Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Googletin vartavasten kaupungin nimen, Gwiazda. Ei sellaista kaupunkia kai Puolassa ole, mutta se on puolankielinen sana: tähti. Joudun tapahtumapaikan eli Gwiazdan lisäksi muuhunkin nimien ja olemattomuuksien kierteeseen Katja Kaukosen romaanissa Lumikadun kertoja (WSOY 2017). Lumikatu ei ole oikeasti Lumikatu, vaan lempinimi, tapahtumasta tarinaksi muuttunut. Kertoja-Bajekin oikeaa nimeä ei tiedä kukaan. Bajekin suojatti on Lilka. Liljaa tarkoittavalla Lilkalla on monia hellittely-, tai sanoisinko, roolinimiä (Lilith, Berenike). Mistä on kysymys?

Luen Lumikadun kertojan kertomukseksi heistä kaikista, joiden nimiä tai joiden elämästä emme tiedä, mutta jotka ovat onnettomuuksien ja sotien uhreja, syyttömiä, eläneitä. Jotta emme unohtaisi.

”Et voi tehdä mitään, vain katsoa ja kertoa.”

Noin sanotaan kertojalle, ja se on hahmon ydintä. Hän on pienessä puolalaiskaupungissa 1937 – 1942 jonkinmoinen Kohtalon (Jumalan? Kuoleman?) lähetti. Tulee mieleen Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla, jossa enkeli seuraa tapahtumia. Kertoja tietää, mitä tuleman pitää vaan ei voi vaikuttaa asioihin.

Lumikadun kertoja on talonmiehenä näkyvä hahmo. Hän näkee seinien läpi, katujen tuolle puolen, ajassa eteenpäin, taaksekin. Hän kertoo sekä tarkasti että hämärästi.

Tarkaksi sanoisin kieltä ja kerrontaa, joka kuvaa tilanteita, paikkoja ja yksityiskohtia henkilöistä. Romaanista kohoaa komeita kohtia. Sellaisia on niin hyvistä kuin kohtalonomaisista hetkistä, kuolemaan johtavista kauheuksista ja viimeisistä näyistä sekä asioista, jotka olisivat voineet tapahtua. Ja sitten seuraa mainitsemani hämäryys: salaperäisyys, enteet ja Chagall-henkinen epätodellinen leijailevuus, realismista irtautuvat tunnelmien tähdenlennot.

”Minun tarinani on vielä kesken, niin kuin meidän kaikkien. Tai se alkaa juuri täältä.”

Bajek-nimen saava kertoja kertoo etenkin Lumikadun yhden talon väestä. Henkilöitä on paljon, ja hahmoista syntyy enemmän laatukuvia kuin verta ja lihaa, vaikka jokaisen rikkinäisyys näytetään. Aluksi henkilöihin tutustutetaan, jotta lukija seuraisi heitä saksalaismiehitykseen. Ja kaikkihan me tiedämme, mikä on siviilien osa sodassa, mitä natsit saivat tehdä arjalaismuottiin sopimattomille, mitä tekivät ilmiantajat tai hinnalla millä hyvänsä hengissä selviämiseen tähtäävät.

Paha päätti, ettei ihan vielä, ei sittenkään, sen pikkuveli Piina pitäisi meille seuraa siihen asti.

Miksi juuri Puola? En tiedä, mutta tiedän, että Puolan ovat vuosisatoja talloneet kaikki valloittajat mennen tullen. Siksi se sopii sellaisenaan tai vertauskuvana ihmisen osalle. Natsiaikainen tuho on vielä aika lähellä, ja se tarjoaa karkean näyttämön sille, mitä ihmiset ovat ja mitä voivat toisilleen tehdä.

”Jos rakkaus on maailmojen vaihtamista – -.”

On henkilöitä, jotka romaanissa vaihtavat maailmoitaan, mutta on myös paljon heitä, jotka jäävät sitä kaikkea vaille. On myös huolenpitoa ja hyväksymistä. Ymmärrän romaanin tehokeinot, kurottelen tunnelmaan, mutten ihan ulotu jakamaan maailmoita.

Romaani on kyllä täyteläinen ja sisältää paljon lumoavaa. Vaikutun monessa kohdassa, silti tunnen itseni kärsimättömäksi. En pääse hienon pinnan läpi tarinan tai henkilöiden ytimiin. Romaanin kerronnan ja kielen kauneus hivelee, mutta se melkein nielee Piinan ja Pahan. Onko kaikessa jotain liikaa: kohtalonomaisuutta, arvoituksellisuutta, pituutta? Kaukosen edellinen romaani Kohina puolestaan ei ollut minulle tarpeeksi; se piti toisella tavalla etäällä kuin Lumikadun kertoja.

Minusta tuntuu kuin kirja sisältäisi symboliikkaa, joka kätkee enemmän kuin paljastaa. ”Vain sanojen täyttämät ihmisen ääriviivat”. Sellaisia ovat henkilöt, hienosti aseteltuja sanoja kyllä, se on selvää. Kertoja ja henkilöt ovat kuin vertauskuvia, ja niiden lisäksi on merkitysladattuja kirsikkapuita, tähtiä, pilviä ja kottaraisia.

Ihmiskohtalot leikkasivat toinen toisiaan kaikkialla kaiken aikaa, he olivat mosaiikkimaisia palasia. Joku piti kädessään kaleidoskooppia, nosti sen kohti valoa ja liikutteli palasia, näki alati vaihtuvia mielivaltaisia, silti symmetrisiä kuvioita, joita yksittäisen ihmisen, tai ehkä hän oli tertusta riivitty kirsikka, nauhasta pudonnut helmi tai lattialaatoituksesta potkaistu mosaiikin palanen, oli vaikea hahmottaa.

Uskon kirjan vetävän lukijoita, jotka heittäytyvät tunnelmaan. Kirjasta huokuu varmuus siitä, että kirjailija on tärkeän äärellä, kiistämättömän ihmisyyden. Siitä vaikutun. Sitä arvostan.

– –

Katja Kaukonen
Lumikadun kertoja
WSOY 2017
romaani
357 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lumiomenan tapaan olisin halunnut ihastua kirjaan täysillä, Kirjaluotsi paneutuu kauneuteen ja ikimuistoisiin henkilöihin, Leena Lumelle kirja on huikea, ja Annelin lukuvinkit viittaa myös Wendersin elokuvaan.

P.S. Kirja herätti kipinän käydä katsomassa Reposaaren kirkon Segerstrålen kattomaalauksia. Romaanissa viitataan niihin tehoavasti osana kertojan kokemuksia.