Kerron vaarin tarinan miehuusvuosilta. Mummun synnytystuskien huuto järsi vaaria mureniksi. Sitä jatkui tuntikausia. Vaari ei kestänyt vaan tarvitsi jotain, missä hänellä oli käyttöä. Hän valjasti hevosen auran eteen, aurasi vimmalla kunnes hevonen uupui, ja sen jälkeen vaari veti itse auraa. Mummu ja vauva selvisivät hengissä, vaarikin, mutta hevonen löydettiin pilttuusta kuolleena.
Tarina ei ole minun, vaan referointi Jo Nesbøn sankarin Harry Hole isoisän tarinasta, josta Harry imee voimaa pahimman edessä: ”Niin vaari oli aina sanonut hänelle: tarvitset vain jotain, missä sinulle on käyttöä.” Kylmät väreet nostattava vaarijuttu ei ole ainoa hieno yksityiskohta erinomaisen onnistuneessa jännärissä Jano (Johnny Kniga 2017).
Myönnän, että olen dekkareissa aika kyllästynyt sarjamurhaajiin, moraalittomiin poliiseihin ja mediahäikäilemättömyyksiin. Samoin minua yleensä riepoo se, jos poliisisankari joutuu hullun rötöstelijän tähtäimeen. Mutta nyt, nyt iskee! Edellisen Hole-romaanin latteahko rutiinimaku väistyy, sillä Jano – etten sanoisi – saa verenmaun suuhun.
Romaanin vampyrismiin liittyvät iljettävyydet ovat kyllä sietokyvyn rajoilla. En ole varma, onko paikallaan Janon tapainen julmuusyksityiskohtien revittely. Mietin, mahtuuko mukaan tarpeetonta hirvittävyyksien estetisointia. Ainakin väkivalta tuntuu kauhealta.
Juoni perustuu jahtaamiseen ja harhautuksiin. Yksi taso on se, että Kinder-yllätysten sijaan sattuu karmaisevia Tinder-yllätyksiä. Pirullisesti myös Harryn läheiset ovat (aina) vaarassa, enkä lukijana voi luottaa onnellisiin loppuihin. Tässä osassa tulee aikamoisia hätkähdyksiä, ja loppuosa vetää vauhdilla. Vallan näppärästi pitkin matkaa vihjaillaan kaiken pahuuden takapiruun; arvuuttelen kolmen ehdokkaan välillä, ja on se sitten se, jota alkuun ounastelin mutta silti minut yllätetään. Ja paha jää kytemään. Ei ihme: Nesbø on luvannut sarjan jatkuvan.
Nesbø osaa kertoa. Henkilöt hahmottuvat vaivattomasti, ja hienosti sivuhenkilöitä sävytetään. Ainoa, joka jää kummasti sisäistä kuvaussäteilyä vaille, on Raakel, Harryn aurinko ja kuu.
Kielellistä taitoa on: suoraan ei kaikkea sanota vaan viedään tunnelmaan. Janossa psykologisoidaan paljon, myös Holen itsetutkiskelu luotsataan syville vesille. Harry heiluu touhuilun ja itsepetoksen hauraalla pinnalla, lisäksi häneen vaikuttaa alkoholismin vaihtaminen työnarkomaniaan. Levoton poliisi puskee töitä, jottei tarvitse pysähtyä oleellisen ääreen. Rakkaus sisältää aina menettämisen mahdollisuuden, eikä sitä kaikki meinaa kestää.
»En tiedä. Tiedän vain, että kun kävelen onnellisuuden ohuella jäällä, minua pelottaa ihan sairaasti, minua pelottaa niin paljon, että toivon että se olisi ohi, että hulahtaisin jo veteen.»
Harry Holen seikkailut pysyvät pinnalla minun jännityssuosikkilistoillani. Sen uskallan sanoa – muuta tämän kummempaa paljastamatta. On se hyvä.
– – –
Jo Nesbø
Jano
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2017
471 sivua.
Ostin e-kirjan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 