Hoidan tämän vertailukohdan heti alta pois: Pauliina Rauhala kuvasi lestadiolaisuutta sisältäpäin Taivaslaulussa, Terhi Törmälehto puolestaan nyt helluntalaisuutta romaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Kummassakin kirjassa nuori nainen joutuu punnitsemaan turvaa ja rajoja luonutta vahvaa uskoaan.
Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa ja kerrontatapaa. Kajaanilainen lukiolainen Elsa kavereineen hakee herätyshurmosta, imeytyy 1990-luvulla helluntalaisliikkeeseen ja sen hihhulihenkisiin jäseniin. Nämä vaiheet kerrotaan etäännytetysti kolmannessa persoonassa, kun taas vuosia myöhemmin Elsa omaäänisenä minäkerrontana kuvailee vaiheitaan reaaliajassa 2000-luvun alun kolumbialaisessa helluntalaisyhteisössä ja sen liepeillä. Kahdessa kovin erilaisessa ympäristössä on silti yhtymäkohtia:
Siinä, miten täällä [Kolumbiassa] puhutaan sodasta ja sen ideologiasta, on jotain samaa kuin tavassa jolla uskovista puhuttiin Kainuussa. Se on kyynistä ivaa, jossa silti on seassa kipua. Ja ripaus kateutta niitä kohtaan, jotka uskovat.
Kai kyse on hurmion ja jakamisen kokemuksen kaipuusta, hieman myös pätemisen tarpeesta ja kulumisesta johonkin erityiseen, epävarmuuden sietämisen vastakohdasta eli oikeassa olemisen hakemisesta. En silti täysin pääse perille, mistä Elsan ja ystävättärien hengen kaipuu nuorina kumpuaa – ei ainakaan kodista.
Mielenkiintoisesti kuvataan nimenomaan perheen reagointia Elsan uskoontuloon, etenkin äitisuhde ja itse äitihahmo vaikuttavat särmikkäiltä. Esimerkiksi lahkolaisuuteen liittyvä elämänkieltäminen ja seksuaalisuuden rajoittaminen risoo äitiä. Myös kajaanilaiskodin äänimaisemaan kuuluva vaarin körttivirsien veisuu kiehtoo. Harmillisesti kuitenkin henkilöt jäävät minulle etäisiksi, tuntuu, että heistä riipaistaan vain sieltä täältä replikointeja ja persoonapiirteitä. Se taitaa korostaa Elsaa rajaavaa uskonkuplaa.
Hirveä hinku kielilläpuhumisen itsestä irtoavaan tilaan on hienosti kuvattu, etenkin jää mieleen ihoni kananlihalle vievä uintitilanne, jolloin tyttöjen suut vain alkavat suoltaa armolahjaa. Kerronnan etuna pidän sitä, miten alleviivaamattomasti näkyy oikeauskoisuus, miten se kasvattaa uskovaisten ylimielisyyttä, horjumatonta vakuuttuneisuutta ainoasta erinomaisesta tavasta elää.
Oli muistettava minuutit. Vähintään viisi, mieluummin enemmän, mieluummin monituisia Hengestä pulleita minuutteja, maailmasta varastettuja, syömisestä saunasta lenkistä vietyjä, koulustakin. Viisi aivan vähintään. Joulukuussa seurakunnassa sovittiin, että kaikki rukoilevat viisi minuuttia joka päivä kevättalvella koittavan herätyksen puolesta. – – Piti kirkastaa näkyjä, vahvistaa armolahjoja, pyhittyä, piti kuolettaa se mikä oli ihmisestä.
Kolumbia-osuus vie Elsan ratkomaan hengellisyys-ruumiillisuus-dikotomiaa ja mullistaa muitakin tunteita kuin uskonnollisuutta. Tuntuu, että bogotalainen kaaos leviää Elsaan, ja tunteiden sekamelska muuttaa elämänkatsomusta.
Pidän romaanin aika- ja paikkavuorottelusta, sillä se kannattelee lukuvirettä. En nimittäin ensin pääse vauhtiin, innostun vasta loppupuoliskolla, jolloin tarinaan tulee tarvittavia juonikohoumia ja kerrontaan ajatuksia avaavia aivoituksia, harkitut aukot mukaan lukien. Myös kerronnan rytmiin ja sanomisen tapaan mielistyn vähitellen.
Vaikka esitän joitain varauksellisia huomioita, tähdennän, että varmistun romaanin loppusivuilla siitä, miten valmista proosaa esikoisromaani on. Kirjan voi lukea prosessina uskoontulosta ja uskonelon ristiriidoista; sen voi lukea ennen kaikkea kehitysromaanina; sen voi lukea rajattuna kulttuurikurkistuksena niin helluntalaisuuteen kuin kolumbialaisuuteenkin. Lainaan vielä hengellisen laulun ”Vie vuorille tää viesti” värssyä: ”on Hänen luonaan juhlaa – myös hetket vaikeat”. Niitä Vaikka vuoret järkkyisivät vilpittömästi välittää.
– –
Terhi Törmälehto
Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017
romaani
288 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirja hyllyssä ja Koukussa kirjoihin.
P.S. Romaanin nimi viittaa (vaikkapa Kainuun vaarojen ja Kolumbian vuoriston lisäksi) Jesajan kirjan lukuun 54: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi. Nappaan sitaatin perusteella luvan tulkita romaanin päähenkilön kehityskulkua niin, että yhteys lohtua tuovaan jumaluskoon voi säilyä, vaikka irrottautuu lahkosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 