Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vakka ei nähnyt sitä.
Aloitan Joel Haahtelan romaanin Mistä maailmat alkavat (Otava 2017). Päälleni laskeutuu merkillinen rauha. Olen kuin lumilinnassa vällyihin kääriytyneenä: ulkopuoliset äänet vaimenevat, tunnen olevani suojassa, vaikka tiedän kylmän ja arvaamattoman maailman meluavan ulkopuolella. Haahtela loihtii tällaisen aisteja terävöittävän kirjallisen turvapaikan.
Lumilinna-vertaukseni ei ole vahinko, sillä lumi on Haahtelan tässäkin romaanissa ydinkuvastoa, lumi ja tähdet. Edellinen romaani Tähtikirkas, lumivalkea jo nimenä todistaa keskeiskielikuvista. Mistä maailmat alkavat on edeltävän romaanin veljesteos: niitä yhdistää yksi kummassakin romaanissa vilahtava henkilö; samoin taidepainotteisuus, politiikan vaikutus elämäntapahtumiin, yksinäisyyden tunnot ja ihmisen osan tarkastelu. Uutuus ei ole eettisesti niin vavahduttava kuin edeltäjänsä, mutta vakaasti ollaan vaatimattomasti elävien asialla.
Romaanin päähenkilöön Visaan pääsen tutustumaan 1950-luvun loppupuolelta 2000-luvun alkuun. Visa syttyy maalaustaiteeseen koulupoikana, ja hänen taiteilijuutensa kehitystä tarkastellaan siinä kuin ihmissuhteitakin. Olen otettu siitä, että päähenkilö on artistisuudestaan huolimatta tavallaan tavallinen, jopa viattomaksi mainittu. Mitään ulkoisesti hätkähdyttävää hän ei tee, vaan draama kumpuaa sisältä, luovuuden löydöksistä ja kohtaamisien tunnelmista.
Haahtela kumartaa kunnollisuudelle ja vilpittömyydelle. Pojan ja äidin suhteen harmonia viehättää, ja hetket, joina poika näkee äitinsä äitiyden ohi, tallentuvat liikuttavasti. Sekä tärkeän ystävyyden että rakkauden sävyvaihtelut ilmaistaan tyylikkäästi. Suhteita ei levitellä eikä selvitellä, mutta kyllä ne kaihertavat. Ihmissuhteissa on jotain varovaista – tunneainesta, jota ei sanotuksia saa. Ohimenevät hetket ovat merkityksellisiä.
Yksi ydinkokemus on Visan käynti Italian-opintovuosinaan Morandin luona. Se säväyttää minua siksikin, että teininä hankin jostain postikorttijäljennöksiä ajan pysäyttävistä Morandin asetelmamaalauksista. (Muutenkin jaan Visan kuvataidesuosikit lukuunottamatta Rubensia.) Romaanissa näen iltalialaismodernistin taulut aitoina Visan silmin ja kuulen niistä hänen äänellään.
Visa kuunteli ja ajatteli, että se kaikki kuulosti ihmeelliseltä: että Morandille riitti yksi kaupunki, yksi katu ja yksi huone, ja sielläkin samat aiheet; ettei hän koko elämänsä aikana saanut tarpeekseen muutamasta väristä ja niiden sävyistä, pienestä tilasta ja päivänvalosta. Tarkoittiko se, Visa mietti, että taiteilijan sisin oli hyvin yksinkertainen vai sitä, että se oli poikkeuksellisen monimutkainen?
Sitaatin lopun paradoksisuus on romaanissa tyypillinen ajatuskulku. Hiljaisuus, hienovireisyys ja hienotunteisuus eivät tarkoita, etteikö muuta olisi.
Tässä taiteilijaromaanissa luovaa työtä kuvataan sekä ajatuksina että tekoina, ja romaanissa on useita hienoja verbalisointeja Visan maalausprosessista ja seikoista, joista teokset kehittyvät. Oman ilmaisun ja ideoiden tavoittamisen riemu välittyy, ja niin myös se, miten monet asiat vaikuttavat taulun katsojan teosarvioihin.
Teksti etenee kronologisesti, ja loppua kohti loikat vuosista seuraaviin pitenevät. Rakenne ei tuota yllätyksiä, ja Haahtelaa lukeneille on tuttua se, että proosasta erottuu runovaikutteinen kielikerros, jossa symbolit ja mielikuvat leijailevat hennonherkkiin tunnelmiin. Paikoitellen helskyttely lähenee vaarallisesti jo sievistelyä. Tunnistan sen lukulumilinnassani: jännitän, ettei vain koreilusta seuraa hapenpuutetta. Onnekseni ohimenevien hengenahdistushetkien jälkeen uskon tarinan pysyvän hengissä. Ja niin Mistä maailmat alkavat tuo lähelleni yhden taiteilijaelämän, maailmojen alkujen aistikokemukset ja pienin paloin rakentuvan ihmisen.
Hän oli syntynyt tähän maailmaan ja hänelle oli annettu elämä. Hän keräsi matkan varrelta mitä löysi, kokosi sitä itseensä. Hän etsi kaikkea minkä tunsi omakseen, kokosi maailmalle hajonnutta palapeliä. Koskaan ei tiennyt mistä seuraava pala löytyisi, mutta jokaisen palan myötä hän koki riemua, tunsi kuinka se loksahti paikalleen, löysi pienen ja tärkeän paikkansa hänen sisältään.
– –
Joel Haahtela
Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
taiteilijaromaani
301 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
P.S. Tunnistan romaanissa hengenheimolaisuutta Pauliina Vanhatalon hienoon taiteilijaromaaniin Pitkä valotusaika, vaikka tunnelma ja henkilöiden kohtalot ovatkin toiset.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 