Romaanin viimeiset sanat luettuani ryhdyin pohtimaan kirjan nimeä, Kimalaisten kirja (S&S 2023). Vappu Kannas on antanut sen romaanilleen, joka kertoo runoilija Emily Dickinsonin (1830 – 1886) perhekunnasta. Totean nimen oivaltavaksi, sillä jos jonkinlaista pörräämista kotipesän ja Emilyn runojen ympärillä tapahtuu, myös kipeiden pistosten ainesta.
Toinen oivallus on se, ettei romaani heittäydy biofiktioksi Emily Dickinsonista. Eristäytyvän naisen läsnäolo tuntuu, muttei siitä saa kiinni – niin kuin eivät saaneet oikein oma perhekään eivätkä paikkakuntalaiset. Hän vaikuttaa kaikkiin, mutta hän on kirjassa ikään kuin sivullinen. Emilyn sijasta romaanissa keskeisiä näkökulmia saadaan palvelija Maggien, pikkusisko Vinnien ja Dickinsonien juristiveljen Austinin rakastajattaren Mabelin kertomana tai heistä kerrottuina.
”Emily näkee pidemmälle kuin muut. Hän näkee miten tämäkin hapertuu lopulta ohuiksi rihmoiksi ja katoaa tuulen mukana pois.”
•
Romaani liikkuu vuosissa ennen Emilyn kuolemaa ja sen jälkeen. Runoilija antoi ennen kuolemaansa runonsa Maggien huostaan, ja muutaman vuoden päästä Vinnie-sisko värväsi Mabelin toimittamaan niistä kirjan. Romaanissa on myös sotkuinen Vinnien ja Mabelin oikeusjuttu runojen tuotoista. (Tosielämässä Dickinsonin runojäämistöstä riitti runsaasti ainesta kiistoihin ja kirjoiksi toimitettavaa 1950-luvulle saakka.)
Romaani kuvaa Vinnietä, Mabelia ja Maggieta ja heidän suhteitaan tiheätunnelmaisesti, välillä väljästi, viipyilevästi. Austinin vaimo Sue on tärkeässä sivuroolissa, ei vähiten siksi, että hän oli Emilyn läheinen ystävä. Suen ajatuksin:
”Nuo mahtavat Dickinsonit, he eivät tienneet, miten ihmisen kyljessä voisi olla aukko, joka ei koskaan sulkeutunut, josta tuuli aina sisään, josta kulkivat ihmiset ja koko kaupunki, eikä saanut olla koskaan rauhassa.”
Kerronnallisesti romaani pitää otteessaan näkökulmien ja kerrontatapojen vaihteluiden vuoksi: eri henkilöiden minäkerronnasta siirrytään hän-kuvailuun ja taas minäkerrontaan. Kronologia rikkoutuu usein. Vappu Kannas on kääntänyt kirjan lukujen alkuun Emily Dickinsonin vapaamuotoisia runoja. Näin teksti upottaa tunnelmiin ja teemoihin.
•
Rakkaus iskee usein henkilöiden ohi, mutta tärkeä teema se on. Emily rakastaa eristyneisyyttä ja kirjoittamista; Sue rakastaa Emilyä, mutta on nainut Austinin; Austin hullaantuu liihoittelevaan Mabeliin, jota ihailee myös Vivian, ja Vivian rakastaa sisaruksiaan; Mabel rakastaa itseään, aviomiestään ja Austinia muttei tytärtään. Maggielle Dickinsonit ovat lähempänä perhettä kuin irlantilaissukulaisensa, rakkaus on palvelijan velvollisuudentuntoa. Dickinsonin siskojen rakkaus on eteeristä, Mabelin ja Austinin lihallista, Suen katkeraa. Romaani ei ryve Mabelin ja Austenin skandaalissa, vaan epäsovinnainen suhde lehahtelee tunteissa ja tunnelmissa.
Rakkauden lisäksi romaani kertoo minulle paljon kuolemasta ja elämästä, katoavaisuudesta:
”En tiedä, mitä hän pakenee tai koittaa tavoittaa. Kai sitä samaa, mitä me kaikki. Elämää, joka kulkee liian kiivaasti ohi, eikä selitä itseään. Eikä ole koskaan aivan sitä, mitä on salaa mielessään ajatellut.”
Kuolema hallitsee kirjan tunnelmaa. Esimerkiksi alku kietoutuu Dickinsonien äidin kuoleman odotukseen ja jo aiemmin kuolleen isän vaikutukseen. Emilyn kuolema on tietynlainen pakopiste. Kaikkien kuolevaisuus tiedostetaan.
•
Kimalaisten kirja valloittaa minut: hiottu, hallittu, ilmeikäs kieli ja kerronta herättävät henkiin Dickinsonien kaksi taloa, puutarhat ja niissä risteilevät ristiriitaiset henkilöt. Henkilöt herättävät tunteita laidasta laitaan, ärsytyksestä ihmettelyyn, ihmettelystä epätäydellisen ihmisyyden ihasteluun. He loukkaavat, sivuuttavat, laiminlyövät ja rakastavat – he ovat kerroksellisia ja arvoituksellisia.
Kannas on taiteillut kokonaisuuden sellaiseksi, että se jää kaivelemaan. Siinä piilee lumovoimaa – modernia historiallisen romaanin kehyksissä. Löydän sille kiteyttävät sanat kirjaan suomennetusta Dickinsonin runosta:
”Luonto on Kummistustalo – / mutta Taide – / Talo joka yrittää kummitella”
Elähdyttävä romaani on harvoin vain aiheensa varassa, ei nytkään, vaikka Dickinsonien perhepiiristä draamaa riittää. Edellisessä romaanissa Rosa Clay Kannas toimi samoin: aihe poikkeushenkilöstä (mustasta opettajasta yli sadan vuoden takaa) muuttui kaunokirjallisuudeksi teemojen ja kerrontatapansa vuoksi. Kimalaisten kirjaa lukiessa ajattelin, että onpas tämä kaikin puolin kansainväliseltä tuntuva kirja. Vailla minkäänlaista valtaa voisin ojentaa sille oitis Tulenkantaja-palkinnon. Kirjan upea, kaunista ja häiritsevää yhdistävä kansi kruunaa kirjan.
•
Vappu Kannas: Kimalaisten kirja, S&S 2023, 235 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 