Poesia esittelee Tiina Lehikoisen runokokoelman Multa: ”Runot käsittelevät muistisairauteen liittyvää kielen kuolemaa sekä elämän kiertokulkua.” Muistisairauden aikana murenee mieli, kieli ja ruumis. Lehikoisen lyriikka tavoittaa sen todesti, rankantarkasti: Jotakin muutakin meissä katkeaa kuin tämä kieli
Lehteilen runoja, palaan niihin uudelleen. Ne avautuvat hankalasti – ja syystä. Multa hakee sanoja, jotka muistisairaalta hämärtyvät ja katoavat. Kun vielä puhetta on jäljellä, kieli on poukkoilevaa, fragmentaarista. Runot poimivat kaoottisuuden kaksisuuntaisesti: niissä on sekä dementoituneen rapautunutta kielimieltä että sitä todistavan läheisen kouraisevaa kokemusta. Kokoelma alkaa aivan kuin raunioitumista tunnustellen, pitkien taukojen hajalausein. Lopussa sen sijaan on vuodatuksia, tiheitä ja runsaita muisteloita.
Runoissa kuulen ennen kaikkea puhujan, joka koettaa saada käsitettäväksi sitä maailmaa, joka katoaa, kun rakkaan ihmisen muisti häviää. Yhtenä mylläkkänä vyöryvät omat muistot, kaipaus jaettuihin aikoihin, vakava välittäminen. Siksi runoissa on myös julmuutta, joka itää sairauden seuraamisen surusta. Teen nyt väkivaltaa runoille (ja toisaalta toimin samoin kuin runoissa, palan sieltä täältä tallentaen): poimin todisteeksi säekatkelmia eri runoista.
sinulta puuttuu muisti ja kieli, lihoiltasi nimittäjä
ja millä sinä kirjoittaisit, ei sieltä ole kieltä tänne
haaskio, se on tämän tuhoutuneen kielen hinta
toisto ei tee sinusta enemmän totta
Kuolema on runoissa läsnä, jo muistisairaus on katoamista ennen lopullista poistumista, josta seuraa maakuoppa vailla allegorista tasoa. Kokoelman nimi luonnollisesti viittaa kuolemaan, hautaan, mutta myös uusiutumiseen. Monessa runossa multaan istutetaan sipuleita. Elämän jatkuminen ei siis unohdu.
En tämän enempää Multaa möyhi. Kynnän hiljaa, hitaasti kokoelman tunnepaakkuja. Ja samalla omiani. Isäni muistisairauden vierellä kuljin yli kuusi vuotta, loppuun asti. Olen rämpinyt sen rämeissä, eikä kokemani minusta katoa: kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemiselle pohjaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Hei,
jos kiinnostaa, kirjoitin itse tästä pitkähkön tekstin Helmetin Runo puhuu meille -projektiin. Kannattaa tutustua ja tsekata samalla muitakin viime vuoden runoteoksia. Vuoden 2016 runosato oli hieno!
Unohtui mainita linkki eli tämä http://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Vinkit/Runo_puhuu_meille_Tiina_Lehikoisen_Multa(123279)
Kiitos Vesa, juttusi onkin tuttu. Pyrin seuraamaan runosatoa, vaikka proosaa enemmän luen. Ja viime vuoden kirjoissa on paljon mielenkiintoista. Blogannut olen ainakin Paperi T:n, Anja Erämajan ja Aura Nurmen kokoelmista. Ja ilmestyihän oma runokirjanikin…
Tämä unohtui: juttusi Multa-runoista on todella hieno!
Kiitos! ja onnittelut Kierrän vuoden -teoksesta! Pahoittelut, että se meni minulta ohi. Viime vuosi oli todella runsas runovuosi, ja huomaan nyt, että minulta jäi monta kiveä kääntämättä projektissani. Taisin kuitenkin pyöriä lähinnä kustannuskentän tutuissa maastoissa.
Kiitos onnitteluista. Sukelsin marginaalisen genren marginaalimpaan onkaloon, selkoon.
Tuo onkin melkoinen paradoksi: selko ja runo yhdessä! No, minä olen kyllä sitä mieltä, että runous ei ole erityisen vaikeaa, kunhan sen ”kieliopin” oppii. Silloin siinä on paljon selkeää, siitä saa selkoa.
Toki runoon kuuluu merkityksen avaruus ja se, että lukija saa seikkailla ja pohtia merkitystä ja nauttia myös itse matkasta ja runouden kielen opiskelusta. Selko ei vie näitä pois, joten paradoksikin on vain näennäinen ristiriita!
Juuri noin. Käsityksiäni:
http://selkokeskus.fi/ota-selkoa-blogi/miten-runosta-saa-selkoa/
https://tuijata.wordpress.com/2016/05/13/kierran-vuoden-sanoja-selkorunoista/
Selkeitä ja perusteltuja kiteytyksiä!