Päivittäinen arkisto: 19 tammikuun, 2017

19 tammikuun, 2017 · 7:20 pm

Kirja vieköön! Juhlan tuntua Savoyssa 18.1.2017

Baba Lybeckin kevään kirjallisuustapahtumasarja Kirja vieköön! käynnistyi hienosti. Täyden Savoyn tunnelma lämmitti ja uudenlainen tilanne kutkutti. Keskustelua ei voinut ennakoida tai arvailla; sai edetä sen virrassa; sai olla mukana seuraamassa jotain, mitä ei voi toistaa. Siis ainutlaatuinen ilta.

Illan alkupuoliskon keskustelu käsitteli suomalaisuutta. Voisi ajatella, että suomalaisuus on aika kulunut aihe. No ei. Savoyn lavakeskustelussa ei kansastamme veivattu väsyneesti, vaan vaihtuvia näkökulmia höystivät elävät esimerkit ja välitön tapa esittää ne, ja Baba Lybeck luotsasi vieraitaan kerrassaan linjakkaasti ja tyylikkäästi.

Jörn Donnerin showmiesmäisyys toi jutusteluun pikantin arvaamattomuuslisän. Hän käsitteli ajan kulkua ja hyvinvointiamme. Anu Partanen muistutti kotimaamme turvallisuudesta. Petri Tamminen puhui suomalaisten muistoista ja muutoksesta. Typistykseni ei anna keskusteluista oikeaa kuvaa –  tämä yleistys ehkä paremmin: jokaiselle kirjailijalle annettiin oma sanomisen tila ja mahdollistettiin kaikkien yhteinen ajatustenvaihto teemasta toiseen.

kirja-viekoon_tammikuu1

Illan emäntä ottaa yleisön haltuun.

Jokaisesta illan kirjasta kuultiin lyhyitä monologeja. Petri Tammisen juuri ilmestyneen episodiromaanin Suomen historia kolme tarinaa esitti Taisto Oksanen eläytyen ja tekstin sävyt mainiosti välittäen. Yhdessä muisteltiin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan merkitystä: sitä, miten kirja kiersi koko suvulla, niilläkin, jotka eivät yleensä lukemisesta innostuneet.

Keskusteluissa sivuttiin kirjanlukijoiden vähentymistä ja lukemisen tärkeyttä. Donner huomautti kirjojen korkeasta hinnasta, mikä yhtenä tekijänä someviihdykkeiden ohella vaikuttaa kirjanhankintahaluttomuuteen. Tamminen muistutti lukemisen intiimiydestä, ja siitä, että vaatii luonnetta raivata kirjalle rauhallinen, yksityinen aika ja paikka. Myös muutos ja pysyvyys saivat symbolinsa: 50 vuotta sitten ajetut autot ovat ruostuneet, mutta monet 50 vuotta sitten ilmestyneet kirjat eivät, vaan voivat tuntua yhtä eläviltä ja moderneilta kuin ilmestyessään.

kirja-viekoon_tammikuu2

Muut illan kirjoista olivat selkeästi tietokirjakategoriaan kuuluvia, mutta Suomen historiaa voisi luonnehtia fikoituneeksi muistelmaproosaksi.

Illan loppuhuipentuma oli Tellervo Koiviston ja Tarja Halosen vuoropuhelu. Juuri ilmestynyt kirja Tellervo Koivistosta oli keskustelun kimmoke, mutta yhteiset muistot ja itseironinen huumori muodostivat tilan, jossa HE olivat kaksin ja muilla etuoikeutettu mahdollisuus kokea se. ”Tasaisen äkäisen” lounaisheimoisen ja satakuntalaisen ”karun ja lauluttoman” leikkisä, arvokas ja aito kombinaatio sykähdytti, enkä ole ainoa, joka niin tunsi. Koko salillinen seisoi keskustelun päätteeksi.

Baba Lybeckin luoma formaatti osoittautui nautittavaksi kulttuuriviihteeksi, joka ruokkii ajatuksia ja tunteita. Olisipa 15.2. pian: sitten taas Savoyhin.

Illan kirjat:
Jörn Donner: Suomi Finland
Anne Mattson:Tellervo Koivisto – elämäkerta
Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta
Petri Tamminen: Suomen historia (postaukseni: tässä)

Monologien esittäjät:
Laura Malmivaara
Taisto Oksanen
Pekka Strang

Muissa blogeissa illasta: Kirsin Book Club

Kevään Kirja vieköön! -tapahtumista Baba Lybeckin kotisivulla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Sekalaista, Tapahtuma

19 tammikuun, 2017 · 5:30 am

Jessie Burton: Nukkekaappi

Historiallisen romaanin ystävälle aikamoinen täky on romaani, joka on valittu 2014 Isossa-Britanniassa vuoden parhaimmaksi kirjaksi. Jessie Burtonin  esikoisromaanissa Nukkekaappi (Otava 2016) kerrotaan muutamasta kuukaudesta Amsterdamissa vuodenvaihteessa 1686-87.

Varoitan, lukijani, arviointini voi olla vääristynyt. Asetan kirjalle kohtuuttomat odotukset, sillä ihailen flaamilaista 1600-luvun taidetta. Ymmärrän kirkkaasti, ettei tällä romaanilla voi olla paljoakaan tekemistä maalausten kanssa, en silti pääse yli vermeeriläisestä tunnelmavirityksestäni, eikä sitä tietenkään voi mikään muu tavoittaa kuin itseoikeutetusti Johannes Veremeerin siveltimenjälki tai mielikuva Fabritiuksen tuhoutuneista teoksista tai minua mielettömästi kiehtovat vanhat maalaukset jäätyneistä kanavista.

Nukkekaapissa on kyllä joitain hienoja kuvajaisia pitsimäiseksi kiteytyvästä jäästä kanavan reunassa tai laatukuvia porvariskodin kamareista. Voin hyvin uskoa miljöön muistuttavan aitoa alankomaalaista kauppiaskaupunkia satoja vuosia sitten. Juoni vetää, ja nielaisin muutaman tarinakoukun, jolloin annoin tekstin kiskoa joutuisasti.

nukkekaappi

Romaanissa sorkitaan toisiinsa sotkeutuvasti kaupantekoa, rakkauksia, kostoa, pettymyksiä ja toivoa. Kaikki ovet ovat avoinna kiehtoviin henkilö- ja tarinatasoihin, kun nuori Nella naitetaan varakkaalle kaupunkikauppiaalle Johannes Brandtille. Nella saa ylkältään nukkekodin, johon tuntematon alkaa lähetellä enteellisiä esineitä. Oleellista on amsterdamilaistalouden täyttyminen toisiaan tirkistelevistä ja asioita salaavista henkilöistä.

Hän [Nella] ei ole nainut miestä vaan kokonaisen maailman. Hopeaseppiä, käly, omalaatuisia tuttavia, talo jossa hän on eksyksissä ja toinen, pienempi talo, joka pelottaa häntä. Näennäisesti kaikkea on paljon, mutta Nellasta tuntuu kuin häneltä otettaisiin jotakin pois.

Tunnelmaan tavoitellaan arvoituksellisuutta ja henkilöihin arvaamattomuutta. Välistä se tuntuu liialliselta, ja henkilöiden syventäminen jää sen jalkoihin. Minun on vaikea uskoa 18-vuotiaan Nellan terhentymistä lyhyessä ajassa siten kuin se romaanissa kuvataan. Lisäksi pidän epäuskottavana keskeismotiivina tököttävän nukketalon miniatyyrejä väsäävää salaperäisyyshahmoa. Brandtin perheen salaisuudet vaikuttavat nekin valitettavan laskelmoiduilta. Eikä teksti kauttaaltaan vakuuta, turhan usein siinä haksahdetaan kliseisiin tyyliin ”elämä lyö kättä kuoleman kanssa”.

Miksi sitten lukea Nukkekaappi? Pidän kaikista mutinoistani huolimatta amsterdamilaisuusilmiöiden kerronnasta. Sokerina pohjalla kiinnostaa kuvaus naisten mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Romaani kuorii sitä kerros kerrokselta, ja vaikka jotkut näkemykset vaikuttavat moderneilta, sopinevat ne myös tavoiteltuun ajankuvaan. Kirjan naiset, etunenässä Nella, tekevät myönnytyksiä mutta myös itsenäisiä päätöksiä, eivät vain vaimona, sisarena tai piikana. Näkemys ei ole yksioikoinen, sillä jollain tie vallankäyttöön vie naimakaupan kautta, toiselle siitä kieltäytymällä. Plussapisteitä kertyy myös siitä, että rakkauskäsitys joustaa moneen suuntaan, esimerkiksi täydeksi voi kehittyä täyttymyksettäkin. Loppuratkaisu miellyttää minua kovin: elämä voi aina alkaa ja jatkua, ihan erilaisena kuin olisi voinut luulla.

– –

Jessie Burton
Nukkekaappi
The Miniaturist
suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
381 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen, kirja ilmestyy 19.1.2017.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus