Helsingin kaupunginteatteri: Jenny Hill

Minna Rytisalo saattaa olla melko harvinainen kirjailija: hänen kaikki romaaninsa ovat nopeasti saaneet näyttämötulkinnan. Rouva C:n teatteriversiota en ole nähnyt, mutta tuoreessa muistissa on onnistunut Lempi. Uusin Rytisalon romaani Jenny Hill sai lavan haltuunsa helmikuussa Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Jenni Mäki eroaa 48-vuotiaana Jussista ja harjoittelee itsellistä elämää, sillä aikuistuneet lapset liehuvat jo maailmalla. Jenni käy terapiassa ja terapeutin neuvosta opettelee kiukun ilmaisemista ja sanan ei käyttöä. Yhtenä keinona on kirjeiden kirjoittaminen, ja Jenni kirjoittaa niitä Ranskan presidentin rouvalle. 

Jennin taustatukena toimivat saduista tutut hahmot, jotka paljastavat oikeat luonteensa ja ja tarinansa. Ne ovat toisenlaisia kuin naismuottia muovanneet satusepustukset. Populaarinaiskuvan vääristäjät saavat ansionsa mukaan – sen saa tuta myös virnistelevä kuolaaja Benny Hill.

•

Näytelmä on hinkannut romaanin karstat, valinnut ytimet, kirkastanut niitä ja henkilöhahmoja. Teatteri mainostaa esitystä karnevalistisena ja tekee siinä oikein.

Näyttämöversiossa tsemppaava satunaisten ryhmä pääsee oikeuksiinsa. Lisäbonusta ja -uskottavuutta tuo se, että pääosin hahmoja esittävät viisikymppisensä ylittäneet naiset. Se upeasti tukee ajatusta, että kaikkien – satuhahmojenkin – taustalla on oikea, rosoinen, sattuva ja rikkova tarina, toinen kuin saduissa (tai somessa). Laulut, tanssit, esiintymisen elastisuus ja riemukas puvustus lisäävät paukkuja. Toimii!

Niin toimii myös Jennin ja hänen siskonsa tarina, mutta keskitytään nyt Jenniin. Ilmeikäs Jenni muovautuu vähitellen Jenny Hilliksi, omaksi itsekseen, joka saa luun kurkkuun ex-miehelleen ja uskaltaa sanoa sopimattomia rouva Macronille. Beiget vaatteet saavat lisäväriä, ja Jenny alkaa erottua taustakankaasta.

Puvustus on siis mainio, ja lavastus onnistuu. Ihailen sitä, miten linjakkaasti näyttelijät vaihtavat rooleja lennossa. Esityksen rytmitys etenee sujuvasti, vaikka ensimmäinen näytös on melko pitkä. Sinänsä juoni ja asetelma eivät tuota yllätyksiä, mutta toteutuksen reippaus tekee esityksestä virkistävän.

•

Jenny Hill riemuitsee naiseudesta ja itsellisyydestä niin, että eletty elämä ja rikkinäisyys kuuluvat pakettiin. Se välittää perifeminististä sanomaa naisen oikeudesta olla omalaisensa eikä kynnysmatto. Te, joille Erika Vikmanin Ich komme -hahmo on liikaa tai juuri sopiva: saatte ilman pikkutuhmaa kiemurtelevuutta, tahmeita nesteitä ja paljastavaa pintaa monisävyisen tulkinnan lähes samasta asiasta, kun pistäydytte teatterikatsomossa. No, joten: ei kuin teatteriin!

•

Helsingin kaupunginteatteri: Jenny Hill (esitys 18.2.2025)

Tutustu näytelmän käsiohjelmaan.