Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa käynnistyy osaltani romaanilla ja genrellä, jotka poikkeavat mielitietyistäni. Yle on valinnut kutakin itsenäisyyden vuotta kuvastamaan kirjan, ja vuoden 2016 teos on Ilkka Remeksen Kiirastuli (WSOY 2016). Ymmärrän syyn: Remes on painosten kuningas. Lisäksi trillerin aihepiiri polttelee ajankohtaisena.
Tapoihini kuuluu juoniselostusten välttäminen, mutta taustoitusta en voi ohittaa. Kiirastulessa eletään lähitulevaisuutta, jolloin Sipilän hallitus on helisemässä: Suomen maaperällä on kaksi Venäjän tukikohtaa, ja USA tuo Nato-kansanäänestyksen alla Suomeen sotavoimiaan. Venäjä avaa itärajan, josta seuraa pakolaisten vyöry. Siispä ei jännitteitä eikä erilaisia poliittisia intohimoja puutu, sillä nyt kolisevat Suomen itsenäisyyden kohtalonhetket. Romaani rakentuu monisyisestä vakoilu- ja vaikuttamistoiminnasta.
Kun trilleri ei jännitä
Odotan, että käteni hikoavat ja imaisen tarinan. Käy kuitenkin niin, ettei Kiirastuli iske kipinää, vaan samastun sitaattiin:
Palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, eikä mieleen muodostuva kuva ilahduttanut häntä vähääkään.
Arvostan epäröimättä Remeksen taitoa punoa faktaa mahdolliseen maailmaan. Kaikkiin kirjan kotimaan ja maailmanpolitiikan aihelmiin löytyy syitä siitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Remeksen dystopia ei siis ole kaukana, eikä se ole epäuskottavakaan. Ongelma on lähinnä siinä, miten se minulle kerrotaan.
Kun kerronta ei polttele
Olen repaleisen rakenteen ja haaroittuvien tarinoiden ystävä, silti Kiirastulessa kärvistelen kurimuksessa, kun pätkitysti poukkoillaan paristakymmenestä henkilöstä ja poliittisesta intressistä toiseen. Ja vaikka palapelin osat alkoivat loksahdella paikoilleen, juoni jää keskeneräiseksi. Syynä on varmasti se, että jotain (jota en ole lukenut) on tapahtunut ennen Kiirastulta – ja jatkoa seuraa, lupaa kirjailija.
Olen lukenut Remestä aiemmin, esimerkiksi kirjat Karjalan lunnaat, Pedon syleily ja Ikiyö, joissa juonta kuljetellaan liukkaasti mutta joita ohentaa vakava selittely ja haalea henkilökuvaus. Sama vaivaa Kiirastulta, ja lisäksi siinä on tolkuttoman paljon hahmoja, eikä niihin malteta paneutua.
Kaikki kirjan tyypit sananmukaisesti totisesti toimivat, ohimennen miettivätkin toimiaan, muttei yksikään hahmoista elä itsenään. Tarvitsisin kipinän seurata, mitkä ovat esimerkiksi entisen sotilastiedustelija-Larin syvät intressit tai mitä venäiläisvakoojan puolisossa Eveliinassa tapahtuu, kun totuus on tarua ihmeellisempää. Näistä mainituista henkilöistä kaipaisin jännityksen sytyttävää seurattavaa.
Kun aihelmissa on ainesta
Tiivistän, että Remeksen kannattaisi fokusoida, syventää ja sykähdyttää – vaan mikä minä olen mestaroimaan. Lukijoita riittää: isänpäiväkirjamainosten päämies porskuttaa tällä tyylillä, jota lukijat osaavat odottaa. Sen Remes on jo yli 20 kirjallaan ja noin kahden miljoonan kirjan myynnillä pohjustanut.
Lopuksi haluan jakaa Remekselle muutakin tunnustusta kuin toteamuksen hyvästä kirjamyynnistä. Kiinnostavasti Kiirastulessa sivutaan sitä, miten kansalaisten tietämättömyys on parasta reserviä. Tässä ajassa manipulointi jyllää. Ja ennen kaikkea voidaan vehkeillä ja lietsoa pelkoja sekä vääristellä tietoja, oi trollien ja valeuutisten luvattu aika.
Informaatiovaikuttamisen yksi strategia oli mahdollisimman runsas ja laaja valheiden levittäminen vihollisen siviiliväestön keskuuteen. Eikä se ollut koskaan ennen ihmiskunnan historiassa ollut niin helppoa kuin nyt, kun kuka tahansa tavoitti reaaliaikaisesti valtavan ihmisjoukon sosiaalisessa mediassa. Kun julkinen keskustelu saatiin täysin saastuneeksi, ei kukaan uskonut enää mihinkään – ei edes totuuteen.
Hei, Remes, tätä aihetta lisää! Ei selitellen vaan näyttäen. Kiirastuli alkaa lupaavasti juuri siten, miten somehuhuin valhe lavastetaan totuudeksi. Tämä hyvin kytevä käynnistys tukahtuu muuhun aihevyöryyn, joskin myöhemmin juoneen punotaan mahanpohjassani muljahtavan inha valesometus. Teen tilauksen: toivon teosta, jossa pureudutaan yhteen henkilöön, jolla ei ole yksituumainen maailmanpelastusmissio vaan vaikeita valintoja, joiden puolesta puhua, sillä
– – taistelua ei voitettaisi asein vaan mielipiteisiin vaikuttamalla.
Jälkisanat
Myönnän, että Ilkka Remeksen Kiirastuli sopii hyvin 101 kirjaa -valikon kriteereihin: kirja kuvastaa aikansa Suomea. Vaikka romaani on jo askeleen edellä dystopiaan vivahtavasti, ammentaa se kirjoitusajan poliittisista jännitteistä ja sosiaalisen median vaikutusvaaroista. Kiirastuli linkittyy itsenäisyystaisteluteemalla moneen 101 kirjaa -listan teokseen. Tämä vielä: tänä mediavaltaisena aikana Remes on mielenkiintoisesti kirjailija, joka ei näy eikä kuulu eli kieltäytyy haastatteluista, paitsi tästä yhdestä Yle:lle.
Vuoden 2016 kirjaksi valitsisin silti jotain muuta. Remeksen tyyliin en ole valtiota pelastavien sankareiden perään. Näyttäisin nuorten aikuisten Suomen, jossa on vaikea kiinnittyä tai sitoutua ja jossa pätkittyjä ovat niin työ- kuin ihmissuhteet. Kriteerini täyttää ainakin kaksi vaihtoehtoa. Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun on puheromaani, illuusio mobiililaitteella äänitetystä tai tallennetusta tekstistä, jossa kaiken dokumetointi on keino olla olemassa. Paperi T:n post-alfa -runokokoelma syöksee popularikulttuurikerroksia ja riuhtaisee hajatunnelmiin. Väliaikaisuuden tunne puhuu, eikä puhujalla ole yhtä minää eikä kieltä. Sitä on nyky-Suomi.
Ilkka Remes
Kiirastuli
WSOY 2016
trilleri
419 sivua.
Sain kirja kustantajalta.
Kirjabloggaajat ovat mukana YLE:n Kirjojen Suomi -hankkeessa otsikolla Kirjablogit ja 101 kirjaa. Minun lisäkseni hankkeen käynnistävästä Kiirastulesta julkaisevat tekstinsä Kirsin Book Club (7.1.), Kirjallisia (8.1.), Kaiken voi lukea (9.1.) ja Ja kaikkea muuta (11.1.). Lähes kaikki 101 kirjasta on lainattavissa Kansalliskirjaston verkkokirjastosta – vaan ei Remeksen romaani.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Todella tyylikkäästi analysoiva kritiikki! Ja vuoden 2016 kirjavalinnasta menisin samoille linjoille kanssasi, ja kun ajatellaan juuri kulunutta vuotta parhaiten kuvaavaa kirjaa, nousee esiiin vaikea kysymys: kenen näkäkulmasta katsotaan? (toki joka vuoden kohdalla) Remeksen dystopia lienee joillekin täyttä totta, mutta itse löydän totuuteni varmasti enemmän Ekholmin puolelta, vaikken hänen sukupolveaan enää edustakaan. Ehkä pirstaleisuus ja todellisuuksien repaloituminen kuvaakin vuotta 2016 parhaiten ja siksi sen vuoden kirjojakin olisi voinut valita vaikka kaksi! 🙂
Valinta on vaikeaa, ymmärrän sen, ja kuten todettua, kyllä Remeksen valintaan löytyy perusteluja. Ajattelen etenkin kerronnan kannalta, että nykymenoa kuvaavat Ekholmin ja Paprun teokset ovat ajassa. Mutta makuasioitahan nämä! Kiitos palautteestasi!
Hieno kirjoitus, joka nostatti mieleeni kauan sitten lukemani Remekset. Olen lukenut Ruttokellot ja Uhrilennon ja tämä kuvauksesi Kiirastulesta muistuttaa minua siitä, miksi en enempää lukenut Remestä: liian toiminnallista ja ”persoonatonta” minun makuuni. Olisin siis minäkin kaivannut syvempää perehtymistä henkilöhahmoihin ja heidän ajatuksiinsa.
Näin on. Trillereissä usein tosin toiminta painottuu, muttei se estäisi henkilöpaneutumista. Joskus sitten 🙂
Muistaks kuka kovasti tota Rakkaus niinkua uumoili vuoden 2016 kirjavalinnaksi? 😀
Tosin sittemmin olen tullut tulokseen, että se käsittelee liian kapeaa ihmisryhmää, eikä anna yleiskuvaa siitä, missä Suomessa ollaan menossa. Jos se olisi valittu, niin olisihan se ollut aikamoinen kehäkolmosen sisälle sijoittuva valinta. Vähän niinku että ei meitä kiinnosta mitä Helsingin ulkopuolella tapahtuu. Hieno teos kyllä.
Tosiaan! Sinä, tietty!
Ja tuokin on totta, cityihminen päähenkilönä. Silti se ei ole vain sitä, vaan ajattelen kuvausta nimenomaan nuoren aikuisen irrallisuuden kuvana, sukupolvikuvauksena, joita on muitakin eri vuosikymmeniltä 101-listassa (Sonja O ja Jojo). Ja sitten se on kieleltään, kerronnaltaan ja rakenteeltaan tätä aikaa, mobiilipälpätystä. En Ekholmin romaania viime vuoden kirjoista kärkeen rankkaa, mutta ajankuvana ja kerronnallisesti: kiinnostavaa!
Hyvät neuvot annoit Remekselle! Kuten omassa postauksessanikin totesin, tarinan aihiot ovat todella kiinnostavat, mutta jos Remeksen motiivi on ennemmin tuoda uhkakuvia esille kuin kirjoittaa hyviä kirjoja, niin on se hänen valintansa.
Bonus vielä loistavasta talvikuvastasi, kyllä lumessa ja ilossa Kiirastuli sammuu!
Kirsi, kävin hetki sitten juttusi lukemassa, ja aika samoin sävelin lukusävelemme soi.
Makumieltymyksiä on monia, enkä ollenkaan pidä huonona, että on lukijoita, jotka koukuttuvat juoneen ja toimintaa, eivätkä kaipaa henkilösyventämisiä. Niin saa olla. Ja siksi Remes saa viitata kintaallaan neuvoilleni, jotka taas sopivat omaan kirjaMakuuni Vinkkasin silti.
Kiitos kuvakehuista. Hyvin sammutti lumi roihun.
Hieno ja oivaltava teksti, jonka lopputulema lienee että Remeksen lukijat eivät taida muuta kirjallisuutta juuri lukea. Mutta sen jätät viisaasti sanomatta. 🙂
Kiitos, Tomi. Jaa, lopputulema taitaa olla sinun tulkintasi. Mutta minun tekstiäni saa tulkita yhtä vapaasti kuin me Remestä! (En kyllä siten Remes-lukijoita ajatellut. Uskon joukossa olevan monenlaisia lukijoita.)
Hyvä kirjoitus!
Minä en tajua, miksi samasta kirjasta piti kirjoittaa viisi kirjoitusta? Jos lähivuosi haluttiin nostaa esiin näkyvämmin kuin muut, niin mielestäni olisi hyvin löytynyt eri kirjoja kuvaamaan erilaisia aikamme ilmiöitä.
En ole lukenut mitään Remekseltä ja tämäntyyppinen kirjallisuus ei houkuta minua.
Kiitos kommentistasi! Joskus on hyvä käydä omien rajojen ulkopuolella. No, olen Remestä ennenkin lukenut, mutten pitkään aikaan, joten oli hyvä tarkistaa kanta.
Kirjablogit ja 101 kirjaa käynnistyi Ylen toiveesta viidellä tekstillä. Näin ajateltiin erilaisten blogien mukana olon näkyvän ja siten ehkä johdattelevan seuraamaan seuraavia postauksia yksi blogi/kirja. Näin iso kirjallisuuskamppis tehdään ensimmäisen kerran, siksi kaikenlaista kokeillaan.