Katja Meriluodon esikoisrunokokoelma Mehiläisen paino (Aviador 2023) on kirja, jonka olen jo lukenut muutaman kerran peräjälkeen, ainakin niin, että olen palannut moneen runoon. Ihailen runojen kuvastoa ja kielellis-mielellisiä oivalluksia.
Kokoelma jakautuu viiteen osaan, vaihteleviin sisältöihin, silti linjakkaaseen kokonaisuuteen. Alkuosa ”Äiti Marfa. Paratiisi.” tuo mehiläiset pörräämään tekstiin. Ja kuka Marfa? Päivätär, mehiläiskuningatar vai keskiajan novgorogilainen hallitsija? Huikea valta Marfalla on suhteessa runon puhujaan myös silloin, kun Marfa mahtuu tikkuaskiin. Ja kantavatko mehiläiset mytologisia merkityksiä, eli mehiläiset kuljettavat parantavia aineksia taivaasta tai tuovat elämän ja kuoleman viestejä makoisan elämäneliksiirin tuoton lisäksi?
Runoissa on arvoituksellisuutta ja pähkäiltävää – sopivasti, kiehtovasti. Miellyn Meriluodon runokieleen, sen suoraan sanojen käyttöön, sillä arvoitukset eivät kätkeydy kielikoristeluun vaan sanasisältöihin. Oleellisia mehiläisten lisäksi ovat sanat, jotka erisnimistyvät kuten Päivä, tai yleisnimenä säilyvä laidun.
Minua kiehtoo, miten runo usein jatkuu toisessa runossa. Peräkkäiset runot ovat välillä kuin vastauksia tai jakumoja toisilleen. Kuvasto kytkee runoja toisiinsa silloinkin, kun osissa siirrytään kaupunkimiljöön lasitaloista laitumelle tai pastoraaliin tai kaamokseen. Runoissa myytti on tosi ja vastakohdat tai yllätyskäänteet loksahtavat paikoilleen. Vaikkapa näin yhden hienon runon (s. 51) loppusäkeistössä: ”Päivä palaa tuonelta takaisin. / Valo syöksyy edeltä / ja kattila kärähtää pohjaan.” Tai runon lopussa sivulla 17: ”Taivaankappaleiden huolenpito, / rikkaruohojen murhe.”
Runon minä muuttaa muotoaan eri runoissa. Hän on näkijä ja kokija, joskus sulautuja: ”Minä olen laidun. / Sydämeni paikalla laulaa mehiläinen. / Istun kädet sylissä, jäsenissä illansuun raukeus./ – -.” Joissain runossa puhuja ilmaisee itsensä suoraan ja ottaa kantaa (katkelma s. 58):
”Taksonomia rauhoittaa minua, museon viileys,
olenhan ihminen,
en ryhävalas, jonka traani on lamppuöljyä,
liha ruokaa, hetlulat korsetinluita.
Olen merelle velkaa,
eikä maksuaikaa ole.”
Elämästä ja kuolemasta on kyse. Runoissa toistuva Päivä kattaa valon ja elämän, elämän säilymisen, ylläpitämisen. Kirjan loppua kohden elämän lopun teemat voimistuvat, ja runoissa näkyvät ilmastokriisi ja luontokato tuhonäkyineen. Silti löydän lopun lisäksi alkuja, myös mytologisen elämän synnyn merkin: ”- – läpäisen ajan hauraat kerrokset, / synnyn surisevaan pesään, / muna josta maailma alkaa. / Olen totta.”
•
Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Runoja, Aviador 2023, 66 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 