Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2025

30 maaliskuun, 2025 · 7:41 am

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

”Illansuun merkintä: Kun asiat tapahtuvat, ne tapahtuvat nopeasti, mutta jälkikäteen muisto antaa niille keston. Lyhyeltä välähdykseltä tuntunut tapahtuma voi jatkua mielessä koko ihmisiän.”

Joel Haahtela kirjoittaa kirjoissaan usein ajan laskostumisesta, ja sama ajatus väreilee myös romaanissa Sielunpiirtäjän ilta (Otava 2025). Romaanissa havainnot, tunteet, ajatukset ja muistot kertoo hollantilainen mestarimaalari vuonna 1677 (filosofi Spinozan kuolinvuosi). Minäkertojan nimi ei paljastu, ajatukset kyllä. Hän kirjoittaa mietteensä iltaisin – ja niitä merkintöjä saamme lukea.

Romaanissa on kolme osaa. Niissä selviää kertojan tilanne melankolisena leskenä. Taiteilija tapaa hyvää ystäväänsä, ohjaa uutta oppipoikaa ja maalaa salassa itselleen merkittävää teosta. Tasainen elämä muuttuu kaupungissa roihunneen tulipalon vuoksi, sillä oppipojan äiti majoittuu taiteilijan talouteen. Romaanin loppu paljastaa taiteilijan salamaalauksen.

•

Romaanin suurista elämän ja kuoleman teemoista nappaan aluksi kuvataiteen. Taide ylipäätään kytkeytyy Haahtelalle tyypilliseen hengellisen ja maallisen yhteyteen:

”Jumalan viisaus ja ihmisen ymmärrys ovat kaksi eri asiaa. Siinä välissä on hyvän maalarin paikka.”

Sielunpiirtäjän ilta -romaanissa nautin, miten siinä kuvataan värien käyttöä sekä siveltimen luomaa illuusiota elämästä ja todesta. Haahtela herkuttelee sillä, miten maalauksesta kehkeytyy enemmän kuin totta. Romaanissa on esimerkiksi elävä kuvaus taulun linnusta, joka on lentänyt taiteilijan edesmenneen Agnes-vaimon mielessä.

Kirjan kuvataideosuuden koen läheiseksi, sillä minulle tärkeä vanha taide löytyy kirjan kuvaamilta tienoilta ja ajoiltakin, flaamilaisesta 1400 – 1600 -luvun taiteesta. Romaanin kertoja kutsuu Mestari Janiksi ihailemaani Jan van Eyckiä, ja Agneksen liihoittelevan linnun referenssinä mainitaan Carel Fabritiuksen Tikli. Romaanin taiteilijassa tahdon nähdä suurmestari Johannes Vermeeriä, vaikka hänen henkilöhistoriansa ja perhetilanteensa eivät muistuta lainkaan romaanin kertojaa.

•

Hiljaisuus ja valon vaihtelut kuuluvat ja näkyvät kerronnassa. Haahtela vetelee verbaaleja sävyjä niitä myötäillen, koska kertojan iltakirjaukset etenevät muistojen ja kirjoitushetkien risteytyessä. Kaunistellut sunnuntaimuistot tosin saavat vähitellen mustareunaisia huomioita, ja tulipalo värjää kontrasteja kerrontaan. Lisäksi kertoja saa hitusen ainesta aistilliseen maailmaan. 

Haahtelan ja romaanissa kuvattu taide liukuvat ylimaallisen puoleen, mutta ei romaani unohda konkretiaa: romaanissa maallista edustaa työn teko ja materiaalien käyttö, kiltayhteisö sekä taidemarkkinat, varakkaiden ostopotentiaali. Myös ihmisten pahantahtoinen puoli saa kirjassa tilaa. Tärkeänä näen kuitenkin inhimillisyyden kuten ystävyyden ja lempeyden arvostamisen sekä menetysten ja surun käsittelyn. Ja suurin niistä on (maallinen) rakkaus – vaikka vain muistoissa.

•

Kertojan menetykset ovat vaikuttaneet hänen elämännäkemykseensä, ja se puolestaan siirtyy kirjan hämäränhyssyn tunnelmaan. Lisäksi romaanin lyhytlukuisuus antaa romaanille mietelmämäistä henkeä.

Löydän Sielunpiirtäjän illasta Haahtelan pienoisromaaneiden lohtukirjallisuuspiirteitä, ja tästäkin melko lyhyestä kirjasta riittää pysäyttävää moniin lukukertoihin. Kokonaisuuden kauneus koskettaa sekä kerrotun että kerronnan tasoilla.

•

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta, Otava 2025, 237 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

27 maaliskuun, 2025 · 6:27 pm

Red Nose Company: Aleksis Kivi

Red Nose Companyn Aleksis Kivi -esitys on kiertänyt eri näyttämöillä jo pitkään. Kantaesitys oli kevättalvella 2022, ja esitys on yhä voimissaan. Se tuli todistettua Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Klovneriakeinoja hyödyntävän esitystapa on Red Nose Companyn tyylikeino. Klovninaamaiset näyttelijät liioittelevat ilmeitä, eleitä, asentoja ja liikkeitä. Tämä ei-kielellinen lisää huumorielementtejä, joita kaksi näyttelijää viljelee myös sanallisesti. Käsikirjoitukset mitä ilmeisemmin tarjoavat tilaa paikalliselle ja ajankohtaiselle läpälle. 

Tuoreessa muistissa on RNC:n Punainen viiva, ja Aleksis Kivi rakentui samoin periaattein: elämä ja kirjallisuus lomitetaan toisiinsa, pienet kohtaukset seuraavat toisiaan ja niukan rekvisiitan avulla elävöitetään kuvaelmia kirjailijaelämästä ja kirjailijan teoksista samalla kuin klovnit ottavat suoraa kontaktia yleisöön ja tekevät tietoiseksi, että kaikessa on kyse esityksestä. Ja silti hetkittäin yleisö pääsee teatterilliseen illuusioon kirjailijan teoksista poimituissa otoksissa ja kohtauksissa.

Sehän toimii, kun konstit on hiottu luistaviksi ja yhteispeli sujuu saumattomasti niin kuin se toteutuu Miken (Tuukka Vasama) ja Zinin (Timo Ruuskanen) lavatyöskentelyssä. RNC:n tyylikonsteihin kuuluu myös se, että modernia, tunnistettavaa populaarikulttuurin musiikkia sekoitetaan entisten aikojen juttuihin. Aleksis Kivi –esitykseen parivaljakko sai apuvoimikseen hanuristin (Niko Kumpuvaaran) ja Avantin kvartetin, joiden soitantoa olisi voinut hyödyntää esityksessä enemmänkin.

•

Aleksis Kiven monumentaalinen kirjallinen perintö tarjoaa herkullisen aineiston RNC-sillisalaattimenetelmälle, ja Kiven privaattielämäkin täyttyi monista esitykseen napattavista aineksista, paljolti traagisista, mutta siitä kuten Kiven kirjallisuudesta irtoaa lisäksi rutkasti komiikkaa. En usko, että esityksen katsojan tarvitsee olla Kivi-tuntija, että pysyy perässä, mistä mikäkin juttu esitykseen tempaistaan – hyvin Mike ja Zin tilanteita taustoittavat.

Ihailen käsikirjoittamisen taidetta, sillä esityksen tekijät yhdistelevät oivaltavasti eri aineksia suomalaisesta historiasta ja etenkin kulttuurihistoriasta Kivi-tarinaan. Esityksestä saa koko kuvan suomalaisen ja etenkin suomenkielisen kulttuurin syntyajoista ja -tekijöistä.

Eikä oivaltavuus rajoitu kotoperäiseen. Vain liikkuva luova mieli saa kytkettyä Seitsemän veljeksen Hiidenkivi-härkäepisodin Bizetin Carmen-oopperan härkätaisteluun.

•

Hetken mietin, sortuuko Kivi-esitys kuluneeseen, halpahintaiseen naurattamiseen Kiven ja hänen teostensa humalahetkistä. Tavallaan kyllä, mutta tarkoitus on myös näyttää, että sieltä se kuluneisuus on peräisin, jo Kiveltä – ja seuraukset ovat inhimillisesti traagiset, vaikka ne hetkellisesti naurattaisivat.

Teatteriseuralaiseni Johannan kanssa ihastelimme esityksen oivalluksia. Pohdimme myös sitä, että ehkä näimme Punaisen viivan ja Aleksis Kiven liian lähekkäin, koska esityskeinot olivat aihe-eroista huolimatta hyvin samantapaisia. Minulle tuli myös mieleeni vuosien takaiset (tai jo vuosikymmenten) Linnateatterin hupaisat kesäteatteriesitykset Turussa, joissa kelattiin Suomen historia tai Turun historia kahdessa tunnissa.

Yhtä kaikki: RNC osaa viihdyttää ja sävähdyttää. Loppujen lopuksi Aleksis Kivi -esityksestä jää mieleen Kiven merkittävyys, taiteen tukemisen tärkeys ja ensamblen esitystaito. Hivelevintä on rajapinta: nauru ja itku käyvät lähellä toisiaan. Koskettavuudesta ei vie mitään pois vaikkapa pieni viuhahdus, jolla on vuosikymmeniä nauratettu suomalaisia lukijoita ja esitysten katselijoita. Ja viuhahduksien alkuperä löytyy – no keneltäpä muulta – Aleksis Kiveltä.

•

Red Nose Company: Aleksis Kivi 

Turun kaupunginteatterin pieni näyttämö, 15.3.2025

Esitysidea ja konsepti: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Lisää esityksestä ja työryhmästä: Red Nose Companyn nettisivut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

24 maaliskuun, 2025 · 7:12 am

Petri Tamminen: Sinua sinua

Jenni Vartiainen on laulanut Mariskan sanoittamaa Minä sinua vaan -laulua, jossa tärkeintä, painavinta sanaa ei lausuta. Ei sitä kirjoiteta Petri Tammisen kirjankaan nimeen Sinua sinua (Otava 2025), vaikka taustalla kalvaa Aulikki Oksasen laulusanoitus, jossa kaihtelematta R-sana kuuluu: Sinua sinua rakastan.

Sinua sinua -romaanin minäkertojan nimi paljastuu Petriksi. Se johtaa tulkintaan, että romaanista löytyy kirjailijan omakohtaista. Esimerkiksi kertoja-Petri liittää kirjaan mustavalkoisia valokuviaan. Kuvien tunnelma myötäilee tekstiä, ja yhteisvaikutelma on tammismaisen melankolinen, hetkellisiä hykerrettävyyksiä unohtamatta. Tiivistän valokuvien vaikutuksen lyhyesti: kuvaaja katsoo kohteitaan kaukaa, kuvien ihmiset eivät katso kuvaajaa (yksi poikkeus) ja kuvaaja pysyy syrjästäseuraajana. 

•

Sinua sinua -romaanissa rakkaus ei ole varattu vain parisuhteeseen, jossa rakkauden laatu ja kesto vaihtelevat. Rakkaus huomataan pitkäkestoisten ystävyyssuhteiden liimaksi. Sanoiksi tunnetta harvoin ystävien kesken puetaan, eikä se minäkertojaltakaan onnistu. Eipä sitä juuri perheissäkään ole ääneen toitotettu, ei ainakaan 1960-luvulla syntyneiden huusholleissa.

Tammisen Musta vyö oli rakkausromaani isästä, ja Sinua sinua äidistä. Kummassakin romaanissa tunne löytää kohteensa vanhemman kuoltua. Romaanin äiti on synnyttänyt poikansa 20-vuotiaana, ja pojan elinikäinen yhteys äitiinsä päättyy äidin äkkikuolemaan melkein 60 vuotta myöhemmin. Se pysäyttää kertojan – ja lukijan.

Äidin kuolema on asiana niin iso, että romaaniin siitä pääsee mukaan vain muutamia muistoja arkisista kohtaamisista ja lyhyistä keskusteluista äidin kanssa sekä käytännön asioita äidin kuoltua. Se ei estä ydintä välittymästä: perusta ja sen horjuminen. Kirjan kuvat äidistä riipaisevat.

•

Romaanin kehys rakentuu nuoruudenrakkauden ympärille ja siihen, että kertoja kelpaavuuskaipuussaan tuppaa ajautumaan päällekkäisten suhteiden sumppuun. Lähtökohta on se, että kertojan suomalainen tyttöystävä vaihtuu vuonna 1988 kihlamatkalla Prahaan sikäläiseen neitoon.

Parivuotisesta suhteesta H-nimiseen prahalaisnaiseen muodostuu kertojalle melkoinen tunnetulppa. Jälkiviisaana ikääntyvä kertoja huomaa, että hän 21-vuotiaana sekoitti rakkauden himoon. 

”H sen sijaan ei ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan.”

•

Tammisen romaanien nolojen tilanteiden mies on taas täällä! Hän kaipaa ja pelkää niin, että elämä on mennä ohi. Lisäksi vuosien vieriessä hän setäselittää ja heti perään katuu sanomisiaan. Kerronnasta tihkuu itseironiaa. Siihen sopii jälkiviisaus mukavasti mukaan, sillä ennen kaikkea kertoja tutkii mennyttä ja sen muistamista. Tosin muistojen tutkinta on kertojalle välillä jopa savuverho peittämään muita intentioita, myös tiedostamattomia.

Nyt muistumissa on toista virettä kuin noin 20 vuoden takaisessa kirjailijan kirjassa Muistelmat (2004). Tammisen romaaneissa havainnot saavat usein jysähtävien aforismien muodon. Niin nytkin, mutta sisältö sanallistuu tässä romaanissa mielenkiintoisen vaihtelevasti: tiiviiden toteamusten joukossa on melko monipolvisia selostuksia, fragmentteja, anekdootteja, luettelonomaisuutta, kiteytyneitä havaintoja elämästä ja ihmisestä sekä naurua irrottavia tilannekuvia. Kerronta kokeilee myös kiinnostavaa vuorottelua koetun ja luetun välillä – onhan kertoja kirjastosta kotoisin.

•

Minulle keskiöön nousee romaanista tämä:

”Kaikesta muistiin kertyvästä kamasta luulisi lopulta hahmottuvan jotain ehjää, mutta menneisyys aukeaa kuin sekametsä taivaanrantaan. Paljon tasaista ja tavallista, joukossa muutama korkeampi latvus: suuria suruja, muutama onnen hetki, hiukan himoja.”

Kertoja ohittaa nopsasti aikuisikänsä, ruuhkavuodet ja oman vanhemmuutensa. Fokus on muualla: erillisyyttä tuntevan hyväksynnän hakemisen kierteessä.

Hyväksynnän hakija ei ole huomata, miten perusteellisesti hänet on hyväksytty. Romaani saa miettimään, miten lapsuudenperheeltä saadut mallit muhivat ihmisissä ja miten ihmiset muhittavat niitä mielissään. 

Ja nyt pääsen romaanin hienoon loppunousuun. Minä vaikutun kertojan alati järkevän vaimon tunneperinnön paljastuksesta ja avioparin tavallisen aamun avauksesta, jossa R-sana saa oikean muotonsa. Näin Sinua sinua laajenee minäkertojan rakkausromaaniksi myös vaimolleen, äidin lisäksi.

•

Sinua sinua sykähdyttää. Tammisen yksinäisyyden ja katoavaisuuden proosaelegia kasvaa edetessään ja avartaa muistin merkitystä. Muistaminen ja muistelu synnyttävät uutta ymmärrystä eivätkä pysähdy nostalgiseen haikailuun.

”Ja kaiken tämän taustalla ikuinen kohina: jokainen eletty hetki läsnä, jokainen atomi värisemässä juuri tätä elämää, mahtamassa sille jotakin, vaikka lopuksi olisi määrä ymmärtää että mitään ei mahda.” 

•

Petri Tamminen: Sinua sinua, Otava 2025, 143 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

23 maaliskuun, 2025 · 12:21 pm

Paula Sankelo: Katoava jää

Paula Sankelon runokokoelma Katoava jää (Warelia 2024) jakautuu kymmeneen nimettömään osaan. Hengähdän ja pidän taukoja osien välillä, kun luen kirjaa toistamiseen. Annan tilaa niiden mielenmaisemien muutoksille ja siirtymille. Toisella lukemalla olen myös valmiimpi runojen kursivoituihin sitaatteihin ja muotokokeiluille, jotka kirjan kaksi viimeistä sivua selityksillään sekä lähde- ja taustatiedoillaan paljastavat.

Sankelo on monialainen osaaja, ja hänen asuinpaikkansa tiedetään: Huippuvuoret. Osa runoista sijoitan sinne, kauas pohjoiseen, jääkarhujen saarelle. Monet kirjan runotkin tarjoavat tulkinnoille osoitteen sinne. Jään olomuodot vaihtelevat, routa nostaa ruumiita haudoistaan, hiilikaivokset ovat kovertaneet saaren sisuksen reikäiseksi, tiirat tiirailevat turisteja, ja jääkarhujen lisäksi muhkeat mursut kuuluvat elinpiiriin.

Sankelon runoista voi siis poimia konkretiaa. Sitten ovat metaforat, nopeat verbaalit siirtymät, avoimet ja arvoitukselliset runo-osat, mytologiahäivähdyksrt, kursiivit, rivityspoikkeamat. Osa osuu ja uppoaa minuun, osaan en saa otetta.

•

Minuun vaikutuksen tekevät kokoelman nimen mukaan jää ja jäätikkö. Ne näyttäytyvät elävinä, muuttuvina. Ne sisältävät valon, värejä ja pimeyden. Sankelon sanankäyttö ihastuttaa. Esimerkiksi sanojen samuus ja merkitysten moninaisuus lisäävät kohtalonomaista voimaa: jääkö jää?

Jäätikön valtavuus ja vaikutukset tuntuvat: 

”Kun se romahtaa kantimistaan

alkaa välinäytös, jossa

hukutaan tai tanssitaan.”

Ilmastonmuutosta runot lähestyvät eri suunnista. On mummo, joka ei tiedä tai välitä, mitä ympäristö on, ja runoissa liihottaa lapsi, joka on täynnä iloa ja toivoa, ottaa askeleita kohti tulevaa. Runot ottavat kantaa niin, että vääjämätön saa sävyjä. Silloin lukija saa tilaa.

•

Kokoelman suosikkiosuudeksi taitavat nousta lopun osat 9 ja 10. Niissä tiiviys taittuu yllätyksiin, paikoitellen hymynkareeseen. Ennen kaikkea runoissa sanojen valinta ja asettelu yhdistyvät sisällöllisiin oivalluksiin. Viimeinen runo puhuu jään kieltä, ja jään kuuntelemaan sen puhuttelevuutta.

Paula Sankelon Katoava jää sai vuonna 2024 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja minä sain kuntani kirjastopalveluiden ansiosta runot luettavakseni Unescon maailman runouden päivänä (21.3.). Eläköön kulttuuri, kulttuuripalvelut, kirjallisuus, runous ja jää.

•

Paula Sankelo: Katoava jää, Warelia 2024, 103 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

19 maaliskuun, 2025 · 11:08 am

Minna Canth vuonna 2025

Minna Canth (1844 – 1897)

oli ensimmäinen nainen,

joka kirjoitti paljon kirjoja suomen kielellä.

Hän kirjoitti näytelmiä ja kertomuksia.

Lisäksi hän kirjoitti juttuja lehtiin.

•

Minna Canth eli 1800-luvun lopun Suomessa.

Silloin oli harvinaista,

että tytöt pääsivät kouluun.

Naiset eivät saaneet äänestää vaaleissa,

ja isät ja aviomiehet päättivät 

naisten asioista ja rahoista.

•

Köyhät naiset ja tytöt olivat

huonossa asemassa.

Perheissä oli usein paljon lapsia,

ja rahaa oli vähän.

•

Myös silloin oli kaikissa perheissä

usein ongelmia.

Ongelmia tuli miesten vallasta,

alkoholista ja väkivallasta.

Yhteiskunta ei ollut tasa-arvoinen.

Onko se nyt?

Canth otti kirjoihin aiheita elämästä.

Hän kirjoitti tyttöjen ja naisten huonosta asemasta

perheissä ja yhteiskunnassa.

Hän vastusti miesten valtaa.

•

Minna Canth halusi,

että tytöt saisivat hyvän koulutuksen

ja naiset saisivat päättää omista asioista.

Hän halusi näyttää,

että tasa-arvo antaa hyvän elämän.

•

Canth on sanonut,

että naiskysymys ei ole vain naiskysymys

vaan ihmiskunnan kysymys.

Naisten ja miesten tasa-arvo on siis kaikkien asia.

Uskon, että Minna Canth arvostaisi sitä,

että hänen kirjojaan voi lukea selkokielellä.

Selkokieli tukee tasa-arvoa:

silloin kaikki saavat helpolla kielellä tietoa

ja saavat nauttia kertomuksista ja runoista.

Canthin pitkä kertomus Hanna kertoo tytöstä,

joka haluaisi opiskella.

Hän ei saa lupaa opiskella,

vaan isä haluaa, että Hanna menee naimisiin.

•

Canth arvostelee Hanna-kirjassa maailmaa,

jossa miehet saavat päättää kaikesta

ja jossa miehet saavat käyttäytyä huonosti.

Lisäksi hän arvostelee kasvatusta,

jossa tytöt pakotetaan olemaan hiljaa.

Agnes on pitkä kertomus,

jossa Canth näyttää kaksi erilaista naista.

Liisi on nuori perheenäiti,

mutta Agnes elää vapaasti maailmalla.

Liisi ja hänen miehensä tapaavat Agneksen,

ja silloin Liisi joutuu miettimään vaikeita asioita

avioliitosta ja perheestä.

•

Canth arvosti naisten tasa-arvoa

ja hyvää, kunnollista elämää.

Lukija saa itse päättää,

millainen naisen vapaus on hyvä asia.

Pitkä kertomus Salakari kertoo perheestä,

jossa perheen äiti kyllästyy tylsään elämään.

Hän haluaa huomiota ja jännitystä.

Canth halusi naisille vapautta,

mutta vapaudella oli rajat.

•

Salakari arvostelee sitä,

että miehet saavat seikkailla

ilman rangaistusta.

Naisen kunnia on vaarassa helposti,

mutta miehet elävät vapaasti.

Canth on kirjoittanut erilaisista naisista

myös lyhyissä kertomuksissa eli novelleissa.

Esimerkiksi hän on kertonut kateudesta

novellissa ”Ystävät”.

Canth kysyy lukijalta novellissa ”Missä onni?”,

tuoko raha onnea.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää 19.3.2025!

Minna Canth ja hänen kirjansa

ovat aina ajankohtaisia:

ne sopivat myös tähän päivään.

•

Meillä ja maailmassa on vielä paljon sellaista,

että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia.

Siksi Minna Canthin kirjat eivät vanhene.

Samalla me pääsemme vanhaan maailmaan

ja näemme Suomen 1800-luvun lopussa.

Jatkamme suomalaista kulttuuria!

Kirjoitin jutun selkokielellä

ja esittelin Canthin kertomukset,

jotka olen muuttanut selkokielelle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

14 maaliskuun, 2025 · 7:17 am

Tampereen teatteri: Aina joku eksyy

Tampereen teatterin Frenckelin näyttämöllä esitetään Reko Lundanin näytelmää Aina joku eksyy. Olen nähnyt kantaesityksen KOM-teatterissa 1990-luvun lopussa. Vaikuttavasta ensi kokemuksesta on siis vierinyt vuosia, joten oli aika palauttaa mieliin Lundanin taitava draamateos ja tutkailla sen tamperelaista päivitystä.

Näytelmässä vaihtelevat Hannan eri elämänvaiheet lapsuudesta aikusuuteen ja nykyhetkeen vanhana. Nykyisin levoton, poukkoileva ja kekittymätön Hanna olisi oitis saanut viimeistään nuorena aikuisena ADHD-diagnoosin.

Lundanin näytelmä (ja romaani) osoittaa ajattomuutensa. Eri aikatasot ovat usein samaan aikaan näyttämöllä, ja Lundan taisi olla sellaisen toimivuudessa aikaansa edellä.

•

Suunnistushullu isä juoksuttaa Hannaa ja muita lapsiaan 1970- ja 80-luvun hämäläismetsissä, ja tästä urheilusta näytelmä saa vertauskuvallisen nimensä. Näytelmä käsittelee elämässä eksymistä ja kipeitä menetyksiä. Harha-askelia nähdään näytelmän henkilöissä monessa sukupolvessa.

Näytelmä käynnistyy Hannan nelikymppisten kaksosten kireästä vuorovaikutuksesta, kun Hanna-äiti on joutunut sairaalaan. Aivovammaisen äidin muisti pätkii, ja sisarusten välejä hiertää suhtautuminen alkoholisoituneen äitiin ja siihen, että äiti hylkäsi lapset avioerossa. Vaikka isä yritti parhaansa, äidin kaipuu ja pettymykset äitiin värittävät lasten elämää.

Tilanteet esitetään takaumina ja välillä simultaanisesti. Hienosti toimii se, että välillä näyttämöllä on vanha, sairaala-asuinen Hanna tutkimassa lähietäisyydeltä nuoren itsensä toimintaa – usein vääriä ratkaisujaan.

•

Näytelmän pohjavireen traagisuus pysyy pinnalla, mutta sitä puhkoo pienet koomiset pistot. Hupi syntyy lähinnä sivuhenkilötyypeistä ja joistain tilanteista. Perheen sanonnat eivät jostain syystä yleisön naurua kirvoittaneet, jokunen tyrskähdys kuului, kun perhe käytti sopimattomasta ulkonäöstä sanaa rivolookinen. Lundanin sysihämäläiseen ympäristöön sijoittaman Hannan lähipiirin murre kuulosti näyttelijöiden suussa oudohkolta sekakieleltä, melkein turkulaiselta.

Ehkä nykynäyttämöllä trendi on se, että näyttelijät esittävät montaa roolia – ainakin kaikissa tänä vuonna näkemissäni näytelmissä niin tapahtuu. Myös tässä esityksessä se sujuu joustavasti, vaikka kokonaisuudessa on minun makuuni hienoista epätasaisuutta.

•

Nuori ja vanha Hanna (Ilona Karppelin ja Mari Turunen) pysyvät yhdessä roolissa ja tekevät hahmoistaan sävykkäitä: Hannat sykähdyttävät. Myös sisarusten dynamiikka välittyy erittäin hyvin (Kai Vaine ja Annuska Hannula), ja veljen uhrautuvuus koskee kipeästi.

Lavastus ja valaistus taipuvat näytelmän eri aikoihin ja ympäristöihin. Video päästää katsojat vanhan Hannan iholle: lähikuva paljastaa armottomasti Hannan ilmeet ja ymmärryksen tilan. Videointi toimii, koska Mari Turunen elää täysillä hahmoaan. Siksi en nyt vierasta muuten vähän kulunutta videon käyttöä teatterilavalla. Puvustus ja maskeeraus tukevat henkilöhahmoja mainiosti.

Katsoja ei eksy näytelmässä vaan tavoittaa yhden perheen tragedian ja ymmärtää, että vastaavia on monen katsomossa istuvan taustalla. Se palkitaan näytelmän lopussa toivonpilkahduksin.

•

Tampereen teatteri: Aina joku eksyy, esitys 6.3.2025

Teksti: Reko Lundan, ohjaus: Jaakko Kiljunen

Lisää esityksestä ja työryhmästä Tampereen teatterin nettisivuilta.

Sain lipun teatterilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

11 maaliskuun, 2025 · 6:58 am

Marjo Heiskanen: Magdan aaria

”Kummallista mitä kaikkea ihminen voi kaivata, läpsyttävää väenpaljoutta muun muassa, kaalinpäiden rivistöä illasta toiseen. Nuortuisin yksillä kunnon aplodeilla kymmenen vuotta.”

Vanha oopperalavojen diiva saa vuosikymmenten tauon jälkeen rooliehdotuksen modernista projektista. Nuori manageri Ion houkuttelee Magdaa Jumalan ääneksi, ja Magda:

”Olisin taas ihailtu, nimeni viipyisi kaikkien huulilla ’Magda, La Magda, meidän Magdamme’… mmm, se tuntuisi suudelmalta.”

•

Marjo Heiskasen romaanissa Magdan aaria (Siltala 2025) minäkertoja-Magda vatvoo romaanin alkupuolen, suostuako Jumalaksi. Jos se alkaa kyllästyä lukijaa, kannattaa jatkaa, sillä vähitellen kertojan tajunnanvirta tuottaa muistoja ja muiden ihmisten vaikutusta diivan elämään. Silti luovan taiteilijan maailmankuva pyörii oman navan ympärillä, mutta lukijalle täkyt kertojan pulputuksen keskellä jo nappaavat.

Luonnollisesti itsekeskeisen oopperalavojen kuningattaren roolin Jumal’äänenä vaikuttaa ironialta, ja muutenkin taiteilijakuva sisältää taiteilijastereotypiaksi sopivaa ainesta. Heiskasen kerronta torppaa yksioikoisuudet. Magdan mielleyhtymät soljuvat kuin korkealuokkaisin aaria: sävyt ja skaalat vaihtuvat sujuvasti. 

•

Magdan aaria sopii taiteilijaromaanien lajiin, mutta romaanissa on muutakin. Ennen kaikkea lukijan on syytä pysyä valppaana. Romaanin ensimmäinen sivu saa heti varpailleen: mistä on kyse, mikä on totta ja mikä möyrii kertojan toiveista, salaisuuksista ja muistin horjunnasta? Jälleen kerran epäluotettava kertoja saa lukijan mielenkiinnon ja mielikuvituksen liikkeelle: mistä oikein rooliehdotuksessa on kyse, mistä johtuu Magdan huoneiston mätien kukkien haju, miksi aviomies-Ankkaa ei näy missään jne.

Magdan aaria ruokkii mielikuvitusta. Siksi on kaunokirjallisuus: se kertoo sanojaan enemmän. 

Välillä voi miettiä, miksi taiteen täytyy kertoa taiteesta. Näinä aikoina siihen on syynsä. Siksi romaaniin ujuttunut viesti huudettakoon julki:

”Vai odotetaanko minulta tarkemmin ajatellen enää mitään, odotetaanko yhdeltäkään taiteilijalta? Ehkä minua kahlitsee pelko, että kaikki taide on käynyt turhaksi, en yksin minä. Pahimmassa tapauksessa se ei edes ole pelkkää pelkoa vaan tietoa, ja siksi en jaksa kannatella itsessäni sellaista, mihin olemme yhdessä päättäneet lakata uskomasta.”

Eihän lakata, eihän. 

•

Marjo Heiskanen: Magdan aaria, Siltala 2025, 236 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

7 maaliskuun, 2025 · 8:26 am

Ann-Christin Antell: Valkea lilja

Talvinen, harmaa maaliskuun alun talvilomapäiväni vaihtui kirjan myötä helteiseksi kesäksi Toscanassa. Myös se passasi hyvin, että Ann-Cristin Antellin romanttinen viihde sijoittuu 1910-luvun alkuun, jolloin ensimmäistä maailmansotaa enteilevät jännitteet eivät vielä järkytä Eurooppaa, mutta uudet ihmistieteen virtaukset ryydittävät elämää sielutieteen ymmärryksellä ja taidepiirien teosofishenkisyydellä. Sellainen ilmapiiri osuu eskapismin kaipuuseen, kun haluan välillä unohtaa uutisvyöryn yhä paisuvasta nykyeurooppalaisesta sotavarustelukriisistä.

Valkea lilja (Gummerus 2025) aloittaa Antellin uuden historiallisen sarjan. Romaanin päähenkilö on niukkavaraisen porvarisperheen taiteilijuudesta haaveileva tytär Lily Adel. Adelin perhe asuu Naantalissa, mutta perheen muotokuvamaalari-isä käy töissä Turussa johtamassa taidemuseota. Lily on perheen keskimmäinen tytär. Isosisko harrastaa matemaattisia aineita ja perheen kuopus luonnon tutkintaa.

Romaani kuvaa kutakuinkin vuodenkiertoa, jossa pääasia on Lilyn matka varakkaan isoäidin kanssa Firenzeen. Siellä Lily saa haltioitua gallerioiden maailmankuulusta taiteesta ja harjoittaa omia maalaustaitojaan. Parikymppisen, kokemattoman Lilyn maailmankuvaa järisyttää tutustuminen miesvaltaisiin taidepiireihin ja vapaamieliseen taiteilijaelämään.

•

Antell kuvaa herkullisesti ja ajankuvan mukaisesti maisemia ja matkustelua yksityiskohtaisesti ja elävästi niin, että värit, tuoksut ja maut välittyvät. Kuvaustapaa maustaa mukavasti myös vanhahtavat, osuvat sanavalinnat, esimerkiksi:

”Aamulla juna pysähtyi jollekin asemalle ja lähti taas liikkeelle. Lily heräsi pysähdykseen ja ponnahti istumaan yläpedissä. Hän halusi nähdä Etelä-Ruotsin maisemia ja kohotti vaunun ikkunaverhoa. Juna lonksutti halki Skoonen laajojen peltojen, joissa vihersi laiho. Maisema oli kauttaaltaan laakeaa, ei ainoatakaan kunnasta missään. Pellot tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja kaukana vilahteli valkoisiksi kalkittuja maalaistaloja.”

Koska olen Firenzessä vaellellut Stendhalin syndroman partaalla, minun on helppo eläytyä vahvasti reagoivan Lilyn fiilistelyihin taideteosten äärellä. Romaanissa nautin taidekeskusteluista, joissa pohditaan taiteen olennaisuuksia ja tuodaan esille jopa ekspressionistisia taidenäkemyksiä. Päästän jopa mielikuvitukseni valloilleen, sillä tulkitsen modernia ilmaisunäkemystä edustavan taiteilija Ridderheimin töissä viitteitä Hilma af Klintin taiteesta ja ajattelusta.

•

Tavanomaisinta ja viihdegenreuskollisinta löydän romaanin romanssiosuudesta: tilanteita (mm. pyörtyilystä pelastava komistus) ja tunnesanoituksia (mm. veren kiehunta). Asuvalintoja ja suortuvien irtoamisiakin riittää. Italialaiset miehet ovat tummia ja komeita, hämmentävän tulisieluisia, mutta pohjoisen neitoon taitaa vedota eniten häikäisevän siniset silmät ja tunteita välillä patoava, ailahteleva kylmäkiskoisuus. Lilyn tunteita heiluttaa kolme miestä: yksi odottaa Suomessa, toinen liehittelee Firenzessä ja kolmas kiehtoo kapinallisuudestaan huolimatta.

”Herra Ridderheim kuunteli vastausta tarkasti. Sitten mies kumartui ja katsoi Lilyä ihmeellisillä silmillään. Outo värinä kulki Lilyn lävitse.

– Kaikki on olemassa ympärillämme. Me itse valitsemme, mies sanoi hiljaa.

Lily tunsi vetovoiman heidän välillään. Alexander Ridderheim oli kuin mielenkiintoinen kirja, ja Lily odotti malttamattomana, että saisi lukea sitä lisää.”

•

Aidon oloisesti romaani kuvaa nuoren naisen tunnemaailmaa. Yksi suudelma voi suistaa suojatussa perheessä kasvaneen Lilyn sekasortoon, ja hänen täytyy tehdä rankkoja päätöksiä velvollisuuksien ja perhesuhteiden vuoksi. Sydänsuruja ei voi välttää, mutta onneksi Lilylla on matkalla mukana viisas isoäiti ja kotona vakaa isosisko, jotka tukevat lemmestä riutuvaa neitoa.

Naisasiaa väläytetään siten, että 1900-luvun alussa voi nainen etenkin isän ja muun perheen myötämielisyyden ja suvun kontaktien ansiosta valita taiteilijuuden soveliaan avioliiton sijaan. Se viittaa ajan emansipaation hienoiseen henkeen. Kenties myös tunteet ja kutsumus saadaan yhdistettyä.

Antell kirjoittaa sujuvaa, ilmeikästä viihdettä, jota on sutjakkaa lukea. Melko suoraviivaisesti Antell päästää Lilyn sydänsurujen piinasta, mutta pidän ratkaisua lajityypillisenä ja samalla palkitsevana. Taitavasti kirjan loppuun ripotellaan täkyjä Lilyn perheessä kytevästä salaisuudesta. Jatkoa siis seuraa.

•

Ann-Christin Antell: Valkea lilja, Gummerus 2025, 236 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 maaliskuun, 2025 · 12:07 pm

Pauliina Vanhatalo: Diiva sohvallani

”Minulla on nyt kaksi ääntä. Toinen on julkinen ja ilmenee minusta irrallisena kirjoituksena. Toinen on yksityinen ja syntyy kehossani.”

Pauliina Vanhatalon neljäs omaelämäkerrallinen kirja Diiva sohvallani (S&S 2025) kertoo rinnakkain kirjailijan kirjoittajaäänestä ja klassisen laulun harjoittelun uudelleen aloittamisesta. Vaan ei siinä kaikki, sillä lauluharrastuksen käynnistymistä kohottaa kertojan yllätysvieras. Ei enempää eikä vähempää: äänenkäytön ja aarioiden harjoittelun seuraajaksi saapuu Maria Callas, kenties maineikkain sopraano ikinä. 

Maria Callaksen kuljetus muun mukana ihastuttaa. Se tuo omaelämäkerran ja autofiktion rajapintaan rutkasti lisää kerronnallisesti, temaattisesti ja sisällöllisesti. Kirjan mittaan Vanhatalo käy läpi muun muassa Callas-elämäkertojen tietoja ja keskittyy etenkin ensimmäiseen aviomieheen, äitiin ja siskoon sekä heidän myötä siihen, miten elämäkertatiedot värittyvät eri näkökulmin ja kertojien intentioin.

”Mitä voimme tietää? Miten vähän jää varmoja todisteita edes elämästä, josta on kirjoitettu niin paljon kuin Mariasta. Miten huonosti ihmiset muistavat ja miten helposti tarina taipuu. Elämä sen taustalla pysyy sumeana ja häilyvänä, ja ihmisten olemukset ja tarkoitusperät avoimina, vaikka haluaisimme kuinka antaa heille tarinan vaatimat dynaamiset ja selkeät roolit.”

•

Sama koskee kaikkea kerrottua. Mitä intentioita tai näkökulmia Vanhatalolla on? Hän esimerkiksi käsittelee pienen paikkakunnan kulttuuripolitiikkaa, sillä hän ja miehensä ryhtyvät hankkeeseen pelastaa ränsistynyt elokuvaesityssali. Siihen liittyvät asiat limittyvät kirjan tosielämävirtaan, ja siihen sisältyy myös pohdintaa pitkän liiton kausivaihtelusta, miten kukin voi siinä toteuttaa itseään.

Merkittävä osuus kirjassa kuuluu lahjakkuuden mietinnälle. Eri elämänvaiheissa sen siunaus ja taakka vaihtelevat. Siihen sisältyvät kirjan kertojan kirjailijuuden tavoitteet ja haasteet mutta myös vanhemmuus.

Tärkeänä pidän sitä, miten Vanhatalo kuvaa kirjailijantyön saamaa palautetta – tai etenkin sitä, miten vuosien kirjallinen työ ei saa huomiota tai palautetta. Siihen sekoittuu heittäytyminen noin 20 vuoden jälkeen laulun vietäväksi – tai pikemminkin siihen, voiko ”vanhana” kyetä heittäytymään lauluun, antaa kehon antautua resonoimaan äänen ehdoilla. Pelot ja tappiontunnot ovat sellaisia, että diivan täytyy päästää sotkemaan kotisohva kynsilakalla, tuhahduksilla ja provosoinneilla:

”Kavahdan sitä missä olen niin kuin hän: ulkopuolinen, kroonisesti levoton, epävarma, tyytymätön ja toisten hyväksynnän varassa.”

•

Pidän kirjan kerronnasta, sen elävyydestä ja vapautuneisuudesta viedä fantasian (Marian) rajattomuuden avulla miettimään rajallisia, perimmäisiä. Tasapaino säilyy – tai pikemmin tasapainoa ei tarvita. Hienosti kytkeytyy aineeton mielikuvitusolento kertojan voimakkaan konkreettisiin, kehollisiin kokemuksiin, joita Vanhatalo kirjassa välittää. Taide ja kulttuuri saa kirjassa moninaisen puheenvuoron siinä kuin kirjan kertoja tilan ja rohkeuden käyttää potentiaaliaan.

•

Pauliina Vanhatalo: Diiva sohvallani. Osa 4 – Pauliina Vanhatalon elämäkerrat, S&S 2025, 132 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

3 maaliskuun, 2025 · 8:56 am

Helsingin kaupunginteatteri: Sinun, Margot

Näin perättäisinä viikkoina kaksi romaaneihin perustuvaa dramatisointia Helsingin kaupunginteatterissa: ensin Minna Rytisalon Jenny Hill pienellä nayttämöllä, sitten Meri Valkaman teokseen perustuvan Sinun, Margot suurella näyttämöllä. Kummankin kirjan dramatisointi onnistuu erinomaisesti.

Yleensä olen sitä mieltä, että näyttämösovitus on epäonnistunut, jos se ylittää kaksi tuntia. Margot venyy 2,5 tunnin mittaiseksi, ja kieltämättä hitusen sen jälkipuoliskolla jännite notkahtaa, mutta kokonaisuus osoittaa toimivuutensa.

•

Valkaman romaanissa kolmikymppinen Vilja etsii isänsä kuoleman jälkeen Berliinissä 2011 itseään ja isän yllätyspaljastunutta rakastettua. Rinnakkain sen kanssa kulkee 1980-luvun itäberliiniläinen Viljan varhaislapsuuden aika rautaesiripun takana. Isoja teemoja näytelmässä ovat muisti ja muistaminen, rakkaus sekä äitiys. Kaikkiin niihin liittyy eri näkökulmia, eritoten kipeyttä. 

Romaanin aikatasot loihditaan näyttämölle usein simultaanisina tapahtumina, kun kyseessä on sama teema. Vaikutun siitä, miten hyvin keino onnistuu: siten sytytetään teatterin taika. Teatterin konstein juoksutetaan juonta ja herätetään tunteet.

Etenkin ensimmäisen puoliajan rytmi sykkii ja vie eteenpäin tarinaa sekä henkilökuvia ja -suhteita. Pysäytykset valokuviksi sykähdyttävät. Ainoastaan irralliset tanssipyyhällykset askarruttavat minua. Sen sijaan juhliin kuuluvat joraamiset tuovat sopivaa tunnevaihtelua. Jälkimmäisen puoliskon tunnesieppareita ovat käynti Tsernobylissä ja lopun liikuttavuus.

•

Lavastus vaihtuu näppärästi ja myötäilee osuvasti näytelmän aikatasoja. Häkkityyppiset rakenteet kertovat tunneilmapiiristä siinä kuin muutkin näyttämötapahtumat. Itäsaksalaisuus välittyy trabanttia myöten. Myös kampaukset ja puvustus ilmentävät ajankuvaa.

Monet näyttelijöistä esittävät monta roolia ja roolihahmojaan eri-ikäisinä. Näyttelijätyö kauttaaltaan ihastuttaa: se on luontevaa ja uskottavaa. Viljan roolissa Satu Tuuli Karhu välittää identiteetin hukannutta nuorta naista satuttavasti ja kykenee hetkessä muuntautumaan 2-3-vuotiaaksi. Margotin salaperäisyys ja pettymys siirtyvät hyvin Sara Souliéen, ja Martin Bahne ilmentää syyllisyyden ja rakkauden päättämättömyyden tragediaa. Sanna-June Hyde antaa kasvot henkilölle, joka selviää murtumisesta (tai murtumiselta) niin, että ei kykene katsomaan muistoihin.

•

Esitys poimii romaanista ytimiä ja kykenee välittämään myös sen poliittisen tason. 1980-luvun kahtiajakautunut itä-länsi-asetelma elää väkevänä. Välillä aateusko näyttäytyy mustavalkoisena, ja välillä sävyt vaihtelevat elävästi. Ja koska todellisuus on tarua ihmeellisempää, poliittinen railo alkaa muistuttaa tämän ajan tilannetta, joskin pakka on näinä päivänä maailmassa jopa 1980-lukua sekaisempi. 

Näytelmässä nousee näyttävästi esille se, että yksityisten ihmisten elämä ei ole riippumatonta poliittisista rakenteista. Sen lisäksi yksityisillä tunteilla polttomerkitään ihmisen elämäntunto, ja siinä suurinta on rakkaus – ja suureksi kasvaa se, kun rakkaudelta viedään jakamisen mahdollisuudet. Vaan toivoa on!

•

Helsingin kaupunginteatteri, esitys 25.2.2025.

Dramatisointi Tuomas Timonen, ohjaus ja esitysdramaturgia Riikka Osanen

Lisää esityksestä ja tekijöistä teatterin nettisivuilta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,