen ole niin pistävä kuin voisi odottaa. Canth-näytelmä onkin enemmän näytelmä suomalaisen teatterin kehityksestä kuin Minna-näytelmä. Myös Ida Aalbergin voimahahmo on näytelmässä tärkeä, vaikka Maijalan kirjan perusteella rouvilla ei oikein synkannut.

Näyttelijäporukka tuntuu puhaltavan samaan hiileen, ja moni vetää usean roolin. Pikantti erikoisuus esityksessä 10.2.2017 oli se, että Aalbergin näyttelijä oli sairastunut ja roolin paikkasi pikahälytyksellä Maria Kuusiluoma. Hän luki osin roolinsa plarista, ja hyvin lukikin. Itse asiassa olisi alunperin ollut nerokas ohjausratkaisu, että toteutuksessa superdiiva olisi vetänyt roolinsa paperista!

Kosolti esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minut kylmäksi. Jälkikirjoituksena en malta olla mainitsematta, että Canth ansaitsisi kunnon epookkielokuvan, sillä niin merkittävä, värikäs ja häkellyttävän monipuolinen kulttuuripersoona hän on ollut.

– –

CANTH. Kertomus uuden ajan ihmisestä
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Seppo Parkkinen
Ohjaus Kaisa Korohonen
Pääosassa Cécile Orblin
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/
Tietopaketti esityksestä tässä.

Minna Maijala
Hellä, herkkä ja hehkuvainen. Minna Canth
Otava 2014
289 sivua.
Ostin e-kirjana, Elisa Kirja.
Muuta: Kokemuksiani Canthin novelleista tässä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja

Avainsanat: , ,

9 helmikuun, 2017 · 5:40 pm

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Tänä vuonna kaikki yhdeksäsluokkalaiset saavat Chimamanda Ngozi Adichien esseen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava 2017). Johan jo ajatuksesta poru nousi: joku opettaja ilmoitti julkisesti kieltäytyvänsä jakamasta kirjaa. Muutenkin keskustelua on virinnyt. Niin pitääkin, aihe ei ole kulunut eikä vanhentunut. Tässä kirjan puoltoteesini.

  1. Otsikko

Otsikkoon ei voi muuta sanoa, kuin että sen ehdottomaan väitteeseen vastaan: niin pitäisikin, pitää. Käsitteen määrittelyyn Adichie viittaa tekstin alussa mutta jatkaa monin esimerkein feminismin tarpeellisuudesta. Vasta ihan lopussa on sanakirjamääritys:

Feministi: henkilö, joka uskoo sukupuolten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon.

  1. Puhuttelevuus

Jo otsikko provosoi pohtimaan suhdetta feminismiin. Monella ”feministi, feminismi” -käsitteet ovat värittyneet ja erkaantuneet niiden perimmäisestä tarkotuksesta, ehdottomasta tasa-arvoisuudesta – ei sukupuolialemmuudesta tai -ylemmyydestä muihin nähden.

Siitä sietää provosoitua, väitellä ja keskustella. Näin Adichen kirja toivottavasti puhdistaa ilmaa ja palauttaa liehuttamaan lippua kaikkea sortoa vastaan. Ehkä myös selvenee, etteivät naisellisuus, epänaisellisuus, naiseus, miehisyys tai miehekkyys liity tähän. Voi olla miehekäs ja feministi, voi olla naisellinen ja feministi, ja voi olla ilman mitään määrittelyjä feministi.

meidan-kaikkien-pitaisi

  1. Peili

Moni on marissut sitä, että Adichen afrikkalaispainotukset ovat kaukana pohjoismaisesta elämänmenosta. Näin varmasti on. Olen silti sitä mieltä, että Adichen esimerkit sukupuolittuneesta käytöksestä ja suhtautumistavoista auttavat katsomaan peiliin. Ne näyttävät asiat, jotka ovat tasa-arvoasioissa täällä meillä hyvin. Mutta pysyvätkö hyvät asiat hyvinä, kun yhteiskunnassamme on ”sopeuttamistoimia” ja ”reformeja”, jotka heiluttavat tasa-arvo-asetelmia?

Vielä merkityksellisempää on nähdä rakenteet, jotka meillä eivät ole tasa-arvoisia. Huomasin esseetä lukiessa, että saatamme pitää monia asioita itsestäänselvyyksinä. On vaarallista ajatella, että täällä  tasa-arvo on vakiintunut tola. Kun vähän pöyhii, huomaakin, että ei se ole itsestään selvää.

4. Teot

Tämä kirja aktivoi ajattelua, pakottaa olemaan jotain mieltä. Parhaimmillaan se johtaa tekoihin, jotka ovat vastaus kysymykseen, miten minä voin edistää sitä, ettei sukupuoli määritä asemaamme eikä mahdollisuuksiamme.

Kulttuurimme ei määrää, millaisia olemme. Me määräämme, millainen kulttuurimme on. Ellei kulttuuri anna naisille täysiä ihmisoikeuksia, me voimme ja meidän täytyy muuttaa sitä niin, että se antaa.

5. Lue, älä luule

Adichen kirjan ilmaisjakelu tuo lähelle yhdelle sukupolvelle harvinaisen kirjallisuudenlajin, esseen. Se toivottavasti laventaa nuorten kirjallisuuskäsityksiä. Kaunokirjallisuudessa on moni muotoja, niin myös tietokirjallisuudessa. Jokaiselle on siis jotakin. Ehkä se innostaa joitain innottomia lukemaan. Adichen teksti on sukkelaa ja sivumäärä suppea.

Eritoten kyllä kiinnostaa, miten kouluissa Adichen esseetä käsitellään. Jääkö se äidinkielenopettajan kirjallisuudenopetuksen kontolle vaan syntyyko monipuolisia, koko kouluyhteisöä yhdistäviä ilmiöpohjaisia oppimiskokonaisuuksia? Seuraako kirjasta nuorten omia esseitä, väittelyharjoituksia, draamatyöpajoja ja -esityksiä, blogeja, vlogeja, Pinterest-kuvatauluja, Instgram-postauksia tai tubetuksia? (Tiedän, tiedän: alaikäiset, koulukäytännöt ja some-rajoitukset, mutta kumminkin on erilaisia ilmaisu- ja julkaisukanavia.)

P. S. Adichen essee perustuu hänen puheeseensa (2012). Esityksen voi katsoa videona. Adichen romaaneita myös suosittelen: esimerkiksi Puolikas keltaista aurinkoa ihastuttaa kerronnallaan ja henkilökuvillaan, Kotiinpalaajat puolestaan kouraisee syvältä paikkaansa hakevan naisen kuvauksena.

– – –

Chimamanda Ngozi Adichie
Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
We Should All Be Feminists
suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2017
45 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat:

7 helmikuun, 2017 · 7:30 pm

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä

Aikamoisen kummallinen ryöpsähdysteos aikojen takaa! Ylös helvetistä on ilmestynyt sata vuotta sitten, ja sen kirjoittanut Konrad Lehtimäki oli työläiskirjailija ja maailmankansalainen. Tämä outo opus edustaa vuotta 1917 Ylen 101 kirjaa -valikoimassa. Ylen hanke on mainio: se herättää uteliaisuuden valittuihin kirjoihin. Ilman sitä en tähän kirjaan olisi tarttunut.

ylos-helvetista

100-vuotias romaani sekä muuttuva ja pitkään säilynyt maisema.

En tiennyt, mitä odottaa. Ja kun luin, en pystynyt paljonkaan arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. En ole varma, onko tiennyt kirjailijakaan, senpäiväisesti tekstissä tempoillaan ja vellotaan. Pidän pitkälti teosta tekijän ideologisena houreena, jossa hän siirtyy kuningasideasta toiseen, vaikka maali on hänelle selvä. No, romanssiosuus noudattaa kankeimpia kaavoja. Muuten lähinnä melskataan sotavoimissa ja niitä vastaan.

Lentäjäkapteeni Marcus keksii mullistavan lentokonetyypin sotatarkoituksiin ja ystävä-kollega aseen, joka tuhoaa kaiken tai lopettaa sodat. Hämmentävästi juoni sahaa sodankäynnin voimantunnoista pasifismiin, merkillistä on utilitaristishenkinen veivaus, millä keinoin korruptoituneet hallitukset, kansalaisten manipulointi ja sotaisuus kukistetaan.

Innostun romaanin alun prologin huikeista lentotunnelmista, mutta matkan varrella olen tippua korkealta. Henkilöihin en saa otetta, juonenjuolahdukset eksyttävät, ja kerronnan vanhanaikaisuus rasittaa, etenkin ne kolme pistettä… Romaanin hämärä ajallisuus ja paikallisuus tosin on mielenkiintoinen juttu: jossain eurooppalaisessa miljoonakaupungissa toimitaan, ja henkilöillä on kosmopoliitit nimet.

Aatepaatos herättää silti kiinnostukseni. Sosialistiseen tasa-arvoihmisyyteen uskoen romaanissa lausutaan keinoja sotien välttämiseksi. Paljon sivuja kuluu erilaisten kantojen esittelylle. On siinä jopa hurmoshenkinen EU-ennustus, Euroopan Yhdysvaltojen perustaminen rauhaa turvaamaan. Ja on myös uskoa ihmiseen, joka pistää nyt miettimään brexitin ja USA:n tuoreen presidenttinimityksen jälkeen.

– Tämä ei ole haaveilua, se perustuu kokonaan taloudellisiin olosuhteisiin! – jatkoi puhuja. – Ja se tulee kerran ehdottomasti tapahtumaan. – – Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailma Yhdysvaltoja – kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: I h m i s k u n t a.

Kaiken kunnian annan romaanin monille kansalaiskapinoinnin ja sodan seurausten kuvauksille. Ne vimmaisesti erottelevat tuhon yksityiskohtia, uhrien kauhunhetkiä ja ammusten räjähtelyjen seurauksia ympäristöön ja uhreihin. Melkein jäävät toiseksi Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa -romaanin kuvaukset ensimmäisen maailmansodan silpomista kasvoista ja kehoista verrattuna Lehtimäen tekstiin. Ansiokas Anneli Kannon Lahtaritkin on jäädä sodan uhrien kuvailun jalkoihin.

En kadu, että luin 101 kirjaa -sarjan päätösteoksen, vaikka koville se välillä otti. Historiasta kiinnostuneena se herätti minussa monenmoisia mietteitä, mutta etenkin mietin idealismia. Lehtimäen romaanin tulevaisuudenuskojulistusten jälkeen monet sodat ja diktatuurit ovat tuhonneet kansalaisiaan ja yhä niin tapahtuu. Vaan ei hetetä hanskoja tiskiin. Ehkä vielä ihmisyys voittaa, ja jospa jokainen osaltaan edes sitä edistäisi. Toivotaan 1917 -2017 kokemusten jälkeenkin:

Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa järjestä, emme tiedä, mutta niin kuin militarismin kukistuminen lisää hyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset elävät yhä täysipainoisempaa elämää.

–

Konrad Lehtimäki
Ylös helvetistä. Romaani
WSOY 1917 (e-kirjan on toteuttanut Kansalliskirjasto 2016)
455 sivua.
Lainasin verkkokirjana.

101_kirjablogit_vaaka

Kirjablogit ja 101 kirjaa -sarjassa Ylös Helvetistä -kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa 5.12.2017

Ylen 101 kirjaa -sarjan esittelyssä on myös linkki kirjan lainaamiseksi (LUE KIRJA).

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 helmikuun, 2017 · 10:49 am

Jouni Inkala: Nähty. Elämä

Runokokoelman nimen voi tulkita niinkin, että onhan tämä jo nähty, elämä. Mitäpä tästä enää muuta, voihan tästä luopua. Vaan ei, runokokoelma alkaa muistuttaen yhdestä elämästä per henki, arvokkaasta sellaisenaan, aina näkemisen arvoisena. Näin, lainaan aloitusrunoa:

Tehdään elämästä numeroa!
Pallon joka kolkassa joku aina huudahtaa:

”Nähty, elämä!”

Jouni Inkala tosiaan näkee elämää monimuotoisena: rytmikkäänä, soinnullisena, laulavana, tarinallisena, poukkoilevana, todistelevana, ohikiitävänä ja puhuttelevana. Kokoelma Nähty. Elämä (Siltala 2017) on mielestäni hajanainen, ihan oikein –  elämä yleensä on.

Kokoelma jakautuu kahteen osaan. Ensimmäistä osaa voisi kuvailla sekamelskana, elämästä sakeana. On omaishoitajaa, matematiikan (elämän) tukiopetusta, junan alle jääviä, riskisynnyttäjä. Inkala tekee myös satumaisia runoja, kertomuksia, luetteloita ja muotoa kokeilevia. Eipä lukija tiedä, mitä seuraavaksi tulee. Ei elämässäkään.

Pidän monen runon leikillisyydestä. Lisäksi näyttää siltä, että nykyrunossa loppusoinnuttelu tuntuu huumoristiselta. Sellaisia vetoja on muutamia. Sitten on runoja, joissa turisti huumautuu. Runossa ”Firenze” ”Kaupunki polvistuu miehen eteen”. Aivan mahtavaa! Ei kultivoituneesti olla massasta erottuvia suuria taiteilijoita vaan kaltaisten tapaan onnellisia siitä, että voi nähdä kaiken kauneuden – turistina toisten joukossa. Joopa, elämän turistejahan tässä ollaan.

nahty-elama

Runo eläintarhan lasialtaasta kytkee sanat kirjan kauniiseen kansikuvaan, mereen avaruudellisen yötaivaan tuntuisena.

Eurooppalaisen eläintarhan lasialtaassa
meduusavauvat vilistävät siinä määrin sukkelaan,
että vieressäni hikoilevan kontrollifriikin laskutoimitus
näyttää menevän uusiksi aika monta kertaa.

Juuri sitä runot ovat: ne pistävät kontrollifiikit (ja nekin, joka sellaisiksi eivät tunnustaudu) järjestämään ajatuksiaan uuteen asentoon, uudestaan ja uudestaan. Se tekee hyvää kaikille. Runoissa on suoraa runopuhetta, lisäksi niissä on ajattelua kihisyttävää kertovaa ainesta ja kummallisuutta. Suosittelen tätä Inkalan kahdettatoista kokoelmaa, vaikka sen kirjavuus vilisee silmissä. Siksi on paikallaan palata runoihin useaan otteeseen.

Ihastun eritoten kokoelman lyhyeen kakkososaan. Siellä on mainio ajatuskulku: ”Kohtalo yrittää toisinaan tunkea ylleen pikkutakkia, joka kuuluu sattumalle.” Siellä leikitellään Satakunnalla sekä kuullaan kasvojen puhetta ja uskoa ihmiseen. Viimeinen runo ”Koitto” lämmittää toiveikkaana. Runon ”Olento” lukisin uudestaan ja uudestaan. Siinä on elämän kiertoa yksityisesti ja yleisesti. Tätä Elämää. Nähty on – ja aina uutena se näkyy.

J. L. Runebergin päivänä 5.2.2017

– –
Jouni Inkala
Nähty. Elämä
Siltala 2017
runoja
ulkoasu Elina Warsta
83 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Mummo matkalla on lukenut tämän Inkalan.

runohaaste

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

4 helmikuun, 2017 · 11:00 am

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus

Aika hauska idea tuo JP Koskisen Murhan vuosi -sarja. Kallentoft kerää vuodenaikoja, Sue Crafton aakkosia, Koskinen kuukausia. Tammikuu on jo ilmestynyt, minä sain käsiini osan Helmikuun kylmä kosketus (Crime Time 2016).

Helmikuun kylmä kosketus.jpg

Pakkanen paukkuu ja huopatossujen pohjat narskuvat Hämeenlinnan lumisilla kaduilla, hautausmailla ja Aulangon maastoissa. Kaupunginjohtajan lukiolaispoika on kidnapattu, mutta jotain muuta kaiken takana vaanii.  Tapausta ei haluta viedä poliisille vaan yksityisetsivä Arosuolle.

Olen kirjan alkupuolen aika innoissani. Kieli on hallitun nasevaa, kerronta etenee vaivattomasti ja juoni hölköttelee pikkuhiljaa yritysten, erehdysten ja viivyttelyiden polkuja. Hivuttaen jokunen ilmeinen juonisäie tai -harhautus vähän verottaa intoa, mutta kaikkiaan viihdyn todella mainiosti, ja epilogin loppu on maukas.

Pidän kovasti kolmikymppisen kertojan tyylistä. Juho Tulikoski selostaa, millaista on puuhailla enonsa etsivätoimistossa. Hän puhuttelee oudosti sukulaismiestään sukunimellä Arosuo ja hakee paikkaansa etsintähommissa. Eno hoitelee persoonallisesti bisneksiään ja luonne vaikuttaa särmikkäältä. Juho itse nuorena miehenä on turhan pikaisten johtopäätösten ja femme fatalien vietävissä. Tunneskaalaan mahtuu ironiaa, aitoa järkkymistä ja tilannekomiikkaa.

Rakennetta punotaan siten, että välillä hullunylpeä kriminaali pääsee ääneen ja viekoittelee lukijaa arvailemaan, kuka hän mahtaa olla. Kyllä Juhonkin sanailuissa on sattuvia sanomisia, mutta pahis tiivistää ikävää ihmiskäsitystään ja havaintojaan nasevasti.

Maailmasta näkyy vain pieni osa, jäävuoren huippu. Pinnan alla on toinen maailma, suurempi ja vaarallisempi. Kirkon alla on kellari, kellarin alla katakombi. On, vaikka et nähnyt niitä. Leipurin silmästä on tippunut rähmää kanelipullaasi. Kannattako kaikkea edes tietää?

Tiedä häntä, kuinka paljon Hämeenlinnassa riittää joka kuukaudelle yksityisetsiväparille hommia, mutta aion ottaa siitä selvää. Sen verran pähee pari sisarenpoika ja eno ovat. Ajelevat bussilla ja taksilla (eivät omalla Volovolla tai muulla tavallisesti genressä käytössä olevalla merkkipelillä), kyttäävät toisiaan ja oppivat toisiltaan. Aikansa kuluksi he pähkäilevät Bodom-järven muinoisia murhia. Ehkä JP Koskinen selvityttää äijillään sen kuukausisarjansa aikana.

– – –

JP Koskinen
helmikuun kylmä kosketus
Crime Time 2016
dekkari
244 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirjan vuoksi ja Luetut.net.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 helmikuun, 2017 · 6:25 pm

Pierre Lemaitre: Rosie

Kello 20.53

Viimeiset rivit. Miten tässä näin kävi? Ymmärsinkö oikein? Pierre Lemaitre yllättää ja jättää jäytävän tunteen, eikä se ole ensimmäinen kerta. Rosie (Minerva Crime 2017) on jatkoa trilogialle Irene, Alex ja Camille, ja edeltäjiensä tapaan kirja pitää jännitteen kireänä alusta loppuun.

Rosie on muita Verhoeven-sarjan osia tiiviimpi, sopii hyvin. Nautin siitä, että keskeiset henkilöt säilyttävät arvoituksensa, vaikka heistä paljon selviääkin.

Kello 20.20

rosieVilkaisen someviestejä ja huomaan, että Suomen dekkariseura on myöntänyt juuri käännöskunniakirjan Lemaitrelle. Oikeaan osoitteeseen menee. Tämän kirjailijan dekkarityylissä on imua. Ei tarvitse vääntää kättä siitä, voiko jännäri olla kirjallisesti kiinnostava. Taitavasta juonipunostelusta todistaa se, että tämä kirja kuten muutkin sarjan osat toimivat itsenäisesti.

Rosieta lukiessa tulen tuumanneeksi sitä, miten vaivattomasti Lemaitre saa hienovireiset tunnelmat pintaan, samalla niissä on syvyyttä. Etenkin henkilöiden sävytysvivahteet viehättävät. Tämän romaanin merkillinen äiti-poika-pari oikein kihisee kummallista tunnetta. Kummankin oletettu yksinkertaisuus yhdistettynä poliiseja ja politiikkoja jallittavaan jääräpäisyyteen on mainiosti kuvattu.

Kello 19.05

Pikkuruinen etsivä Camille Verhoeven on elementissään. Tuntuu kuin kirjailija todella nauttisi siitä, että palasi luomaansa poliisipersoonaan.  Rosie-romaanissa ei ryvetä mestaripoliisin synkeässä menneisyydessä, vaan siinä notkeasti viedään Verheovenin tapaan lähestyä käynnissä olevaa rikoskeissiä.

Huoneessa ei ole mitään muuta; jos haluaa istua häntä vastapäätä, on tuotava oma tuoli. Niin Camille tekee. Tuolit ovat rautaa, painavia kuin synti. Hän raahaa tuolia perässään sen sijaan, että kannattaisi sitä, ja tuolinjalkojen kirskuna betonilattiaa vasten saa Rosie Garnierin otsan rypistymään. Camille kipuaa tuolilleen niin kuin hahmo jostain David Lynchin elokuvasta.

Kello 18.30

Aivan verraton aloitusluku! Seitsemään ja puoleen sivuun kirjataan yhden minuutin tapahtumat siten, että siinä on merkityksellisiä yksityiskohtia, hidastuksia, elämänkohtalovälähdyksiä ja vauhtia.

Oletan, että kirja on kirjoitettu (2013) ennen Pariisin terrori-iskuja. En tiedä, tohtisiko Lemaitre pommihommalla leikitellä näin niiden jälkeen. Tosin Rosien pommit eivät pauku Isis-syistä vaan psykologisista motiiveista. Se on jännityssuunta, joka tehoaa minuun.

Kello 18.25

Lemaitren rennot alkusanat virittävät hienosti lukemisen alkuun. Trilogian jatkaminen tällä kirjalla saa selityksen dumaslaisittain: Kolme muskettisoturia sisälsi neljä päähenkilöä. Eritoten minua viehättää tieto siitä, että Rosie on syntynyt Näkemiin taivaassa -romaanin lomassa. Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvaan kirjaan aikanaan ihastuin, sen kaihetelemattomaan sodan jälkien ilmaisemiseen. Samaa selkeää rytmiä ovat sykkineet kirjailija dekkarit. Kyllä näitä kelpaa lukea.

P.S. En voinut vastustaa houkutusta apinoida Rosien kellonaikarakennetta mutta käänteisesti.

– –

rosie-2

Pierre Lemaitre
Rosie
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Crime 2017
dekkari
179 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muihin blogeihin voi kurkkia vaikkapa Annikan kautta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

1 helmikuun, 2017 · 6:30 am

Anneli Kanto: Lahtarit

Kansalaissota, veljessota, punakapina, vapaussota vai sisällissota? Alkuvuosi 1918 on traumaattinen taistelujakso, ja aina minut yllättää se, että repivää sotimista kesti vain nelisen kuukautta. Sen seuraukset jäytivät pitkään, yhä nytkin ne tuntuvat, itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotena. Siksi siitä on syytä kirjoittaa: kiitokset, Anneli Kanto.

Kanto on näyttänyt sotimisen aiemmin Tampereen seudun punaisten puolelta, nyt katse kääntyy ilmajokisiin valkoisiin. Lahtarit (2017) on näkökulmakaleidoskooppi sotiviin: lyhyiden lukujen kertojat vaihtuvat tiuhaan jääkäristä eri lähtökohdista ponnistaviin valkoisiin taistelijoihin tai osallisiin. Joku kertoo vain kerran, mutta muutamien osuuksista muodostuu kokonaisuutta sitovia kehityskaaria. Lisäksi romaanissa on autenttisia dokumentteja kuten päiväkäskyjä ja kirjeitä.

Keitä pyssyjen ja äkseerauksen takaa löytyy? Mieleeni porautuvat esimerkiksi jäyhä jääkäri ja  nuori tamperelaisintoilija. Kaikkia lyhyt sota muuttaa perusteellisesti. Epämiellyttävä jääkäri kokee kaiken tarkoituksettomuuden, ja nuori konekiväärimies pääsee tappamisen makuun, eikä muu enää tunnu miltään. Kaksi henkilöä kiilaa kiinnostuskärkeeni: Hermannista ja Helenasta irtoaa tematiikan ja kerronnan vaihtuvia sävyjä.

Hermanni edustaa pohjalaisnuorukaisia, jotka voisivat taistella yhtä hyvin punaisten joukossa. Heillä ei ole taloa, torppaa tai toimeentulojatkuvuutta – ei ennen eikä jälkeen sodan. Sotimiseen Hermanni monen muun tavoin syttyy seikkailu- tai itsenäistymissyistä, sitten touhu vaihtuu kostonhimoiseksi ryssätuhotyöksi, jossa ei voinut muuta kuin edetä joukon jatkona tai joutua omien ampumaksi. Tehokas propaganda leimaa kaikki punaiset ryssiksi eli suomen itsenäistymisen vihollisiksi, millä epäinhimilliset kenttätuomiot ja myöhemmin vankilaolot perustellaan.

Hermannin rehvakkaana pohojalaaspuheena alkava kerronta kyynistyy sodan mittaan; myös ihastus kotiseudun tyttöön kutistuu, lähenee jopa kostoa. Sotareissu Vaasasta Viipuriin ei muuta Hermannin asemaa, ajattelua senkin edestä.

Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis. – -. Häijysti rusahti punikin rinta, muttei sitä vähän päästä enää ajatellu. Pikkulinnut vain sirkutti eikä piitannu mitään. Menin rapulapaskalle ja päästelin itteni tyhjäksi pellonpyörtänölle. Sitten tulikin parempi olo.

Toiset punikit niille kaivo pitkää hautaa. Ei ollut kun toista viikkoa siitä, kun samalla hautuumaalla oli maannut valkosten rumihia vieri vieres. Että voitti kuka tahansa, niin rumihia tuli sakiatte.

Mietin, mitä oikiasti tahron, kun en kerran akkaa ja taloa. Mitä enee, sen paree, sanoo Raittila rahaa. Tairan olla samaa mieltä. Olis vain pitänyt Viipurissa tarkemmin kattella ryssien taskut eikä olla niin hengensiivo.

Helenan osuus nousee lukukokemukseni kärkikahinoihin. Aluksi korkealentoinen kansanopistolainen korulausuilee rasittavasti, mutta raaka homma keittäjänä, väärin perustein huoraksi leimattuna, valkoisten vainajien arkuttajana ja vankien oloja todistavana sensuurivirkailijana muuttaa tyylin. Liirumlaarum laantuu, ote kovenee, vaikka nainen on kärsimyksen näkemisestä sisuksista pehmentynyt.

Sanoin, että sota on ohi ja elämää pitää katsella eteenpäin, kun olen nuori ja vuosia edessä pitkälti kuin hakomettää – -. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotasankari.

Helenan sanat ravistavat, sillä ajan rajalliset käsitykset naiseudesta tai naisista sodassa tarkentuvat aivan toisin sanakääntein romaanin äijien ja kotirintaman naisten puheenvuoroissa. Romaanissa ääneen pääsee kyllä yksi valkoinen naissotilas, poikkeus säännöissa, jos niin voi sanoa. Sen sijaan punaisista naiskaartilaisista Kanto on aiemmin kirjoittanut romaanin Veriruusut (2008). Lahtareissa on joitain sisarteoksesta tuttuja tyyppejä ja tilanteita, nyt toiselta puolelta nähtynä, nimettöminä, tuhoontuomittuina, persoonat riisuttuina.

Tänä Suomen juhlavuotena Veriruusut on ehdotonta luettavaa (kirjasta on ilmestynyt myös pokkaripainos). Mielestäni Tuntemattoman sotilaan sijaan se olisi pitänyt filmata. Tämän hyppäykseni jälkeen tähdennän, että Verisuusut ja Lahtarit on yhdessä voimakas kirjapari. Ne näyttävät alun: itsenäisyys varmistui, mutta ihmiset raunioituvat ja paljolti myös ihmisyys, toiveet ja odotukset, lisäksi raja railona aukesi luokkien väliin, katkeruuden rintamalinjat syvenivät. Ja siitä elettiin eteenpäin tähän hyvinvointivaltioon, joka taas yhä enemmän jakautuu hyvä- ja huono-osaisiin.

lahtarit

Kirjan voitoksi koituu moniäänisyys, joka aluksi tuntuu hajottavalta. Minulta menee noin 70 sivua ennen kuin hyväksyn sirpalerakenteen, sitten ryhdyn kokoamaan rikkonaisia ihmisten ja tekojen paloja – ja huomaan: juuri näin vältetään yksioikoisuus. Kokonaisuus hengittää, välillä jopa huohottaa kokemuksista, joissa on julmuutta, kauhua, alistumista, välittämistä ja välinpitämättömyyttä. Tekstistä osoittelematta nousevat tunteet vaikuttavat. Yllätän itseni itkemästä kohdassa, jonka kertoo suomenhevonen. Kaiken keskellä siinä kiteytyy se, mikä on elämässä hyvää, pahaa ja haurasta.

Lahtarit on lisäksi oivaltava otsikkovalinta. Vanhan haukkumanimen takana seisoo kirjava joukko, ei vain kliseeporvari työläisiä kyykyttämässä. On öykkäreitä, aatteissaan yksituumaisia, mutta on olosuhteiden pakosta ampumaan ajautuvia, särkyviä ja heikkoja. Loppuhuipennuksen valkoinen voitonparaati näyttää monen yksilön henkilökohtaiselta tappiotaaperrukselta. Kanto tekee kunnioitettavan koontityön historiamme hirmuajasta, joten tuloksena on hieno romaani, jossa dokumentit sitovat fiktiota, ja fiktio saa dokumentit eloon.

– –

Anneli Kanto
Lahtarit
Gummerus 2017
romaani
389 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Näkökulmasilpusta koostuu myös Sirpa Kähkösen romaani Tankkien kesä (Otava 2016), joka kertoo elokuusta 1968. Se ja Lahtarit taitavat sirpalerakenteen. Ja Kannon Pyöveli pitää lukea: hienoa, monipuolista kerrontaa kolmen henkilön näkökulmasta 1600-lukuun sijoitettuna.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: