Tänä kesänä Suomenlinnassa vaeltaa Cervantesin Don Quijote aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa uljaan ratsun (rämä polkupyörä) ja aasin (jopo) selässä. Don Quijoten hyvinvoinnista huolehtii aseenkantajan lisäksi parturi (teatterikoulun lopputyön tekijä), kirkkoherra (roolistaan katkera) ja majatalon emäntä (tekohampaat). Lisäksi useammankin hidalgon rakkauden kohteeksi osuu hemaiseva lammaspaimen (tekohampaat). Länsimaisen romaanikirjallisuudenhistorian klassikko uustulkitaan Suomenlinnan muurien sisällä vapaasti ja vapautuneesti. Mutta mitä tarkoittaa tragikoomillinen transformaatio, jota esityksessä ilmenee?
En paljasta tragikoomillisesta transformaatiosta sen kummempaa kuin sen, että sen varjolla näytelmä saa eri aika- ja todellisuustasoja, myös komiikkakonsteja. Esityksen alussa siihen käytettiin makuni mukaan turhan paljon aikaa, mutta jatkossa transformointi ei niinkään haitannut vauhtia. Transformaatioon kuuluu myös näytelmän ylimääräinen henkilö, joka lopussa paljastuu ihmisyyden yhdeksi tukahdetuksi puoleksi. Saa arvata! En kerro. Koe itse.
•
Cervantesin romaanissa itsessään on jo tragikomiikkaa toden ja mielikuvituksen eroista. (Tiedän perusasiat romaania lukematta.) Koko kertomus (1605, 1615) pohjautuu parodiaan: päähenkilö, köyhä maalaisaatelismies Alonso Quijano on lukenut liikaa ritariromaaneita eikä hän enää erota fiktiota faktasta. Niinpä surullisen hahmon ritariksi, Don Quijoteksi, muuttunut ja mielenterveytensä menettänyt Alonso Quijano lähtee omalaatuisiin seikkailuihin hyvyyden puolesta pahuutta vastaan. Ja aseenkantaja Sancho seuraa.
Esityksen ensemble vuorottelee uustekstiä ja cervantesia. Näyttelijät esiintyivät itsenään – ja hups – Don Quijoten henkilöhahmoina. (Tai kenties majatalon emäntähahmo oli muunnos romaanin emännöitsijästä tms.) Tämä lienee nykyteatterin postbrechtiläistä vieraannutusleikkiä, ja osin lähdin leikkiin mukaan.
•
Pidin eniten esityksen Cervantes-maailmasta, vuolaista puheenvuoroista ja niiden sutjakkaasta ja ilmeikkäästä vuodatuksesta. Don Quijoten (Robin Sandström) ja Sancho Panzan (Santtu Karvonen) dynamiikka ja suhteen kehitys eteni linjakkaasti. Jos jotain saisi toivoa, huuto-osuuksia voisi vähentää.
Koko näyttelijäjoukko (pääparin lisäksi Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel) vaihtoi rooleja tiuhaan ja pysyi valitussa tyylilajissa. Esityksessä on mukana prototyyppikesäteatterin peruselementit: hauskutus, pikkutuhmat eleet, ristiinpukeutuminen, tyylittely, kärjistys, ilmehtiminen. Ihan kaikesta en innostunut. Innostuin etenkin kohtauksista, joissa oli sävyjä. Eritoten ihastuin huimiin hidastuksiin: syntyi taidokkaita näyttämökuvia. Lavastus, äänitehosteet, puvustus ja maskeeraus ansaitsevat erikoiskehut.
Entä sisältö: hupsu henkilö hyvän puolesta pahaa vastaan? Kirjallisuuden lukemisen hurahduksen vaarat? Jotain sellaista seasta pilkistää, että kyllä saa tuulimyllyjä kuvitella jättiläisiksi sekä uskoa hyvään ja rakkauteen, lisäksi ystävyys suojelee. Entä henkilö, joka menee tolaltaan kirjallisuudesta? Kenties mielikuvituselämä saa ainakin välillä voittaa toden. Ja tähän sopiikin loppukaneetti esityksestä ja sen tyylivalinnoista: nykyajan uutistodellisuudesta Ryhmäteatteri tarjoaa parituntisen todellisuuspaon. Moni tarvitsee sellaista.
•
Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio. Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnassa 8.6.2024.
Ohjaus: Juha Kukkonen
Näyttelijät: Robin Svanström, Santtu Karvonen, Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel
Työryhmästä ja esityksestä lisää Ryhmäteatterin nettisivuilla.
Sain lipun ensi-iltaan, kiitos!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 