Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2017

Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)

klassikkohaaste-4

Häpeäkseni tunnustan, että olen tätä ennen lukenut vain satunnaisia otantoja Anna Ahmatovan (1889 – 1966) runoista. Klassikkohaasteen hienous on, että se pistää paikkaamaan aukkoja. Tällä kierroksella tartuin Ahmatova-kokonaisuuteen Valitut runot, jonka on toimittanut ja runot suomentanut Marja-Leena Mikkola (Tammi 2008). Tiedän kyllä, että viime vuonna ilmestyi Olen äänenne. Kootut runot 1904 – 1966 (Kirjokansi). Sen yli 800-sivuiseen aarteistoon aion paneutua myöhemmin ajan kanssa.


1. Ahmatovaa

Luin runot ja kirjoitin niistä ennen taustatietojen tarkistamista. Aluksi tapailin runoja varovasti, mutta ei mennyt kauaakaan, kun palleassa alkoi kiertää pyörre, joka sanoitta ilmaisi, että olen ollut jonkun ainutlaatuisen äärellä.

Runoissa on häkellyttävää suoruutta, silti niissä on mittaamattomia kerroksia yksityistä, paikallisuutta ja viittauksia. Ajallisuus ja ajattomuus kietoutuvat yhdeksi: Niin kuin tuleva kypsyy menneessä / niin lahoaa mennyt tulevassa -.

Valittujen runojen säkeissä toistuvat Pietarin näkymät: poppelit, puistot, muistomerkit ja Nevan höyryt helteellä ja pakkasella. Keskeistä kuvastoa on graniitti. Se pysyy, vaikka Pietarista tulee Leningrad ja kaikki muuttuu; mutta mihinkään emme suostu / vaihtamaan tätä graniittista kaupunkia korskeaa.

Kokoelman runojen perässä on usein paikka, jossa runo on syntynyt. Pietari ei ole ainoa Ahmatovan runojen asuinsija, mutta minulle se elää väkevimmin. ”Pohjoiset elegiat” -sarja on huikea kooste paikkoja, aikoja ja tunnetta. Siinä on muisti, ihmisikä ja ikuisuus.

– –
Minulle ovat tuttuja alut ja loput
ja elämä lopun jälkeen, ja vielä jokin,
jota ei nyt ole tarvis muistella.
– –

Tuntuu väkivallalta poimia osia runoista, kuten runneltu otos viidennen elegian kokonaisuudesta. Ahmatovan runot ovat minulle jokia, josta kahmaistu ämpärillinen virvoittaa, mutta todellinen tarkoitus on virrata veden vuolaudessa, ajautua haaroittuviin uomiin.

anna-ahmatova-kootut-runot

Monessa runossa väreilee onnen katoavuus ja jonkinlainen uhka. Usein silloin paistaa kuu. Ja sitten on silkkaa vaaraa ja tuhoa. ”Requiem 1935 – 1940” vaikuttaa siten, ettei sille ole sanoja. Sikermässä äiti odottaa poikansa kuolemantuomiota vankilan portilla. Sen kaiken voi puhua vain Ahmatova, tuhansien, miljoonien suuna.

Runoista erottaa rakkauksia ihmisiin, paikkoihin, taiteeseen. Siksi lohkaisen upeasta runosta vuodelta 1939 lopun, jossa puhutellaan rakasta – olkoon se kuka tai mikä, vaikkapa minulle juuri luetut Runoilijan tekstit.

– –
Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde synnyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

2. Ahmatovasta

Vasta runojen lukemisen ja niistä kirjoittamisen (sekä oman runon) jälkeen luin Valittujen runojen alusta Marja-Leena Mikkolan laajat taustoitustekstit. Ahmatovan runoajattelu pohjaa akmeismiin, konkreettiseen ja esineelliseen. Mikkola luonnehtii runoja novellistisiksi tai (kansan)laulullisiksi. Niissä on viittauksia mytologiaan tai Raamattuun, toisaalta Ahmatovasta kehittyy eeppinen ja ekspressionistinen taituri. Koska runoilija julkaisi 65 vuotta, mahtuu tuotantoon monenlaista, myös se, että sota-ajan runoissa ”tekijä esiintyy valtavana sosiaalisen ja historiallisen yhteisön äänenä ja kuvastaa sen taistelutahtoa ja uskoa voittoon”.

Kun luin Mikkolan kirjoittamia runoanalyyseja ja elämäkertatietoja, pakotti se palaamaan runoihin. Ahmatovan runokeinona on ollut ”vieraannuttaa lyyrinen minä ja kätkeä se naamion taakse”, mutta tekijäminästä tietäminen muokkaa runoja. Etenkin ”Runoelma ilman sankaria” -sarja näyttää toiselta faktojen jälkeen. Mieltäni myllertävät nyt kysymykset, miten runo toimii sellaisenaan; miksi taustatiedot vaikuttavat väkevästi siihen, mitä lyyrisestä tekstistä lukee.

ahmatova

Anna Ahmatovan kuva Ateneumin Modigliani-näyttelystä

Kääntäjä kertoo, että Ahmatova käytti paljon loppusointuja. Käännöksissä on pyrkimystä rytmittelyyn ja riimittelyyn. Eivät runot mitään varsinaista loppusoinnuttelua ole. Venäjää taitamattomana luotan sokeasti, että Mikkola välittää Ahmatovan ahmatovalaisesti.

1900-luvun alun runoilijana Ahmatova teki pesäeroa symbolismiin, mutta eivät runot ole vailla symboliikkaa, vaikka ne kuvaavat asioita niiden oikeilla nimillä. Kyllä talot, peilit, graniitti ja moni muu ovat muutakin kuin sitä itseään. Aika ja muisti ovat merkityksellisiä vertauskuvia ja teemoja. Taisin intuitiivisesti runoista oivaltaa jotain siitä, minkä Mikkola luonnehtii näin:

”Mennyt ja nykyinen ovat olemassa samanaikaisesti, koska ihmisen muisti on rakentunut niin, että eriaikaiset tapahtumat ja vaikutelmat elävät hänessä synkronisesti. Ahmatova käyttää hyväkseen tätä muistin ominaisuutta ja luo oman aika-avaruutensa, jossa eriaikaiset kerrokset elävät rinnakkain.”

3. Ahmatovalle

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu juttuni röyhkeästä lopusta. Selittelen hieman. Ahmatova kirjoitti muistorunoja kuolleille kollegoille. Valituissa runoissa on esimerkiksi runot Bulgakoville ja Majakovskille. Ahmatova puolestaan on vaikuttanut merkittävästi aikalaisiinsa ja jälkipolviin sekä saanut osakseen kunnioitusrunoja ja muutakin kirjallista huomiota. Esimerkiksi huomaan, että tulisi lukea Sirpa Kähkösen Graniittimies uudelleen, Ahmatova-silmin. Romaanissa petrogradilainen graniitti saa merkittävän roolin, ja itse Runoilija vilahtaa pari kertaa.

Kaikkien häpeän kynnysten yli ryömin ja julkaisen oman henkäyksen Ahmatovan vaikutuksesta. Motiivi ajautui sopimaan runoblogiini Alman runot.

ahmatova

Ahmatovalle

Kissan ääntely
herättää tekstin muistin,
pitää ajassa
ja menneistä sanoista
rakentaa  sillan kotiin.

 

 

 
[Säesyyt Ahmatovalle omistettuun tankarunoon sain näistä:
– – Kun palaan, pörröinen mairea kissa / kehrää ja nuolaisee kättäni. (1912)
– – Ja kissa naukaisi. Kotiin siis! (18.1.1940)
– – Emännän kissa katsoo vuosisataisin silmin. (28.3.1944)]

– –

Anna Ahmatova
Valitut runot
Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola
Tammi 2008
runoja ja Mikkolan taustoitustekstit
253 sivua.
Lainasin kirjastosta. Haluan kirjan omaksi!

Klassikkohaasteen postaukset kokoaa tällä neljännellä kierroksella Yöpöydän kirjojen Niina. Kesän klassikkohaastetta isännöi Tekstiluolan Tuomas.

klassikkohaaste-5

 

18 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Hoidan tämän vertailukohdan heti alta pois: Pauliina Rauhala kuvasi lestadiolaisuutta sisältäpäin Taivaslaulussa, Terhi Törmälehto puolestaan nyt helluntalaisuutta romaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Kummassakin kirjassa nuori nainen joutuu punnitsemaan turvaa ja rajoja luonutta vahvaa uskoaan.

Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa ja kerrontatapaa. Kajaanilainen lukiolainen Elsa kavereineen hakee herätyshurmosta, imeytyy 1990-luvulla helluntalaisliikkeeseen ja sen hihhulihenkisiin jäseniin. Nämä vaiheet kerrotaan etäännytetysti kolmannessa persoonassa, kun taas vuosia myöhemmin Elsa omaäänisenä minäkerrontana kuvailee vaiheitaan reaaliajassa 2000-luvun alun kolumbialaisessa helluntalaisyhteisössä ja sen liepeillä. Kahdessa kovin erilaisessa ympäristössä on silti yhtymäkohtia:

Siinä, miten täällä [Kolumbiassa] puhutaan sodasta ja sen ideologiasta, on jotain samaa kuin tavassa jolla uskovista puhuttiin Kainuussa. Se on kyynistä ivaa, jossa silti on seassa kipua. Ja ripaus kateutta niitä kohtaan, jotka uskovat.

Kai kyse on hurmion ja jakamisen kokemuksen kaipuusta, hieman myös pätemisen tarpeesta ja kulumisesta johonkin erityiseen, epävarmuuden sietämisen vastakohdasta eli oikeassa olemisen hakemisesta. En silti täysin pääse perille, mistä Elsan ja ystävättärien hengen kaipuu nuorina kumpuaa – ei ainakaan kodista.

Mielenkiintoisesti kuvataan nimenomaan perheen reagointia Elsan uskoontuloon, etenkin äitisuhde ja itse äitihahmo vaikuttavat särmikkäiltä. Esimerkiksi lahkolaisuuteen liittyvä elämänkieltäminen ja seksuaalisuuden rajoittaminen risoo äitiä. Myös kajaanilaiskodin äänimaisemaan kuuluva vaarin körttivirsien veisuu kiehtoo. Harmillisesti kuitenkin henkilöt jäävät minulle etäisiksi, tuntuu, että heistä riipaistaan vain sieltä täältä replikointeja ja persoonapiirteitä. Se taitaa korostaa Elsaa rajaavaa uskonkuplaa.

Hirveä hinku kielilläpuhumisen itsestä irtoavaan tilaan on hienosti kuvattu, etenkin jää mieleen ihoni kananlihalle vievä uintitilanne, jolloin tyttöjen suut vain alkavat suoltaa armolahjaa. Kerronnan etuna pidän sitä, miten alleviivaamattomasti näkyy oikeauskoisuus, miten se kasvattaa uskovaisten ylimielisyyttä, horjumatonta vakuuttuneisuutta ainoasta erinomaisesta tavasta elää.

Oli muistettava minuutit. Vähintään viisi, mieluummin enemmän, mieluummin monituisia Hengestä pulleita minuutteja, maailmasta varastettuja, syömisestä saunasta lenkistä vietyjä, koulustakin. Viisi aivan vähintään. Joulukuussa seurakunnassa sovittiin, että kaikki rukoilevat viisi minuuttia joka päivä kevättalvella koittavan herätyksen puolesta. – – Piti kirkastaa näkyjä, vahvistaa armolahjoja, pyhittyä, piti kuolettaa se mikä oli ihmisestä.

Kolumbia-osuus vie Elsan ratkomaan hengellisyys-ruumiillisuus-dikotomiaa ja mullistaa muitakin tunteita kuin uskonnollisuutta. Tuntuu, että bogotalainen kaaos leviää Elsaan, ja tunteiden sekamelska muuttaa elämänkatsomusta.

Pidän romaanin aika- ja paikkavuorottelusta, sillä se kannattelee lukuvirettä. En nimittäin ensin pääse vauhtiin, innostun vasta loppupuoliskolla, jolloin tarinaan tulee tarvittavia juonikohoumia ja kerrontaan ajatuksia avaavia aivoituksia, harkitut aukot mukaan lukien. Myös kerronnan rytmiin ja sanomisen tapaan mielistyn vähitellen.

Vaikka esitän joitain varauksellisia huomioita, tähdennän, että varmistun romaanin loppusivuilla siitä, miten valmista proosaa esikoisromaani on. Kirjan voi lukea prosessina uskoontulosta ja uskonelon ristiriidoista; sen voi lukea ennen kaikkea kehitysromaanina; sen voi lukea rajattuna kulttuurikurkistuksena niin helluntalaisuuteen kuin kolumbialaisuuteenkin. Lainaan vielä hengellisen laulun ”Vie vuorille tää viesti” värssyä: ”on Hänen luonaan juhlaa – myös hetket vaikeat”. Niitä Vaikka vuoret järkkyisivät vilpittömästi välittää.

– –
Terhi Törmälehto
Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017
romaani
288 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Kirja vieköön!Kirja hyllyssä ja Koukussa kirjoihin.

P.S. Romaanin nimi viittaa (vaikkapa Kainuun vaarojen ja Kolumbian vuoriston lisäksi)  Jesajan kirjan lukuun 54: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi. Nappaan sitaatin perusteella luvan tulkita romaanin päähenkilön kehityskulkua niin, että yhteys lohtua tuovaan jumaluskoon voi säilyä, vaikka irrottautuu lahkosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Blogistania 2016: suosikkikirjani

On aika vuoden 2016 parhaimmistoäänestyksen, kirjabloggaajien Blogistanian. Viime vuonna luin enimmäkseen kotimaista proosaa. Myös käännösromaaneista nautiskelin. Siispä voin osallistua Finlandia ja Globalia-ehdokasasetteluun. Koska tieto- ja lanu-kirjallisuus jäi lukemistossani vähälle, laistan Tieto- ja Kuopus-ehdokasasettelun.

img_5102


Blogistania Finlandia

Kotimainen kirjavuosi on monin äänenpainoin todettu poikkeuksellisen korkeatasoiseksi. Kolmen kärjen valitsen nyt puhtaasti palleatuntumalla. Ehdokkaani ovat kirjoja, jotka aiheuttivat fyysisiä tuntemuksia huikaisevien tekstikohtien aikana.

3 pistettä
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Yöpäiväkirjan hiljaiset mietteet vievät minut kertojan mielenliikahduksiin. Saan tuntumaan mielen ja kaupungin rakentumiseen. Mutta suurinta siinä on se, mitä ei suoraan sanotuksi saa mutta mikä on väkevänä läsnä: ihmisen osa läheisten liepeillä.

2 pistettä
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Luin tunneliin ajavassa autossa kirjaa samaan aikaan, kun kirjassa ajataan tunneliin ja koetaan kummia. Tunsin Eurooppalaisten unien rajoja ylittävän kerronnan konkreettisesti, kadotin ajan ja paikan ja löysin tilan proosasta, joka tarjoaa ennakoimattomuutta ja ainutlaatuisuutta.

1 piste
Minna Rytisalo: Lempi

Henkilövetoisen proosan taika on siinä, että kuvatut henkilöt viettelevät seuraamaan, eläytymään näkökulmiin ja antavat avoimuutta muodostaa omat johtopäätökset. Lempi nappaa poikkeuksellisen väkevästi henkilöiden ristivalotteisiin suhteisiin.

Lukutoukan kulttuuriblogi laskee pisteet ja julkaisee voittajan 28.1.2017.


blogistania-2016

Otos pistesaaliskirjoistani


Blogistania Globalia

Käännöskirjallisuus jäi selvästi kotimaisten varjoon, mutta nämä romaanit aiheuttivat väristyksiä ja jättivät elämysjälkiä.

3 pistettä
Colm Tóibín: Nora Webster

Henkilökuvauksen juhlaa saa viettää Noran seurassa. Osoittelematonta, monisyistä kuvausta ihailen, ja lumoudun tavasta kuvastella samalla aikaa, tapoja ja elämisen ehtoja.

2 pistettä
Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Lontoota pommitetaan, Maltaa miehitetään, kirjeet kulkevat, tunteet läikkyvät, henkilöt muuttuvat. Mitä muulta voi toivoa historialliselta romaanilta kuin kiinnostavia henkilöitä ja vivahteikasta kerrontaa? En keksi muuta.

1 piste
Deborah Lewy: Uiden kotiin

Mitä ihmeellistä on romaanissa, jossa kuvataan aviokriisiä, teinin kasvukipuja ja levottoman nuoren naisen tasapainottomuutta? Kun kerrontaan saadaan sellaiset kierteet ja tunnelmavärinät kuin Lewyn tiiviissä romaanissa, silloin tavanomaisuudet erikoistuvat.

Kirjakaapin kummitus laskee pisteet ja julkaisee voittajan 28.1.2017.
img_5102

26 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus

Seita Vuorela: Lumi

Vuonna 2010 nuori teheranilaistyttö Atisha pakenee Suomeen, ja perhetutut majoittavat paperittoman pakolaisen. Perheen poika Siamak on tytön lapsuudenystävä, mutta jääkiekkoilevan nuoren miehen kotoutuminen on saavuttanut suunnan, jossa kaikki entinen on vähintään noloa.

Sellainen on Seita Vuorelan viimeisen romaanin Lumi (WSOY 2016) lähtökohta. Lumi voi peittää, puhdistaa tai kylmettää. Jäätyneenä sen päällä voi kiitää sellainenkin, jonka kotimaakokemuksiin lumi ei liity. Siis symbolisia ulottuvuuksia romaanista löydän sen nimestä, mutta myös paljon muusta. Yksi romaanin taso on päivitetty Lumikuningatar-satu.

Niin on Atisha kääntänyt omalle kielelleen sadun Lumikuningattaresta, tehnyt sen omalla äänellään, omalle väelleen.

Ja sillä hän tarkoittaa koko maailmaa.

Lumi heijastaa ajankohtaisia teemoja maahanmuuttajien juurtumisesta ja juurettomuudesta sekä väkivallan valtaamista kulttuureista ja maista. Lisäksi nuorten maailmaan se auraa latua, uurtaa uria selviytymisen vaativuudesta. Aika vähän ladun reunalla aikuisia näkyy, omillaan nuoret ovat.

lumi

Lumi-romaanissa kertojat vaihtelevat, myös eri tekstilajeja viljellään, sadun lisäksi blogia ja kirjettä. Tarina tavoittaa vaaran tunteen, joka liittyy elämään Iranissa, jollain tavalla myös suomalaislähiössä. Henkilöt ja tilanteet hahmottuvat osin aika viitteellisesti, ja hetkittäin koen jonkinlaista saavuttamattomuutta. Väkevyyttä on iranilaisnuorten sisuksissa, etenkin säväyttää Siamakin identiteettiproblematiikka.

Ilman muuta värisyttää Lumen syntyperä: kirjailijan kuoltua romaanin viimeisteli Vilja-Tuulia Huotarinen. Tieto vaikuttaa lukemiseeni, tuntuu kohtalonomaiselta. Vaikka toivon parasta, romaanin loppu hajoaa, tyylikeinoissa on jotain etäännyttävää, en saa oikein otetta, ja monitulkintaisuus hämää. Kirjassa on joka tapauksessa paljon kaunista – kantta myöten.

Seita Vuorela totuttiin tuntemaan nuortenkirjailijana. Siksi varmaan Lumikin luokitellaan nuortenkirjaksi, jollainen se ei minusta ole. En vähättele nuoria toteamalla, että romaani on esimerkiksi rakenteeltaan melko vaativa. Enkä tarkoita, etteikö se sopisi nuorille. Ehkä tämä selventää: Lumi ei ole ”vain” nuortenkirja.

P.S. Nuortenkirjaproblematiikka mietitytti minua vähän aikaa sitten myös Juuli Niemen Et kulje yksin -kirjan luettuani.

– –

Seita Vuorela
Lumi
kannen kuva: Terhi Ekebom
WSOY 2016
(nuorten)romaani
240 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.

Muita lukijoita mm. Tuomas ja Marika, joka linkkaa muihin blogeihin.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Nelikymppinen Arto alkaa sekoilla. Eturauhanen vaivaa, rintamamiestalon remontti takkuaa, hermo menee lasten kanssa, vaimosta etääntyminen uhkaa, nuoret naiset houkuttavat, viestintätyö turhauttaa ja pomo ärsyttää. Mikko Kalajoen romaani Miesmuisti (WSOY 2017) roiskii roimasti miehen keski-ikää.

Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain. Eikä itkeä saa, ei meluta saa, sillä tasa-arvo toimii tässä vain yhteen suuntaan.

Arton humanistihissutteluelämä on tullut tiensä päähän. Alkuun hymähtelen, ja ääneen nauran mainiota kuvausta lapsuudenystävän lapsen kastejuhlasta, varsinaiset ristiäiset helvetistä. Kaveruuden kuvaus tykästyttää myös. Romaanin loppupuoliskoon työlästyn, toivon tiivistystä ja kulminaation kirkastusta. Arton elämä hajoaa  siinä kuin kerrontakin.

Juonenkuljetuksen lomaan ympätään Wikipedia-artikkeleita, parodiatyyppisesti. Tosiaan, niitähän voi kuka tahansa rustata someen, näin tekee kertoja-Arto, ja tuotoksia saamme lukea romaanista. Jopa googletin, mitä wiki-tekstiä on rintamamiestaloista – ei löytynyt Arton veroista. Arton reaaliajan seurannan lisäksi kursivoidut tekstipalat vievät kertojan nuoruuteen. Niistä saa viitteitä tapahtumasta, joka on jäänyt salaisuutena painamaan.

Kaikenlaista koukkua ja vasenta suoraa kirjassa on: tekstilajivariaatiota, huumoria, dramaa ja tragediaa. Epätoivoiseksi äijäilyksi kuitenkin homma valahtaa. Näitä perhe- ja työasioiden painamia miessekoiluja on viime vuosina ilmestynyt kiitettävästi Juoksuhaudantiestä lähtien. Tulee tyylistä mieleen, että romaani on kuin Riku Korhosen ja Reijo Mäen turkulainen lehtolapsi, saattaa Roope Lipastikin hääriä kolmantena jalkana. Mainittu Turku tulee Kalajoen(kin) kirjassa tutuksi, ja miljöökuvauksen tarkkuus minua kyllä viehättää.

Miesmuisti ei siis erityisesti miesten kriisikertomusperinteestä erotu – en voi sanoa, etten olisi samansorttista lukenut miesmuistiin. Esimerkiksi Korhosen viimesyksyinen omaperäinen aihesovellus Emme enää usko pahaan asettuu vertailukohdaksi Kalajoen tappioksi. Mutta jos aihepiirin kokee omakseen, maistunee myös kerronnaltaan kerkeä Miesmuisti.

miesmuisti

– –

Mikko Kalajoki
Miesmuisti
WSOY 2017
äijäromaani
281 sivua.
Voitin ennakkokappaleen WSOY:n Instagram-arvonnassa. Kirja julkaistaan 24.1.2017.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

Mikä on ihmisyyttä? Osittain piirteiltään eläimellinen lapsi vai ulkoisesti ihminen mutta käytökseltään peto? Etiikan ja toden peruskysymyksiin vie Virve Sammalkorven romaani Paflagonian perilliset (Karisto 2016).

Kerrassaan outo opus tämä teos. Ensinnäkin koko nimi kuuluu: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut. Romaani kahmii piirteikseen 1800-luvun alkupuolen (fiktiivisen) tutkimusmatkapäiväkirjan henkilökohtaisen osan ohella jälkipolven edustajan tutkimustyylistä suoraa kommentointia, lisäksi se ammentaa historiallisesta ja spekulatiivisesta fiktiosta. Tätä lukiessa uppoutuu toden ja tarun seikkailuun.

paflagonian-perilliset

Raamit ovat nämä: nuori Iax pääsee ihailemansa tutkijan Moltiquen retkueeseen, joka löytää Venäjän metsien kätköstä luolan. Siellä asustaa lapsijoukko, varjojen lapset, joista jokaisella on enemmän tai vähemmän eläimen piirteitä kuten karva- tai höyhenpeitettä, jyrsijöiden korvia, kuonoja tai hännänpäitä. Muu tutkimusretkue pitää lapsia raadollisena ansaintamahdollisuuteena, Iax sen sijaan inhimillisinä olentoina. Uhan tuntu kasvaa, konflikti on valmis.

Luen romaaniin säilöttyjä tekstipätkiä, ja pysyn avuttoman ja keinottoman päiväkirjan pitäjän ja ihmislasten puolella. Sydän värisee Iaxin dokumentoimissa lasten hylkäystarinoissa. Vaihtelevin tuntein seuraan Iaxin ja lapsia luotsaavan Annan tutustumista. Joudun loppuun asti jännittämään, miten kaikkien käy, enkä silti voi tietää, kuinka käy.

Tämä on ihmeellinen kirja. Se on lyhyt ja tupattu täyteen kaikkea mahdollista vanhoista myyteistä filosofiisiin pohdintoihin, etiikasta pragmatiikaan. Taustalla kuultavat kirjailijakonkareiden (vaikkapa Gonrad ja Sinisalo) kuvaukset. Romaanissa on kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön tematiikkaa, moraalikonflikteja, siinä on henkilöpsykologiaa, siinä on viattomuutta ja julmuutta.

Kliseistä on tiedematkailijoiden hulluuteen vajoaminen, mutta sekin kertoo siitä, miten pienen raaputtamisen jälkeen ihminen käyttäytyy kuin eläin. Osin piirretään suoraviivainen hyvä-paha-akseli, mutta muun muassa monet lapsensa hylkäävät vanhemmat ovat valinneet ehkä pienemmän pahan. Siis kirjassa kiepautetaan tarjottuja yleistyksiä ympäri. Ihailen sitä, miten pienin keinoin murretaan perusasetelmia, esimerkiksi vastenmielisestä Moltiquestakin vähä väliä väläytetään muuta.

Erilaisuuden hyväksyminen tai torjuminen nousee päällimmäiseksi. Ikävä kyllä se on aina ja kaikkialla ajankohtaista, vaikka romaanissa rämmitään parinsadanvuodentakaisessa venäläismetsässä. Kannattaa esimerkiksi lukea Tommi Kinnusen kolumni nykykoulun inkluusiosta ja sitten tämä Sammalkorven romaani, Iaxin sanoja.

– – että maailmasta tulisi turvallinen paikka niillekin, jotka ovat erilaisia.

Mietin, mitä voisin tehdä. Voisin näyttää, millaisia he ovat; kuinka kauniita, kuinka erikoisia, kuinka kyvykkäitä. Minua surettaa taas, että joudun tyytymään sanoihin.  Sanat antavat lukijalle mahdollisuuden epäillä kertomaani, värittää sitä ja kuvitella ylipäätään, miten mieli tekee.

Totta vieköön mieli tekee kuvitella Sammalkorven sanojen perusteella. Totuus, taru, tieto, muistot ja harhat saavat sekoittua vapaasti. Ja sitten uskon sepitteeseen, enkä usko, enkä halua uskoa, että tuollaista on voinut / voi olla, ja tiedän, että voi ja on.

Spefi-romaanin sanojen takana vaikuttavat kuvat ja kuvaajan synopsis, sillä romaani rönsyää Pekka Nikruksen valokuvaprojektista. Kuvat ovat myös osa romaania, syventävät varjojen lasten totuutta olla olemassa, mahdollisena totena ja muistoina.

Kyllä kirjallisuuspakinnoilla on merkitystä. Nolona totean, etten viime vuoden upeasta kirjavyörystä tuupertuneena olisi tätä kirjaa noteerannut ilman Savonia-palkintoa, joka herätti halun selvittää, mitä palkitseemisen arvoista tässä on ohi muiden ehdokkaiden. Olihan sitä.

– –

Virve Sammalkorpi
Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut
Valokuvat, piirrokset ja taitto: Pekka Nikrus
Karisto 2016
Spefi-romaani
137 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Monet bloggaajat ovat kirjan lukeneet, mm. Amma, Jonna, Raija, Suketus ja Ulla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tiina Lehikoinen: Multa

Poesia esittelee Tiina Lehikoisen runokokoelman Multa: ”Runot käsittelevät muistisairauteen liittyvää kielen kuolemaa sekä elämän kiertokulkua.” Muistisairauden aikana murenee mieli, kieli ja ruumis. Lehikoisen lyriikka tavoittaa sen todesti, rankantarkasti: Jotakin muutakin meissä katkeaa kuin tämä kieli

Lehteilen runoja, palaan niihin uudelleen. Ne avautuvat hankalasti – ja syystä. Multa hakee sanoja, jotka muistisairaalta hämärtyvät ja katoavat. Kun vielä puhetta on jäljellä, kieli on poukkoilevaa, fragmentaarista. Runot poimivat kaoottisuuden kaksisuuntaisesti: niissä on sekä dementoituneen rapautunutta kielimieltä että sitä todistavan läheisen kouraisevaa kokemusta. Kokoelma alkaa aivan kuin raunioitumista tunnustellen, pitkien taukojen hajalausein. Lopussa sen sijaan on vuodatuksia, tiheitä ja runsaita muisteloita.

Runoissa kuulen ennen kaikkea puhujan, joka koettaa saada käsitettäväksi sitä maailmaa, joka katoaa, kun rakkaan ihmisen muisti häviää. Yhtenä mylläkkänä vyöryvät omat muistot, kaipaus jaettuihin aikoihin, vakava välittäminen. Siksi runoissa on myös julmuutta, joka itää sairauden seuraamisen surusta. Teen nyt väkivaltaa runoille (ja toisaalta toimin samoin kuin runoissa, palan sieltä täältä tallentaen): poimin todisteeksi säekatkelmia eri runoista.

sinulta puuttuu muisti ja kieli, lihoiltasi nimittäjä

ja millä sinä kirjoittaisit, ei sieltä ole kieltä tänne

haaskio, se on tämän tuhoutuneen kielen hinta

toisto ei tee sinusta enemmän totta

Kuolema on runoissa läsnä, jo muistisairaus on katoamista ennen lopullista poistumista, josta seuraa maakuoppa vailla allegorista tasoa. Kokoelman nimi luonnollisesti viittaa kuolemaan, hautaan, mutta myös uusiutumiseen. Monessa runossa multaan istutetaan sipuleita. Elämän jatkuminen ei siis unohdu.

En tämän enempää Multaa möyhi. Kynnän hiljaa, hitaasti kokoelman tunnepaakkuja. Ja samalla omiani. Isäni muistisairauden vierellä kuljin yli kuusi vuotta, loppuun asti. Olen rämpinyt sen rämeissä, eikä kokemani minusta katoa: kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemiselle pohjaa

multa

– –
Tiina Lehikoinen
Multa
Poesia 2016
runoja
101 sivua.
Lainasin kirjastosta.
runohaaste

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kirja vieköön! Juhlan tuntua Savoyssa 18.1.2017

Baba Lybeckin kevään kirjallisuustapahtumasarja Kirja vieköön! käynnistyi hienosti. Täyden Savoyn tunnelma lämmitti ja uudenlainen tilanne kutkutti. Keskustelua ei voinut ennakoida tai arvailla; sai edetä sen virrassa; sai olla mukana seuraamassa jotain, mitä ei voi toistaa. Siis ainutlaatuinen ilta.

Illan alkupuoliskon keskustelu käsitteli suomalaisuutta. Voisi ajatella, että suomalaisuus on aika kulunut aihe. No ei. Savoyn lavakeskustelussa ei kansastamme veivattu väsyneesti, vaan vaihtuvia näkökulmia höystivät elävät esimerkit ja välitön tapa esittää ne, ja Baba Lybeck luotsasi vieraitaan kerrassaan linjakkaasti ja tyylikkäästi.

Jörn Donnerin showmiesmäisyys toi jutusteluun pikantin arvaamattomuuslisän. Hän käsitteli ajan kulkua ja hyvinvointiamme. Anu Partanen muistutti kotimaamme turvallisuudesta. Petri Tamminen puhui suomalaisten muistoista ja muutoksesta. Typistykseni ei anna keskusteluista oikeaa kuvaa –  tämä yleistys ehkä paremmin: jokaiselle kirjailijalle annettiin oma sanomisen tila ja mahdollistettiin kaikkien yhteinen ajatustenvaihto teemasta toiseen.

kirja-viekoon_tammikuu1

Illan emäntä ottaa yleisön haltuun.

Jokaisesta illan kirjasta kuultiin lyhyitä monologeja. Petri Tammisen juuri ilmestyneen episodiromaanin Suomen historia kolme tarinaa esitti Taisto Oksanen eläytyen ja tekstin sävyt mainiosti välittäen. Yhdessä muisteltiin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan merkitystä: sitä, miten kirja kiersi koko suvulla, niilläkin, jotka eivät yleensä lukemisesta innostuneet.

Keskusteluissa sivuttiin kirjanlukijoiden vähentymistä ja lukemisen tärkeyttä. Donner huomautti kirjojen korkeasta hinnasta, mikä yhtenä tekijänä someviihdykkeiden ohella vaikuttaa kirjanhankintahaluttomuuteen. Tamminen muistutti lukemisen intiimiydestä, ja siitä, että vaatii luonnetta raivata kirjalle rauhallinen, yksityinen aika ja paikka. Myös muutos ja pysyvyys saivat symbolinsa: 50 vuotta sitten ajetut autot ovat ruostuneet, mutta monet 50 vuotta sitten ilmestyneet kirjat eivät, vaan voivat tuntua yhtä eläviltä ja moderneilta kuin ilmestyessään.

kirja-viekoon_tammikuu2

Muut illan kirjoista olivat selkeästi tietokirjakategoriaan kuuluvia, mutta Suomen historiaa voisi luonnehtia fikoituneeksi muistelmaproosaksi.

Illan loppuhuipentuma oli Tellervo Koiviston ja Tarja Halosen vuoropuhelu. Juuri ilmestynyt kirja Tellervo Koivistosta oli keskustelun kimmoke, mutta yhteiset muistot ja itseironinen huumori muodostivat tilan, jossa HE olivat kaksin ja muilla etuoikeutettu mahdollisuus kokea se. ”Tasaisen äkäisen” lounaisheimoisen ja satakuntalaisen ”karun ja lauluttoman” leikkisä, arvokas ja aito kombinaatio sykähdytti, enkä ole ainoa, joka niin tunsi. Koko salillinen seisoi keskustelun päätteeksi.

Baba Lybeckin luoma formaatti osoittautui nautittavaksi kulttuuriviihteeksi, joka ruokkii ajatuksia ja tunteita. Olisipa 15.2. pian: sitten taas Savoyhin.


Illan kirjat:
Jörn Donner: Suomi Finland
Anne Mattson:Tellervo Koivisto – elämäkerta
Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta
Petri Tamminen: Suomen historia (postaukseni: tässä)

Monologien esittäjät:
Laura Malmivaara
Taisto Oksanen
Pekka Strang

Muissa blogeissa illasta: Kirsin Book Club

Kevään Kirja vieköön! -tapahtumista Baba Lybeckin kotisivulla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Sekalaista, Tapahtuma

Jessie Burton: Nukkekaappi

Historiallisen romaanin ystävälle aikamoinen täky on romaani, joka on valittu 2014 Isossa-Britanniassa vuoden parhaimmaksi kirjaksi. Jessie Burtonin  esikoisromaanissa Nukkekaappi (Otava 2016) kerrotaan muutamasta kuukaudesta Amsterdamissa vuodenvaihteessa 1686-87.

Varoitan, lukijani, arviointini voi olla vääristynyt. Asetan kirjalle kohtuuttomat odotukset, sillä ihailen flaamilaista 1600-luvun taidetta. Ymmärrän kirkkaasti, ettei tällä romaanilla voi olla paljoakaan tekemistä maalausten kanssa, en silti pääse yli vermeeriläisestä tunnelmavirityksestäni, eikä sitä tietenkään voi mikään muu tavoittaa kuin itseoikeutetusti Johannes Veremeerin siveltimenjälki tai mielikuva Fabritiuksen tuhoutuneista teoksista tai minua mielettömästi kiehtovat vanhat maalaukset jäätyneistä kanavista.

Nukkekaapissa on kyllä joitain hienoja kuvajaisia pitsimäiseksi kiteytyvästä jäästä kanavan reunassa tai laatukuvia porvariskodin kamareista. Voin hyvin uskoa miljöön muistuttavan aitoa alankomaalaista kauppiaskaupunkia satoja vuosia sitten. Juoni vetää, ja nielaisin muutaman tarinakoukun, jolloin annoin tekstin kiskoa joutuisasti.

nukkekaappi

Romaanissa sorkitaan toisiinsa sotkeutuvasti kaupantekoa, rakkauksia, kostoa, pettymyksiä ja toivoa. Kaikki ovet ovat avoinna kiehtoviin henkilö- ja tarinatasoihin, kun nuori Nella naitetaan varakkaalle kaupunkikauppiaalle Johannes Brandtille. Nella saa ylkältään nukkekodin, johon tuntematon alkaa lähetellä enteellisiä esineitä. Oleellista on amsterdamilaistalouden täyttyminen toisiaan tirkistelevistä ja asioita salaavista henkilöistä.

Hän [Nella] ei ole nainut miestä vaan kokonaisen maailman. Hopeaseppiä, käly, omalaatuisia tuttavia, talo jossa hän on eksyksissä ja toinen, pienempi talo, joka pelottaa häntä. Näennäisesti kaikkea on paljon, mutta Nellasta tuntuu kuin häneltä otettaisiin jotakin pois.

Tunnelmaan tavoitellaan arvoituksellisuutta ja henkilöihin arvaamattomuutta. Välistä se tuntuu liialliselta, ja henkilöiden syventäminen jää sen jalkoihin. Minun on vaikea uskoa 18-vuotiaan Nellan terhentymistä lyhyessä ajassa siten kuin se romaanissa kuvataan. Lisäksi pidän epäuskottavana keskeismotiivina tököttävän nukketalon miniatyyrejä väsäävää salaperäisyyshahmoa. Brandtin perheen salaisuudet vaikuttavat nekin valitettavan laskelmoiduilta. Eikä teksti kauttaaltaan vakuuta, turhan usein siinä haksahdetaan kliseisiin tyyliin ”elämä lyö kättä kuoleman kanssa”.

Miksi sitten lukea Nukkekaappi? Pidän kaikista mutinoistani huolimatta amsterdamilaisuusilmiöiden kerronnasta. Sokerina pohjalla kiinnostaa kuvaus naisten mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Romaani kuorii sitä kerros kerrokselta, ja vaikka jotkut näkemykset vaikuttavat moderneilta, sopinevat ne myös tavoiteltuun ajankuvaan. Kirjan naiset, etunenässä Nella, tekevät myönnytyksiä mutta myös itsenäisiä päätöksiä, eivät vain vaimona, sisarena tai piikana. Näkemys ei ole yksioikoinen, sillä jollain tie vallankäyttöön vie naimakaupan kautta, toiselle siitä kieltäytymällä. Plussapisteitä kertyy myös siitä, että rakkauskäsitys joustaa moneen suuntaan, esimerkiksi täydeksi voi kehittyä täyttymyksettäkin. Loppuratkaisu miellyttää minua kovin: elämä voi aina alkaa ja jatkua, ihan erilaisena kuin olisi voinut luulla.

– –

Jessie Burton
Nukkekaappi
The Miniaturist
suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
381 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen, kirja ilmestyy 19.1.2017.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vakka ei nähnyt sitä.

Aloitan Joel Haahtelan romaanin Mistä maailmat alkavat (Otava 2017). Päälleni laskeutuu merkillinen rauha. Olen kuin lumilinnassa vällyihin kääriytyneenä: ulkopuoliset äänet vaimenevat, tunnen olevani suojassa, vaikka tiedän kylmän ja arvaamattoman maailman meluavan ulkopuolella. Haahtela loihtii tällaisen aisteja terävöittävän kirjallisen turvapaikan.


Lumilinna-vertaukseni ei ole vahinko, sillä lumi on Haahtelan tässäkin romaanissa ydinkuvastoa, lumi ja tähdet. Edellinen romaani Tähtikirkas, lumivalkea jo nimenä todistaa keskeiskielikuvista. Mistä maailmat alkavat on edeltävän romaanin veljesteos: niitä yhdistää yksi kummassakin romaanissa vilahtava henkilö; samoin taidepainotteisuus, politiikan vaikutus elämäntapahtumiin, yksinäisyyden tunnot ja ihmisen osan tarkastelu. Uutuus ei ole eettisesti niin vavahduttava kuin edeltäjänsä, mutta vakaasti ollaan vaatimattomasti elävien asialla.

Romaanin päähenkilöön Visaan pääsen tutustumaan 1950-luvun loppupuolelta 2000-luvun alkuun. Visa syttyy maalaustaiteeseen koulupoikana, ja hänen taiteilijuutensa kehitystä tarkastellaan siinä kuin ihmissuhteitakin. Olen otettu siitä, että päähenkilö on artistisuudestaan huolimatta tavallaan tavallinen, jopa viattomaksi mainittu. Mitään ulkoisesti hätkähdyttävää hän ei tee, vaan draama kumpuaa sisältä, luovuuden löydöksistä ja kohtaamisien tunnelmista.

Haahtela kumartaa kunnollisuudelle ja vilpittömyydelle. Pojan ja äidin suhteen harmonia viehättää, ja hetket, joina poika näkee äitinsä äitiyden ohi, tallentuvat liikuttavasti. Sekä tärkeän ystävyyden että rakkauden sävyvaihtelut ilmaistaan tyylikkäästi. Suhteita ei levitellä eikä selvitellä, mutta kyllä ne kaihertavat. Ihmissuhteissa on jotain varovaista – tunneainesta, jota ei sanotuksia saa. Ohimenevät hetket ovat merkityksellisiä.

Yksi ydinkokemus on Visan käynti Italian-opintovuosinaan Morandin luona. Se säväyttää minua siksikin, että teininä hankin jostain postikorttijäljennöksiä ajan pysäyttävistä Morandin asetelmamaalauksista. (Muutenkin jaan Visan  kuvataidesuosikit lukuunottamatta Rubensia.) Romaanissa näen iltalialaismodernistin taulut aitoina Visan silmin ja kuulen niistä hänen äänellään.

Visa kuunteli ja ajatteli, että se kaikki kuulosti ihmeelliseltä: että Morandille riitti yksi kaupunki, yksi katu ja yksi huone, ja sielläkin samat aiheet; ettei hän koko elämänsä aikana saanut tarpeekseen muutamasta väristä ja niiden sävyistä, pienestä tilasta ja päivänvalosta. Tarkoittiko se, Visa mietti, että taiteilijan sisin oli hyvin yksinkertainen vai sitä, että se oli poikkeuksellisen monimutkainen?

Sitaatin lopun paradoksisuus on romaanissa tyypillinen ajatuskulku. Hiljaisuus, hienovireisyys ja hienotunteisuus eivät tarkoita, etteikö muuta olisi.

Tässä taiteilijaromaanissa luovaa työtä kuvataan sekä ajatuksina että tekoina, ja romaanissa on useita hienoja verbalisointeja Visan maalausprosessista ja seikoista, joista teokset kehittyvät. Oman ilmaisun ja ideoiden tavoittamisen riemu välittyy, ja niin myös se, miten monet asiat vaikuttavat taulun katsojan teosarvioihin.
mista-maailamt-alkavat

Teksti etenee kronologisesti, ja loppua kohti loikat vuosista seuraaviin pitenevät. Rakenne ei tuota yllätyksiä, ja Haahtelaa lukeneille on tuttua se, että proosasta erottuu runovaikutteinen kielikerros, jossa symbolit ja mielikuvat leijailevat hennonherkkiin tunnelmiin. Paikoitellen helskyttely lähenee vaarallisesti jo sievistelyä. Tunnistan sen lukulumilinnassani: jännitän, ettei vain koreilusta seuraa hapenpuutetta. Onnekseni ohimenevien hengenahdistushetkien jälkeen uskon tarinan pysyvän hengissä. Ja niin Mistä maailmat alkavat tuo lähelleni yhden taiteilijaelämän, maailmojen alkujen aistikokemukset ja pienin paloin rakentuvan ihmisen.

Hän oli syntynyt tähän maailmaan ja hänelle oli annettu elämä. Hän keräsi matkan varrelta mitä löysi, kokosi sitä itseensä. Hän etsi kaikkea minkä tunsi omakseen, kokosi maailmalle hajonnutta palapeliä. Koskaan ei tiennyt mistä seuraava pala löytyisi, mutta jokaisen palan myötä hän koki riemua, tunsi kuinka se loksahti paikalleen, löysi pienen ja tärkeän paikkansa hänen sisältään.

– –
Joel Haahtela
Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
taiteilijaromaani
301 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Tunnistan romaanissa hengenheimolaisuutta Pauliina Vanhatalon hienoon taiteilijaromaaniin Pitkä valotusaika, vaikka tunnelma ja henkilöiden kohtalot ovatkin toiset.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli yli viittäsataa ihmistä, ja sen pohjalta hän kirjoitti episodikoosteen Suomen historia (Otava 2017). Kirjassa on lyhyitä, ihmisenkokoisia juttuja vuodesta 1917 viime vuoteen. Ihan joka vuodelta ei väläyksiä löydy, se ei ole oleellista vaan yksittäiset muistelmat ja niistä syntyvä kokonaiskuva. Voi ajatella, että kirjaan liittyy laskelmointia 100-vuotisen itsenäisyyden vuoksi, mutta niin tai näin: juuri tällaisen ”juhlakirjan” haluan lukea.

Kirjan nimeäminen ja tyyli noudattaa tuttua, erittäin hyväksi havaittua Tammisen tapaa: ytimekäs tilannetoteamus riittää. Vähät sanat tallentavat tapahtuman, ja niiden takana kylmää, kuohuaa, kohottaa, kutistaa – vaikka mitä.

Poimin muutaman esimerkin tekstikohdista, joissa nauroin ääneen:


Kun suomalaisnainen ikävöi rajan taa palannutta venäläisrakastettuaan (1917): ”  – – Hänen sydänsuruaan ei voinut lievittää mikään muu kuin se, että kylän naiset painelivat hänen rintojaan suurella lämpimällä silitysraudalla, eikä sekään lievittänyt kovin paljon.”

Kun isä viedään sotaan, äiti toteaa (1941): ”No parraan miehen ne nyt vei, kun ei kotona ruppee ies kanoja tappamma.”

Kun EU-kansalainen innostuu viinistä ja viinipäiväkirjasta, lähes joka viinistä todetaan vain (1994): ”Yllättävän hyvä valkkari.”


Siis nauroin ääneen – ja välittömästi hävetti. Nauru muljahtaa samantien suruksi.  Yhtäkkiä ilo ja itku vaikuttavat yhdessä, ja koko elämän nolous kääntyy siedettäväksi – nautittavaksi sellaisenaan. Tämä on juuri sitä, mikä Tammisen tyylissä vetoaa minuun.

Suomen historia todistaa, että Suomen historia muodostuu yksityisistä muistorepaleista. Niissä on tavallisten kansalaisten pinnalta merkityksettömien hetkien todellinen merkityksellisyys. Niihin nivoutuu paljon sitä, mikä on oleellista: koko elämää kannatellut tai painanut tilanne, tunne, pelko tai toive. Mikromaailmoista syntyy suomalaisten kokemuskosmos.

suomen-historia

Historiankirjoitus perustuu tavallisesti sotien ja merkkimiesten tapahtumien raportointiin. Tammisen oikeassa Suomen historiassa ei erotella ikää, rotua eikä sukupuolta, ei korosteta kansakunnan kohtalonvuosia, eikä hurmoshenkistellä isänmaallisesti. Nyt pysähdytään pellonpientareille, odotustiloihin, kaduille, keittiöihin, kamareihin ja kuppiloihin. Kyllä Tammisenkin tallentamassa historiassa soditaan ja siinä tuntuu valtaapitäjien vaikutus mutta yksilötilanteina. Esimerkiksi Mannerheim ohi kävellessään sanoo kieltään näyttävälle tytölle: ”Sinun kieli paikka on sinun suussa.”; tai Kekkonen sivakoi Seurasaaressa konttoristin ohi päässään konttoristin kutoma pipo; tai Virenin voittojuoksua kiinnostavampaa on kotikatsomossa toipuvan isoisän reaktiot.

Tammisen kirjallisiksi kiillottamat yksityiskokemukset ovat siinä mielessä epätasaisia, että jotkut pätkät tuntuvat täyteaineelta. Hyväksyn sen: ei historiassa ole vain kohokohtia, vaan kokonaisuuteen mahtuu sekä etäännytettävää että läheistä. Sykähdyttävästi Suomen historia vie kansalaiskokemusten verenkiertoon, jossa mennyt kulkee ihmisessä siinä kuin huominenkin. Tämä kirja kuulukoon kaikkien juhlavuosilukemistoon.

Ihmisiä tulee ja menee, tarjoilija käy pyyhkimässä pöydät, astiat kilisee, elämä jatkuu.

– –

Petri Tamminen
Suomen historia
Otava 2016
(muistelmaepisodi)romaani
151 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Tarjoan lisäksi Petri Tammisen proosasta: Muistelmat, Rikosromaani ja Meriromaani.

15 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Ari Rädyn esikoisromaanissa jahdataan sarjaraiskaajamurhaajaa. Syyskuun viimeinen (Tammi 2017) yllättää, sillä siinä tuntuu oitis omanlainen ote.

Koulupoikajoukko löytää tutun tytön tapettuna. Yksi pojista, lempinimeltään Syyskuu, vannoo kostoa. Toisaalla kirjava poliisiporukka koittaa kätkeä tai selvittää syyllistä. On siis todella paha poliisi apureineen ja vähemmän paha. Ensin mainittu, Hagman, jää minulle epämääräiseksi motiiveiltaan, jälkimmäinen, Eskelinen, kerrotaan kollegoitaan tutummaksi.

Tässä kirjassa ei sievistellä, nyt roimitaan. Kieli raatelee karkeana. Äijäkeskeisesti kirjautuu kaikenikäisten miespuolisten viidakon lakeja ja verbaliikan alatyylejä. Se todettakoon, että tytöillä ja naisilla on vain välineellinen rooli.

Rakenteellisesti romaanissa poukkoillaan henkilöstä ja ajasta toiseen. Se ei kuitenkaan eksytä lukijaa. Tappajan jahtaamisen sivutuotteena pursuaa Syyskuun taustoja sekä kaveriporukoiden voimasuhteita ja kehityskaaria, myös Eskelisen privaatti pilkistää. Pidän tehokkaana sitä, että tappaja pidetään pitkään tuntemattomana.

syyskuun-viimeinen

Syyskuu saadaan päähenkilönä huokumaan synkän yksinäisen ratsastajan rujoa karismaa. Välillä vierastan Syyskuun romantisointia, vaikka siitä rakentuu toiminnan motiivi: vääryyden voi korjata muistoja kunnioittava oikeamielinen.

Myöhemmin Syyskuu tajuaisi että kohtalo saneli hänen odottamattomat impulssinsa, siitäkin huolimatta ettei hän uskonut kohtaloon. Hän antoi moottoripyörän oieta kaarteesta liittymään tekemättä tietoista päätöstä siihen ajamisesta; hän näki taukopaikalle pysähtyneiden rekkojen nelijonot ja huoltoaseman mainoskyltin ja kääntyi sen kirkasta valoa kohti. Valitsemalla toisin hän olisi elänyt loppuelämänsä toisella tavalla.

Romaanissa on monia mieleen painuvia tilannekuvauksia, sana on hallussa, sanoisin. Mieleen jäävät esimerkiksi teinien kotibileet, Syyskuun lapsuuden päivähoito- ja äitisuhteet sekä kohtaamiset tappajan kanssa. Kaikkea ei näytetä eikä selitetä, ja sehän virittää mielikuvitusta.

Pidän Syyskuun viimeistä kunnianhimoisena jännärinä. Alkuluvun olisin jättänyt pois, paljastanut jotain Hagmanin toimintaperusteista sekä loiventanut Eskelisen ja Syyskuun kaikilta kanteilta kaltevaa elämää. Mutta menköön: juoni vetää, Syyskuun hahmo kiinnostaa, kuvaustapa nappaa. Aloittaapa Räty räyhäkkäästi tämän vuoden kotimaisen rikoskirjallisuuden.

– –

Ari Räty
Syyskuun viimeinen
Tammi 2017
trilleri
309 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyy 11.1.2017.

Rakkaudesta kirjoihin tykästyi myös esikoisdekkariin.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ilkka Remes: Kiirastuli

101_kirjablogit_vaakaKirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa käynnistyy osaltani romaanilla ja genrellä, jotka poikkeavat mielitietyistäni. Yle on valinnut kutakin itsenäisyyden vuotta kuvastamaan kirjan, ja vuoden 2016 teos on Ilkka Remeksen Kiirastuli (WSOY 2016). Ymmärrän syyn: Remes on painosten kuningas. Lisäksi trillerin aihepiiri polttelee ajankohtaisena.

Tapoihini kuuluu juoniselostusten välttäminen, mutta taustoitusta en voi ohittaa. Kiirastulessa eletään lähitulevaisuutta, jolloin Sipilän hallitus on helisemässä: Suomen maaperällä on kaksi Venäjän tukikohtaa, ja USA tuo Nato-kansanäänestyksen alla Suomeen sotavoimiaan. Venäjä avaa itärajan, josta seuraa pakolaisten vyöry. Siispä ei jännitteitä eikä erilaisia poliittisia intohimoja puutu, sillä nyt kolisevat Suomen itsenäisyyden kohtalonhetket. Romaani rakentuu monisyisestä vakoilu- ja vaikuttamistoiminnasta.

kiirastuli_remes

Kun trilleri ei jännitä

Odotan, että käteni hikoavat ja imaisen tarinan. Käy kuitenkin niin, ettei Kiirastuli iske kipinää, vaan samastun sitaattiin:

Palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, eikä mieleen muodostuva kuva ilahduttanut häntä vähääkään.

Arvostan epäröimättä Remeksen taitoa punoa faktaa mahdolliseen maailmaan. Kaikkiin kirjan kotimaan ja maailmanpolitiikan aihelmiin löytyy syitä siitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Remeksen dystopia ei siis ole kaukana, eikä se ole epäuskottavakaan. Ongelma on lähinnä siinä, miten se minulle kerrotaan.

kiirastuli_tuijata

 

Kun kerronta ei polttele

Olen repaleisen rakenteen ja haaroittuvien tarinoiden ystävä, silti Kiirastulessa kärvistelen kurimuksessa, kun pätkitysti poukkoillaan paristakymmenestä henkilöstä ja poliittisesta intressistä toiseen. Ja vaikka palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, juoni jää keskeneräiseksi. Syynä on varmasti se, että jotain (jota en ole lukenut) on tapahtunut ennen Kiirastulta – ja jatkoa seuraa, lupaa kirjailija.

Olen lukenut Remestä aiemmin, esimerkiksi kirjat Karjalan lunnaatPedon syleily ja Ikiyö, joissa juonta kuljetellaan liukkaasti mutta joita ohentaa vakava selittely ja haalea henkilökuvaus. Sama vaivaa Kiirastulta, ja lisäksi siinä on tolkuttoman paljon hahmoja, eikä niihin malteta paneutua.

Kaikki kirjan tyypit sananmukaisesti totisesti toimivat, ohimennen miettivätkin toimiaan, muttei yksikään hahmoista elä itsenään. Tarvitsisin kipinän seurata, mitkä ovat esimerkiksi entisen sotilastiedustelija-Larin syvät intressit tai mitä venäiläisvakoojan puolisossa Eveliinassa tapahtuu, kun totuus on tarua ihmeellisempää. Näistä mainituista henkilöistä kaipaisin jännityksen sytyttävää seurattavaa.

Kun aihelmissa on ainesta

Tiivistän, että Remeksen kannattaisi fokusoida, syventää ja sykähdyttää – vaan mikä minä olen mestaroimaan. Lukijoita riittää: isänpäiväkirjamainosten päämies porskuttaa tällä tyylillä, jota lukijat osaavat odottaa. Sen Remes on jo yli 20 kirjallaan ja noin kahden miljoonan kirjan myynnillä pohjustanut.

Lopuksi haluan jakaa Remekselle muutakin tunnustusta kuin toteamuksen hyvästä kirjamyynnistä. Kiinnostavasti Kiirastulessa sivutaan sitä, miten kansalaisten tietämättömyys on parasta reserviä. Tässä ajassa manipulointi jyllää. Ja ennen kaikkea voidaan vehkeillä ja lietsoa pelkoja sekä vääristellä tietoja, oi trollien ja valeuutisten luvattu aika.

Informaatiovaikuttamisen yksi strategia oli mahdollisimman runsas ja laaja valheiden levittäminen vihollisen siviiliväestön keskuuteen. Eikä se ollut koskaan ennen ihmiskunnan historiassa ollut niin helppoa kuin nyt, kun kuka tahansa tavoitti reaaliaikaisesti valtavan ihmisjoukon sosiaalisessa mediassa. Kun julkinen keskustelu saatiin täysin saastuneeksi, ei kukaan uskonut enää mihinkään – ei edes totuuteen.

Hei, Remes, tätä aihetta lisää! Ei selitellen vaan näyttäen. Kiirastuli alkaa lupaavasti juuri siten, miten somehuhuin valhe lavastetaan totuudeksi. Tämä hyvin kytevä käynnistys tukahtuu muuhun aihevyöryyn, joskin myöhemmin juoneen punotaan mahanpohjassani muljahtavan inha valesometus. Teen tilauksen: toivon teosta, jossa pureudutaan yhteen henkilöön, jolla ei ole yksituumainen maailmanpelastusmissio vaan vaikeita valintoja, joiden puolesta puhua, sillä

– – taistelua ei voitettaisi asein vaan mielipiteisiin vaikuttamalla.


Jälkisanat

Myönnän, että Ilkka Remeksen Kiirastuli sopii hyvin 101 kirjaa -valikon kriteereihin: kirja kuvastaa aikansa Suomea. Vaikka romaani on jo askeleen edellä dystopiaan vivahtavasti, ammentaa se kirjoitusajan poliittisista jännitteistä ja sosiaalisen median vaikutusvaaroista. Kiirastuli linkittyy itsenäisyystaisteluteemalla moneen 101 kirjaa -listan teokseen. Tämä vielä: tänä mediavaltaisena aikana Remes on mielenkiintoisesti kirjailija, joka ei näy eikä kuulu eli kieltäytyy haastatteluista, paitsi tästä yhdestä Yle:lle.

Vuoden 2016 kirjaksi valitsisin silti jotain muuta. Remeksen tyyliin en ole valtiota pelastavien sankareiden perään. Näyttäisin nuorten aikuisten Suomen, jossa on vaikea kiinnittyä tai sitoutua ja jossa pätkittyjä ovat niin työ- kuin ihmissuhteet. Kriteerini täyttää ainakin kaksi vaihtoehtoa. Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun on puheromaani, illuusio mobiililaitteella äänitetystä tai tallennetusta tekstistä, jossa kaiken dokumetointi on keino olla olemassa. Paperi T:n post-alfa -runokokoelma syöksee popularikulttuurikerroksia ja riuhtaisee hajatunnelmiin. Väliaikaisuuden tunne puhuu, eikä puhujalla ole yhtä minää eikä kieltä. Sitä on nyky-Suomi.


Ilkka Remes
Kiirastuli
WSOY 2016
trilleri
419 sivua.
Sain kirja kustantajalta.

kirjojen-suomiKirjabloggaajat ovat mukana YLE:n Kirjojen Suomi -hankkeessa otsikolla Kirjablogit ja 101 kirjaa. Minun lisäkseni  hankkeen käynnistävästä Kiirastulesta julkaisevat tekstinsä Kirsin Book Club (7.1.), Kirjallisia (8.1.), Kaiken voi lukea (9.1.) ja Ja kaikkea muuta (11.1.). Lähes kaikki 101 kirjasta on lainattavissa Kansalliskirjaston verkkokirjastosta – vaan ei Remeksen romaani.

12 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

101 kirjaa: haaste lukemaan

Tammikuun ensimmäisellä viikolla julkistettiin Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen monipuolinen kirjallisuustarjonta: pitkin vuotta tulee juttuja tv:ssä, radiossa, netissä ja kirjablogeissa 101 kirjasta (katso lista): jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi kaunokirja, joka jollain tavalla kuvaa kyseistä aikaa ja suomalaisuutta.

Kirjavasti kirjoja

Kun aloin tutkia Ylen toimittajien Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin kokoamaa kirjavalikkoa, ronkin sieltä ensin epäkohtia. Kahlailin vuosia ja hain valittujen tilalle vaihdokkaita. Syynäsin nais-mies- ja genretasapainoa. Nopeasti huomasin hommani vaikeuden. Kyllä lyriikkaa ja novellistiikkaa on aika vähän, draamasta ja esseistiikasta puhumattakaan. Toisaalta proosapainotus edustaa enemmistön lukumieltymyksiä. Poimin vuosia ja sovitin niihin toisia kirjoja – ja myönsin, että harvoin se onnistui.

Ilahduttavaa on genrekirjavuus. Varhaisvuosikymmenille on hienosti löytynyt myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta, runoja, pakinoita, hupailuja ja joku eräseikkailukin, mutta toisaalta lähivuosikymmeniltä uupuvat rohkeat valinnat vaikkapa viihteestä ja lastenkirjallisuudesta.

kunnasMonissa listakirjoissa yllättää se, että kirjailija on itsestään selvä valinta, mutta tuotannosta poimittu teos ei välttämättä ole ilmeinen. Mutta kun tarkemmin mietin, monet kirjavalinnat ovat perusteltavissa jollain läikähtävällä tavalla. Esimerkiksi vuoden 1997 kirja on Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka on muistokirja tuhopoltossa vaurioituneelle Tyrvään vanhalle kirkolle. Kirjan tuottamia varoja käytettiin kirkon entisöintiin. Kunnaksen pieni kuvakirja kertoo menneestä ja voi ilahduttaa lukuhetkin lapsia ja aikuisia, lisäksi se kuvastaa kulttuurisesti merkittävää yhteisvastuullista hanketta. Voisiko olla oikeampaa valintaa kirjavuoteen 1997?

Houkutus rinnastuksiin

jees-punamultaaTietysti listalla ovat PuhdistusSinuhe ja Tuntematon sotilas, olkoon vain. Herkullista on tutkia listan rinnakkaisia. Vuoden 1945 Sinuhe-kirjaa edeltää yksi tyttöaikojeni suosikin Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sotahupailusarjan osa Jees, leskiyli-insinöörskä!, sanoi vääpeli Ryhmy (1944). Kauheaa ja riemastuttavaa! Jos Waltari allegorisoi sota-aikaa muinaiseen Egyptiin, Pulla koitti hukuttaa sotaponnistelutuskia huumoriin. Nyt lupaan lukea uudelleen ainakin yhden Pullan kirjan historiasilmin; etsin selityksiä, miksi sodan jälkeen valvontakomissio kielsi Pullan kirjat.

Sama raikas rinnakkaisuus näkyy Tuntemattoman sotilaan (1954) ympärillä: Näkemiin, Helena (1953) ja Rauha S. Virtasen Seljan tytöt (1955) näyttävät rintamakirjan kumminkin puolin sodanjälkeistä selviytymiselämää nais- ja tyttönäkökulmasta. Nuo kaikki kolme kirjaa olivat nuoruuteni vaikuttajakirjoja.

101_sanapilvi_wordle

101-kirjan asiasanapilvi (kuvakaappaus Ylen sivuilta)

Suosittelen tutkimaan kirjalistaa monelta kantilta. Voi vaikka bongailla, millaisia kirjoja on peräkkäisinä vuosina ja minkälaisia kirjapareja voi solmia niin, että kirjojen ilmestymisen välissä on vuosia, vuosikymmeniä.

Yllätykset houkuttelevat lukemaan

Olen lukenut elämäni varrella listan kirjoista yli puolet, ja valtaosalta kirjailijoista olen lukenut jonkun muun kirjan. Joukossa on myös tuntemattomia tekijöitä ja teoksia. Esimerkiksi Anders Cleven Katukiviä (1959) ei ole aiemmin kopistellut tietoisuuteeni.

Martti Larnin Kuilu (1937) kiinnostaa aikaan nähden poikkeuksellisen aihevalinnan vuoksi, ja ajattelin sen homoseksuaalisuuskuvausta peilata vuoden 2014 Kissani Jugoslavia -romaaniin. Varsinaiset 1920-luvun tulenkantajarunot listalta puuttuvat, joten tulen tutkailemaan, miten Unto Seppäsen novelleissa (1927) hurmahenki näkyy. Sille haen pariksi Maarit Verrosen vuoden 2009 novelleja. Ja sitten on tämä lähtölaukaus: outo vuoden 1917 romaani.

101 kirjaa -hankkeen huikea sivutuote on se, että Kansalliskirjasto on digitalisoinut melkein kaikki valitut kirjat ja jokainen halukas lukija voi lukea niitä verkkokirjoina. Minä lainasin oitis verkkokirjastosta Konrad Lehtimäen utopia/dystopia-romaanin Ylös helvetistä (1917). Minkälainen mahtaa olla sen kuva maailmasta?

Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa

101_kirjablogit_pystyEdelliseen kysymykseen saa vastauksia viimeistään 5.12., jolloin Yle käsittelee kirjaa ja jolloin Kulttuuri kukoistaa siitä postaa. Kirjablogit ja 101 kirjaa on osa Ylen hanketta: joka kirjasta postaa kirjabloggaaja samana päivänä, kun kirja on esillä aamu-tv:ssä ja radion Sadan vuoden kirjat -sarjassa. Mukana olevat bloggaajat ovat arvonnan perusteella saaneet blogissa puitavan kirjan.

Ensimmäisenä käsitellään 10.1.2017 vuoden 2016 kirja, Ilkka Remeksen Kiirastuli. Siitä poikkeuksellisesti postaa viisi blogia: Kirsin Book Club (7.1.), Kirjallisia (8.1.), Kaiken voi lukea (9.1.) ja Ja kaikkea muuta (11.1.). Oma juttuni ilmestyy 10.1. Toinen kirjani on Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä (1993, postaus 30.3.).

Haaste

Minusta 101 kirjaa on jo nyt onnistunut hanke: kirjallisuus on esillä, valituista kirjoista ollaan kiinnostuneita ja valinnoista keskustellaan. Lista näyttää monikirjavan kirjallisen historiamme. Siitä sopii valita luettavaa, joka on sinulle yllätys, outo, ylittämätön tai suosikki vuosien takaa. Tai voit valita syntymävuotesi kirjan. Tähän haasteeseen kenenkään ei tarvitse ilmoittautua tai siitä julkaista tilitystä – kunhan nauttii lukemisesta.


Suoria linkkejä:

Kirjojen Suomi
101 kirjaa: kirjaesittelyt ja niistä linkki kansalliskirjaston verkkokirjojen lainaamiseen
Kirjablogit ja 101 kirjaa
Kultakuumeen keskustelu 101 kirjaa -kirjavalinnoista 3.1.2017: Kai Ristola, Seppo Puttonen ja Tuija Takala

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Anja Snellman: Lähestyminen

Olen oppini saanut aikoina, jolloin biografia oli pannassa, vaan huomaan nyt juuttuvani tosielämätietoihin. Lähestyminen (WSOY 2016) virittää seulomaan muistin arkistokorttien Snellman-faktoja: rakastumiset ja erot, lapsiperheajat, isätrauma, äititrauma, siskotrauma, Kreetan talo, terapeuttiopinnot jne. Kaikkea tätä henkilöhistoriaan liittyvää bongaan uudesta romaanista. Samalla jumitun tuijottamaan kirjan kantta. Ei kovin montaa romaania myydä niin, että kannesta katsoo suoraan silmiini itse kirjailija. Lisäksi tekijän nimi loistaa kissankokoisin kirjaimin, otsikolla ei näytä olevan niin väliä.

lahestyminen

(Miniatyyriruukku on matkamuisto Kreetalta, sisältää meren hiomia pikkukiviä.)

Seuraavaksi sanon itselleni: stop tykkänään! Miksi vaivata päätä kirjailijatiedoilla, sillä johan ovat muun muassa Päätalon ja Knausgårdin tuotannon henkilökohtaisuudet selviö? Sisältö ja kerronta ratkaiskoot.

Lähestymisessä terapeutiksi pätevöityvä nainen tapaa narkkareita, erityisesti erityistä Ileä, muistelee Kreeta-kokemuksiaan ja palaa entisiin perheasioihin. Kerronnan pääosan vievät minämuotoiset havainto- ja muistelupätkät, jotka tulevat julki kuten ajatukset tulevat: mieli järjestää ne mieleisekseen, ei kronologia. Välillä muistumat etääntyvät kolmannen persoonan kerrontaan, silti välimatka kertojaan on lyhyt.

Jotkut välähdykset välittyvät vahvoina kuten menetysten tuska. Romaani antaa siten nimeään myöten luvan lähestyä vuosien päästä suuria menetyksiä.

Lähestymme määränpäätä, kiinnittäkää mieli. Katsokaa ettei muistoja putoile kun kokoatte itsenne. Sanat käyvät vähiin, lopulta myös varoitukset. Säästäkää kirsturahat. Muistakaa kaksi kolikkoa. Ne ovat ikuisuuden valuuttaa. Lopulta me kaikki löydämme toisemme. Meistä tulee Giacomettin yleisö.

Sitaatti kuvaa tyyliä hyvässä ja pahassa. Siinä on symboliikkaa, runollisuutta ja sisäisiä viittauksia. Virkerytmi hakkaa tunnemöykkyihin koloja, mikä yhtäällä tehoaa, mutta toisaalla tuntuu maneerimaiselta. Mereen liittyvät kuvaukset ja etenkin vertauskuvat ovat keskeisiä, ja Kreetan näkymät synnyttävät väreileviä mielikuvia.

Vaan lopputulema on tämä: romaanissa on runsaasti aineksia, jotka latistavat kokemustani. Osaset eivät puhuttele. Esimerkiksi narkkari-Ile tuntuu keinotekoiselta kertojan suruprosessin agenttina. Ilen runot hämmentävät. Terapiatoiminta herättää minussa jopa vaivaantuneisuutta, ja päihdekuntoutusosuuteen ymppäytyy saarnamaisuutta.

Snellmanin ilmaisutyyli jakaa lukijoita. Kuulun niihin, jotka jäävät tarinan ulkopuolelle. Vai sanoisiko niin, että jään Lähestymisen kerrontameren pintaan pärskimään, en onnistu sukeltamaan sen syvyyksiin?

– –

Anja Snellman
Lähestyminen
WSOY 2016
romaani
143 sivua.
Sain kirjan kustantajatapaamisessa kirjamessuilla.

Muita lukukokemuksia: Habaneran havaintoja, Kirjan jos toisenkinKirjasähkökäyrä, Kirjanvuoksi, Sinimarjan matkassa ja Suomi lukee / Lukutoukka.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus