Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa käynnistyy osaltani romaanilla ja genrellä, jotka poikkeavat mielitietyistäni. Yle on valinnut kutakin itsenäisyyden vuotta kuvastamaan kirjan, ja vuoden 2016 teos on Ilkka Remeksen Kiirastuli (WSOY 2016). Ymmärrän syyn: Remes on painosten kuningas. Lisäksi trillerin aihepiiri polttelee ajankohtaisena.
Tapoihini kuuluu juoniselostusten välttäminen, mutta taustoitusta en voi ohittaa. Kiirastulessa eletään lähitulevaisuutta, jolloin Sipilän hallitus on helisemässä: Suomen maaperällä on kaksi Venäjän tukikohtaa, ja USA tuo Nato-kansanäänestyksen alla Suomeen sotavoimiaan. Venäjä avaa itärajan, josta seuraa pakolaisten vyöry. Siispä ei jännitteitä eikä erilaisia poliittisia intohimoja puutu, sillä nyt kolisevat Suomen itsenäisyyden kohtalonhetket. Romaani rakentuu monisyisestä vakoilu- ja vaikuttamistoiminnasta.
Kun trilleri ei jännitä
Odotan, että käteni hikoavat ja imaisen tarinan. Käy kuitenkin niin, ettei Kiirastuli iske kipinää, vaan samastun sitaattiin:
Palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, eikä mieleen muodostuva kuva ilahduttanut häntä vähääkään.
Arvostan epäröimättä Remeksen taitoa punoa faktaa mahdolliseen maailmaan. Kaikkiin kirjan kotimaan ja maailmanpolitiikan aihelmiin löytyy syitä siitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Remeksen dystopia ei siis ole kaukana, eikä se ole epäuskottavakaan. Ongelma on lähinnä siinä, miten se minulle kerrotaan.
Kun kerronta ei polttele
Olen repaleisen rakenteen ja haaroittuvien tarinoiden ystävä, silti Kiirastulessa kärvistelen kurimuksessa, kun pätkitysti poukkoillaan paristakymmenestä henkilöstä ja poliittisesta intressistä toiseen. Ja vaikka palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, juoni jää keskeneräiseksi. Syynä on varmasti se, että jotain (jota en ole lukenut) on tapahtunut ennen Kiirastulta – ja jatkoa seuraa, lupaa kirjailija.
Olen lukenut Remestä aiemmin, esimerkiksi kirjat Karjalan lunnaat, Pedon syleily ja Ikiyö, joissa juonta kuljetellaan liukkaasti mutta joita ohentaa vakava selittely ja haalea henkilökuvaus. Sama vaivaa Kiirastulta, ja lisäksi siinä on tolkuttoman paljon hahmoja, eikä niihin malteta paneutua.
Kaikki kirjan tyypit sananmukaisesti totisesti toimivat, ohimennen miettivätkin toimiaan, muttei yksikään hahmoista elä itsenään. Tarvitsisin kipinän seurata, mitkä ovat esimerkiksi entisen sotilastiedustelija-Larin syvät intressit tai mitä venäiläisvakoojan puolisossa Eveliinassa tapahtuu, kun totuus on tarua ihmeellisempää. Näistä mainituista henkilöistä kaipaisin jännityksen sytyttävää seurattavaa.
Kun aihelmissa on ainesta
Tiivistän, että Remeksen kannattaisi fokusoida, syventää ja sykähdyttää – vaan mikä minä olen mestaroimaan. Lukijoita riittää: isänpäiväkirjamainosten päämies porskuttaa tällä tyylillä, jota lukijat osaavat odottaa. Sen Remes on jo yli 20 kirjallaan ja noin kahden miljoonan kirjan myynnillä pohjustanut.
Lopuksi haluan jakaa Remekselle muutakin tunnustusta kuin toteamuksen hyvästä kirjamyynnistä. Kiinnostavasti Kiirastulessa sivutaan sitä, miten kansalaisten tietämättömyys on parasta reserviä. Tässä ajassa manipulointi jyllää. Ja ennen kaikkea voidaan vehkeillä ja lietsoa pelkoja sekä vääristellä tietoja, oi trollien ja valeuutisten luvattu aika.
Informaatiovaikuttamisen yksi strategia oli mahdollisimman runsas ja laaja valheiden levittäminen vihollisen siviiliväestön keskuuteen. Eikä se ollut koskaan ennen ihmiskunnan historiassa ollut niin helppoa kuin nyt, kun kuka tahansa tavoitti reaaliaikaisesti valtavan ihmisjoukon sosiaalisessa mediassa. Kun julkinen keskustelu saatiin täysin saastuneeksi, ei kukaan uskonut enää mihinkään – ei edes totuuteen.
Hei, Remes, tätä aihetta lisää! Ei selitellen vaan näyttäen. Kiirastuli alkaa lupaavasti juuri siten, miten somehuhuin valhe lavastetaan totuudeksi. Tämä hyvin kytevä käynnistys tukahtuu muuhun aihevyöryyn, joskin myöhemmin juoneen punotaan mahanpohjassani muljahtavan inha valesometus. Teen tilauksen: toivon teosta, jossa pureudutaan yhteen henkilöön, jolla ei ole yksituumainen maailmanpelastusmissio vaan vaikeita valintoja, joiden puolesta puhua, sillä
– – taistelua ei voitettaisi asein vaan mielipiteisiin vaikuttamalla.
Jälkisanat
Myönnän, että Ilkka Remeksen Kiirastuli sopii hyvin 101 kirjaa -valikon kriteereihin: kirja kuvastaa aikansa Suomea. Vaikka romaani on jo askeleen edellä dystopiaan vivahtavasti, ammentaa se kirjoitusajan poliittisista jännitteistä ja sosiaalisen median vaikutusvaaroista. Kiirastuli linkittyy itsenäisyystaisteluteemalla moneen 101 kirjaa -listan teokseen. Tämä vielä: tänä mediavaltaisena aikana Remes on mielenkiintoisesti kirjailija, joka ei näy eikä kuulu eli kieltäytyy haastatteluista, paitsi tästä yhdestä Yle:lle.
Vuoden 2016 kirjaksi valitsisin silti jotain muuta. Remeksen tyyliin en ole valtiota pelastavien sankareiden perään. Näyttäisin nuorten aikuisten Suomen, jossa on vaikea kiinnittyä tai sitoutua ja jossa pätkittyjä ovat niin työ- kuin ihmissuhteet. Kriteerini täyttää ainakin kaksi vaihtoehtoa. Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun on puheromaani, illuusio mobiililaitteella äänitetystä tai tallennetusta tekstistä, jossa kaiken dokumetointi on keino olla olemassa. Paperi T:n post-alfa -runokokoelma syöksee popularikulttuurikerroksia ja riuhtaisee hajatunnelmiin. Väliaikaisuuden tunne puhuu, eikä puhujalla ole yhtä minää eikä kieltä. Sitä on nyky-Suomi.
Ilkka Remes
Kiirastuli
WSOY 2016
trilleri
419 sivua.
Sain kirja kustantajalta.
Kirjabloggaajat ovat mukana YLE:n Kirjojen Suomi -hankkeessa otsikolla Kirjablogit ja 101 kirjaa. Minun lisäkseni hankkeen käynnistävästä Kiirastulesta julkaisevat tekstinsä Kirsin Book Club (7.1.), Kirjallisia (8.1.), Kaiken voi lukea (9.1.) ja Ja kaikkea muuta (11.1.). Lähes kaikki 101 kirjasta on lainattavissa Kansalliskirjaston verkkokirjastosta – vaan ei Remeksen romaani.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 