Mikä on ihmisyyttä? Osittain piirteiltään eläimellinen lapsi vai ulkoisesti ihminen mutta käytökseltään peto? Etiikan ja toden peruskysymyksiin vie Virve Sammalkorven romaani Paflagonian perilliset (Karisto 2016).
Kerrassaan outo opus tämä teos. Ensinnäkin koko nimi kuuluu: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut. Romaani kahmii piirteikseen 1800-luvun alkupuolen (fiktiivisen) tutkimusmatkapäiväkirjan henkilökohtaisen osan ohella jälkipolven edustajan tutkimustyylistä suoraa kommentointia, lisäksi se ammentaa historiallisesta ja spekulatiivisesta fiktiosta. Tätä lukiessa uppoutuu toden ja tarun seikkailuun.
Raamit ovat nämä: nuori Iax pääsee ihailemansa tutkijan Moltiquen retkueeseen, joka löytää Venäjän metsien kätköstä luolan. Siellä asustaa lapsijoukko, varjojen lapset, joista jokaisella on enemmän tai vähemmän eläimen piirteitä kuten karva- tai höyhenpeitettä, jyrsijöiden korvia, kuonoja tai hännänpäitä. Muu tutkimusretkue pitää lapsia raadollisena ansaintamahdollisuuteena, Iax sen sijaan inhimillisinä olentoina. Uhan tuntu kasvaa, konflikti on valmis.
Luen romaaniin säilöttyjä tekstipätkiä, ja pysyn avuttoman ja keinottoman päiväkirjan pitäjän ja ihmislasten puolella. Sydän värisee Iaxin dokumentoimissa lasten hylkäystarinoissa. Vaihtelevin tuntein seuraan Iaxin ja lapsia luotsaavan Annan tutustumista. Joudun loppuun asti jännittämään, miten kaikkien käy, enkä silti voi tietää, kuinka käy.
Tämä on ihmeellinen kirja. Se on lyhyt ja tupattu täyteen kaikkea mahdollista vanhoista myyteistä filosofiisiin pohdintoihin, etiikasta pragmatiikaan. Taustalla kuultavat kirjailijakonkareiden (vaikkapa Gonrad ja Sinisalo) kuvaukset. Romaanissa on kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön tematiikkaa, moraalikonflikteja, siinä on henkilöpsykologiaa, siinä on viattomuutta ja julmuutta.
Kliseistä on tiedematkailijoiden hulluuteen vajoaminen, mutta sekin kertoo siitä, miten pienen raaputtamisen jälkeen ihminen käyttäytyy kuin eläin. Osin piirretään suoraviivainen hyvä-paha-akseli, mutta muun muassa monet lapsensa hylkäävät vanhemmat ovat valinneet ehkä pienemmän pahan. Siis kirjassa kiepautetaan tarjottuja yleistyksiä ympäri. Ihailen sitä, miten pienin keinoin murretaan perusasetelmia, esimerkiksi vastenmielisestä Moltiquestakin vähä väliä väläytetään muuta.
Erilaisuuden hyväksyminen tai torjuminen nousee päällimmäiseksi. Ikävä kyllä se on aina ja kaikkialla ajankohtaista, vaikka romaanissa rämmitään parinsadanvuodentakaisessa venäläismetsässä. Kannattaa esimerkiksi lukea Tommi Kinnusen kolumni nykykoulun inkluusiosta ja sitten tämä Sammalkorven romaani, Iaxin sanoja.
– – että maailmasta tulisi turvallinen paikka niillekin, jotka ovat erilaisia.
Mietin, mitä voisin tehdä. Voisin näyttää, millaisia he ovat; kuinka kauniita, kuinka erikoisia, kuinka kyvykkäitä. Minua surettaa taas, että joudun tyytymään sanoihin. Sanat antavat lukijalle mahdollisuuden epäillä kertomaani, värittää sitä ja kuvitella ylipäätään, miten mieli tekee.
Totta vieköön mieli tekee kuvitella Sammalkorven sanojen perusteella. Totuus, taru, tieto, muistot ja harhat saavat sekoittua vapaasti. Ja sitten uskon sepitteeseen, enkä usko, enkä halua uskoa, että tuollaista on voinut / voi olla, ja tiedän, että voi ja on.
Spefi-romaanin sanojen takana vaikuttavat kuvat ja kuvaajan synopsis, sillä romaani rönsyää Pekka Nikruksen valokuvaprojektista. Kuvat ovat myös osa romaania, syventävät varjojen lasten totuutta olla olemassa, mahdollisena totena ja muistoina.
Kyllä kirjallisuuspakinnoilla on merkitystä. Nolona totean, etten viime vuoden upeasta kirjavyörystä tuupertuneena olisi tätä kirjaa noteerannut ilman Savonia-palkintoa, joka herätti halun selvittää, mitä palkitseemisen arvoista tässä on ohi muiden ehdokkaiden. Olihan sitä.
– –
Virve Sammalkorpi
Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut
Valokuvat, piirrokset ja taitto: Pekka Nikrus
Karisto 2016
Spefi-romaani
137 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Monet bloggaajat ovat kirjan lukeneet, mm. Amma, Jonna, Raija, Suketus ja Ulla.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 