Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2025

Suomen paras selkokirja

Selkokeskus käynnisti alkuvuodesta 2025 äänestyksen, jossa etsitiin Suomen parasta selkokirjaa. Äänet hajaantuivat siten, että kymmenet selkokirjat saivat ääniä. Pienellä marginaalilla kuitenkin selvisi eniten ääniä saaneet selkokirjat.

Selkokirjoja ilmestyy kaiken ikäisille kaikenlaisista kirjallisuuden lajeista. Kolmen kärkeen valikoitui kaksi suoraan selkokielellä kirjoitettua kirjaa ja selkomukautus. Se jo antaa oikean kuvan siitä, että selkokirjoissa on lähtökohdiltaan kahdenlaista tieto- ja kaunokirjallisuutta. Eli selkokirja ei ole vain helpon kielen toisinto jo julkaistusta teoksesta, vaan kirjoja kirjoitetaan myös alun perin selkokielelle.

Seuraavaksi esittelen selkokirjaäänestyksen kolmen kärjen. Jaetun ensimmäisen sijan saivat romaanit Ihmisenhaltija ja Sormus, kolmantena tietokirja Titanic.

Kuvassa kirjat Titanic, Ihmisenhaltija ja Sormus. Kuva oikeassa alakulmassa, vasemmalta alkaen: Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen, minä, Satu Leisko, Marja-Leena Tianen (jonka mikä tahansa selkokirja voisi olla Suomen paras) ja Silja Vuorikuru. Katja Jalkanen otti kuvan Helsingin kirjamessuilla 2024.

Tietokirja: Silja Vuorikurun Titanic

Silja Vuorikuru on kirjallisuudentutkija, joka on mukauttanut selkokielelle esimerkiksi lastenkirjallisuutta sekä klassikkonaiskirjailijoittemme novelleja. Hän on lisäksi kirjoittanut selkokielellä urbaaneja kauhutarinoita Käärme kainalossa (Laatusana 2023). Hän on myös kirjoittanut ei-selkokielisen romaanin Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021).

Vuorikurun tietokirjan Titanic. Maailman suurin laiva (Avain 2021) kohderyhmä on perheet, siten kirja sopii kaikille. Titanic-laivan dramaattinen ja traaginen tarina on kiehtonut ihmisiä sitten sen uppoamisen vuonna 1912. Tapaus kiinnostaa yhä.

Titanic-kirja on monipuolinen tietoteos laivasta ja sen kohtalonhetkistä. Lisäksi kirjassa on kertomuksia matkustajista ja Titanicin tarinan jatkumosta lauluissa, kirjoissa ja elokuvissa. Kuvitus tukee upeasti selkeitä tietotekstejä: valokuvat ja piirrokset elävöittävät kokonaisuutta.

Mukautettu kaunokirjallisuus: Satu Leiskon Ihmisenhaltija

Satu Leisko opettaa suomea maahanmuuttajille. Työtä tukee toinen työ selkokirjailijana: Leisko on kirjoittanut lapsille ja nuorille selkokirjoja, esimerkiksi lasten fantasiatrilogian ja aikuisille haastatteluihin perustuvia tosielämän tarinoita maahanmuuttajista. Hän on myös mukauttanut selkokirjoja. Leisko on saanut Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä.

Satu Leiskolta on ilmestynyt nuorille ja nuorille aikuisille ei-selkokielisestä trilogiasta kaksi osaa Ihmisenhaltija ja Varjotarha (Avain 2023 ja 2024). Leisko on mukauttanut itse Ihmisenhaltijan selkokirjaksi (Avain 2024).

Selkomukautukset ovat usein melko vaikeaa selkokieltä. Se johtuu luonnollisesti siitä, että alkuperäinen kirja voi olla rakenteeltaan monimutkainen ja kieleltään monikerroksinen. Myös Ihmisenhaltija on melko vaikeaa selkokieltä, mutta selkoimukautus johdattelee hyvin alkuperäisen kirjan fantasiamaailman ja auttaa lukijaa pysymään siellä.

Romaanin Tuuli opiskelee lukiossa, jossa hän tutustuu salaperäiseen Ossiin. Tuulin kylässä tapahtuu outoja, pelottavia asioita, ja myös Tuulin kotiolot ovat painostavat. Leisko luo kiinnostavasti tavallisen arkielämän rinnalle erikoisen, yliluonnollisen maailman, jossa on  ihmiseläimiä ja nälkäisiä. Kirjassa on paljon yllätyksiä, vaaraa ja taikaa.

Kaunokirjallisuutta suoraan selkokielelle: romaanini Sormus

Olen kirjoittanut suoraan selkokielelle kahdeksan kirjaa: runoja, novelleja ja romaaneja. Viimeisin teokseni on novellikokoelma Aamusta yöhön (Avain 2025). Lisäksi olen mukauttanut monta romaania ja novelleja. Kaikkiaan minulta on ilmestynyt noin 20 selkokirjaa, ja olen saanut vuonna 2019 Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä. Olen kirjoittanut myös äidinkielen oppikirjoja, pedagogisia materiaaleja ja tietokirjoja yksin ja työryhmissä.

Olen halunnut omissa selkokirjoissani kirjoittaa jotain sellaista, mitä ei selkokirjoissa juuri ole ollut. Romaani Sormus (Avain 2022) on sekin aluevaltaus. Se on episodiromaani, jossa on mukana historiallista romaania ja rakkauskertomusten henkeä.

Sormus jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1022. Silloin tyttö metsän ja järven välistä rakastuu viikinkiin, jolta tyttö saa sormuksen. Toinen osa kertoo vuonna 1872 perheestä, jonka tytär synnyttää tyttövauvan. Uusi isoisä löytää pellolta vanhan sormuksen. Kolmannessa osassa on vuosi 1922, jolloin Anna pelkää rakastua. Suvun vanha sormus kuitenkin siirtyy Annalle, ja romaanin viimeisessä osassa sen saa nuori nainen vuonna 2022.

Romaanissani on salaisuuksia, yllätyksiä, tunteiden vaihtelua ja vähän yliluonnollista. Romaanin selkokieli on melko helppoa, mutta olen pyrkinyt lisäksi kielen ja tunnelmien elävyyteen.

Lopuksi

Onnittelut parhaille selkokirjoille ja kaikille selkokirjoille! Olen todella iloinen, että oma romaanini on ”parhaiden” joukossa tietäen hyvin sen, että äänien osuminen on ollut silkkaa sattumaa. Iloitsen silti!

Toivon, että selkokirjat ylittäisivät vihdoin uutis- ja kulttuurisivu- ja kirjaohjelmakynnyksen. Se tarkoittaisi myös sitä, että kirja-arvostelujen joukossa olisi selkokirja-arvioita ja selkokirjojen vuosikatsauksia. Seurauksena oli se, että tieto lisääntyisi, ennakkoluulot vähenisivät ja lukijat löytäisivät selkokirjat.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Helsingin kaupunginteatteri: Jenny Hill

Minna Rytisalo saattaa olla melko harvinainen kirjailija: hänen kaikki romaaninsa ovat nopeasti saaneet näyttämötulkinnan. Rouva C:n teatteriversiota en ole nähnyt, mutta tuoreessa muistissa on onnistunut Lempi. Uusin Rytisalon romaani Jenny Hill sai lavan haltuunsa helmikuussa Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Jenni Mäki eroaa 48-vuotiaana Jussista ja harjoittelee itsellistä elämää, sillä aikuistuneet lapset liehuvat jo maailmalla. Jenni käy terapiassa ja terapeutin neuvosta opettelee kiukun ilmaisemista ja sanan ei käyttöä. Yhtenä keinona on kirjeiden kirjoittaminen, ja Jenni kirjoittaa niitä Ranskan presidentin rouvalle. 

Jennin taustatukena toimivat saduista tutut hahmot, jotka paljastavat oikeat luonteensa ja ja tarinansa. Ne ovat toisenlaisia kuin naismuottia muovanneet satusepustukset. Populaarinaiskuvan vääristäjät saavat ansionsa mukaan – sen saa tuta myös virnistelevä kuolaaja Benny Hill.



Näytelmä on hinkannut romaanin karstat, valinnut ytimet, kirkastanut niitä ja henkilöhahmoja. Teatteri mainostaa esitystä karnevalistisena ja tekee siinä oikein.

Näyttämöversiossa tsemppaava satunaisten ryhmä pääsee oikeuksiinsa. Lisäbonusta ja -uskottavuutta tuo se, että pääosin hahmoja esittävät viisikymppisensä ylittäneet naiset. Se upeasti tukee ajatusta, että kaikkien – satuhahmojenkin – taustalla on oikea, rosoinen, sattuva ja rikkova tarina, toinen kuin saduissa (tai somessa). Laulut, tanssit, esiintymisen elastisuus ja riemukas puvustus lisäävät paukkuja. Toimii!

Niin toimii myös Jennin ja hänen siskonsa tarina, mutta keskitytään nyt Jenniin. Ilmeikäs Jenni muovautuu vähitellen Jenny Hilliksi, omaksi itsekseen, joka saa luun kurkkuun ex-miehelleen ja uskaltaa sanoa sopimattomia rouva Macronille. Beiget vaatteet saavat lisäväriä, ja Jenny alkaa erottua taustakankaasta.

Puvustus on siis mainio, ja lavastus onnistuu. Ihailen sitä, miten linjakkaasti näyttelijät vaihtavat rooleja lennossa. Esityksen rytmitys etenee sujuvasti, vaikka ensimmäinen näytös on melko pitkä. Sinänsä juoni ja asetelma eivät tuota yllätyksiä, mutta toteutuksen reippaus tekee esityksestä virkistävän.


Jenny Hill riemuitsee naiseudesta ja itsellisyydestä niin, että eletty elämä ja rikkinäisyys kuuluvat pakettiin. Se välittää perifeminististä sanomaa naisen oikeudesta olla omalaisensa eikä kynnysmatto. Te, joille Erika Vikmanin Ich komme -hahmo on liikaa tai juuri sopiva: saatte ilman pikkutuhmaa kiemurtelevuutta, tahmeita nesteitä ja paljastavaa pintaa monisävyisen tulkinnan lähes samasta asiasta, kun pistäydytte teatterikatsomossa. No, joten: ei kuin teatteriin!


Helsingin kaupunginteatteri: Jenny Hill (esitys 18.2.2025)

Tutustu näytelmän käsiohjelmaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ossi Nyman: Alkuhuuto

Kolmen minäkerrontaromaanin jälkeen Ossi Nyman on kirjoittanut romaanin, jossa kertojaääntä voisi tulkita kaikkitietäväksi tai ainakin ylhäältä tai sivusta seuraavaksi. Alkuhuuto (Teos 2025) kuvaa kolmea henkilöä taitekohdassa, jota taivuttaa – ei enempää eikä vähempää – rakkauden kaipuu. 

Päähenkilönä pidän Toivo Pajumäkeä, pääkaupunkiseutulaista bussikuskia, joka on monin tavoin toivoton. Sosiaaliset taidot eivät oikein riitä sulavaan vuorovaikutukseen, ja lapsettomuuteen kaatunut avioliitto on jättänyt arpia. Toivo kokeilee deittisovellusta, jonka ainoa naisvastaus saa yksinäisen miehen lankeamaan loveen.

Toivo osuu Marjutiin, tukevaan keski-ikäiseen perheenäitiin, joka hakee vipinää kaupan kassatyöhön ja muuhun puuduttavaan arkeen. Marjutin mies, suntio Faith, haluaisi samoihin aikoihin palauttaa väljähtyneeseen parisuhteeseen alkuaikojen kipinää. Kuinka kolmikon käy?

Nymanin romaanista luen tarkkaan harkittua asetelmaa ja samalla taustalta aistin henkilöiden luojan hellyyttä hahmojaan kohtaan. Elämästä irralliset henkilöt käsittelevät eksistentiaalista yksinäisyyttään eri tavoin, ja Nyman saa irti irrallisuuden kalvavasta tunteesta paljon irti. Etenkin Toivon epätoivoinen tarrautuminen nostalgiaan puree. 

Kirjan myötä voi pohtia hyvyyden venyvyyttä, rakkauden suhteellisuutta ja suhdetta seksiin sekä muistojen muuttumista mieltä miellyttämään, hepottamaan yksinäisen arjen sietoa. Symboliset mitat saavuttavat armeija, kirkko ja sydän (mikseipä myös henkilönimet ”Usko”-Faith ja Toivo). Esimerkiksi Toivon maanpuolustuskurssiin osalistuminen osoittaa Toivon paikan elämässä:

”Hänestä on hyötyä, koska hän ei osaa mitään. Koska hän on huono taistelija. Hän on täällä tänään, jotta muut, pätevämmät taistelijat, tuntisivat itsensä vielä paremmiksi ja oppisivat, kuinka hänenlaistensa kanssa tullaan toimeen tositilanteissa.”

Nymanin sävypaletista on aina irronnut raivotarkkaa ilmaisua. Niin nytkin. Karkein kirjailijan kirja Patriarkaatti taitaa olla mennyttä elämää, mutta siitäkin tuttu, jopa julman yksityikohtainen kuvaustapa löytää paikoitellen paikkansa, esimerkiksi Toivon ja Marjutin ensimmäinen rakastelu vaikuttaa sellaiselta. Myös surkuhupaisuuden Nymanin tyyli tavoittaa.

Hetken kestää, että irrottaudun Nymanin aiemmasta autofiktiotyylistä ”silkan” fiktion mukaan. Tästä kirjasta löytyvät juoni, tarina, henkilöt ja muut perusromaanin rakenteet. Jokin kirjassa tuo mieleen Kari Hotakaisen romaanitaiteen viemättä mitään pois Nymanin omintakeisuudesta.

Nyman kirjoittaa modernia työläisromaania niin, että työn merkityksettömyys suhteessa ihmisen ydinminään valottuu. Romaani tehostuu henkilövetoisesti, pelkistävästi mutta tunneviritteisesti. Ja kirjan kansi vaikuttaa niin, että Alkuhuudon näkee mielessä elokuvana: kuvaus on visuaalista ja kolmen henkilön pyöritys lisää tarinaan jännitettä.

Ossi Nyman: Alkuhuuto, Teos 2025, 271 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Novelleja: Aamusta yöhön

Novellikokoelmani Aamusta yöhön (Avain 2025) kertoo kerrostalon ihmisistä. Talo löytyy osoitteesta Kalliokatu 10. Talo kohoaa kallion ja metsän välistä, ja kadun varrella on koulu, kauppa, kioski ja baari. Kirjassa eletään marraskuuta, mutta luettavaksi novellit sopivat milloin vain.

Kokoelmassa on 29 lyhyttä novellia asukkaiden arjesta, joka etenee pienin horjahduksin tai elämä saattaa nyrjähtää kummallisuuksiin – tai elämässä sattuu yllättävää ja ihmeellistä. Kokoelma jakautuu vuorokauden mukaan jaksoihin aamu, päivä, iltapäivä, ilta ja yö. Joka jaksossa on 5 – 6 novellia, joiden henkilöt ovat eri-ikäisiä ja -taustaisia talon asukkaita.

Jos minulta kysyttäisiin, miten novellit ovat syntyneet, en löytäisi suoraa vastausta. Mistä kukin novelli kimposi mieleeni? Hajahavaintoja, oivalluksia, muisto, uutinen, kokemus, muualta kuultu lauseenpätkä… 

Kirjojeni ideat kypsyvät usein pitkään. Muistan kyllä, että ajatus novelleista vuorokauteen kytkien syntyi kävelyllä Kehä 1:n ylittävällä sillalla ehkä nelisen vuotta sitten. Yksittäistä novelleista ituja nousi mieleeni silloin tällöin. Tavoitteinani olivat kiinnostavat käänteet ja lyhyys: pieni teksti silloin tällöin virkistää ja lisää kirjan käyttömahdollisuuksia moniin tilanteisiin kotilukemistosta koulukäyttöön nuorista aikuisiin. Tekstiksi ideat ryöpsähtivät kolmisen vuotta sitten.

Kirjan työstäminen on pitkä prosessi. Käsikirjoitukseni hahmo oli valmis syksyn alussa 2023. Sen jälkeen kustantamon kanssa syntyi aiesopimus. Alkuvuodesta 2024 alkoi apurahahaku, jonka myönteisen päätöksen jälkeen varmistui, että kirja ilmestyy alkuvuodesta 2025. Siinä välissä kirja on käynyt läpi muokkaus- ja toimitusvaiheet.

Erikoisyllätys sattui nyt helmikuussa kirjan painovaiheessa Virossa. Sain ehdotuksen novellien kääntämisestä viroksi. Sehän sopii! Kokoelma Hommikust ööni (Elust Enesest 2025) ilmestyy loppukeväästä.

Ja kyllä: novellini kirjoitin selkosuomeksi. Miksi en maininnut sitä heti? Eiköhän ole jo aika, että selkokirjat ovat ihan kirjallisuutta siinä kuin mikä tahansa kaunokirjallisuus. Kaikki julkaistu kaunokirjallisuus sisältää kielellisesti eritasoista tarjontaa.

Selkokirja ilman muuta ottaa huomioon selkokielen periaatteet ja lukijat siten, että sanasto ja rakenteet ovat helppoja. Se ei estä kirjallista elämystä tai tekstin erilaisia kokemuskerroksia.

Ja totta kai otan huomioon erilaiset lukijat! Jotkut lukijat kaipaavat kielen ja kerronnan monimutkaisuutta sekä avautumatonta juoni- ja tarinarakennetta. Silloin helpon kielen kirja ei tarjoa toivottua antia. Sama koskee suurta osaa julkaistua kaunokirjallisuutta.

Sitten on lukijoita, jotka nauttivat selkeistä tarinoista, joissa on kuitenkin oivalluksen ja tulkinnan varaa. Sellaisille lukijoille tarjoan Aamusta yöhön. Toivottavasti nautitte Kalliokadun asukkaiden kokemuksista.

Tuija Takala: Aamusta yöhön. Avain 2025, 113 sivua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Eino Taina: Se laajenee & helmikuun kirjapiiri

Eino Tainan romaanissa Se laajenee (Avain 2024) minäkertoja kuvaa taitekohtaansa. Vai onko kyse taitteesta? Kyllä kertoja käy läpi murrosiän kriisitilanteita, neurooseja ja kotikonflikteja, jotka ovat lieventyneet, sekä ylioppilaskirjoitusten jälkeistä ”koulutonta” aikaa. Minäkertojan tyyli kuvata ajatuksia, tuntemuksia ja havaintoja saa kuitenkin aikaan tunnelma, jossa asiat tapahtuvat tässä ja nyt, eli erityiset ”taitteet” eivät korostu. Siten esikoisromaani vaikuttaa kehitysromaanilta, jossa kehitys ei ole pääpointti vaan eläminen ajassa.

Minäkertoja asuu Helsingin Kumpulassa taiteilijaperheen huomassa. Hänen ympärillään on välittäviä läheisiä ja ystäviä. Kertojan uusi ystävä vaikuttaa tunnelmiin, samoin ailahteleva romanssinpoikanen. Keskinäinen välittäminen merkitsee, ei niinkään se, millaisen nimityksen suhde voisi saada.

Romaanissa korostuu yhdessäolo ja siihen liittyvä tekeminen tai tekemättömyys. Kummallisesti tässä romaanissa korostuu se, ettei moni asia korostu. Asiat liukuvat ja soljuvat, ja se välittyy sujuvalla kerronnalla. Liikettä lisäävät kulkureitit Helsingissä ystävien kanssa, ja erityisesti ratikkamatkat avutuvat pohdintoina ja satunnaisina kohtaamisina.

Se laajenee -kirjaa voisi kutsua keskusteluromaaniksi, jossa tunnelmaa virittävät vaihtuvat puheenaiheet, kulttuurivaikuttajat ja namedroppailu. Romaani välittää aikuisuuden kynnyksen haahuilun, joka ammentaa lyhyestä elämänkokemuksesta ja täyttyy ajatuksista hiustyylipohdinnoista filosofisiin ihmiselon ydinkysymyksiin. 

Pohdimme Se laaajenee –tunnelmia keski-ikäisten (tai pikkaisen sen päälle) lukupiirissä. Tavoittaako tätiryhmä nuoruuden vibat? 

Taru kirjoitti lukiessaan listaa viittauksista, joita romaanissa mainittiin. Kertojan nimeämästä musiikista, kirjallisuudesta, elokuvista, sarjoista, filosofeista jne. kertyi mittaa kolme ja puoli ruutuvihkon sivua. Tarulle tämä puoli kirjasta oli pikantti yksityiskohta, jolla kertojan maailma sai kontekstin. Ajan ja nuorten elämän kuvaajana romaani oli Tarusta mielenkiintoinen, lisäksi siinä oli hellyyttävyyttä.

Johannan kokemus romaanista oli se, että kirjan nuoret tuntuivat aidoilta. Kuvauksen tarkkuus viehätti, ja romaani loi siten oman maailmansa. Johanna pohti avainromaanin olemusta ja sitä, miten se houkuttaa yhdistämään fiktiokuvattua kulttuuriperheen tosielämään.

Jaan pitkälti lukupiiriläisteni kirjakokemuksen. Totesimme vielä yhteisymmärryksessä sen, että pienoista pitkittymistä kirjassa havaitsimme, eli hienoinen karsiminen olisi tuonut tarinaan dynamiikka. Vaan ehkei dynamiikka ollutkaan romaanin tarkoitus vaan tallennus nuoren aikuisen herkkyyden eri taajuuksista ja siteiden joustosta suhteessa muihin ihmisiin.

Eino Taina: Se laajenee, Avain 2024. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Tänä helmikuisena aamuna havahduin siihen, että näinä jokavuotisina viikkoina 7 – 8 saa sanoa: valo on saapunut. En voi muuta kuin siteerata Olli Sinivaaraa, vaikka irrotan lauseen kontekstistaan: ”päivä on palannut kotiin”.

Olen muutaman päivän ajan lukenut edestaas Sinivaaran uutta runokokoelmaa Valoon vihreään (Teos 2025). Se on häikäilemättömän fokusoitunutta luontorunoutta. Tunnistan kokoelmasta täyttä antautumista vuodenkierron aisti- ja tunnekokemuksiin, joten voihan runoja luonnehtia myös luontoromantiikaksi. Sinivaaran runot eivät silti mitenkään makeile vaan vakuuttavat tarkoin havainnoin siitä, mikä on oleellisinta:

Ihmisen täytyy olla kohti valoa

niin kuin puu on kohti valoa, paljaana, kurottaen.

Maailmantilan myllerryksen vastapainoksi ihminen tarvitsee Sinivaaran runoja. Se ei tarkoita pakoa vaan vastapainoa. Valoon, vihreään solahtaa tähän aikaan myös siksi, että runojen avulla saa yhteyden vuodenaikoihin, juuri nyt kevään ja kesän odotukseen. Kokoelmassa saan fiilistellä koivun hiirenkorvien puhkeamista keväällä. Eikä muitakaan vuodenaikoja unohdeta. Esimerkiksi talvi ja lumi näyttäytyvät sellaisena valona, joka saa värit ja sävyt erottumaan.

Sinivaaran kokoelmassa on viisi osaa, joissa kaksi ensimmäistä keskittyy kevääseen, kesään ja lehtipuihin. Koivu ja tammi edustavat vihreyttä, elämään heräämistä, sekä lehtien ja oksien välistä siivilöityvän valon voimaa. Koivu-runoissa säe- ja säkeistörakenne kulkevat keveinä, kun tammien runoihin kasvaa volyymia kuten ikiaikaisiin, vankkoihin puihin. 

Ja senkin uhalla, että ylianalysoin, mieleeni tulee puuvalinnoista suomalais-ugrilainen perinne, jossa lehtipuut yhdistävät meitä yliseen, yhteyteen taivaaseen, tuonilmaisen keveään puoleen.

Tammen muodossa sen näkee, saa tietää

miten puissa maa kohoaa, kurottaa nousee

maan vihreä taivaalla.”

Kokoelman loppuosassa edetään syksyyn ja talveen, jolloin puukuvasto vaihtuu havupuihin, ikivihreisiin. Silloin ihminen on juurillaan, yhteydessä maanalaiseen, jatkuvuuteen, kallion pysyvyyteen. Paikka voi olla ikimetsä tai lähiöön unohtunut mänty – yhteys löytyy joka tapauksessa. Ja pimeys näyttäytyy valon yhtenä muotona.

Kokoelman väliosa yllättää: puista runon puhuja siirtyy ja keskittyy pioninkukan poimukkaaseen, toistuvaan kukintoon. Siten välittyy keskikesän hehku. Ehkä leikkokukka tuo mukaan myös ihmisen hyötykäyttäjän luonteen.

Pioni symboloi myös lyhyttä kukoistamisen aikaa – on sitten kyse kesän kasvista tai ihmisestä. Rajallisuudesta ei ole syytä murhettua:

Päivävastoin siinä aika

on tullut jotenkin kepeäksi, ilmavaksi, ohimeneväksi

kaikki tämä ikuisuus.”

Pioni saa symboloida myös taidetta. Monimuotokukinto ja sen kukoistuksen kaari muuttuu näytelmäksi ja pistää pohtimaan, voiko ihminen luoda elämyksellisempää kuin luonto.

Sinivaaran runokuvasto on kaukana tuoreesta: valo, puut, tuuli, meri, taivas, tuuli jne. Samaa voi sanoa teemoista, jotka käsittelevät ajan ja elämän suhteellisuutta, toistoa ja kiertoa. Se ei haittaa. Toistuvuus niissä tukee runoilijan runokieltä, joista välittyy hetken havaintojen voimallinen toisto – toisto kuten luonnossa ja vuodenkierrossa.

Minulle Sinivaaran runojen lumovoima perustuu runojen puhujan aatosten auliiseen verbaaliin jakamiseen. Runoissa havainnot ja kokemus avautuvat orgaanisen luonnollisesti niiden mutkattoman metforisuuden ja silti tulkinta-avoimuuden vuoksi. Kaikille läsnä olevasta lähiluonnosta tai kaukaisesta, hiljaisesta ympäristöstä riittää jaettavaa: valon mahdollisuus ja vastakohtien lähentyminen, yhdistyminen. Ajatonta. Sielunravintoa.

pelkkä jonkin pysyvyys, jonkin kadonneen

ja katoamattoman.”

Olli Sinivaara: Valoon, vihreään, Teos 2025, 48 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia

Paula Hämäläinen on kirjoittanut viihdyttävän kehitysromaanin kansainvälisiin kehyksiin. Tämä ei ole romanttinen komedia (Otava 2025) seuraa kolmikymppisen, lounaissuomalaistaustaisen Maijan suhdehistoriaa Tokiosta Lontooseen. Tunnelmassa vaihtelee kepeys ja kirpeys.

Romaanissa vuorottelevat Maijan ensi rakkauden tarina ja kolmikymppisen suhdesuhmurat. Maija opiskeli japania lukion jälkeen Tokiossa, jossa hän rakastui noin 10 vuotta vanhempaan japanilaismieheen. Suhdetta kesti noin vuoden ja sen seurauksena sydän särkyi. Sen koomin Maijalla ei juuri suhteita ole ollut, kun 30-vuotispäivän koittaessa Maija etsii tilanteeseen muutosta.

Romaanista voi löytää 30-kriisin aineksia. Joku voi nyt huokailla, että hohhoijaa. Katkaise voivottelu: Hämäläisen kirjasta pompahtaa yllätysmomentti, jota ei romanttiseen viihteeseen vivahtavista kirjoista löydy. Malta hetki, paljastan!

Ensin tämä. Konventioita romaani seuraa siten, että tärkeää Maijalle ovat ystävät. Englantilainen sydänystävä Rachel vaikuttaa vahvasti, ja kotomaasta säilynyt lapsuudenystävyys Karkkiin pysyy vaikka välillä kovin löyhästi. Maija valmistuu elokuva-alalata ja työskentelee mediayrityksessä (oi Bridget Jonens). Töistä löytyy kirjaan mehukkaita sivuhahmoja ja -juonia.

Paljastus, harvinaista ainesta! Maijan suhdehistoria ei koostu kepeistä baari-iltojen sänkykamari-ilotteluista. Tokio-rakkauden jälkeen kymmenen vuotta hiljaiseloa johtuu luottamuspulasta miehiin mutta myös fyysisestä vaivasta, vaginan hermokivuista. Tässä tarjoutuu tervetullut aihelma seksiseikkailuiden kyllästämiin konventioihin. Hämäläinen kuvaa kirjassaan kipua ja siihen liittyviä lääkärikäyntejä pysäyttävällä tavalla.

En pilaa kirjan tulevilta lukijoilta kirjan Tämä ei ole rakkausromaani lopputulemaa treffailusta ja sänkyseurasta. No, nimestä voi tehdä johtopäätöksiä. Romaanissa rakkauteen liittyy nousuja ja laskuja, yrityksiä ja erehdyksiä. Hämäläinen kirjoittaa selkeää, juoksevaa proosaa, on välillä salahumoristi ja välillä kuvaa mehukkaasti mutta pääosin eleettömästi. Mukava välpala!

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia, Otava 2025, 232 sivua eKirjana BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

Ryhmäteatterin uusi kantaesitys Se saattaa olla ihminen tarjoaa katsojille fiktion kerrostumia ja fiktion purkua. Fiktio kumpuaa mielikuvituksesta ja uusista ideoista, mutta samalla sen luonne on uusintaa ihmisille yleistä ja toistuvaa. Tällaisia tämä teatteriesitys tavoittaa.

Esitys alkaa jo ennen se alkua, sillä näyttelijät pukeutuvat ensimmäisen katsomorivin edessä ja valmistelevat äänitehosteita. Jo tämä osoittaa katsojille, että tarkoitus on paljastaa, mistä fiktio ja sen tuottamat elämykset ovat peräisin: ihmisestä.

Päähenkilö Elli on kirjailija, ja lavalla nähdään hänen fiktionsa syntyprosessi ja sen henkilöt. Ellin romaanihenkilöt kehittyvät lavalla, välillä vaativat editointia ja välillä karkaavat kirjailijan hallinnasta. Elli keskustelee romaanihenkilöiden kanssa enemmän kuin ihmisten.

Elli on kotoisin köyhistä, karuista, rakkaudettomista lounaissuomalaisista lähiöoloista, silti sattuman oikusta Elli on ystävystynyt lapsena helsinkiläisen raharikkaan perheen tyttären Sonjan kanssa. Ystävyys on pelastanut hänet, mutta monella tasolla jäytävä syyllisyys käynnistää Ellin kriisin Sonjan kuoleman jälkeen. 

Näytelmä kuvaa rinnakkain Ellin romaanin kehitystä ja henkilökohtaista, ja ne käsittelevät samoja teemoja. Rakenteellisesti romaani ja Ellin nykyhetki ovat lavalla välillä simultaanisesti, välillä erillisesti, mutta Elli on koko ajan läsnä.

Muistot ja unohdus kulkevat esityksessä punaisena lankana. Yksi irtosäie siitä muuttuu tärkeäksi: ihmisen taipumus jättää kertomatta. Se toistuu, sillä Sonja ei ole kertonut ongelmistaan, rikas perhe ei keskustele rahakkuutensa taustoista, Elli ei puhu perheestään, eikä Ellin luuseriäiti ole paljastanut omia taustojaan jne. Ellin romaanissa se näkyy myös kaikin tavoin ja korostuu henkilössä, joka on menettänyt muistinsa. Myös romaanin (ja näyttämöhahmon) psykiatrissa se ilmenee muutenkin kuin ammatin puolesta.

Näytelmässä riittää aineksia, ja niiden runsaus saa hämmennykseen. Isoja syyllisyysaiheita historiasta tähän päivään jätetään katsojan mielen möyhennettäväksi: orjuus, siirtolaisuus, natsien varkauksista hyötyminen, varallisuuserot, luokkaretki yhteiskunnan pohjalta luovaan luokkaan jne.

Näytelmässä käytetty kieli on kirjallista, eikä se ole yllätys, koska ollaan keskellä romaanikirjailijan luomisprosessia. Romaanitekstiä luetaan ääneen, ja lisäksi romaanihenkilöiden dialogit ovat osa näyttämödraamaa. Mukana on muutama laulu ja runo.

Runot naurattavat yleisöä, ja se pistää minut miettimään: miksi runot ja niiden harrastaminen koetaan naurettavina? Niiden avulla toisaalta tuodaan draaman pääsymboliikkaan lisäefektiä: vesi, virtaaminen, hukkuminen.

Fiktio fiktiossa -konsti näyttää taiteilijan, joka on uhrata kaiken muun työlleen, etenkin ihmissuhteet. Suruntäyteinen, syyllisyyksissä rypevä, tyly Ella ei osaa osoittaa myötätuntoa (eikä hän sellaiseen ole edes saanut mallia), kun luova prosessi pursuaa parhaimmillaan. Elli ei hehku erityisen sympaattisena henkilöhahmona, koska tarkoitus taitaakin olla ilmaista menneisyyden defenssivaikutusta monen sukupolven takaa. Luokkavihakin puskee päälle.

Näytelmän esiteteksti lupaa tragikomediaa. Melko vähän katsomo tirskuu tai hymähtelee, eniten välittyvät synkät sävyt. Valoa väläytetään: esitys etenee surusta kohti toivon pilkahduksia.

Otsikon lupaus lunastetaan, sillä ihmisyys kaikkineen on läsnä ja kaikilla taustastaan huolimatta (tai sen johdosta) kipupisteet kolottavat. Kaiken takana on ihminen. Sen esityksen näyttelijät näyttävät on sitten kyse näytelmän tai Ellin romaanin henkilöistä. Ehkä tarkoitus ihmisen moninaisuudesta (tai ensi-ilta) vaikuttaa siten, että paikoitellen ilmaisu vaihtelee joustavasta kankeaan. 

Puvustus ja lavastus toimivat mainiosti. Hillitty tyylikkyys pääkaupunkiasunnoissa ja raharikkaiden asuissa erottuvat Ellin vastaavista. Esityksen loppupuolella yllättää upea lavasteiden aukeaminen. Sen efektin ykstyiskohdat jääkööt esitykseen menevien yllätykseksi.

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

Ensi-ilta 8.2.2025

Näytelmä: Matjo Niemi

Ohjaus: Anna Jaanisoo

Näyttelijät: Laura Rämä, Anssi Niemi, Annimaria Fabritius, Minna Suuronen ja Robin Svanström

Lisää työryhmästä ja näytelmästä: Ryhmäteatterin nettisivut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Minna Sadeniemi: Saaristo

Minna Sadeniemen runot kokoelmassa Saaristo (Basam Book 2024) koen helpoiksi lähestyä. Se ei ota mitään pois poeettisuudesta eikä tulkintaväljyydestä. Avaanpa lisää runolukukokemusta.

Kokoelmassa on seitsemän osaa, jotka kunkin voi lukea runollisuudesta huolimatta juonellisina, ja niistä yhdessä voi myös koota juonikokonaisuuden. Runokokoelma rakentuu oivallisesti siten, että tunnelma vaihtelee, mikä lisää dynamiikkaa. Esimerkiksi kaksi ensimmäistä osaa fiilistelee kotomaan luonnossa ja vuodenajan vaihteluissa, kun osa ”Toinen saari” vie etelän lämpöön ja sen kontrastina kontaktikylmyyteen.

Runot miellyttävät pääosin rytmikkään lyhyinä, esimerkiksi runoilija suosii kaksisanaisia rivejä. Muutama proosaruno rikastaa ilmaisutapaa. Ytimekkyys tehostaa metaforisuutta, kielikuvia ja personifikaatioita kuten ”Kuusten latvat / huojahtelevat / kävyt kainaloissaan / ”. Kokoelman nimi itsessään symboloi ihmiseloa: olet erillinen mutta kuulut yhteen muiden kanssa.

Runojen saarten luonto saa runoissa tehtävän ilmaista tunnelmia ja tunteita. Veden ikiaikainen merkitys aaltoilee ja sanoittaa elämän virtaan. Kuvastoon kuuluvat floora ja fauna. Runoista luen tyyntä onnea ja yhteyttä, mutta niissä rashatavat myös elämän riitasoinnut. Kokoelman loppuosassa aaltoilevat luopuminen ja tyyntyminen. 

Minuun vetoaa (tunnetusti) elävä yhteys metsään, kurkiin ja sammaleeseen. Saan levätä monesti runojen tunnelmissa, jossa yhdistyy avoin, hallittu ilmaisu ja sanotettu havainto tai tunne, josta tunnistan elämän vaihtelevat värit, valot ja varjot. Luen, nautin, kuvittelen ja luon sanoista mielikuvat.

”Veden pinta

nielaisee kiven

oikaisee itsensä

valon heijastus

mustasta metsästä”

Minna Sadeniemi: Saaristo, Basam Books 2024, 80 sivua. Lainasin kirjan  ystävältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Red Nose Company: Punainen viiva

Oiva konsepti tämä klovnityyppien tuominen esityslavalle käymään läpi klassikkoa tai muunlaista teosta niin, että käsikirjoitukseen ympätään aiheenmukaista, ajankohtaista ja välitöntä reaktiota yleisöön. Olen nähnyt aiemmin Red Nose Companyn  Mieletön-esityksen, nyt lähdin mukaan Punaisen viivan vetäisyyn.

Punaisessa viivassa käytiin anekdoottityyppisesti läpi kirjailija Ilmari Kiannon elämää ja poimittiin romaanin ydinkohtaukset. Kaksi klovninaamaista miesoletettua (Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen) esittivät kaikki roolit, muun muassa Ilmarin Kiannon, romaanin Topin, Riikan, perheen lapset, kätilön, solisaliratti-agitaattorin hahmot sekä selostivat sisältöä. Repertuaariin kuuluivat myös Iggy Pop ja David Bowie, joista ensimmäisen musiikki limittyi esitykseen maukkain kitara-haitari-laulu-sovituksin.

Varsinaisesta klovneriasta jäljelle jäivät ilmeily (josta jotain erottui loppuunmyydyn katsomon piippuhyllylle), puheäänien silloin tällöin muuttumiset kimitykseksi ja liioiteltu vartalon, etenkin käsien käyttö. Esityksessä näkyi ja kuului lajeja stand upista erilaisiin teatterityyleihin. Kaiken kohelluksen – myös pyllynpaljastuksen – lisäksi esitykseen mahtui Kiannon romaanin traagisuus ja köyhän kansan elinehtojen kovuus ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan – ja nyt kunta- ja aluevaalien alla.

Voi poloista katsojaa, jonka kännykkä soi esityksen aikana! Klovnit pysähtyivät pitkähköksi aikaa tapaukseen. Käyköön se esimerkikstä, miten improvisointi ja yleison mukaan ottaminen toimivat osana esitystä. Saimme myös sihistä imitoiden löylyä. Yleisö palkitsi esityksen raikuvin aplodein ja ilohuudahduksin.

Punaista viivaa on esitetty yhdeksän vuotta, ja Kiannon romaani ilmestyi jo vuonna 1909. Tuoreelta tuntui. Tästä innoittuneena lähdemme teatteriseuralaiseni Johannan kanssa maaliskuussa Turkuun kokemaan Red Nose Companyn tulkinnan Aleksis Kivestä. Sitäkin on klovnipari esitettänyt monta vuotta.

Red Nose Company: Punainen viiva

Esitys Helsingissä, Kanneltalossa 30.1.2025

Rooleissa Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Ohjaus: Otso Kautto

Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä

Lisää esityksestä: netissä Red Nose Company

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Elsa Soini: Rouva johtaja & Klassikkohaaste 20

Elsa Soini (1893 – 1952) oli itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenien suosikkikirjailijoita. Vanhempi väki tietää Soinin suosittujen Suomisen perhe -elokuvien synnyttäjänä. Kirjailijauransa alkupuolella 1920-luvulla Soini kuvasi modernin pääkaupungin nuorisoa eikä kaihtanut samansukupuolisten kiinnostusta toisiinsa. Sellainen kuitenkin oli enemmän viittauksenomaista sillä päähuomion romaaneissa kuitenkin vei perinteinen parinmuodostus. Ihan yhtä reippaaseen viihdehupailuun ei Soini äitynyt kuin suursuosikki Hilja Valtonen.

Klassikkohaasteeseen halusin testata Soinin tuotannon kestävyyttä tänä päivänä. Sattumanvaraisesti tuotannosta valikoitui romaani Rouva johtaja (Otava 1932, 3. painos 1950). Olihan se kiinnostava ajankuvan, asenteiden ja arvostusten kannalta.

Tuulevin lukublogi haastoi ja kokoaa klassikkopostaukset.

Heti romaanin alussa selviää, että viittäkymmentä lähestyvä minäkertojanainen elää erossa miehestään, jonka kanssa hänellä on takanaan pitkä, yhteinen historia. Rouva kirjoittaa siipalleen kirjeitä, joissa hän käy läpi elämänsä ja avioliittonsa vaiheita. Kirjeet on osoitettu aviomiehelle. 

Minulle paljastuu kertojan lapsuudenkodin malli ihmissuhteisiin ja kertojan ahkera tahtoluonne. Hän saa työpaikan, jossa pärjää, mutta rakastuu työtoveriin ja jää ajan tavan mukaan kotirouvaksi. Avioliiton alun taloudellinen niukkuus ja kahden pojan syntymä vaivaa mutta osoittautuu myöhemmällä arvioilla onnellisimmaksi ajanjaksoksi. 

Pääosa kirjaa kertoo siitä, kun perheenäiti heittäytyy menestykselliseen mainos- ja viestintätyöhön. Aluksi hän hummailee aviomiehensä kanssa 20-luvun dekadenttibileissä, sittemmin keskittyy uraan, kun kotia hoitavat palvelijat. Kertoja etääntyy miehestään ja lapsistaan.

Soini kirjoittaa liukasta tekstiä. Reflektoiva kertoja tilittää avoimesti tekosiaan ja tunteitaan. Tällaisessa kajahtaa tämän ajan minäkertojatyyli. Ajan patinaa Soinin kirjaan kertyy siinä vaiheessa, kun aviopuolisoiden etääntyminen johtaa aviokriisiin. Rouva kirmailee yöelämässä muttei ns. mene loppuun asti, tosin potee silti syyllisyyttä. Sen sijaan miehen seikkailut hän kokee ymmärrettäviksi, vaikkei pariskunnalla ole nykyisin muodikasta avointa suhdetta.

Tämän ajan lukijalle kirjan edetessä minäkertojan katumus työorientoituvuudesta vähän vieraannuttaa. Olemmehan tottuneet siihen, että ura ja koti mahtuvat yhteen naisminään – ja tällä rouvalla on vielä palveluskuntaa apuna. Toisaalta tiedämme, mitä ihmiset viime metreillään katuvat myös näinä aikoina: liian löyhiä siteitä ja turhan vähäistä aikasatsausta lähesiin.

Soini tuo poikiensa kautta romaaniin vastakkaiset aatteet: toinen ajautuu äärinationalismiin, toinen boheemiin taiteilijaelämään. Minäkertojaan lähentää pohdinta siitä, miten hän etääntyy kasvavista lapsistaan. Yhteyden katoamisen merkit kirjassa kuvataan kouraisevasti, ja lasten tilanne johtaa tragediaan. Mutta, mutta: romaanin 1930-luvun ajatusmaailmaan kuulunee, että epätyypillisestä äitiydestä seuraa rangaistus.

Kiikun kaakun -tunnelmistani huolimatta olen tyytyväinen, että pistäydyin noin sadan vuoden takaisessa Suomessa. Ikävästi nykyajan poliittiset virtaukset ja maailmantilanteen polarisoituminen, propaganda ja fakenewsit muistuttavat 1930-lukua.

Elsa Soini: Rouva johtaja, Otava 1932, 280 sivua. Lainasin kirjastosta.

P. S. Luulin ajastaneeni jutun ilmestymään 31.1.2025, jolloin sen oli tarkoitus ilmestyä. Myöhästyin siksi seuraavan vuorokauden puolelle.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus