Keskikesän juhla – aika nauttia valoisuudesta. Olet missä olet – yksin tai seurassa – toivon sinulle hetken täyteläisyyttä. Se voi herätä seurasta, maisemasta tai lukemistosta. Ajattelen eritoten suvikansaa, joiden kesää kiertää musta reuna: suru, huoli, kipu ja ahdistus. Toivon hetken valon välkettä.
Haen itse kirjoista levon hetkiä. Kesäkirjapinossani on pitkälti proosaa. Kirjapiirini kesäkirja on Jonathan Franzenin Crossroads, uutuuksista odotushorisontissa siintävät Pasi-Ilmari Jääskeläisen ja Elif Shafakin romaanit. Klassikkohaasteeseen on vielä kirjavalinta tekemättä. Kirjapinossani on myös viihdettä ja jännitystä, myös lyriikkaa. Koska tänä kesänä minulla ei ole lainkaan kesäsuunnitelmia, etenen kirjojenkin suhteen samoin: valitsen luettavaa tilanteen ja tunnelman mukaan.
Pidän blogissani kesätauon juhannuksesta elokuuhun. Rikon sen todennäköisesti vain kolmesta syystä:
Suven ja runon päivänä 6.7. postaan runoista (Ankin kirjablogi haastoi).
Naistenviikolla 18. – 24.7. julkaisen viikon teemaan sopien joka päivä kirjajutun. Olen haastanut sinutkin niin tekemään: naistenviikon haastepostaus 2023.
Vuosikymmeniä tv-uutisankkuri Arvi Lind toivotti hyvää iltaa, olivatpa uutiset hyviä tai huonoja. Laman vyöryessa 1990-luvulla ne olivat lähinnä huonoja: talous romahti, työttömyys kasvoi, säästötoimen kiristyivät. Silloin ei tosiasiaa koristeltu sanalla ”sopeutus”.
Uutiset välittävät isoa kuvaa, mutta Milla van Plato vie yksilötasolle romaanissaan Hyvää iltaa (WSOY 2023) – ja sehän tehoaa. Päähenkilön Maijan lapsuus lamaantuu vanhempien eroon, isästä vieraantumiseen ja yksin pärjäämiseen äidin ollessa velkakierteessä ja kaiken aikaa töissä. Koulussa opettajat ovat pakkolomalla ja oppimateriaaleja kierrätetään tehtävävastauksineen.
Maijan lapsuuteen merkitystä antaa paras ystävä Emilia ja yhteinen fanituksen kohde bändi Roxette. Aina välillä kodin ja elämän autius iskee Maijaan niin, että hän soittaa vaiteliaita puheluja entiselle naapurinrouvalle Ailille. Siitä syntyy pelastusrengas kummallekin: lapsena Maijalle, vanhana Ailille, sillä yhteys säilyy Maijan aikuisuuteen ja Ailin muistisairauteen saakka.
•
Romaanissa vuorottelevat 1990-luku ja nykyhetki. Maija on opiskellut kätilöksi, tekee säästöjen kurittamassa terveydenhuollossa pitkää, pienipalkkaista vuorotyötä vailla toivoa vakituisesta virasta. Ja tästä kehkeytyy romaanin merkityksellisin puoli. Romaani kertoo yhteiskunnastamme perustasta, henkilöstä, joka kasvoi laman lapsena, jatkoi elintärkeään mutta pienipalkkaiseen hoitotyöhön, jonka toimintamahdollisuuksia ja työntekijöiden jaksamista kaventavat jatkuvat, poliittisiin päätöksiin perustuvat tehostamistoimet.
Romaani pystyy näyttämään lama-säästö-Suomen yksiövaikutukset. Tätä on välillä jopa kuristavaa lukea, kun samalla kuulen uutisia uuden hallituksen ohjelmasta, sen säästö-, työ- ja sote-linjauksista.
•
Ihan kaikki ei ole sulanut kaunokirjallisuudeksi, sillä jonkin verran kerronnassa on tiedonvälitykseltä maistuvia yksityiskohtia. Yhtä kaikki: Maijan henkilö on kiinnostavasti kuvattu. Koulunkäynti, ystävyys, yksinäisyys ja kaikki sälä lapsuudesta aikuisuuteen kivistävät. Ympäristön merkitys välittyy hienosti kuten yleistykset Espoosta espoolaiselle, joka ei täytä mielikuvia westendiläisyydestä. Kaikesta seuraa Maijaa aikuisuuteen tietty kiinnittymättömyys, ja se tavoitetaan tekstissä hyvin.
Maijan heijastuspintoina näkyvät lapsuusystävät Emilia ja Kirsikka, joiden kehitys äärilaidoilla kuvittavat eriarvoisuutta, sitä, josta tutkimukset kertovat sosio-ekonomisesta taustasta. Erityisen kiinnostava henkilö on aikuis-vanhusystävä-Aili, kansankynttilä, jolla on kokemuksen kartuttamaa tietoa ja tunnetta sekä halua vaikuttaa. Aili yhä vain jatkaa mielipidekirjoitusten rustaamista presidentti Koivistolle.
•
Hyvää iltaa loksahtaa realistiseen perinteeseen, sen modernin kansankuvauksen linjaan. Se näyttää ja herättelee. Nurjia seurauksia ei pehmitellä, ei paisutella, eikä tulevaisuuden toiveita revitellä. Saan ehkä loppupuolella kuitenkin toivon kulmasta kiinni.
Kuuntelin kirjan. Koska olen ytimiltäni lukija, epäilen aina, että joitain tasoja tippuu kuuntelussa pois. Joka tapauksessa arvostan Hyvää iltaa –romaanin tarttumista laman seurannaisvaikutuksiin. Suosittelen kirjaa uusille ministereille ja kaikille, joita kiinnostavat talouspolitiikan seuraamukset tavalliselle kansalle. Eli kaikille.
•
Milla von Plato: Hyvää iltaa, WSOY 2023, äänikirjana 5 tuntia 26 minuuttia, lukijana Anni Kajos. Kuuntelin BookBeatissa.
Dekkariviikkoa vietettiin yleisesti viikko, mutta kirjablogit jatkoivat toisen mokoman. Niinpä kahteen viikkoon mahdutin muutaman jännityskirjajutun. Teen tässä listauksen postauksiini, jotka keskittyivät pitkälti kotimaisiin, uusiin kirjoihin. Kirjabloggaajien kokonaispanoksen pääset lukemaan 19.6.2023 Tuulevin lukublogin koosteesta.
Tommi Melender leikittelee kaunokirjallisuuden keinoin romaanissa Aurum (WSOY 2023), ja minä lähden leikkiin mukaan. Tämä kuviteltu sukuromaani on möyhentänyt mieskaanonkirjallisuutta. Melender tiivistää idean kirjan loppusanoissa: ”Se on eräänlainen koe. Laitoin suuren joukon tekstejä tehosekoittimeen ja painoin käynnistysnappia.”
Tuloksena on pitkää proosaa kokkolalaisen suvun suuntauksista kansallismielisyydestä ekoaatteeseen, romaanin alaotsikon viitoittamana: Romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta. Itsenäisyyden ajan alun poliittiset virtaukset, taidetavoitteet ja sota kuvitellaan Olavi Usvasalmen elämäntarinana. Hänen poikansa Pertti Usvasalmi puolestaan joutuu taisteluihin koulussa ja myöhemmin ekorintamassa.
”Ne päätyi eri paikkoihin kuin mihin kuvitteli menevänsä, ne ajatteli suuria ajatuksia, mutta teki pieniä tekoja, ne odotti elämältään paljon, mutta elämä löi niitä nyrkillä naamaan.”
•
Romaani jallittaa seuraamaan juonta ja henkilöitä, eli Melenderin konstruktio pelaa pinnalta perinteikkäillä keinoilla. Kokonaisuus viihdyttää vähentämättä välkkyyttä, mikä sisältyy rakenteeseen, teemoihin ja ilmaisun elävyyteen ja ilkikurisuuteen. Henkilöiden herkullisuus ja tapahtumien tarkka ilmaisutapa naurattaa välillä ääneen. Ja tekstistä voi bongailla kirjallisia viittauksia ja tosikirjailijoita peitenimin siinä kuin yhteiskunnallisia virtauksiakin – kaiken seassa satiirisia pistoja.
Tämä on fiktiota moneen taipuvalla kierteellä. Kehyksenä toimii kirjailija Uuku Usvasalmi ja sisuksena hänen romaaninsa Olavista ja Pertistä. Uukun kirja on kustantajan tilaus ja vastaisku Uukun enon tarkoitushakuisen kansallismieliselle sukutarinalle. Uukun romaani osoittautuu menestykseksi, vaikkei se vastaa nykykirjamarkkinoita, koska kerronta pomppii ajasta toiseen ja siten se on äänkirjaksi haastava. Kyllä, se on kirja-alakritiikkiä, jota on monessa muussakin romaanin kirjallisuutta koskevassa kohdassa.
”Pidin pääni. Selitin Iina Linnulle [kustannustoimittaja], että Aurumin kerronnan on ilmennettävä vaarini ja isovaarini yleisimpiä elämänkuvioita. He eivät olleet suoran tien kulkijoita, vaikka kuvittelivat olevansa. He päätyivät useimmiten eri paikkoihin kuin mihin olivat menossa, ja toisinaan he eivät päätyneet mihinkään, vaan haahuilivat itsensä eksyksiin.”
Agendana on siirtyä sankaritarinoista särkymävaarassa sinnittelevien arkisiin aherruksiin, erheisiin ja päähänpistoihin. Samalla puretaan (miehistä) (väki)valtaa, esimerkiksi romaanin voimahahmoja ovat matriarkka Siiri ja sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan liukuva Uuku.
•
Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön – ja hyvin kestän, jopa innostun. Kenties tällaisen kokeen voi kuitenkin tehdä vain kerran, että siitä valmistuu kultaa, aurumia. Melenderin kerronnallinen tehosekoitin on nyt tuottanut sulavaa proosaa maukkain sattumin.
•
Tommi Melender: Aurum, WSOY 2023, 441 sivua. Lainasin kirjastosta.
Raakel Oksa ratkaisee toisen kerran, eli Eppu Nuotion uusimman sarjan kakkososassa Hopeamedaljonki (Gummerus 2023) entisöijäpäähenkilö innostuu kunnostamansa asunnon asukkaasta. Käsiä hikoiluttavaa piinaa ei tässä haeta vaan kevytjännistykseen sopivaa elämänkohtaloselvitystä.
Avausosan tapaan kirjassa kulkee kaksi aikatasoa. Etyk-kesänä 1975 seurataan Turusta kotoisin olevan kolmikon elämää. Yksinäinen Kaarina kaveeraa Sirkan ja Maunon kanssa, mutta pitkä ystävyys muuttuu. Ystävyyttä kirja kuvaa kiinnostavasti, mutta ainutlaatuinen Etyk-aika jää haaleana humisemaan taustalle.
Nykyaikatasolla Raakel pohtii oman kesänsä tapahtumia, perhetilannetta ja seurustelustatusta. Hän uppoutuu remppatehtävään tapansa mukaan innostuen siitä, miksi Kaarina kuoli vailla läheisiä ja mitä salainen vaatehuone Kaarinan asunnossa tarkoittaa.
•
Pikantti yksityiskohta on se, että Nuotion Ellen Lähde -sarjan päähenkilö ilmestyy kirjaan henkilöksi: Raakel on Ellenin miehen sivusuhteen tytär. Raakelia moinen yhteys askarruttaa, reipashenkinen Ellen ei asiasta vaivaannu.
Jännäreiden rivistössä Hopeamedaljonki asettuu jonnekin laitapuolelle, cosy-osaston katveeseen. Sutjakasti henkilövetoinen tarina etenee. Kyllä Kaarinan kohtalo elämän lehdellä soittajana pikkaisen koskettaa, ja odotukset kolmanteen osaan nousevat – jospa Raakel ja Ellen pähkäilevät seuraavaa salaisuutta yhdessä.
On mukavaa vaihtelua kohdata kotimainen etsiväpari hyvässä yhteistyössä poliisin kanssa ja vieläpä 1940-luvulla. Sodanjälkeiseen Helsinkiin minut johdattelee Laura Andersson, jonka Lili Loimola ratkaisee -sarjan toinen osa selvittää voimanaisen murhaa. Sirkusnaisen arvoitus (2023) tutustuttaa amerikkalaiseen sirkusseurueeseen ja siellä lymyäviin, tappaviin salaisuuksiin.
Juonessa pitäydytään perinteikkäässä murha-arvoituksessa, jonka johtolankoja Lili Loimola etsiskelee aviomiehensä ja apulaisensa Rikun kera. Nyt huitaisenkin koko rikosjuonen ruodinnan sikseen, sillä kiinnostavinta tällä lukemiskerralla onkin parin elämäntapa. Kyse on kulissiliitosta, johon kuitenkin kireyttä aiheuttavat kummankin romanssit. Lisäksi Lilin ja Rikun ihastukset jollain tavalla liippaavat myös murhatapausta. Oman pikantin lisänsä henkilökemioihin tuo miellyttävä poliisimies Huhta, jonka kiinnostus yksityisetsiviin liikahtaa henkilökohtaisen puolelle.
•
Särmää jännäriin tuo homoseksuaalien henkilöiden tilanne sodanjälkeisessä Suomessa. Oman todellisen minän piilottelu tehdään kirjassa kipeän tiettäväksi. Taitavasti kirjassa taiteillaan vanhanaikaisen ja tuoreen kesken ja saadaan uskottavaksi vanha maailma ja sen kulissintakaiset seikat. Rikun suuhun sopivat huomiot:
”Hetkittäin Helsinki tuntui olevan kuin kaksi eri kaupunkia. Köyhyyttä ja epätoivoa näki heti kun astui vähänkin syrjään suurimmilta kaduilta. Mutta heti sen jälkeen eteen saattoikin aueta pramea ravintola, tärkeänä töihinsä rientävä siististi pukeutunut nuori mies tai iloisesti kikatteleva lapsilauma, joka ei tuntunut muistavan sodan kauhuja laisinkaan. En ollut varma mitä ajattelin kaikesta siitä. Halusin itse elää uskossa parempaan huomiseen ja nähdä vaivaa sen eteen, että löysin elämääni iloja. Halusin pystyä nauttimaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla oli tarjota. Mutta työni Lilin toverina ei antanut minun myöskään unohtaa kaiken nurjapuolta. Ja uskoin sen olevan pohjimmiltaan hyvä.”
Kirjassa siellä täällä vilahtaa yhteiskunnallisia seikkoja taloudellisesta eriarvoisuudesta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja naisen alistetusta asemasta. Loimoloiden lisäksi naapuripariskunta tuo osansa näihin aihelmiin, samoin naistenlehden esikuvajuttuaines.
Kerronnassa painottuu tarmokkaan Lilin minäkerronta, mutta välillä pistäydytään Rikun katsantokannassa, hetken myös Huhdan. Niin henkilöt elävöittyvät eri näkökulmin, ja minullehan sopii, että kirjassa edetään henkilöt edellä. Hivenen taisin väsähtää kirjan pitkittyessä, ja ehkä joskus epäilin juonikuvion uskottavuutta. Kokonaisuutena Sirkusnaisen arvoitus sopii niin Pride-kauteen kuin kirjabloggaajien dekkariviikoillekin.
•
Laura Andersson: Sirkusnaisen arvoitus. Lili Loimola ratkaisee 2, Otava 2023, 368 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Kannattaako lukea kirjasarjan osa 6, jos ei ole lukenut aiempia? Pienen harkinnan jälkeen aloitin Luolamiehen mysteerin (Crime Time 2023), vaikkei minulla ole ennakkotietoa viidestä aikaisemmasta Kaarina Riikonen -dekkarista.
Aika nopeasti pääsin kiinni jutun juoneen, mikä todistaa kirjailija Marja Aarnipuron sommittelutaidosta: hän johdattelee keskeisiin henkilöihin ja hitusen taustoihin muttei selittele puhki. Ja mutkattomasti saatellaan kyseisen kirjan rikostapahtumiin ja niiden selvittelyyn.
Luolamiehen mysteeri käynnistyy Vartioharjusta, josta kaksi poikaa löytää pillerikätkön ja kuolleen miehen. Poliisijoukot tutkivat tapausta, etunenässä pomo Anton Koivuinen ja etsivä Jaana Hatakka, muutama muu myös. Tahollaan tapaus rakennusmiehen kohtalosta kiinnostaa mediaa, ja etulyöntiasema on Viikko-lehden jokapaikanhöylällä, Kaarina Riikosella. Hän näyttää säntäilevän siellä, missä tapahtuu, vaikka varsinaisesti rikosuutiset ovat kollegan Pekka Nymanin heiniä. Kaarina sinkoilee tapauksessa kuin flipperissä.
”Taas Kaarina Riikonen, Koivunen puuskahti mielessään. Miten saattoi olla mahdollista, että naisen lonkerot ulottuvat kaikkialle? Ensin hänellä oli yhteys uhrin löytäjiin ja nyt vielä tämäkin.”
•
Kirjassa vilisee henkilöitä, ja oman osuutensa väkijoukkoon on Kaarinan miehellä Jarilla, jonka DNA-testin paljastamat uussukulaiset kuuluvat henkilögalleriaan, etenkin kadonnut velipuoli. Vaikka kirja on kepoisaa jännitysviihdettä, tarkkana saa olla liukkaasti etenevässä juoniromaanissa henkilörunsauksineen.
Erityisen syvällisesti ei käsitellä henkilöitä eikä rikosasioita, eli ei kannata odottaa psykologista tai yhteiskunnallista jännitettä. Kyse on rehdistä perusjännärikirjallisuudesta: henkilöt toimivat rikollisten löytämiseksi – ja siinä tohinassa sattuu ja tapahtuu. Ei ole harvinaista, että poliisin ja median napit ovat vastakkain tai yhteistyö ruokkii lopputulosta. Tässä kirjassa toimitaan sekä-että.
•
Mojovasti viisikymppisen Kaarinan silmin katsotaan median toimintaa sisältäpäin: miten käy journalismin, kun se valuu digitaaliseksi ja somen suuntaan? Hupaisa on myös kirjallisuuden oma mikromaailmansa: Kaarinan työpaikalla työskentelee yksinhuoltajaisä Antti Pasanen, jolla on Paavo-poika. Näin kirja iskee silmää Eve Hietamiehen kirjasarjalle.
Pikantin säväyksen antaa Kaarinan ja Antonin tuttavuus, joka näyttää Kaarinan kannalta olevan lämmin. Ehkä jotain on muuttumassa Kaarinan pitkässä liitossa. Joka tapauksessa on hauskasti kuvattu turvallisenoloinen ihastus, samoin Antonin kuuma hullaannus muuhun kuin Kaarinan suuntaan. Eli kirja sisältää tällaistakin. Pidin lukurupeamaani mukavana ajanvietteenä.
•
Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri. Osa 6 – Kaarina Riikonen ratkaisee, Crime Time 2023, 184 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Juhani Ahon monet kirjat kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden perustaan. Ahon tyyli kehittyi realismista moderniin siten, että esimerkiksi Papin rouvaa (1893) on pidetty suomalaisen psykologisen romaanitaiteen klassikkona. Siitä syystä se valikoitui kirjaksi, jonka muokkasin selkokielelle. Selkoversio ilmestyi juuri.
Yli sata vuotta vanhoista Ahon teoksista elävimpiä ovat romaanit, joissa kerrotaan tunteista. Papin tytär (1885) kertoo nuoresta Ellistä, joka rakastuu pappi-isänsä vieraaseen, nuoreen ylioppilaaseen Olaviin. Olavi pistäytyy kotipappilassa lyhyesti, mutta Elli jää haikailemaan hänen peräänsä. Äidin ohjeen mukaan Elli avioituu kuitenkin kömpelön papin Mikko Aarnion kanssa.
Tämä selitetään Papin rouvassa ytimekkäästi, joten lukija pääsee heti kiinni Ellin elämäntilanteeseen. Elli ja Aarnio asuvat syrjäisessä pappilassa, jonne Olavi saapuu vieraaksi keskellä kesää. Romaani paneutuu Ellin kuusi vuotta jatkuneeseen kaipuuseen.
”Elli säikähti ajatuksiaan:
– Hän oli minun ensimmäinen rakkauteni
ja ensimmäinen suuri pettymykseni.
Ja tänne hän tulee jo tänä iltana!”
*
Elli ja Olavi keikkuvat kielletyn rakkauden kynnyksellä, ja lukija saa jännittää, ylittävätkö he sen ja mitä heille tapahtuu. Papin rouva käy läpi ällistyttävän elävästi Ellin ja Olavin ajatuksia ja tunteita. Kummankin patoutunut rakkauden kaipuu saa aikaan heissä mielensisäistä levottomuutta: he arvailevat, tulkitsevat ja selittävät pään sisässä itseään ja toisiaan. Lukija pääsee seuraamaan, miten lähellä tai kaukana toisiaan heidän oletuksensa ja odotuksensa ovat.
Romaanin hieno henkilökuvaus innostaa lukijaa tulkitsemaan, minkälaisia ihmisiä Elli ja Olavi ovat ja miksi. Ristiriitaisuus tekee heistä mielenkiintoisia. Ehkä he jopa ärsyttävät, mikä vain lisää kiinnostavuutta. Vaikka Mikko Aarnio jää sivuosaan, hänkin on herkullinen hahmo. Henkilöiden lisäksi romaani tarjoaa tulkittavaa muun muassa sukupuolirooleista, moraaliodotuksista ja tunteiden käsittelystä.
*
Ahon proosakielen koukeroisuus tekee alkuperäisestä Papin rouvasta monelle raskasta luettavaa. Kielen muutokset selkeäksi, helpoksi suomeksi palvelevat lukijaa: tarinan tavoittaa kaikkine tunnevaihteluineen. Selkoversio vie romaanin ytimeen, sillä tilanteet, henkilöt ja tunnelmat säilyvät ennallaan.
Olen mukauttanut jo useita kirjoja selkokielelle, mutta Papin rouvassa tein poikkeuksellisen ratkaisun. Vaikka alkuperäinen kirja on lyhentynyt ratkaisevasti ja kieli noudattaa perusselkokieltä pienin haastavan selkokielen maustein, olen säilyttänyt alkuperäisen kirjan lukujaon. Olen tosin otsikoinut luvut. Lukurakenne tukee romaanin teemakuljetusta. Lisäksi se tarjoaa tarkastelukulman lukijoille, jotka kenties lukevat rinnakkain alkuperäistä ja selkoversiota.
*
En epäile yhtään Papin rouvan kiinnostavuutta tässä ajassa ja selkomuodossa. Nuoria ja aikuisia kiinnostavat ihmissuhteet, tulkinnat ystävyydestä ja rakkaudesta, moraalikysymykset sekä rakkaussuhteiden esteet ja ongelmat. Niistä Juhani Aho tarjoaa Papin rouvassa pureskeltavaa.
Kirjoittajapari Rautaheimo & Rainio jatkaa esikoisen Vainajat eivät vaikene jälkeen ponnekkaasti sarjaansa. Toinen osa Vaeltavat vainajat (Siltala 2023) jatkaa siitä, mihin edellinen päättyy ja vetäisee tehokkaasti uuteen poliisitutkintaan.
Rikosylikonstaapeli Ville Karila elelee vielä inhottavan auervaaratapauksen jälkitunnelmissa. Niin tekee myös hänen kulmikkaasti käyttäytyvä patologiystävänsä Viola Kaariokin, joka on ystävystynyt edellisen kirjan uhrin vanhan isän kanssa. Tämä äveriäs vanha herra virittelee ansaa huijarimiehelle, ja Violaa vaivaavat yhteydet tapaukseen ja suuri salaisuus. Violan välttelevä ja entistä kummallisemmaksi kehittyvä käytös hiertää ystävyyttä Karilaan.
Tällaiset henkilökohtaiset jännitteet toimivat R&R-romaanien mausteena. Pidän tavasta, miten etenkin Karilan ystävyys- ja perheasioita kuvataan, ja miten henkilöiden mielialat ilmaistaan osana juonenkulkua. Herkullisia havaintoja tehdään myös rikoskonstaapelien Perkola ja Pohjalainen romanssin syttymisestä. Tutkintajoukon istunnoissa, puhuttamisissa ja kuulusteluissa pääsee kukin kirjan poliisi esille ja väläyttämään persoonaansa. Sellainen vetoaa minuun.
Edellisistä havainnoista voi jo tulkita, että jos tuollaiseen henkilöherutteluun on tilaa, romaani on runsas. Ehkäpä sivuista voisi jotain nipistää, mutta selvästi tässä sarjassa ei lasketa sanamäärää vaan sanomisen sävyttämisen laatua. Siispä kerronta satsaa ilmaisuvoimaan ja kuvailevuuteen – runsauteen. Eivätkä kirjallisuussitaatit tunnu enää niin päälle liimatuilta kuin esikoisessa.
•
Entä tämä uusi murhatapaus? Tattarisuolta löytyy erakkona asuntovaunussa majailleen miehen ruumis. Pikkuhiljaa juonivyyhdistä löytyy lankoja moneen perhetragediaan ja säikeitä vuosikymmeniä kestäneeseen inhimilliseen kärsimykseen.
”- Kaiken tähän mennessä paljastuneen kurjuuden lisäksi vielä yksi pirstaleiksi mennyt rakkaustarina. Ja kaksi yksinäisyyteen itsensä tuominnutta ihmistä.”
Karila huomaa setvivänsä lapsuudesta tuttujen perheiden asioita, mikä vie häntä nostalgisiin ja turhauttaviin tunnelmiin. Kevättalvisen, viileän kaupungin katu- ja korttelikuvaus elävöittää kerrontaa, ja etenkin Kruununhaka ja eläminen siellä ennen ja nyt välittyvät hyvin.
Lopputulemani on se, että kakkososa jatkaa nousujohteisesti Mortui non silent -sarjaa. Päähenkilöiden vetovoima ja inhimillinen ihmiskohtaloymmärrys muodostavat vankan pohjan, jolta kirja ponnistaa. Lukijana minun ei tarvitse ponnistella vaan kulkea luottaen mukana.
•
Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vaeltavat vainajat. Mortui non silent II, Siltala 2023, 375 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuore dekkariuutuus on Kaisu Tuokon esikoinen, Kosto (Otava 2023). Kelpo käynnistys, mielestäni. Kesäisen Kristiinankaupungin asukkailla on salaisuuksia, joita alkaa paljastua, kun merestä löytyy 17-vuotiaan nuorukaisen ruumis. Tapausta selvittää poliisin puolelta rikostutkija Mats Bergholm, ja paikallislehden toimittaja Eevi Manner pyörii myös tapaukseen liittyvien henkilöiden ympärillä.
Rikosvyyhti avautuu vaihe vaiheelta siten, että yllätyksiä ilmaantuu sopivasti. Moni asia etenee siksi, että Eevin tapa lähestyä kuolintapaukseen liittyviä henkilöitä herättää heissä luottamusta. Eikä Matskaan ole poliisi pahimmasta päästä. Hänen varjossaan tapausta tutkivat yksioikoinen miespoliisi ja pätevä naispoliisi.
”Heillä oli suuria suunnitelmia tulevaisuutta varten, he kaksi maailman pahuutta vastaan.” Eli Mats ja Eevi seurustelivat nuorena, mutta maailma heidät erotti ja vei muihin suhteisiin ja maisemiin. Nyt he kohtaavat taas vanhassa kotikaupungissa, jonka merellinen kesän odotus siirtyy hyvin kirjaan. Lukija saa lisäksi odotella, lämpeneekö parin vanha lempi, vaikka kummalla on puoliso. Kummankin kipupisteet vanhemmuudessa tulevat myös kirjassa esille syventäen henkilökuvausta. Kaikkiaan päähenkilöt hahmottuvat kiinnostavasti, erityisesti korostuu herkkyys.
•
Dekkarin aiheet ovat (valitettavasti yhä) ajankohtaisia: koulukiusaaminen, seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta sekä jengiraakuudet. Etenkin kahta ensimmäistä aihelmaa kirja käsittelee eri henkilöiden kokemina, ja kirja osoittaa kirvelevästi, miten tavallista etenkin tyttöjen häirintä on ja mitä haavoja se jättää.
Kokonaisuus virittyy pahuuden pohdinnasta:
”Me olemme olleet kaikki lapsia, tulleet tähän maailmaan hyvinä. Sitten jotain tapahtuu, ja jotkut meistä päätyvät tekemään toisilleen pahaa. Pahaa toiselle ihmiselle. Miksi?”
Edellinen sitaatti on romaanin salaperäiseltä päiväkirjan kirjoittajalta, jonka osuuksia on kursivoituna siellä täällä. Muuten kerronta vaihtelee Matsin ja Eevin näkökulmien kesken, mutta kerronta ja dialogit sujuvat hyvin. Rakenneratkaisu tuntuu nykydekkareille kovin, kovin tyypilliseltä, niin myös kombo poliisi-toimittaja.
Muutenkin voisi kuvailla Kostoa tyypilliseksi dekkariksi mutta hyvällä tavalla sellaiseksi. Pikkukaupungin tavallisten ihmisten tragediat kirja välittää inhimillisen myötäelon tuntein. Se sopii dekkarimakuuni. Pidän myös kirjan nousujohteisesta kehityskaaresta, ja ihan loppu lisää intoani. Odotan seuraavaa osaa.
Tänään käynnistyvät kesän 2023 dekkariviikko ja kirjabloggaajien dekkariviikot, joten postailen parin viikon aikana muutaman dekkarijutun. Tähän ensimmäiseen kokoan pikapalautteet kolmesta kirjasta, jotka olen lukenut tämän kevään aikana.
Fiona Barton: Yksi meistä katoaa
Yksi meistä (Bazar 2023) aloitta Fiona Bartonin uuden sarjan, jossa päähenkilönä toimii Elisa King. Aloitusosassa hän toipuu syövästä sairauslomalla, mutta sotkeutuu katoamistapauksen selvittämiseen. Matkan varrella paljastuu useampiakin rikoksia, jotka liittyvät pienen rantakaupungin ihmisiin.
Barton kuvailee henkilöt elävästi, ja tarinasta löydän jotain tuoretta, mikä johtuu tyylistä kuvata eri henkilöitä kohtaloineen ja eritoten tapaa, miten kirja tutustuttaa päähenkilöön. Sattumat, henkilöiden kytkökset, aiemmat kokemukset ja epätoivoiset tavat ratkoa ongelmia kasautuvat – siitä kehkeytyy kelpo, henkilövetoinen dekkari.
Fiona Barton: Yksi meistä katoaa. Osa 1 – Elise King, suomentanut Riitta Kurki & Tiina Kähkönen, Bazar 2023, 242 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Ragnar Jónasson: Tuhkayö
Taisin hieman epäröidä, luenko ensimmäisen osan jälkeen lisää Ragnar Jónassonin Ari Thor -sarjaa. Luin ja totean: Tuhkayö (Tammi 2023) vetää paremmin kuin ensimmäinen osa. Ainakaan erinäiset kömpelyydet eivät niin häirinneet tässä kirjassa, jossa Ari nuolee haavojaan pienellä islantilaispaikkakunnalla, Siglufjörđurissa. Oma elämä on yhä sotkussa, epävarmuus jyllää, poliisikollegat kipuilevat omiaan ja lähistöltä löytyy kalmo.
Paikallisväriä tarjoaa tuliperäinen saari luonnonilmiöineen. Se on näissä islantilaiskirjoissa yksi viehätyksen syy. Sitä tavanomaisempaa on, miten kirja pyörittää henkilöiden privaattia ja murhatapausta. Rikokseen punoutuu jos jonkinlaista salaisuutta ja kauheuksia ihan kansainvälisin, epähumaaneinen kytköksin. Jännitteet pysyvät kasassa loppuun saakka, ja pidän tätäkin poliisiromaania henkilövetoisena.
•
Ragnar Jónasson: Tuhkayö, Osa 2 – Ari Thor, suomentanut Antti Saarilahti, Tammi 2023, 177 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa
Ella Paijan esikoisjännäri Soita minulle karusellin kelloa (Tammi 2023) sai minut hämmennyksen tilaan. Yksi trendi kirjallisuudessa näyttää olevan, että kertojana voi olla erilaisia luontokappaleita. Paijan kirjassa yksi kertojista on Särkänniemen huvipuisto, joka myös puuttuu tapahtumiin ja aiheuttaa keskeisen jännitysaiheen. Taitaa olla kyse uuskumma-aineksesta.
Huvipuiston kesätyöntekijät toimivat kirjan keskiössä, ja kesän etenemistä katsellaan heidän kannaltaan, pääosassa kourallinen nuoria. Epävarmuus itsestä, muista ja suhteista välittyy, mutta henkilöihin ei silti oikein paneuduta, viistetään vain. Ajattelen kirjaa nuortenkirjana, en vain nuorten päähenkilöiden vuoksi, vaan otteen vuoksi. Ei se ole mikään miinus. Minulle kirja ja sen katsantotapa jäivät kuitenkin etäisiksi.
Vietän runosunnuntaita kirkkaan klassikkorunoilijan seurassa. Edith Södergranin vapaa runo sulostuttaa viikonloppua, jona lukuisat nuoret saavat valmiiksi ammatillisen perustutkinnon tai lukion.
Toivottavasti kirjalahjavinkkini ei ole myöhässä. Oma esimerkkini ehkä vakuuttaa, ettei niin ole. Omien ylioppilasjuhlieni jälkeen ostin lahjarahoillani upean kirjan Kohtaamisia (WSOY 1982), jossa on Edith Södergranin runoja ja Helene Schjerfbeckin maalauksia. Halusin muistoksi suosikkitaiteilijoitteni yhteisopuksen, ja vuosikymmeniä se on minua sulostuttanut. Vakuuttakoon tämä, että tänä keväänä kouluistaan valmistuneiden tai heidän läheistensä kannattaa satsata kirjaan, esimerkiksi tähän uutuuteen, jossa on sekä Södergranin runoja että hänen valokuviaan: Maailma on minun (S&S 2023).
•
Teoksen toimittajat Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää kiteyttävät: ”Runoista ja kuvista tulee yhdessä taiteellinen kokonaisuus, joka tavoittaa jotakin uutta, luonnoksen, sirpaleen, tunnelman.” Arkistoissa on yli 400 Södergranin valokuvaa, ja niistä toimittajat ovat valinneet runojen yhteyteen tunnelmiin sopivia tai ilmeisyyksiä väistäviä valokuvia.
Kirjaan valitut runot ovat löytyneet koko tuotannosta, myös kirjoissa julkaisemattomista runoista. Parissa runossa on jopa loppusointuja. Aikojen kerrostumat näkyvät runovalikoimassa sitenkin, että suomennoksia on kuudelta kääntäjältä eri vuosikymmeniltä, esimerkiksi Uuno Kailaalta ja Riikka Uhligilta.
•
Södergranin runotuotannosta saa kirjasta hienon kokonaiskuvan. ”Vierge moderne”, ”Ei mitään”, ”Maa jota ei ole” ja monet muut eivät haalistu koskaan. Mutta mitä valokuvat tekevät runoille? Kuvissa on tuntemattomia ihmisiä ja maisemia. Etenkin maisemat saavat tukea tai sävytyksiä runotunnelmilta – tai päinvastoin. Esimerkiksi runo ”Odottava sielu” (s. 67) ja samalla aukeamalla oleva rantamaisema resonoivat. Ilmeisiä yhteyksiä on kuvalla sotilaista ja runolla ”Maailma kylpee veressä…”
Kirjassa on monta kuvaa Edith Södergranista. Niitä helposti tulkitsee itsetietoisista, varmoista runoista niin, että kuvan henkilö on runonsa puhuja, väkevä ja vahva. Monissa kuvissa on kissoja, Södergranin tai jonkun muun kanssa tai itsekseen. Kenties kuuluisin runoilija-kissa-kuva on kytketty runoon ”Animaalinen hymni” (s. 50 – 51). Runossa tiedostetaan kaiken katoavaisuus, kuolema, mutta runon loppu ylistää nykyhetkeä:
”Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.”
Ajatuksettomia hetkiä tarvitsee jokainen, myös ajatuksellisia. Kumpaankin sopii seuraksi Maailma on minun.
•
Edith Södergran: Maailma on minun. Runoja ja valokuvia, toim. Agneta Rahikainen & Eira Sillanpää, S&S 2023, 144 sivua. Lainasin kirjastosta.
Kolmihenkinen virtuaalilukupiirimme valitsi kesän alkuun kaksi kirjaa. Tavoitteenamme on (myös kirjastovarausruuhkan vuoksi) lukea ns. vanhoja kirjoja uutuuksien ohella. Vuonna 1996 Aki Kaurismäki nimesi Finlandia-voittajaksi Irja Ranen historiallisen romaanin Naurava neitsyt (WSOY 1996). Siitä meillä ei ollut mitään muistikuvaa, joten otimme romaanin lukuvuoroon. Uutukaisista meitä kiinnosti Kati Tervon kasvutarina Tyttö joka olin (Otava 2023).
Irja Rane: Naurava neitsyt
Romaani jakautuu kolmen kertojan osuuksiin saksalaisessa ympäristössä. Laajin on romaanin aloittava ”Nahkurilesken kertomus”. Siinä keskiajalle harvinaisen itsellinen ammatinharjoittajanainen Lydia kertoo oikeuspöytäkirjoissa, miten hän pelasti hukkuvan miehen, Johanneksen, ja miten mies vaikutti kertojan elämään sekä aluetta hallitsevan aatelisen kirkkomaalausprojektiin. Oman sävyn kertomukseen tuo, että se on puolustuspuhe. Toisen kertomuksen sepittelee päiväkirjaansa hapan sihteeri Bartolomeus kutakuinkin samoista ajoista mutta tyystin eri näkökulmasta. Kolmannessa kertomuksessa hypätään monta sataa vuotta eteenpäin kirjeisiin, jotka on kirjoittanut natsien vallannousun aikaan rehtori-pastori Klein.
Kertomuksia yhdistää kirkkomaalaus neitsyt Mariasta: kahdessa ensimmäisessä se on syntymässä, viimeisessä se näyttäytyy joltain raunioituneen menneen maailman jäänteeltä hulluksi tulleessa maailmassa Kleinille, joka on menettänyt uskonsa mutta hyväksyy elämän hyvän ja pahan sekä löytää hitusen toivoa.
Kolmihenkinen kirjapiirimme koki alun lähtevän tahmeasti liikkeelle. Taru vielä jatkaa kirjan lukemista Lydian tarinan jälkeen, mutta Johanna ja minä jo hämmästelimme kirjan jälkimakua: vaikka välillä lukeminen oli suorittamista, tunne kirjan tarinoista paranee koko ajan. Taidokas kokonaisuus.
Pidimme kielen rytmistä, vanhan tyylin taituroinnista eri kertojien äänin. Toisaalta hämmennyimme, koska emme tavoita, mistä kirjassa on kyse, vaikka se tarjoaa näkymiä ajasta, uskosta, ihmisestä ja taiteesta. Otamme kirjan annettuna, kirjailijan näkemyksenä ja näkökulmiensa hallitsijana. Tähän sopii lainaus sihteeri Bartolomeukselta: ”Olen kuin olen. En minä eikä maailma setvimisestä parane.”
Jos edellisessä lukukirjassamme neitsyt nauroi, Kati Tervon romaanissa Tyttö joka olin neitsyt pinnisteli neitsyydestään, muttei häntä juuri seurustelusuhteissaan naurattanut. Kyse on kirvelevästä 1970-luvun kasvukertomuksesta. BookBeatissa kirja luokitellaan elämäkerraksi, Helmet-kirjastossa se on omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio.
Tervon kirja rakentuu nuoren tytön päiväkirjatyyppisestä tekstistä, jonka kieli on toteavaa. Karu ilmaisu on suhteessa ilmapiiriin ja tapahtumiin. Silti ilmaisut voivat muuttua symboliksi kuten tuntemukset ensimmäisistä rintaliiveistä: ”Kasvaminen nipisteli ja kolotti, kauhistutti, silti halusin sitä.”
Huomio ei silti ole niinkään sinänsä hallitussa kielessä eikä rakenteessa vaan kasvukipujen syissä ja seurauksissa. Kodin ilmapiiri vetää tytön omille teilleen, eikä koulu tarjoa kohottavia kokemuksia, joten kaveripiirissä tapahtuu tärkein. Ja pojat, miehet! Kertojatyttö siirtyy ikävistä suhteista toisiin, joutuu murjovaan elämäntilanteeseen mutta pääsee irti ja uuteen alkuun.
Kolmihenkinen kirjapiirimme oli kovin samanmielinen: ajankuva välittyy, nuoren maailman tavoitehämäryys ja epävarmuus myös. Emme erityisesti hullaantuneet, mutta jokainen halusi ilman epäilyjä lukea kirjan loppuun. Keskustelimme myös siitä, miten ja millä perustein luomme mielikuvia ihmisistä ja miten ne voivat muuttua – esimerkiksi kirjat voivat niin tehdä.
•
Kati Tervo: Tyttö, joka olin, Otava 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 